Parisuhde vaativan persoonan kanssa

Äärimmäisen raskaita ihmisiä, joten kannattaa lähteä ja varoittaa muitakin.

Vierailija kirjoitti:

Vaativa persoonallisuushäiriö = Äiti on lapsena kertonut kuinka s%&#n spesiaali hän on tai sitten hän on kehittänyt sen itselleen päänsä sisällen omaksi defenssikseen. Luojan taideteos ja hänen tulollaan tähän maailmaan on ollut suurempi tarkoitus. Tuo on luonut pohjaa mielessä kehittyvälle messias-kompleksille ja hän on itse alkanut uskoa tuohon iltasatuun.

Päinvastoin. Muuten kestäisi isänsä neuroosit.

Kyllä, olemme hyvin raskaita ihmisiä. Me olemme (käsittääkseni muutkin kuin minä) kuitenkin myös äärimmäisen luotettavia, turvallisia ja vastuuntuntoisia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on vaativan persoonan piirteitä, mutta persoonallisuushäiriöiseksi minua ei ole diagnosoitu. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että itsetuntemus ja rehellisyys itseä ja muita kohtaan ovat avain siihen, että "tällaisenakin" pärjää toisten ihmisten lähellä. Täydellisyyteen pyrkiminen sitä koskaan saavuttamatta on raastavaa sittenkin, mutta tämä vaativuus ei välttämättä koske muita ihmisiä. Automaatioajatukset toki ovat sellaisia, että tottakai jokainen tekee parhaansa, toimii eettisesti oikein, on äärimmäisen vastuuntuntoinen ja huolehtii jokaikisen tehtävänsä. Asenne muihin ei kuitenkaan tarvitse olla ruoskiva, mutta kuten täälläkin jo kommentoitiin, itseinho ja ainainen epäonnistumisen tunne voi henkilökohtaisella tasolla olla hyvin raskasta ja fataaliakin. 

Minä olen jutellut näistä piirteistäni /ominaisuuksistani lasteni kanssa ja selittänyt, kuinka koemme asioita eri tavoin ja suhtaudumme tehtäviin elämässä ja koko elämäänkin eri tavoin. Olemme puhuneet paljon erilaisuudesta ja toisten hyväksymisestä. Kukaan ei ole ajatustenlukija, joten omien tunteiden sanoittaminen puolin ja toisin on tärkeää. Rakastan aviomiestäni, joka tuo kontrastia omalla suurpiirteisellä tyylillään. En todellakaan vaadi häntä muuttumaan. Hän toivoo minulle armollisuutta itseäni kohtaan ja ettei aina olisi kaikesta niin suuri huoli ja paha mieli, että hyväksyisin itseni ja osaisin joskus vain olla. 

Minun eksässäni ongelma oli se, että hänen mielestään on vain yksi tapa tehdä asiat, ja se oli hänen tapansa.

Erimielisyystilanteessa vaikeaa oli se, että hänen tapansa oli ihan oikeasti hyvä tapa, kun järjellä ajattelee. Siihen hänellä oli taustaperusteluna miljoona tutkimusta. On vaikeaa olla oma itsensä omine tapoineen sen edessä, kun tajua toisen olevan oikeassa, mutta itsellä ei riitä osaaminen, jaksaminen ja energia. Sitä automaattisesti tuntee itsensä huonoksi.

Esimerkkinä liikunta. Miehen mielestä kävely tms ei ole liikuntaa. Pitää juosta. Jos tulee rytmihäiriöitä - niitä tulee, koska on huono kunto. Jos ei jaksa - on huono kunto. Ja masentaa - ei liiku tarpeeksi. Ja väsyttää - ei liiku tarpeeksi, jotta nukkuisi paremmin.

Tämähän on tavallaan oikeassa, mutta ei huomioi mitään tunnepuolta. Lopputuloksena kuulijalle tulee syyllinen olo ja kokonaisvaltainen minussa-on-vikaa-kun-en-osaa-en-jaksa. Se menee taitavasti ihon alle.

Ja tämä on vain yksi esimerkki.

11

Luulen, että meillä auttaa se että mies todellakin kokee että antaa ihmisten tehdä omalla tavallaan. Kyllä huomaan hänen ajattelevan että tuonkin voisi tehdä viisaammin, mutta hän ei tuputa neuvojaan.

Ap

Olen kasvanut hyvin vaativan, narsistisen isän kanssa. Äitini luovutti jossakin vaiheessa omien ajatustensa jakamisen ja isän vastustelun. Olen siis kasvanut kodissa, jossa kaikki olemme olleet yhtä mieltä (isän mielipide), mutta kukaan ei ole osannut tehdä mitään oikein paitsi isäni.

Minulla on diagnosoitu vaativa persoonallisuus ja terapian avulla olen saanut pidettyä sitä aisoissa. En ole pikkutarkka tai tavoittele täydellisyyttä, mutta olen jatkuvasti huolissani ja hermostunut, jos asioita ei hoideta haluamallani tavalla. Haluan tietää aikatauluja ja suunnitella eteenpäin hölmöltäkin tuntuvia asioita. Ymmärrän, että en ajattele niin kuin muut. Jokin pieni vastoinkäyminen saattaa saada minut ns. heittämään lapsen pesuveden mukana. Ymmärrän hyvin selvästi, etten osaa toimia niin kuin tavallinen ihminen.

Olen ollut reilun vuoden parisuhteessa miehen kanssa. Nyt viime aikoina persoonallisuushäiriö on alkanut nostaa päätään ja hakeudun taas terapiaan. Epäilen koko ajan kaikkea ja kaikkia. Pelkään, että miesystävälleni sattuu jotakin kotimatkalla. Haluaisin aina tietää, missä hän on ja mitä hän tekee. Kaipaan loputtomasti hänen huomiotaan. Olen huomaamattani alkanut kontrolloida miesystävääni ja saanut esimerkiksi valtavia itkukohtauksia, jos hän on toiminut minusta väärällä tavalla. Kyse on pienistä asioista, ihan naurettavan pienistä asioista.

Siskoni sairastaa vakavasti ja korona on sotkenut omat työni niin, että olen taloudellisesti hyvin tiukilla. Nämä asiat ovat ilmeisesti laukaisseet oireilevan käytöksen.

Onneksi mies rakastaa minua, vaikka olen tällä hetkellä raskasta seuraa. Menen terapiaan sekä yksin pariterapiaan miehen kanssa.

Uskon, että parisuhde kestää tämän. Opiskelen avoimen AMK:n psykologisen joustavuuden kurssilla, mikä on ollut silmiä avaavaa ja ehkä sieltäkin saan työkaluja itseni kanssa olemiseen.

Vaativa persoonallisuus on oireillut minulla nuorempana mm. anoreksiana, bulimiana sekä masennuskausina. Isän narsismista on jäänyt sellainen jälki, että toisinaan tuntuu, ettei minua ole olemassakaan tai olen kykenemätön mihinkään.

Vierailija kirjoitti:

Vaativa persoonallisuushäiriö = Äiti on lapsena kertonut kuinka s%&#n spesiaali hän on tai sitten hän on kehittänyt sen itselleen päänsä sisällen omaksi defenssikseen. Luojan taideteos ja hänen tulollaan tähän maailmaan on ollut suurempi tarkoitus. Tuo on luonut pohjaa mielessä kehittyvälle messias-kompleksille ja hän on itse alkanut uskoa tuohon iltasatuun.

Väärin. Minulle on kerrottu, etten osaa mitään, omat ajatukseni ovat naurettavia ja vääriä. Isäni määritteli lastensa arvon sillä, mitä hyötyä heistä hänelle on. En hakenut lukion jälkeen opiskelemaan oikeustieteelliseen, joten isäni mielestä olen automaattisesti valinnut elämääni köyhyyden ja laiskuuden. Omilla kiinnostuksen kohteillani ei ollut väliä. Isä luki minulle lakia siitä, mitkä ammatit olivat ehdottomasti kiellettyjä. Lapsena minulla ei saanut olla harrastuksia, koska ne olivat ajanhukkaa. Olin 12-vuotiaasta asti töissä isäni firmassa, tai "töissä" - palkkaa ei maksettu. Läksyihin en saanut koululaisena käyttää yhtään aikaa, mutta silti vaadittiin hyviä arvosanoja. Vain lahjattomat treenaa jne.

Tällaisella reseptillä syntyi vaativasta persoonallisuushäiriöstä kärsivä aikuinen.

Jokainen toimiva ihmissuhde on minulle ihme. Isäni elää vielä. Kun hän kuolee, en tiedä, itkenkö hänen hautajaisissaan surusta vai helpotuksesta.

Nostetaan tätä.

Täällä yksi, jonka parisuhde on ajautunut kriisiin vauvan syntymän jälkeen. Mies on alkanut räjähdellä aivan kohtuuttomalla raivolla minulle sen jälkeen, kun olen vauvanhoidolta kyvytön hoitamaan mm. kotia samoilla standardeilla kuin aikaisemmin. Nämä itse asiat ovat ihan mitättömiä (pöydälle on jäänyt leivänmuruja, vauvan tahrainen paita on jäänyt kylpyhuoneeseen vaippaa vaihtaessa), mutta mies näyttää aivan todella uskovan, että syynä on se, että en arvosta häntä yhtään. Hän on niin vihainen ja paiskoo tavaroita vihoissaan, että pelkään todella. Reaktio ei ole missään mittasuhteissa ongelman suuruuteen.

Suomut putosivat silmiltä vasta ihan nyt. Tajusin, että kaikki suhteemme (n. 5 vuotta) aikana merkille panemani oudot jutut selittyvät tällä yhdellä ja samalla asialla: miehelläni on vaativa persoonallisuushäiriö. Ja kyllä, häiriö, ei vain piirteitä. Hänellä on mielettömän korkeat standardit, joiden mukaan arvostelee myös muut ihmiset. Näkee kaikessa ensi sijassa negatiivisen ja viat. On äärettömän pihi, ei relaa koskaan, jatkuvasti jotenkin tyytymättömän oloinen. Ja tietysti täysi työnarkomaani. Kaikki muut ihmiset ovat yleensä laiskoja, tyhmiä ja saamattomia.

Luulisi, että ahdistaisi, mutta olen mielettömän helpottunut. Olen tuntenut oloni viimeiset kuukaudet ihan vihoviimeiseksi roskaläjäksi, joka on tyhmä, laiska, hyödytön ja kaiken lisäksi kylmä vaimo (koska kaikkien noiden loukkausten ja maanrakoon sättimisten jälkeen todellakaan ole ollut tekemässä mitään romanttisia aloitteita). Jotenkin tosi iso juttu, että tajuan viimeinkin, että syy ei ole minussa, ei ainakaan yksin. Ja on ehkä joku vielä joitain muitakin mahdollisuuksia edessä kuin perheen hajoaminen.

Silti tuntuu, että ollaan käännekohdassa. Jos miehellä on ihan todellinen mielenterveysongelma, joka aiheuttaa kaiken tämän, totuus on se että minä ja lapsi emme voi elää hänen kanssaan, ellei hän suostu hakemaan apua. Ei vain ole sellaista mahdollisuutta, että lapsi joutuisi kasvamaan sellaisen ihmisen kanssa, jonka vaatimukset ovat todellisuudesta irrallaan, ja jonka lapsi joutuisi hakemaan hyväksyntää suorittamisella. En ole puhunut tästä vielä hänelle.

Onko kellään kokemuksia tällaisesta tilanteesta? Mistä lähteä hakemaan apua? Olisiko paras lähteä ensin pariterapiaan ja sitä kautta sitten pehmittää puolisoa siihen, että hänellä on edessä pitkä psykoterapia perheemme säilyttämiseksi, ja oman onnellisuutensa löytämiseksi?

Jos haluaa se onnistuvan niin miksi ei, mutta en kyllä keksi yhtään syytä miksi minun pitäisi onnistua parisuhteessa hankalan ihmisen kanssa.

Myöskään parisuhteesta keittiöpsykologin eli perus av-mamman kanssa ei tule yhtään mitään. Onneksi sellaiset on helppo kiertää kaukaa.

27 jatkaa, on muuten oikeasti hämmästyttävää, miten samanlaisia pakkomielteitä ihan täysin eri ihmisillä voi olla. Minunkin mieheni täyttää tiskikoneen uusiksi minun jäljiltäni. Jos kuulee että se käynnistyy, saattaa oikein juosta keittiöön ja avata luukun, ja tarkastaa ettei ole liikaa pesujauhetta, ja että tiskikone on riittävän täynnä. Sen pitää olla ihan tupaten täynnä. On katastrofi, jos tiskikone käy, eikä JOKAINEN edes kerran käytetty vesilasi ole siinä mukana. Ja samaan aikaan on ihan hermoraunio, miten hänellä on isompi vastuu kotitöistä, miksi en ota häneltä sitä taakkaa.

Epävakaan narskku naisen kanssa jaksoin melkein puolivuotta.

Joka viikko viisi päivää täyttä helvettiä, joita kaksi päivää järjettömällä pan emisella sitten paikkailtiin, ja taas sama alusta.

Homma oli ihan joka viikkoinen.

Pakko oli lähteä siitä suhteesta, tai olisin itsekkin tullu hulluksi.

Ex-appeni onnistui rikkomaan ex-mieheni jo lapsesta alkaen juuri tällä vaativalla persoonallisuushäiriöllään. Sittemmin tietenkin ex-miehelleni kehittyi sama. Saimme kaksi lasta. Jaksoin tätä helvettiä (joka suisti minut kirjaimellisesti itsemurhan partaalle) 9 vuotta, minkä jälkeen menimme pariterapiaan. 

Puolen vuoden terapian jälkeen terapeutti totesi että ellei mieheni suostu henkilökohtaiseen terapiaan ei meillä ole edellytyksiä jatkaa eikä hän siihen ammattilaisen kannusta. 

Mieheni ei suostunut, erosimme. 

Nyt lapset ovat vuoroviikoittain hänen luona, ja aina kun tulevat minun luokseni sanovat monta kertaa ääneen miten hyvä on olla turvallisessa ja iloisessa kodissa. 

Toivottavasti ex-mieheni ei siirrä tätä kaikentappavaa piirrettä myös lapsiimme.

Mulla on dg vaativa persoonallisuus. Mutta vain itseäni kohtaan. Toki se heijastuu myös muuhun perheeseen tietynlaisena yleisenä tyytymättömyytenä hyväänkin elämään.

Mutta en ole koskaan arvostellut lapsiani esim koulumenestyksestä, ura- tai puolisovalinnasta tms. Miestäkin arvostelen vain tupakanpoltosta kuten kuka tahansa.

#18 kuulostaa tutulta myös omalla kohdalla

32: Huh, onneksi te erositte ja lapsilla on nyt se yksi hyvä koti olemassa ainakin, ja muutakin perspektiiviä kuin vaativan vanhemman yksi totuus.

Jotenkin ristiriitainen olo, kun tekisi mennä riemuiten kertomaan omalle miehelle, että kaikki on vihdoin ratkennut, nyt ymmärrän mistä meidän ongelmat tulevat. Samaan aikaan tajuan, että hänen reaktionsa juuri tässä asiassa tulee aika todennäköisesti olemaan täyskielto. Hänhän halveksii (joskin salaa) mielenterveysongelmaisia, eikä ole koskaan ollut sairauslomallakaan, koska hän ei ole heikko. Ja ehkä niinkin, että tuollaiset määritelmät ovat sellaisten keksimiä joilla liikaa aikaa kun eivät tee mitään hyödyllistä.

En tiedä, mikä olisi oikea hetki ottaa se puheeksi. Räjähdysten ulkopuolella meillä ei ole ongelmia paitsi minun saamattomuuteni, ja kun tilanne on päällä, en saisi suunvuoroa. Hän on kuitenkin älykäs ja tarkoittaa hyvää, joten uskon vähän onnistumisen mahdolliseenkin.

Mutta tärkeintä on kuitenkin, että olen nyt pahimmista itsesyytöksistä vapaa ja lapsi minun kauttani myös.

Vierailija kirjoitti:

32: Huh, onneksi te erositte ja lapsilla on nyt se yksi hyvä koti olemassa ainakin, ja muutakin perspektiiviä kuin vaativan vanhemman yksi totuus.

Jotenkin ristiriitainen olo, kun tekisi mennä riemuiten kertomaan omalle miehelle, että kaikki on vihdoin ratkennut, nyt ymmärrän mistä meidän ongelmat tulevat. Samaan aikaan tajuan, että hänen reaktionsa juuri tässä asiassa tulee aika todennäköisesti olemaan täyskielto. Hänhän halveksii (joskin salaa) mielenterveysongelmaisia, eikä ole koskaan ollut sairauslomallakaan, koska hän ei ole heikko. Ja ehkä niinkin, että tuollaiset määritelmät ovat sellaisten keksimiä joilla liikaa aikaa kun eivät tee mitään hyödyllistä.

En tiedä, mikä olisi oikea hetki ottaa se puheeksi. Räjähdysten ulkopuolella meillä ei ole ongelmia paitsi minun saamattomuuteni, ja kun tilanne on päällä, en saisi suunvuoroa. Hän on kuitenkin älykäs ja tarkoittaa hyvää, joten uskon vähän onnistumisen mahdolliseenkin.

Mutta tärkeintä on kuitenkin, että olen nyt pahimmista itsesyytöksistä vapaa ja lapsi minun kauttani myös.

Kiitos tästä viestistä, harvoin kukaan tunnistaa tätä faktaa että avioero on välillä se ainoa oikea ratkaisu etenkin lasten kannalta. Itsekin liian pitkään odotin ja toivoin että asiat olisivat muuttuneet. 

Ja tietenkin itsesyytökset lasten takia olivat pitkään hyvinkin rankat, kunnes nyt (erosta n. 2 vuotta) olen tosiaan itse sen useasta eri aspektista todennut - lapset voivat huomattavan paljon paremmin. Itsestäni nyt puhumattakaan.

Onnea sinun tilanteeseen, toivottavasti asiat järjestyvät. 

nro 32

Te, joilla on diagnosoitu vaativa persoonallisuus: miten se tapahtui? Jos ette olisi itse vielä asiasta tietoisia, miten haluaisitte, että kumppani ottaisi sen puheeksi, jotta se ei tuntuisi henkilökohtaiselta hyökkäykseltä?

up

Vierailija kirjoitti:

Te, joilla on diagnosoitu vaativa persoonallisuus: miten se tapahtui? Jos ette olisi itse vielä asiasta tietoisia, miten haluaisitte, että kumppani ottaisi sen puheeksi, jotta se ei tuntuisi henkilökohtaiselta hyökkäykseltä?

Ap täällä heippa, satuin näkemään keskustelun uusimmissa.

Meillä diagnoosi tuli vahingossa. Meillä oli esikoisen syntymän jälkeen hirveä kriisi, mies ei halunnut alunperinkään lasta ja vahinko kuitenkin kävi. Mies päätyi pettämään koska ei osannut käsitellä tilannetta (= muut keinot, eli urheilu ja työnteko eivät riittäneet). Menimme pariterapiaan josta miehelle suositeltiin seksiaddiktioon addiktioterapeuttia, joka taas huomasi taustalla olevan vaativan persoonallisuuden. Eli ihan sattumalta.

Kysyin mieheltä kuinka hän olisi halunnut että olisin asian ottanut puheeksi jos olisin sen tiedostanut, hän sanoi että ei ainakaan syyllistämällä, ehkä sen kautta että varovaisesti kyselisi ovatko ne häntä itseään kohtaan kokemansa standardit hänen mielestään kohtuullisia. Että neuvoisiko hän parasta ystäväänsä tai lastaan olemaan itseään kohtaan yhtä kohtuuton.

Kiitos, ap. Kuulostaa järkevältä. Ja samalla vähän huolestuttaa, koska tämä minun vaativa mieheni on todellakin yhtä vaativa niin ystäviään, minua kuin lastaankin kohtaan. ”Etkö nuo tuon vertaa saa tehtyä/Älä kitise, osaat kävellä itsekin/Miten se ei muka ole saanut vakituista työsuhdetta vieläkään”. Hänelle siis nuo ylikorkeat standardit ovat ihan normi.

Ja se jatkuva tyytymättömyys. Äskenkin tulin nukuttamasta lasta. Aamulla laitoin aamiaisen kaikille, siivosin jäljet, olin lapsen kanssa ja kävin kaupassa, järjestin varaston (lapsen kanssa), laitoin illallisen kaikille ja siivosin. Sitten vein lapsen nukkumaan. Kun tulin alas, täällä oli naama nurinpäin. Kysyin syytä. ”No kyllä varmaan itsekin näet. KAIKKI on sekaisin ympäriinsä.” No joo, pieni lapsemme tosiaan juuri ennen nukkumaanmenoa repi vähän kuorta lattialle takkapuista. Sen voi lakaista, en nyt vaan siihen ruvennut väsyneen lapsen kanssa. Mutta nyt on sitten taas tässä kodissa vihainen ja pelottava tunnelma. Panokseni ei taaskaan ollut riittävä.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos, ap. Kuulostaa järkevältä. Ja samalla vähän huolestuttaa, koska tämä minun vaativa mieheni on todellakin yhtä vaativa niin ystäviään, minua kuin lastaankin kohtaan. ”Etkö nuo tuon vertaa saa tehtyä/Älä kitise, osaat kävellä itsekin/Miten se ei muka ole saanut vakituista työsuhdetta vieläkään”. Hänelle siis nuo ylikorkeat standardit ovat ihan normi.

Ja se jatkuva tyytymättömyys. Äskenkin tulin nukuttamasta lasta. Aamulla laitoin aamiaisen kaikille, siivosin jäljet, olin lapsen kanssa ja kävin kaupassa, järjestin varaston (lapsen kanssa), laitoin illallisen kaikille ja siivosin. Sitten vein lapsen nukkumaan. Kun tulin alas, täällä oli naama nurinpäin. Kysyin syytä. ”No kyllä varmaan itsekin näet. KAIKKI on sekaisin ympäriinsä.” No joo, pieni lapsemme tosiaan juuri ennen nukkumaanmenoa repi vähän kuorta lattialle takkapuista. Sen voi lakaista, en nyt vaan siihen ruvennut väsyneen lapsen kanssa. Mutta nyt on sitten taas tässä kodissa vihainen ja pelottava tunnelma. Panokseni ei taaskaan ollut riittävä.

En kestäisi tuollaista, en todellakaan kestäisi! Meillä on kaksi pientä lasta ja täysi kaaos, koska en todellakaan jaksa muuta kuin välttämättömän, ja mies myös. Kumpikaan ei valita toiselleen. Sinun on PAKKO pyytää miestäsi tukkimaan suunsa ja lakaisemaan itse, jos häntä häiritsee!