Miesten kokemat shokkierot

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä on yksinkertaisesti omituista, että halutaan (?) olla parisuhteessa, mutta ei tehdä mitään mikä tekee puolison iloiseksi. Olen nainen ja todellakin yksin asuessa teekuppi jäi juuri siihen missä satuin teetä juomaan. Noin kolmen päivän välein sitten keräsin kipot ja kupit ympäri kämppää ja pesin (jos huvitti). Miestä taas tämä ärsyttää suunnattomasti, joten tietenkin voin hänen vuokseen tsempata ja viedä ne astiat suoraan tiskiin. Miksi ihmeessä en voisi tehdä tätä hänen pyynnöstään? Ylpeyskö ihmisiä estää? Vai laiskuus ja välinpitämättömyys?

Tässä kiteytyy monen suhteen ongelman ydin, toisen huomiotta jättäminen ja itsekkyys. Olkoot itsekkäät ihmiset yksin.

Salaatin kääräsee muutamassa minuutissa, robotti imuroi, tiskit ja pyykit pesee kone. Yksin pärjää paremmin kuin hyvin.

Tarvitseeko ihminen rinnalleen kiukuttelijaa? Ei luulisi.

Vierailija kirjoitti:

Minä en edes haluaisi muuttaa miestä. Hän on ihana persoona ja rakastan häntä sellaisena kuin hän on. Mutta hän ei kai tunne minua kohtaan juuri mitään tai pitää itsestäänselvyytenä. Olen yrittänyt: kysynyt mitä voitaisiin tehdä yhdessä, järjestänyt lapset hoitoon ja yhteisiä reissuja meille. Olen tehnyt illallisen kahdelle, kynttiläsaunan jne. Mutta mies joko esittää ettei huomaa tai sitten on kipeä "päätä särkee, huono olo jne". Olen kuin pakollinen velvollisuus joka on pakko hoitaa pois alta, että pääsee tekemään tärkeämpiä asioita. Yksi kerta hän sitten suoraan sanoi ettei rakasta minua enää. Tämä jäädytti minussa kaiken. Tunteet ikäänkuin kuoli. En enää nuku samassa sängyssä. Hoidan vain omani ja lasten arjen. Käytän entisen tarmoni ystäviin ja minulla on ollut oikeasti hauskaa heidän kanssaan. Ollaan matkusteltu, käyty iltakaljalla pubissa, teatterissa, kylpylässä jne. Olen ollut pian kaksikymmentä vuotta naimisissa ja elämäni aikana vain yhden miehen kanssa. Nyt minusta tuntuu, että jos vastaan tulisi joku joka huomaisi ja huomioisi minut, niin pystyisin pettämään. En olisi tätä ikinä itsestäni uskonut. Ja olen varma, että tämä olisi miehelleni hirveä shokki. Varmaan tulisi puun takaa ja järkyttäisi kaikkia.

Ja ollaan yritetty, käyty pariterapiassa, rakennettu suhdetta uusiksi, puitu menneitä asioita, etsitty suhteen hyviä puolia ja yritetty vahvistaa niitä jne. Mutta se on tuntunut kivireen vetämiseltä yksin. Mies on mukana, mutta oikeasti ei ole läsnä.

Haluaisin vanhan suhteeni takaisin, mutta en saa sitä yksin. Suhdetta pitää hoitaa ja edes yrittää. Muuten liekki sammuu ja mieheltäni se näköjään on sammunut jo minua kohtaan.

Jos minun vanhuus ja eläkepäivät on sitä, että ei edes yhteistä keskustelunaihetta löydy, niin se tuntuu niin väärältä. Ei läheisyyttä, ei toisen huomioimista. Vain arkea rinnakkain.

Haluaisin vielä elää ja kokea ja olla rakastettu. Minulla olisi niin paljon annettavaa. Mutta tämä suhde niin tärkeä, tuttu, turvallinen ja rakas kuin se onkin on käynyt minulle liian raskaaksi.

Itselle silmiä avaava oli kun sairastuin norovirukseen.

Kolme lasta ja huusholli kaatuu päälle kun en pystynyt kuin vessaan.

Ei puhettakaan että olisin saanut lääkettä. Ei puhettakaan että tottakai mies hoitaa lasten ruokailut ja läksyt. Maailma pysähtyi kun olin niin kipeä.

Parannuin ja totesin ettei mene näin.

Jos sairastuisin vakavasti niin millä todennäköisyydellä mieheni olisi turvana?

Ei millään.

Keskustelimme asiasta ja hän totesi että kyllä oikeassa tilanteessa hän toimisi. Jaaha.

Muutaman vuoden vielä keräilin rohkeutta ja erosin koska tilanteet arjessa pysyivät ennallaan.

Miehelle ero tuli yllätyksenä vaikka olin puhunut ettei voida jatkaa näin, muutos on tultava.

Annoin mahdollisuuden muutokseen, hän ei kokenut sitä tarpeelliseksi.

Vierailija kirjoitti:

Minä en edes haluaisi muuttaa miestä. Hän on ihana persoona ja rakastan häntä sellaisena kuin hän on. Mutta hän ei kai tunne minua kohtaan juuri mitään tai pitää itsestäänselvyytenä. Olen yrittänyt: kysynyt mitä voitaisiin tehdä yhdessä, järjestänyt lapset hoitoon ja yhteisiä reissuja meille. Olen tehnyt illallisen kahdelle, kynttiläsaunan jne. Mutta mies joko esittää ettei huomaa tai sitten on kipeä "päätä särkee, huono olo jne". Olen kuin pakollinen velvollisuus joka on pakko hoitaa pois alta, että pääsee tekemään tärkeämpiä asioita. Yksi kerta hän sitten suoraan sanoi ettei rakasta minua enää. Tämä jäädytti minussa kaiken. Tunteet ikäänkuin kuoli. En enää nuku samassa sängyssä. Hoidan vain omani ja lasten arjen. Käytän entisen tarmoni ystäviin ja minulla on ollut oikeasti hauskaa heidän kanssaan. Ollaan matkusteltu, käyty iltakaljalla pubissa, teatterissa, kylpylässä jne. Olen ollut pian kaksikymmentä vuotta naimisissa ja elämäni aikana vain yhden miehen kanssa. Nyt minusta tuntuu, että jos vastaan tulisi joku joka huomaisi ja huomioisi minut, niin pystyisin pettämään. En olisi tätä ikinä itsestäni uskonut. Ja olen varma, että tämä olisi miehelleni hirveä shokki. Varmaan tulisi puun takaa ja järkyttäisi kaikkia.

Ja ollaan yritetty, käyty pariterapiassa, rakennettu suhdetta uusiksi, puitu menneitä asioita, etsitty suhteen hyviä puolia ja yritetty vahvistaa niitä jne. Mutta se on tuntunut kivireen vetämiseltä yksin. Mies on mukana, mutta oikeasti ei ole läsnä.

Haluaisin vanhan suhteeni takaisin, mutta en saa sitä yksin. Suhdetta pitää hoitaa ja edes yrittää. Muuten liekki sammuu ja mieheltäni se näköjään on sammunut jo minua kohtaan.

Jos minun vanhuus ja eläkepäivät on sitä, että ei edes yhteistä keskustelunaihetta löydy, niin se tuntuu niin väärältä. Ei läheisyyttä, ei toisen huomioimista. Vain arkea rinnakkain.

Haluaisin vielä elää ja kokea ja olla rakastettu. Minulla olisi niin paljon annettavaa. Mutta tämä suhde niin tärkeä, tuttu, turvallinen ja rakas kuin se onkin on käynyt minulle liian raskaaksi.

Mikä on se syy, joka saa jäämään huonoon suhteeseen vuosikymmeniksi?

Vierailija kirjoitti:

Minä olen korkeammin koulutettu ja tienaan paremmin kuin mieheni. Silti hän jaksaa korostaa kuinka tuo leivän pöytään (käy joskus kaupassa hakemassa ruokaa mihin menee hirveästi rahaa, kun meidän yhteiset lapset syö niin paljon).

Joskus melkein naurattaa. Jos sanon, että niin kyllähän minäkin käyn töissä, niin minun työni on kuulemma niin helppoa verrattuna hänen fyysisesti raskaaseen työhön. Minulla on myös lyhyemmät työmatkat. Tämän vuoksi on täysin reilua, että mies lepää kaikki illat ja minä hoidan työni lisäksi kodin ja lapset. Soitan työpaikan vessasta pikkukoululaiset ajoissa kouluun. Vastaan wilmaviesteihin. Ilmoitan ja kuskaan harrastuksiin. Huolehdin ja hankin kaikki vaatteet ja varusteet ja harrastusmaksut. Tilaan lämmitysöljyn, maksan laskut (minullahan on isompi palkkakin ja miehellä menee autolainaan ja tietokoneen varaosiin niin paljon ja niitähän hän tarvii töissä niin pakollinen meno), käytän auton huollossa ja rengasliikkeessä. Hoidan lumityöt ja ruohonleikkuun.

Tämän lisäksi mies ihmettelee miksen käy kuntosalilla niinkuin jonkun toisen vaimo tai pukeudu naisellisemmin kotonakin, kun töihinkin meikkaan ja pukeudun (työssäni edustan firmaa ja tapaan asiakkaita, joten pakko olla huoliteltu), että enkö välitä enää HÄNESTÄ?? Vertaa minua kaverinsa vaimoon kuka kasvattelee kynsiään kotona ja silittelee miehensä paitoja+kokkaa lämpimät ruuat ja hienot eväät töihin (toisin kuin minä joka en viitsi mitään tehdä). Heillä ei edes ole lapsia, talolainoja tms. Ja mies todella elättää tätä naista.

En tiedä kauanko tätä jaksan. Oikeasti olen kuin suhteessa elävä yh. Vaikka mulla on hyvä palkka, niin en voi käyttää itseeni mitään ja olen köyhin tuntemani ihminen. En voi juoda edes kahvia ulkona. Samaan aikaan mies ajaa mäkin kautta kotiin ja tilailee uusia näytönohjaimia sekä pukeutuu nuorekkaisiin merkkivaatteisiin.

Onneksi talolaina ja koko omaisuus on minun nimissä ja meillä on avioehto. Tehtiin näin, koska mies opiskeli ja vuokralla asuminen oli niin kallista, että päätettiin ostaa talo. Avioehdon tein, koska isäni sitä vaati ja lupasi tulla takaajaksi lainaan vain sillä ehdolla. Onneksi!

Jätä se sika. Kalliksi se sinulle tulee, mutta oletpa sitten vapaa.

Yksin on parempi. Miehet sentään YRITTÄÄ käyttäytyä hyvin ja huomioida ennenkuin suhde on virallistettu.

Meilläkin mies oli aivan ihmeissään, kun kaiken piti olla niin hienosti ja kunnossa! Hän istui päivät pitkät koneella valittamassa, kun on niin kiirettä, on niin kiirettä ja pitää mennä nukkumaan ajoissa. Mitään hän ei kanssani yhdessä tehnyt, ei edes ruokaa tullut laittamaan. Jos istuttiin syömässä, hän istui passiivisena paikallaan ja katkaisi kaikki keskustelut. Tämä ajasta ja paikasta välittämättä. Jos olimme julkisella paikalla, niin käsi kädessä ei voinut kulkea, ja mitään keskusteluita ei voinut ylläpitää, koska se on kuulemma noloa. Yhteiskuvia ei voinut ottaa, koska sekin on noloa. Oli ihanaa katsella kun toiset parit keskittyivät toisiinsa ja pöytäseurueisiinsa, mutta itse istuin omani kanssa aivan hiljaa - ja räpläsin kännykkää, että sain esim. häiden väliajoilla aikani kulumaan, koska toisten ihmistenkään kanssa en saanut puhua tai päässyt tutustumaan. Olisin ymmärtänyt sen hiljaisuuden, jos olisin puhunut jotain ihan käsittämättömiä, mutta normaaleja kuulumisia tai mitään ei voinut puhua, koska mies ei vastannut mitään. Sen sijaan jotain aivan jonninjoutavaa läppää hän saattoi heittää miesporukassa, mutta hän its ekäytöksellään hääsi minut pois, koska naisena en tee raavaiden miesten kanssa mitään. 

Jos meikkasin, olin piirtänyt taas naamaan. Jos laitoin hiuksia, niin häneltä oli turha tulla itkemään parturirahaa. Kun koin, että haluaisin elääkin välillä ja tehdä muutakin kuin ympärivuorokautisia työvuoroja koulun ohella, eli lopettaisin työt ja opiskelisin ammatin kahdessa vuodessa lukion ohella, niin se raivo oli käsittämätön. Sain haukut siitä, kun en hakenut suoraan ammattikorkeakouluun, vaikka sinne ei mennä ilman papereita. Samalla olisin saanut sen ammatin jolla olisin taannut kesätyöt jatkossa ja hanttihommat hankalina aikoina, mutta ei niin ei. Kun ajoin korttia ja katselin autoa, niin miehellä oli siihenkin sanottavansa. 

Kun jossain vaiheessa tajusin, että rahatilanteemme mättää ja pahasti, niin mies suuttui kun kyselin mihin ne kaikki menivät ja keneltä meillä on netti, sähkö ja vakuutukset. En kuulemma tehnyt noilla tiedoilla mitään. 

Kun otin eron puheeksi, mies oli aivan rikki monta viikkoa ja keksi selitykseksi, että olen hänelle liian nuori taivaanrannanmaalari. 

Seisoin ylppäreissäni ruusu kädessä sinkkuaikuisena, mutta aivan onnellisena siitä miten hyvin sain kaiken pakettiin kaikesta vastatuulesta ja sabotoinnista huolimatta. 

Edellinen jatkaa, 

eli siis miehelle tuli todellisena shokkina kaikki erohaluni. Hänestä olin hänelle parasta maailmassa ja hän halusi minulle vain pelkästään hyvää, mitä nyt samalla tyhjentää pankkitilini ja estellä minua tekemästä omaa elämääni koskevia valintoja. Hän pääst irti vasta sitten, kun oli löytänyt uuden tyttöystävän. Yllättäen tämä uusi tyttöystävä kirjoitti seinälleen, että kului puoli vuotta että sai miehen rakastumaan itseensä. 

Siinä vaiheessa kävin painamassa yläpeukkua ihan siitä riemusta, ettei tuo nainen tiennyt vielä mistään mitään ja haluaisin olla kärpäsenä katossa näkemässä miten heillä menee. Saako mies edelleen istua koneella ja viedä kaikki rahat. 

Vierailija kirjoitti:

Minä olen korkeammin koulutettu ja tienaan paremmin kuin mieheni. Silti hän jaksaa korostaa kuinka tuo leivän pöytään (käy joskus kaupassa hakemassa ruokaa mihin menee hirveästi rahaa, kun meidän yhteiset lapset syö niin paljon).

Joskus melkein naurattaa. Jos sanon, että niin kyllähän minäkin käyn töissä, niin minun työni on kuulemma niin helppoa verrattuna hänen fyysisesti raskaaseen työhön. Minulla on myös lyhyemmät työmatkat. Tämän vuoksi on täysin reilua, että mies lepää kaikki illat ja minä hoidan työni lisäksi kodin ja lapset. Soitan työpaikan vessasta pikkukoululaiset ajoissa kouluun. Vastaan wilmaviesteihin. Ilmoitan ja kuskaan harrastuksiin. Huolehdin ja hankin kaikki vaatteet ja varusteet ja harrastusmaksut. Tilaan lämmitysöljyn, maksan laskut (minullahan on isompi palkkakin ja miehellä menee autolainaan ja tietokoneen varaosiin niin paljon ja niitähän hän tarvii töissä niin pakollinen meno), käytän auton huollossa ja rengasliikkeessä. Hoidan lumityöt ja ruohonleikkuun.

Tämän lisäksi mies ihmettelee miksen käy kuntosalilla niinkuin jonkun toisen vaimo tai pukeudu naisellisemmin kotonakin, kun töihinkin meikkaan ja pukeudun (työssäni edustan firmaa ja tapaan asiakkaita, joten pakko olla huoliteltu), että enkö välitä enää HÄNESTÄ?? Vertaa minua kaverinsa vaimoon kuka kasvattelee kynsiään kotona ja silittelee miehensä paitoja+kokkaa lämpimät ruuat ja hienot eväät töihin (toisin kuin minä joka en viitsi mitään tehdä). Heillä ei edes ole lapsia, talolainoja tms. Ja mies todella elättää tätä naista.

En tiedä kauanko tätä jaksan. Oikeasti olen kuin suhteessa elävä yh. Vaikka mulla on hyvä palkka, niin en voi käyttää itseeni mitään ja olen köyhin tuntemani ihminen. En voi juoda edes kahvia ulkona. Samaan aikaan mies ajaa mäkin kautta kotiin ja tilailee uusia näytönohjaimia sekä pukeutuu nuorekkaisiin merkkivaatteisiin.

Onneksi talolaina ja koko omaisuus on minun nimissä ja meillä on avioehto. Tehtiin näin, koska mies opiskeli ja vuokralla asuminen oli niin kallista, että päätettiin ostaa talo. Avioehdon tein, koska isäni sitä vaati ja lupasi tulla takaajaksi lainaan vain sillä ehdolla. Onneksi!

Mikä on se syy mikä pitäö sinut liitossa?

Minunkin lapsuuden perheessä 80-90-luvulla äiti teki kaiken. Isä kävi töissä ja maksoi. Äitikin kävi, mutta hoiti silti kodin ja lastenkin asiat. Olen perheen ainut tyttö, jolla on kaksi veljeä.  Samalla kun veljet saivat pelata koneilla, minun piti auttaa äitiä kotiaskareissa. Veljille riitti kieltäytymiseksi "ei jaksa". Jos sanoin samaa, siitä raivostuttiin.

Veljet saivat auton lainaan ajettuaan ajokortin. Minä en. Veljet saivat vapaasti yökyläillä kaveriensa luona, minun yökyläilyni kyseenalaistettiin. Minun pukeutumiseeni puututtiin. Käskettiin, että pitää pukeutua niin kuin kunnon tyttö lukiossa, neulepaitoihin, hameisiin ja letit päähän.

Myös alkoholin juominen oli veljille ok, minua paheksuttiin vielä parikymppisenä. Veljien kaverit olivat kivoja, minun epäilyttäviä. Veljien suunnitelmat, tykkäämät tv-ohjelmat ja musiikki kivoja. Minun huonoja.

Vanhemmat eivät halunneet, että teen vapaaehtoistyötä eläinten parissa, koska "se pilaa elämäsi".

Veljelle tilattiin lehteä, mikrobittiä, koska se oli hyödyllinen. Minun lehteni, eläinten maailma, ei ilmeisesti ollut. (Tällä hetkellä veli it-puolella töissä, minä vasta haen eläinlääkikseen.)

Veljille maksettiin uudet tietokoneet, minä sain ne vanhat, jos ne vielä jotenkin toimivat.

Edelleen nämä kaksoisstandardit tulevat esiin, kun kokoonnumme syömään. Minun elämäni ja kuulumiseni ovat epäkiinnostavia, veljieni elämä kiinnostavampaa. Jos minulta kysytään, mitä kuuluu ja yritän vastata, veljeni puhuu päälle.

Ei varmaan ihme, että sairastan masennusta ja olen alisuoriutunut elämässäni. En ole lapsena saanut myöskään ilmaista tunteitani, vihaisuudesta naurettiin päälle ja ilo vähäteltiin. Papereissani lukeekin nykyään, etten tunnista omia tunteitani.

Molemmat vanhemmistani korkeakoulutettuja ja toinen opettaa lapsia päivätyönään.

Millaisia nämä veljeni ovat parisuhteissaan? Ainakaan toisella ei ole sellaista. Toisella ne ovat kaatuneet, mutta sen jälkeen harrasti itsetutkiskelua ja joutunut miettimään uudestaan toimimistaan toisia ihmisiä kohtaan. Muuten meinaa jäädä yksin.

Entäs omat parisuhteeni? Ei ole vielä sellaista ollut. En ole tavannut vielä miestä, joka olisi halunnut seurustella kanssani.

N34

Vierailija kirjoitti:

Minunkin lapsuuden perheessä 80-90-luvulla äiti teki kaiken. Isä kävi töissä ja maksoi. Äitikin kävi, mutta hoiti silti kodin ja lastenkin asiat. Olen perheen ainut tyttö, jolla on kaksi veljeä.  Samalla kun veljet saivat pelata koneilla, minun piti auttaa äitiä kotiaskareissa. Veljille riitti kieltäytymiseksi "ei jaksa". Jos sanoin samaa, siitä raivostuttiin.

Veljet saivat auton lainaan ajettuaan ajokortin. Minä en. Veljet saivat vapaasti yökyläillä kaveriensa luona, minun yökyläilyni kyseenalaistettiin. Minun pukeutumiseeni puututtiin. Käskettiin, että pitää pukeutua niin kuin kunnon tyttö lukiossa, neulepaitoihin, hameisiin ja letit päähän.

Myös alkoholin juominen oli veljille ok, minua paheksuttiin vielä parikymppisenä. Veljien kaverit olivat kivoja, minun epäilyttäviä. Veljien suunnitelmat, tykkäämät tv-ohjelmat ja musiikki kivoja. Minun huonoja.

Vanhemmat eivät halunneet, että teen vapaaehtoistyötä eläinten parissa, koska "se pilaa elämäsi".

Veljelle tilattiin lehteä, mikrobittiä, koska se oli hyödyllinen. Minun lehteni, eläinten maailma, ei ilmeisesti ollut. (Tällä hetkellä veli it-puolella töissä, minä vasta haen eläinlääkikseen.)

Veljille maksettiin uudet tietokoneet, minä sain ne vanhat, jos ne vielä jotenkin toimivat.

Edelleen nämä kaksoisstandardit tulevat esiin, kun kokoonnumme syömään. Minun elämäni ja kuulumiseni ovat epäkiinnostavia, veljieni elämä kiinnostavampaa. Jos minulta kysytään, mitä kuuluu ja yritän vastata, veljeni puhuu päälle.

Ei varmaan ihme, että sairastan masennusta ja olen alisuoriutunut elämässäni. En ole lapsena saanut myöskään ilmaista tunteitani, vihaisuudesta naurettiin päälle ja ilo vähäteltiin. Papereissani lukeekin nykyään, etten tunnista omia tunteitani.

Molemmat vanhemmistani korkeakoulutettuja ja toinen opettaa lapsia päivätyönään.

Millaisia nämä veljeni ovat parisuhteissaan? Ainakaan toisella ei ole sellaista. Toisella ne ovat kaatuneet, mutta sen jälkeen harrasti itsetutkiskelua ja joutunut miettimään uudestaan toimimistaan toisia ihmisiä kohtaan. Muuten meinaa jäädä yksin.

Entäs omat parisuhteeni? Ei ole vielä sellaista ollut. En ole tavannut vielä miestä, joka olisi halunnut seurustella kanssani.

N34

Haluaisin sen verran sanoa, että ehkä SINÄ et ole tavannut miestä, jonka sinä olisit halunnut ja sama mies  halunnut sinut. Olettaisin, että haluat miehen, joka on erilainen kuin isäsi ja veljesi.  

Vierailija kirjoitti:

Minä en edes haluaisi muuttaa miestä. Hän on ihana persoona ja rakastan häntä sellaisena kuin hän on. Mutta hän ei kai tunne minua kohtaan juuri mitään tai pitää itsestäänselvyytenä. Olen yrittänyt: kysynyt mitä voitaisiin tehdä yhdessä, järjestänyt lapset hoitoon ja yhteisiä reissuja meille. Olen tehnyt illallisen kahdelle, kynttiläsaunan jne. Mutta mies joko esittää ettei huomaa tai sitten on kipeä "päätä särkee, huono olo jne". Olen kuin pakollinen velvollisuus joka on pakko hoitaa pois alta, että pääsee tekemään tärkeämpiä asioita. Yksi kerta hän sitten suoraan sanoi ettei rakasta minua enää. Tämä jäädytti minussa kaiken. Tunteet ikäänkuin kuoli. En enää nuku samassa sängyssä. Hoidan vain omani ja lasten arjen. Käytän entisen tarmoni ystäviin ja minulla on ollut oikeasti hauskaa heidän kanssaan. Ollaan matkusteltu, käyty iltakaljalla pubissa, teatterissa, kylpylässä jne. Olen ollut pian kaksikymmentä vuotta naimisissa ja elämäni aikana vain yhden miehen kanssa. Nyt minusta tuntuu, että jos vastaan tulisi joku joka huomaisi ja huomioisi minut, niin pystyisin pettämään. En olisi tätä ikinä itsestäni uskonut. Ja olen varma, että tämä olisi miehelleni hirveä shokki. Varmaan tulisi puun takaa ja järkyttäisi kaikkia.

Ja ollaan yritetty, käyty pariterapiassa, rakennettu suhdetta uusiksi, puitu menneitä asioita, etsitty suhteen hyviä puolia ja yritetty vahvistaa niitä jne. Mutta se on tuntunut kivireen vetämiseltä yksin. Mies on mukana, mutta oikeasti ei ole läsnä.

Haluaisin vanhan suhteeni takaisin, mutta en saa sitä yksin. Suhdetta pitää hoitaa ja edes yrittää. Muuten liekki sammuu ja mieheltäni se näköjään on sammunut jo minua kohtaan.

Jos minun vanhuus ja eläkepäivät on sitä, että ei edes yhteistä keskustelunaihetta löydy, niin se tuntuu niin väärältä. Ei läheisyyttä, ei toisen huomioimista. Vain arkea rinnakkain.

Haluaisin vielä elää ja kokea ja olla rakastettu. Minulla olisi niin paljon annettavaa. Mutta tämä suhde niin tärkeä, tuttu, turvallinen ja rakas kuin se onkin on käynyt minulle liian raskaaksi.

En nyt tiedä, että tulisiko ero miehelle shokkina, jos kerran jo sanonut ettei enää rakasta.

Vierailija kirjoitti:

Meillä on vaikeasti kehitysvammainen lapsi ja vapaa-aikaa niukasti. Yhden viikonlopun kuukaudessa lapsi on hoitopaikassa. Silloin mies hilpaisee kavereidensa kanssa pelireissuille, risteilylle, baariin, harrastuksiin, koska häntä ei tarvita ja voi hyvällä omallatunnolla olla pois.

Mutta ei halua viettää tätä vapaata minun kanssani.

Sinnittelin tosi pitkään, koska en olisi arjessa pärjännyt yksin. Nyt on ex ja ihan puskista hänelle tuli, vaikka monta vuotta asiasta puhuin.

Pääsikö sitten muulloin noita asioita tekemään, kuin tuona yhtenä viikonloppuna kuukaudessa?

Olen huomannut että monet miehet ei vertaile tekemiensä kotitöiden yms määrää naisensa vastaavaan vaan vertailevat itseään omaan isäänsä. Siinä vertailussa lähes 100% nykymiehistä ovat edukseen jolloin mies on itseeänsä ihan tyytyväinen.

Ilmankos että tulee shokkina erohalut.

Exäni jäi kiinni toisesta naisesta. Samana iltana käytiin keskustelu, jossa mies ilmoitti että ajatteli kertoa asiasta vasta kun olisi päättänyt kumman meistä pitää. Mä ilmoitin päättämieni hänen puolestaan.

Kolmen päivän päästä muutin uuteen asuntoon.

Miehen mielestä tämä oli shokkiero ja tuli ihan yllättäen.

Qwerty kirjoitti:

Olen huomannut että monet miehet ei vertaile tekemiensä kotitöiden yms määrää naisensa vastaavaan vaan vertailevat itseään omaan isäänsä. Siinä vertailussa lähes 100% nykymiehistä ovat edukseen jolloin mies on itseeänsä ihan tyytyväinen.

Ilmankos että tulee shokkina erohalut.

Ovathan miehet tässäkin keskustelussa tuoneet ylpeinä esiin tiedon, että suomalainen mies tekee enemmän kotitiöitä kuin useimmat. No ei paljon lämmitä.

Exän kanssa yritin vuosia saada keskustelua aikaiseksi suhteemme tilasta, arvostuksen puutteesta, epätasa-arvosta ja alistamisesta. Sitten luovutin, kaksi vuotta meni enkä mie puhunu enää mistään. Sitten tapahtui pari asiaa miehen puolelta, jotka katkaisi tän naisen selän ja halusin erota. Miehelle tuli tietenkin ihan puskista, kun meillä on mennyt niin hyvin! Muutama kk jahnattiin eroa ja senkin jälkeen soitteli ihmeissään että mikä meille tuli...

Nykyinen mieheni on aivan toisenlainen, emme asu vielä yhdessä. Hän huolehtii omat lapsensa, oman kotinsa, pyykkinsä, ruokansa ja kaiken. Hän huolehtii miustakin, voidaan puhua kaikesta ja haluaa olla hyvä mies. Ja mie haluan olla hänelle hyvä nainen, vaikka exän takia onkin vaikeaa luottaa uuteen ihmiseen. Onneks on todellakin erilaisia miehiä!!!!!

Vierailija kirjoitti:

Qwerty kirjoitti:

Olen huomannut että monet miehet ei vertaile tekemiensä kotitöiden yms määrää naisensa vastaavaan vaan vertailevat itseään omaan isäänsä. Siinä vertailussa lähes 100% nykymiehistä ovat edukseen jolloin mies on itseeänsä ihan tyytyväinen.

Ilmankos että tulee shokkina erohalut.

Ovathan miehet tässäkin keskustelussa tuoneet ylpeinä esiin tiedon, että suomalainen mies tekee enemmän kotitiöitä kuin useimmat. No ei paljon lämmitä.

Ja mitä se auttaa monia suomalaisia naisia joilla on laiskamato, vastuunpakoilijamies?

Vierailija kirjoitti:

Minä en edes haluaisi muuttaa miestä. Hän on ihana persoona ja rakastan häntä sellaisena kuin hän on. Mutta hän ei kai tunne minua kohtaan juuri mitään tai pitää itsestäänselvyytenä. Olen yrittänyt: kysynyt mitä voitaisiin tehdä yhdessä, järjestänyt lapset hoitoon ja yhteisiä reissuja meille. Olen tehnyt illallisen kahdelle, kynttiläsaunan jne. Mutta mies joko esittää ettei huomaa tai sitten on kipeä "päätä särkee, huono olo jne". Olen kuin pakollinen velvollisuus joka on pakko hoitaa pois alta, että pääsee tekemään tärkeämpiä asioita. Yksi kerta hän sitten suoraan sanoi ettei rakasta minua enää. Tämä jäädytti minussa kaiken. Tunteet ikäänkuin kuoli. En enää nuku samassa sängyssä. Hoidan vain omani ja lasten arjen. Käytän entisen tarmoni ystäviin ja minulla on ollut oikeasti hauskaa heidän kanssaan. Ollaan matkusteltu, käyty iltakaljalla pubissa, teatterissa, kylpylässä jne. Olen ollut pian kaksikymmentä vuotta naimisissa ja elämäni aikana vain yhden miehen kanssa. Nyt minusta tuntuu, että jos vastaan tulisi joku joka huomaisi ja huomioisi minut, niin pystyisin pettämään. En olisi tätä ikinä itsestäni uskonut. Ja olen varma, että tämä olisi miehelleni hirveä shokki. Varmaan tulisi puun takaa ja järkyttäisi kaikkia.

Ja ollaan yritetty, käyty pariterapiassa, rakennettu suhdetta uusiksi, puitu menneitä asioita, etsitty suhteen hyviä puolia ja yritetty vahvistaa niitä jne. Mutta se on tuntunut kivireen vetämiseltä yksin. Mies on mukana, mutta oikeasti ei ole läsnä.

Haluaisin vanhan suhteeni takaisin, mutta en saa sitä yksin. Suhdetta pitää hoitaa ja edes yrittää. Muuten liekki sammuu ja mieheltäni se näköjään on sammunut jo minua kohtaan.

Jos minun vanhuus ja eläkepäivät on sitä, että ei edes yhteistä keskustelunaihetta löydy, niin se tuntuu niin väärältä. Ei läheisyyttä, ei toisen huomioimista. Vain arkea rinnakkain.

Haluaisin vielä elää ja kokea ja olla rakastettu. Minulla olisi niin paljon annettavaa. Mutta tämä suhde niin tärkeä, tuttu, turvallinen ja rakas kuin se onkin on käynyt minulle liian raskaaksi.

Eikös tämä ole juuri tyypillinen tapaus mutta teillä sukupuolet vain toisinpäin. Eli puoliso kertoi vuosia sitten ettei rakasta enää. Sinä et nähnyt ongelmia ja vieläkin haluaisit että kaikki olisi kuin ennenkin koska mitään tosi iso ei ollut. Noin ajattelee hyvin suuri osa miehistä jotka joutuvat toteamaan että rakkaus kuoli. Eli jotta he eivät olisi olleet jätettyjä vaan jättäjiä heidän olisi täytynyt lakata rakastaa rakastaan. Tämä on paradoksi. Miehet hyvin harvoin haluavat muuttaa naistaan kuten kirjoitat ihan aluessa itsekin kokevasi. Ketjun kaikki miehet ymmärtävä sut täydellisesti. Tsemppiä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juu, ihan tilaamatta ja yllättäen se ero tulee monelle miehelle. Miksiköhän?

Ei tarvitse kuin lukaista vaikka keskustelua, jossa mies vaatii maksamaan puolet perheen kuluista ja kalliista vuokra-asunnosta, kun puoliso hoitaa MIEHEN yhdessä hankittua 10kk ikäistä lasta.

Tai, keskusteluja kotitöistä oli nainen työssä tai ei. Esim. perhevapaiden aikana, vaikka on pieni vauva, kotityöt jää äidin harteilla, kun kuitenkin makaa ja loisii vain päivät.

Puhumattakaan palkattomista poissaoloista, kun lapsi sairastuu tai viedään neuvolaan tai lääkäriin.

Monessa perheessä mies on yksi lapsi lisää, joka vielä syö monen edestä.

Nainen pääsee paljon helpommalla elämästä, kun elättää ja hoitaa lapset itse.

Tästä nyt on vain sinun ja feministien mutu-sana ja niissä tilanne on tietysti aina näin. Syksyllä oli eurooppalainen tutkimus, jossa todettiin suomalaisten miesten tekevän eniten kotitöitä.

Ja Suomi on niitä harvoja maita maailmassa, missä naiset käyvät kokopäivätyössä, muualla, jopa Ruotsissa lapselliset naiset tekevät osa-aikatyötä 4-6h/pv. Sen lisäksi perheessä käy siivooja, pyykit pesetetään pesulassa, koko perhe käy ulkona syömässä useamman kerran viikossa, on au pairit ja kotiapulaiset.

Nyt on jo suurimmat paskapuheet kehissä tässäkin ketjussa. 

Et ole tainnut asua perhelähiöissä Suomen ulkopuolella?

Osa-aikatyö on keskiluokkaista tavistyötä tekeville äideille yleisin tapa. Lapset viedään ja haetaan koulusta, ja välillä on käyty töissä. Tai jos on vuorotyö (esim kätilö), tehdään vuoro 2-3 kertaa viikossa jolloin esim oma äiti tulee hoitamaan lapsia. Kovapalkkaiset uranaiset tekevät pitkää päivää, mutta heillä on useinmiten maksettua apua. Sitten on vielä erikseen näitä (tyypillisesti Aasiasta) hard working immigrants, eli äiti tekee täyttä päivää, isä tekee vielä pidempää päivää, isovanhemmat ovat todella ahkeria myös eli hoitavat niitä lastenlapsia 5 x viikossa työpäivän ajan. Asuvat ehkä samassa talossa nuoren perheen kanssa.