Lue keskustelun säännöt.
Entiset Velat (siis lapsettomat). Tunnusta tässä anonyymisti miten mielesi muuttui!
07.01.2020 |
Aloitan itse kun kerran ketjun teinkin; välttelin viimeiseen asti perhettä oman surkean lapsuuskotini takia. Kun sitten vanhoilla päivillä uskalsin tehdä lapsen, se olikin parasta mitä koskaan mulle tapahtui! Ja ei jäänyt viimeiseksi. Ainoa mikä harmittaa on se etten aloittanut jo aikaisemmin. Yritin olla liian vastuullinen ja ajattelin etten olisi ollut hyvä äiti taustani takia.
Tunnen useamman muun jolle käynyt samoin, joskin heillä alkunpitäen syy oli muu (halusivst nautiskella elämästä tms).
Kommentit (351)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tällaisesta näkökulmasta tuo vela-lapselliset kuilu tuntuu hieman kummalliselta ja toivoisin ettei kukaan muodostaisi identiteettiään liikaa tuon rajalinjan mukaan. Niitä lapsia/nuorempia ihmisiä voi tulla elämään vaikka niitä ei suunnittelisikaan tai edes itse tekisi (uudet puolisot tai niinkuin täällä yksi esimerkki, kuolleen siskon lapset), ja lapsia tehneiden/saaneiden jälkeläiset aikuistuvat ja elävät omaa elämäänsä, ei kenenkään kannata omaa identiteettiään rakentaa vanhemmuuden varaan, tuo liian suuri lasti niille lapsille. Se kummastuttaa ettei tällaisesta asiasta voi keskustella ilman kiistaa: eikö ihminen saa määritellä itse millainen on nyt ja millainen oli nuorempana, haluaako muuttaa mielipiteitään tai ei. Useampi velaksi itsensä luokitteleva on valittanut kuinka muut yrittävät luokitella heidät (ikuinen bileprinsessa jne) - eivätkö tee samaa tässä muille (et ole vela jos muutat mieltäsi vanhempana...)?
Viestin 74 vela vastaa: itsellä velaus on osa identiteettiä, niin kuin monelle vanhemmuus on. Se on kuitenkin iso osa ihmisen elämää, se että onko niitä lapsia vai ei. Harva nainen voi olla vain vähäsen äiti. Tai vähäsen lapseton (siis tarkoittaen omaa jälkikasvuttomuuttaan). Se näkyy ja tuntuu arjessa, radikaalisti. Jollain tottakai enemmän, joillain vähemmän. Itsellä ehkä aika paljonkin, sillä eräs puoliammattilaiseksi viemä harrastus vaan vaatii sen, että voin irtautua kotiarjesta pitkiksin ajoiksi. Äitipuuhissa se olisi hyvinkin nou-nou. (Ja edelleen, että olen voinut kehittää harrastetta tähän pisteeseen on vain ollut pelkkä bonus, ei syy lapsettomuuteen. Teroitan tätä hyvin vahvasti, älkää siis saako vääriä käsityksiä.).
Ymmärrän pointtisi, mutta onko sillä syyllä olla lapseton loppupeleissä niin kauheasti väliä? Ystäväni ajautui lapsettomaksi olosuhteiden sanelemana (ei löytänyt miestä ajoissa), toinen kärsi hedelmättömyydestä ja jäi lapsettomaksi. Hyväksyivät tilanteensa ja nyt 50-vuotiaina elelevät tyytyväisinä elämäänsä. Miten heidän elämänsä eroaa omastasi käytännössä? Ei mitenkään. Siksi tuo tarpeesi korostaa, että velaus on osa IDENTITEETTIÄSI kuulostaa jotenkin karskilta. Olet jotenkin parempi ihminen, kun et hankkinut lapsia siltikään, vaikka olisit voinut. Itselläni on yksi lapsi, ja monella tuttavalla on jotenkin kauhean kova halu saada tietää, miksi meillä ei ole toista lasta. Eikö haluttu vai eikö voida saada. Mitä väliä sillä on? Elämme nyt yksilapsisena perheenä eikä tilanne muuksi muutu. Elämämme on samanlaista kuin muilla yksilapsisilla riippumatta syistä, miksi meillä ei ole enempää lapsia.
Häh?
Ei kyse ole paremmuudesta vaan eroista. Jos joku haluaa lapsia, mutta ei saa, koska
a) ei löydä sopivaa kumppania tai
b) kärsii hedelmättömyydestä,
niin onhan se nyt täysin eri tilanne kuin jos joku on täysin vapaaehtoisesti lapseton eikä ole ikinä lapsia halunnutkaan. Vapaaehtoisesti lapseton ei tyydy hyväksymään tilannetta, jolle ei voi mitään. Hänhän toteuttaa juuri sitä elämää, minkä ensisijaisesti itselleen halusi.
En vaan tajua mitä väliä sillä on. Tarkoitan tätä: "Viestin 74 vela vastaa: itsellä velaus on osa identiteettiä, niin kuin monelle vanhemmuus on. Se on kuitenkin iso osa ihmisen elämää, se että onko niitä lapsia vai ei. Harva nainen voi olla vain vähäsen äiti. Tai vähäsen lapseton (siis tarkoittaen omaa jälkikasvuttomuuttaan). Se näkyy ja tuntuu arjessa, radikaalisti." Jos Leena on lapseton, koska ei voinut saada lasta (mutta hyväksyi asian) ja Tiina koska ei halunnut, niin miten tämä näkyy ja tuntuu heidän arjessaan, radikaalisti?
Juuri tätä "entisten velojen" lienee onkin mahdotonta ymmärtää. Että ns. todellinen vela on rakentanut lapsuudestaan asti koko elämäänsä sen identiteetin + sitä kautta tulleen tiedon mukaan, että lapsia ei koskaan tule.
Näin ollen se näkyy nimenomaan radikaalisti heidän arjessaan. Koko elämänsä tietynlaiseksi rakentaminen näkyy. Leena on tehnyt koko elämänsä ajan erilaisia valintoja kuin Tiina, sillä hän on valinnoissaan varautunut siihen, että lapsia ehkä tulee. Leena taas on valinnut tod näk asuinpaikkansa, ehkä maankin, ammatin, harrastukset, jne sillä mielellä, että ei tarvitse varautua lapsiin.
Lyhyesti: todennäköisesti siis Tiina ja Leena elävät kovin erinäköistä arkea. Kenties jopa radikaalisti erilaista.
Sorry, mutta en usko, että keskimäärin on näin. Joku yksittäinen vela saattaa olla tehnyt peruuttamattomia valintoja, jotka eivät sovi yhteen lapsiperhe-elämän kanssa, mutta ainakin tuntemani velat elelevät ihan tavallista elämää tavallisine työpaikkoineen ja harrastuksineen. Kahdella on kyllä todella paljon aikaa vievä harrastus, mutta kyllä samoja harrastuksia on myös lapsia haluavilla. Harrastuksen voi aina laittaa tauolle tai siihen käytettyä aikaa voi vähentää (muutamaksi vuodeksi, kun lapsi on pieni). Suoraan sanottuna en edes tiedä, ketkä kaikki puolitutuistani ovat veloja ja ketkä vastentahtoisia lapsettomia, niin samanlaista elämää he elävät. Siksi ihmettelen, miksi sitä lapsettomuuden syytä (vapaaehtoinen/vastentahtoinen/olosuhteet) pitää niin kauheasti korostaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä olin vela. Kunnes tapasin 34-vuotiaana ihanan miehen. Siinä huumassa ei aina niin muistanut huolehtia ehkäisystä, ja puolen vuoden päästä huomasin olevani raskaana täysin suunnittelematta. Vasta raskaana ollessani tajusin haluavani lapsen. Nyt niitä lapsia on kaksi. En edelleenkään ole mikään lapsirakas, vaikka noista omistani tykkään kovasti. En myöskään usko, että kaipaisin lapsia elämääni, mikäli niitä ei olisi tullut, ihan hyvä elämä minulla oli ennen lapsiakin.
Mun on todella vaikea uskoa, että ihminen, joka ei halua lapsia, ei viitsi huolehtia ehkäisystä. Hups vaan ja jo olinkin raskaana. Kuulostat enemmänkin näiltä tunteiden mukaan lisääntyjiltä, joilla ei ole harkintaa lapsenhankinnan suhteen lainkaan.
Tässä vähän erilainen tulokulma. Olen ollut vela, jolle oli selvää etten tahdo lasta. Minua ei kiinnostanut äitiys millään tavalla, ja olin pitänyt lapsettomuutta aina itsestäänselvyytenä. Parisuhteissani oli aina lähtökohtana ettei jälkikasvua.
Olin 38v. kun asiantuntijatyössäni osallistuin mental coachin kurssille. Kurssi oli väkevä kokemus, käsitin että minua ohjaa tiedostamatta sisäistetyt ajatusrakenteet ja toimintatavat, joita en ole koskaan kyseenalaistanut. Säikähdin, että se utelias, avoin persoona joka olin (tai luulin olleeni) nuorempana, on kalkkiutumassa keski-ikäiseen kapeakatseisuuteen.
Homma johti sitten lopulta isoihin muutoksiin kuten alanvaihtoon, jonka myötä silloinen avoliitto päättyi sillä muutin takaisin Suomeen. Tässä kohtaa olin jo yli neljänkymmenen, ja yhä selvästi vela. Elin yksin, ja olin jo saavuttanut iän jolloin lapsista ei enää udella.
Sitten kävi niin, että uusi kollegani kysyi eräänä päivänä olenko koskaan harkinnut kummitoimintaa. Ajatus tuntui täysin mahdottomalta, mutta ajatus jäi kytemään. Minut yllätti, kuinka hyvältä tuntui että kollegani piti minua tasapainoisena, rauhallisena ja empaattisena aikuisena, joka voisi tarjota tukea vaikeassa paikassa olevalle nuorelle.
Rupesin käymään läpi omaa veluuttani analyyttisesti, ja huomasin että asia ei ollut minulle enää itsestään selvää. Minua kiinnosti mahdollisuus olla luottoaikuinen, ja tähän liittyi hoivan halua, jota en ollut koskaan ajatellut osaksi itseäni. Päätin kokeilla kummitoimintaa, ja sain kaverikseni varhaismurrosikäisen tytön, jolla oli vaikea tausta. Ensimmäinen vuosi meni opetellessa ja tutustuessa, ja lopulta saimme luottamussuhteen rakennettua. Tyttö sai hyvän sijaisperheen, ja olemme yhä tekemisissä. Sijaisvanhemmat ovat sanoneet, että olen tytölle tärkeä, ja se tuntuu hyvältä sillä hän on myös minulle.
En nykyään osaisi kutsua itseäni velaksi. Suhteeni vanhemmuuteen on muuttunut näin ”vanhemmalla iällä”. Mitään palavaa halua lapseen minulla ei kuitenkaan ole, mutta lievä haikeus siitä, että se juna meni jo.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vela on vapaaehtoisesti lapseton ja tietää, ettei halua lapsia.
Ap ja kumppanit, jotka ovat hankkineet lapsia eivät ole veloja, vaan ovat vain olleet epävarmoja hankkiako vai eikö ja missä vaiheessa.
Tosi huono aloitus sulta ap. Annat ymmärtää, että ihmisen, joka tietää ettei halua lapsia, pitäisi silti ottaa riski ja tehdä lapsia. Senkin uhalla, että katuu ikuisesti vanhemmuuttaan ja se huonontaa elämänlaatua. Älä yhdistä itseäsi vapaaehtoiseen lapsettomiin koska asia ei sinua koske etkä sinä siitä mitään tiedä.
Sua taitaa pelottaa :) Tiedoksi että MIKÄÄN ihmismielen päätös ei ole ikuinen. Ihan kaikesta voi vielä joku päivä olla eri mieltä, jos arvopohja vaikkapa muuttuu.
Ihmisten pakonomainen tarve lokeroida itsensä ja muut muistuttaa joskus ihan maniaa. Mikäänhän ei ole suurempi uhka kuin sieltä lokerosta vapautunut ja elämänsä suunnan muuttanut ihminen, olipa se lokero mikä tahansa. Vältän itse kaikkea lokerointia ja hämmästyn aina vähän kun törmään jonkun ihmisen ahtaaseen ajatusmaailmaan. Tässäkin ketjussa sen näkee, että vela on joidenkin mielestä pysyvä, stabiili termi ja yksi ja ainoa tie ja totuus, ja kaikki ajatusmaailmansa muuttavat eivät ole veloja olleetkaan vaan joitain epäveloja.
Ihmisen ainoa tarkoitus on kehittyä ja kasvaa henkisesti, löytää tasapaino luonnon ja itsensä välillä ja kunnioittaa toisten vapautta muuttua tai olla muuttumatta. Syntyväthän ihmiset biologisesti vieraaksi tuntemiinsa kehoihinkin ja löytävät sukupuoli-identiteettinsä vasta myöhäisiällä. Oudoksi itsensä tuntenut nuori voikin havahtua, että ei hän ole outo vaan esimerkiksi ei vaan koe oloaan hyväksi omassa kehossaan tms.
En näe mitään ristiriitaa siinä, että vapaaehtoisesti lapsettomaksi itsensä tuntenut ihminen kokeekin jonkun mullistuksen ja huomaakin haluavansa lasta. Enemmän tabu tuntuisikin tämän ketjun perusteella olevan se, että velan mieli voi muuttua. Se ei ole siis olevinaan edes vaihtoehto, vaan hän ei ole vela ollutkaan.
Mutta kyllä hän on ollut, hän on vaan muuttunut. Vähän niin kuin lapsi voi syntyä tytöksi, kasvaa aikuiseksi tyttönä ja 30 vuotiaana olla jo aivan varma siitä, että onkin sukupuoli-identiteetiltään mies. Tai päinvastoin.
Rohkeimmat eivät koe tarvetta lokeroida tai ahtautua lokeroihin, ihmisen vapaus muuttua on pyhää.
Mikset sinä pysty hyväksymään sitä, että on olemassa erilaisia ihmisiä? Joillekin se lapsettomuus on selvä tieto ja tunne ollut aina. Se ei muutu. Ja joillekin se on tuollaista harkinnanvaraista, pidetään se ovi raollaan myös perhearkea ajatellen, jos sopiva mies tulee tai jos elämäntilanne muuttuu. Ladellaan juuri näitä, että "kyllä se mieli voi muuttua". "Ei saa olla mustavalkoinen ja ehdoton, elämä vie ja tuo, katsellaan mikä olo vuoden päästä". Ei. On olemassa ihmisiä, jotka tietävät etteivät halua lapsia ja suunnittelevat elämänsä sen mukaisesti.
Nämä ovat kaksi erilaisia ihmisiä. Toinen on vela ja toinen henkilö, jolla ei ole samaa varmuutta eikä sisäistä tunnetta siitä, että ei halua olla vanhempi. Hän on vain epävarma, mitä haluaa. Ja se on ihan ok. Mutta jos olosi on sellainen, että voin itseasiassa haluta niitä lapsiakin, niin miksi haluat määritellä itsesi velaksi? Miksi pitää määritellä itsensä sellaiseksi, jota ei selvästikään ole? Jos suhteesi lasten hankintaan on häilyvä, ja et halua sanoa siitä mitään varmaa suuntaan jos toiseen, niin sano sitten niin. "Tällä hetkellä koen, etten halua lapsia, mutta voin muuttaa mieltäni, jos oikea mies sattuu kohdalle tai elämäntilanteeni muuttuu." Ja se, että joku toinen tietää, että ei halua lapsia elämäntilanteesta, kumppanista jne. riippumatta, ei tarkoita, että hän mielenvikainen, traumasta kärsivä, ehdoton, vastuuta pakoileva ikuinen bilehile. Hän vain tuntee toisin kuin sinä. Vaikka sinä et ole varma, hän on.
Vierailija kirjoitti:
Entinen vela, mikä se semmonen on? Velalla ei ole lapsia, eikä tule. Nämä lapselliset ihan muuta porukkaa. Velalle on nyt ja aina selvää, ettei lapset kuulu hänen elämään.
Entinen vela on semmoinen joka parikymppisenä toitotti ettei halua koskaan lapsia vaan on vela, mutta jolla sitten kuitenkin nelikymppisenä lapsi on. Sinäkään et siis ole pitkätukkainen nyt, vaikka sinulla pitkät hiukset olisi, koska voi olla että leikkaat ne kuusikymppisenä lyhyeksi? Aivan käsittämättömän ontuva logiikka sulla :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oltiin jo nelikymppisiä kun vanha nuoruudenystävä sanoi poikainreissulla suoraan, että olen onneton koska vaimoni ei halunnut lapsia. No, tottahan se oli kun sain pääni selväksi. Tapasin sitten nuoremman naisen joka halusi, jätin vaimoni ja nyt olen onnellinen kahden lapsen isä. Exä ei ole ihan toipunut erosta, mutta näin on oikein.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies halusi lapsen, lupasi hoitaa ja on pitänyt lupauksensa. Tehtiin kyllä kirjallinen sopimus.
Valitettavasti et voi tehdä paperia jolla voisit irtisanoutua vanhenmuudesta lain edessä. Kun isä ei enää kykene, kuolee tai muuten lakkaa kiinnostus on pentu sinun "murheesi".
Et ehkä ole niin älykäs että olisit ymmärtänyt ettei sopimuksen tarkoitus ole se ettei tarivitsisi lapsen isän kuollessa olla lapsen kanssa missään tekemisissä, vaan se että siinä mies näkee ja lupaa paperilla asiat x, koska hän itse sen lapsen niin kovasti haluaa. Näin ollen hän ei voi koskaan kiistää että enpäs ole sanonut, tai en tarkoittanut sanomaani. Kyse ei ole siitä ettei äiti halua lasta, tai vihaa häntä, vaan siitä että äidilläkin on oikeus tasa-arvoisessa maassamme työhön, harrastuksiin ja omaan elämään, kuten isälläkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tässä vähän erilainen tulokulma. Olen ollut vela, jolle oli selvää etten tahdo lasta. Minua ei kiinnostanut äitiys millään tavalla, ja olin pitänyt lapsettomuutta aina itsestäänselvyytenä. Parisuhteissani oli aina lähtökohtana ettei jälkikasvua.
Olin 38v. kun asiantuntijatyössäni osallistuin mental coachin kurssille. Kurssi oli väkevä kokemus, käsitin että minua ohjaa tiedostamatta sisäistetyt ajatusrakenteet ja toimintatavat, joita en ole koskaan kyseenalaistanut. Säikähdin, että se utelias, avoin persoona joka olin (tai luulin olleeni) nuorempana, on kalkkiutumassa keski-ikäiseen kapeakatseisuuteen.
Homma johti sitten lopulta isoihin muutoksiin kuten alanvaihtoon, jonka myötä silloinen avoliitto päättyi sillä muutin takaisin Suomeen. Tässä kohtaa olin jo yli neljänkymmenen, ja yhä selvästi vela. Elin yksin, ja olin jo saavuttanut iän jolloin lapsista ei enää udella.
Sitten kävi niin, että uusi kollegani kysyi eräänä päivänä olenko koskaan harkinnut kummitoimintaa. Ajatus tuntui täysin mahdottomalta, mutta ajatus jäi kytemään. Minut yllätti, kuinka hyvältä tuntui että kollegani piti minua tasapainoisena, rauhallisena ja empaattisena aikuisena, joka voisi tarjota tukea vaikeassa paikassa olevalle nuorelle.
Rupesin käymään läpi omaa veluuttani analyyttisesti, ja huomasin että asia ei ollut minulle enää itsestään selvää. Minua kiinnosti mahdollisuus olla luottoaikuinen, ja tähän liittyi hoivan halua, jota en ollut koskaan ajatellut osaksi itseäni. Päätin kokeilla kummitoimintaa, ja sain kaverikseni varhaismurrosikäisen tytön, jolla oli vaikea tausta. Ensimmäinen vuosi meni opetellessa ja tutustuessa, ja lopulta saimme luottamussuhteen rakennettua. Tyttö sai hyvän sijaisperheen, ja olemme yhä tekemisissä. Sijaisvanhemmat ovat sanoneet, että olen tytölle tärkeä, ja se tuntuu hyvältä sillä hän on myös minulle.
En nykyään osaisi kutsua itseäni velaksi. Suhteeni vanhemmuuteen on muuttunut näin ”vanhemmalla iällä”. Mitään palavaa halua lapseen minulla ei kuitenkaan ole, mutta lievä haikeus siitä, että se juna meni jo.
Tuon takia pystyy vielä menemään Itä-Eurooppaan/Venäjälle hoitoihin jossa tehdään hoitoja vielä 60v. naisille. Toki, jos nyt tuntuu hyvältä niin eihän tämä ole mitenkään pakollista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sekundaarinen vela tässä. Eli vannoin aina, että en halua enää toista lasta. Sain esikoiseni ja tällä hetkellä ainoan lapseni 20 vuotiaana nuoruuden suhteesta ja kasvatin lapsen yksinhuoltajana olosuhteiden pakosta. Lapsi on nyt lukiossa ja olin pitkään varma, että ei enää, se oli niin rankkaa yksin. Lapsen isä oli nuori itsekin ja haluton vastuun kantamiseen, kaikki jäi mun harteille. Onneksi lapsi oli terve ja helppo, pärjättiin ja meistä tuli läheiset.
Sitten tapasin vuosi sitten miehen, joka on kuin luotu isäksi. Sanoi jo heti ensitapaamisella, että no, koskas ostetaan pinnasänky. En heti edes hennonnut sanoa miehelle, että en tee enää lapsia, mutta nyt vuoden päästä ajatusmaailmani on muuttunut. Tuntuu ihmeelliseltä, miten kypsä, vastuullinen ja huolehtiva mies voi olla. Hän huolehtii ilman että höösää, pitää kotia siistinä ja turvallisena luonnostaan, pesee vessat ja vaihtaa petivaatteet, on vaan jotenkin täydellinen kotitöissä ilman että on nipottava perfektionisti.
Usein huomasin vaan ihailevani miehen taitoa pitää huolta toisista ja iäkkäästä äidistäänkin. Silti ei ole napanuora kiinni enää, eli on hyvin itsenäinen ja elää omaa elämäänsä, mutta auttaa juuri sopivalla tavalla äitiään. Nyt olen tajunnut, että omalla kohdallani se vapaaehtoinen lapsettomuus johtui yksinhuoltajuudesta ja väärästä isävalinnasta lapselleni. Ei parikymppinen mies ole yhtä valmis isäksi kuin lasta kovasti toivova, omistusasunnossa ja lapselle säästötiliä suunnitteleva mies, joka uskaltaa puhua vauvakuumeestaan ja olla silti maskuliininen ja miehekäs.
Esikoinen on mulle tosi rakas enkä kadu häntä lainkaan. Vaikka tekisin nyt lapsen ja tulisi ero miehen kanssa, tiedän, että isyyttä tämä mies ei pakenisi koskaan ja vanhemmuus olisi tällaisen miehen kanssa jaettuna rikkaus. Sen verran paljon mies välittää kummilapsistaankin ja tykkää lapsista ylipäätään. Eli voisin sanoa, että minun pääni käänsi kun tapasin miehen, joka tietää mitä on vastuun ottaminen ja läheisistä huolehtiminen.
Vai että sekundäärinen vela. En kyllä nyt ymmärrä, mitä tekemistä sillä on vapaaehtoisen LAPSETTOMUUDEN kanssa. Sinulla on lapsi, joten et ole vela.
Kahden lapsen äiti on sitten vissiin tertiäärinen vela jos ei enää kolmatta halua. Mitä hittoa nyt taas..Avarrahan vähän tuota näkemystäsi. Sinun logiikallasi ajateltuna ei ole olemassa sekundaarista lapsettomuuttakaan.
No ei olekaan. Jos sinulla on lapsi, et ole lapseton. Saatat haluata toisenkin lapsen, mutta et saa. Joku taas haluaisi kolmannen lapsen eikä saa. Joku haluaa 10 lasta mutta sai vain 5. Pitääkö näille kaikille olla joku kliininen nimitys vai ovatko he kaikki "sekundaarisesti lapsettomia"?
Ikävää sinänsä jos toiveet perheestä eivät toteudu, en vähättele, typerää vaan puhua lapsettomuudesta kun ei saa LISÄÄ lapsia...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tällaisesta näkökulmasta tuo vela-lapselliset kuilu tuntuu hieman kummalliselta ja toivoisin ettei kukaan muodostaisi identiteettiään liikaa tuon rajalinjan mukaan. Niitä lapsia/nuorempia ihmisiä voi tulla elämään vaikka niitä ei suunnittelisikaan tai edes itse tekisi (uudet puolisot tai niinkuin täällä yksi esimerkki, kuolleen siskon lapset), ja lapsia tehneiden/saaneiden jälkeläiset aikuistuvat ja elävät omaa elämäänsä, ei kenenkään kannata omaa identiteettiään rakentaa vanhemmuuden varaan, tuo liian suuri lasti niille lapsille. Se kummastuttaa ettei tällaisesta asiasta voi keskustella ilman kiistaa: eikö ihminen saa määritellä itse millainen on nyt ja millainen oli nuorempana, haluaako muuttaa mielipiteitään tai ei. Useampi velaksi itsensä luokitteleva on valittanut kuinka muut yrittävät luokitella heidät (ikuinen bileprinsessa jne) - eivätkö tee samaa tässä muille (et ole vela jos muutat mieltäsi vanhempana...)?
Viestin 74 vela vastaa: itsellä velaus on osa identiteettiä, niin kuin monelle vanhemmuus on. Se on kuitenkin iso osa ihmisen elämää, se että onko niitä lapsia vai ei. Harva nainen voi olla vain vähäsen äiti. Tai vähäsen lapseton (siis tarkoittaen omaa jälkikasvuttomuuttaan). Se näkyy ja tuntuu arjessa, radikaalisti. Jollain tottakai enemmän, joillain vähemmän. Itsellä ehkä aika paljonkin, sillä eräs puoliammattilaiseksi viemä harrastus vaan vaatii sen, että voin irtautua kotiarjesta pitkiksin ajoiksi. Äitipuuhissa se olisi hyvinkin nou-nou. (Ja edelleen, että olen voinut kehittää harrastetta tähän pisteeseen on vain ollut pelkkä bonus, ei syy lapsettomuuteen. Teroitan tätä hyvin vahvasti, älkää siis saako vääriä käsityksiä.).
Ymmärrän pointtisi, mutta onko sillä syyllä olla lapseton loppupeleissä niin kauheasti väliä? Ystäväni ajautui lapsettomaksi olosuhteiden sanelemana (ei löytänyt miestä ajoissa), toinen kärsi hedelmättömyydestä ja jäi lapsettomaksi. Hyväksyivät tilanteensa ja nyt 50-vuotiaina elelevät tyytyväisinä elämäänsä. Miten heidän elämänsä eroaa omastasi käytännössä? Ei mitenkään. Siksi tuo tarpeesi korostaa, että velaus on osa IDENTITEETTIÄSI kuulostaa jotenkin karskilta. Olet jotenkin parempi ihminen, kun et hankkinut lapsia siltikään, vaikka olisit voinut. Itselläni on yksi lapsi, ja monella tuttavalla on jotenkin kauhean kova halu saada tietää, miksi meillä ei ole toista lasta. Eikö haluttu vai eikö voida saada. Mitä väliä sillä on? Elämme nyt yksilapsisena perheenä eikä tilanne muuksi muutu. Elämämme on samanlaista kuin muilla yksilapsisilla riippumatta syistä, miksi meillä ei ole enempää lapsia.
Häh?
Ei kyse ole paremmuudesta vaan eroista. Jos joku haluaa lapsia, mutta ei saa, koska
a) ei löydä sopivaa kumppania tai
b) kärsii hedelmättömyydestä,
niin onhan se nyt täysin eri tilanne kuin jos joku on täysin vapaaehtoisesti lapseton eikä ole ikinä lapsia halunnutkaan. Vapaaehtoisesti lapseton ei tyydy hyväksymään tilannetta, jolle ei voi mitään. Hänhän toteuttaa juuri sitä elämää, minkä ensisijaisesti itselleen halusi.
En vaan tajua mitä väliä sillä on. Tarkoitan tätä: "Viestin 74 vela vastaa: itsellä velaus on osa identiteettiä, niin kuin monelle vanhemmuus on. Se on kuitenkin iso osa ihmisen elämää, se että onko niitä lapsia vai ei. Harva nainen voi olla vain vähäsen äiti. Tai vähäsen lapseton (siis tarkoittaen omaa jälkikasvuttomuuttaan). Se näkyy ja tuntuu arjessa, radikaalisti." Jos Leena on lapseton, koska ei voinut saada lasta (mutta hyväksyi asian) ja Tiina koska ei halunnut, niin miten tämä näkyy ja tuntuu heidän arjessaan, radikaalisti?
Juuri tätä "entisten velojen" lienee onkin mahdotonta ymmärtää. Että ns. todellinen vela on rakentanut lapsuudestaan asti koko elämäänsä sen identiteetin + sitä kautta tulleen tiedon mukaan, että lapsia ei koskaan tule.
Näin ollen se näkyy nimenomaan radikaalisti heidän arjessaan. Koko elämänsä tietynlaiseksi rakentaminen näkyy. Leena on tehnyt koko elämänsä ajan erilaisia valintoja kuin Tiina, sillä hän on valinnoissaan varautunut siihen, että lapsia ehkä tulee. Leena taas on valinnut tod näk asuinpaikkansa, ehkä maankin, ammatin, harrastukset, jne sillä mielellä, että ei tarvitse varautua lapsiin.
Lyhyesti: todennäköisesti siis Tiina ja Leena elävät kovin erinäköistä arkea. Kenties jopa radikaalisti erilaista.
Sorry, mutta en usko, että keskimäärin on näin. Joku yksittäinen vela saattaa olla tehnyt peruuttamattomia valintoja, jotka eivät sovi yhteen lapsiperhe-elämän kanssa, mutta ainakin tuntemani velat elelevät ihan tavallista elämää tavallisine työpaikkoineen ja harrastuksineen. Kahdella on kyllä todella paljon aikaa vievä harrastus, mutta kyllä samoja harrastuksia on myös lapsia haluavilla. Harrastuksen voi aina laittaa tauolle tai siihen käytettyä aikaa voi vähentää (muutamaksi vuodeksi, kun lapsi on pieni). Suoraan sanottuna en edes tiedä, ketkä kaikki puolitutuistani ovat veloja ja ketkä vastentahtoisia lapsettomia, niin samanlaista elämää he elävät. Siksi ihmettelen, miksi sitä lapsettomuuden syytä (vapaaehtoinen/vastentahtoinen/olosuhteet) pitää niin kauheasti korostaa.
Keskimääräisesti todella veloja, siis varmoja siitä, että ei halua eikä tule haluamaan lapsia, onkin kovin vähän. Siitä on vain tullut muoti-ilmiö, jokainen, jonka elämäntapaan nyt ei lapsi sovi, julistaa olevansa vela. Samalla siitä on tullut naisten, tietysti taas etenkin nuorten naisten, syyllistämiskeino = haluavat elellä jotain ihme velaelämää, vaikka ihmisen luontainen pyrkimys on lisääntyä.
Eli epäilen, että tuttavapiirissäsi on kaksi velaa, muut ovat sitten jotain muuta. Sillä juuri tämä erottaa velat ja muusta syystä lapsettomat, kuten sanoin: elämää ei rakenneta sen varaan, että harrastuksen voi jättää tauolle tai harrastusaikaa vähentää, eikä sitä tehdä, esimerkiksi.
Syytä korostetaan sen vuoksi, että todellakin saataisiin lakkaamaan jankutus siitä, miten mieli voi muuttua tai kyllä se elämä vielä heittää tai muuta potaskaa. Että ymmärrettäisiin, että todellakin tämän ihmisen elämän puut rakentuvat MYÖS lapsettomuuden päälle, toki muutkin asiat vaikuttavat.
Toisin sanoen: kyllä, minä olen halunnut erottaa sen, että en halua lapsia siitä, että vielä tässä voi käydä kummin päin vain-ajattelusta. Likinnä olen halunnut tehdä näiden "hyväntahtoisten" ihmisten vuoksi, jotka tyrkyttävät ensin mielen muuttumista ja sitten katumista.
Tuli vaan mieleeni, että aivan todellisen "oikean velan", eli totaalisen varmasti lapsettomaksi jäämistä haluavan, miehen/naisen, pitäisi olla koskaan (vapaaehtoisesti) harrastamatta heteroseksiä yhdynnässä, koska: a) mikään ehkäisy ei ole 100% varmaa ja b) seksin perimmäinen tarkoitus on lisääntyminen.
Ehkä tälläisiäkin ihmisiä löytyy, en vain ole koskaan tavannut...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tällaisesta näkökulmasta tuo vela-lapselliset kuilu tuntuu hieman kummalliselta ja toivoisin ettei kukaan muodostaisi identiteettiään liikaa tuon rajalinjan mukaan. Niitä lapsia/nuorempia ihmisiä voi tulla elämään vaikka niitä ei suunnittelisikaan tai edes itse tekisi (uudet puolisot tai niinkuin täällä yksi esimerkki, kuolleen siskon lapset), ja lapsia tehneiden/saaneiden jälkeläiset aikuistuvat ja elävät omaa elämäänsä, ei kenenkään kannata omaa identiteettiään rakentaa vanhemmuuden varaan, tuo liian suuri lasti niille lapsille. Se kummastuttaa ettei tällaisesta asiasta voi keskustella ilman kiistaa: eikö ihminen saa määritellä itse millainen on nyt ja millainen oli nuorempana, haluaako muuttaa mielipiteitään tai ei. Useampi velaksi itsensä luokitteleva on valittanut kuinka muut yrittävät luokitella heidät (ikuinen bileprinsessa jne) - eivätkö tee samaa tässä muille (et ole vela jos muutat mieltäsi vanhempana...)?
Viestin 74 vela vastaa: itsellä velaus on osa identiteettiä, niin kuin monelle vanhemmuus on. Se on kuitenkin iso osa ihmisen elämää, se että onko niitä lapsia vai ei. Harva nainen voi olla vain vähäsen äiti. Tai vähäsen lapseton (siis tarkoittaen omaa jälkikasvuttomuuttaan). Se näkyy ja tuntuu arjessa, radikaalisti. Jollain tottakai enemmän, joillain vähemmän. Itsellä ehkä aika paljonkin, sillä eräs puoliammattilaiseksi viemä harrastus vaan vaatii sen, että voin irtautua kotiarjesta pitkiksin ajoiksi. Äitipuuhissa se olisi hyvinkin nou-nou. (Ja edelleen, että olen voinut kehittää harrastetta tähän pisteeseen on vain ollut pelkkä bonus, ei syy lapsettomuuteen. Teroitan tätä hyvin vahvasti, älkää siis saako vääriä käsityksiä.).
Ymmärrän pointtisi, mutta onko sillä syyllä olla lapseton loppupeleissä niin kauheasti väliä? Ystäväni ajautui lapsettomaksi olosuhteiden sanelemana (ei löytänyt miestä ajoissa), toinen kärsi hedelmättömyydestä ja jäi lapsettomaksi. Hyväksyivät tilanteensa ja nyt 50-vuotiaina elelevät tyytyväisinä elämäänsä. Miten heidän elämänsä eroaa omastasi käytännössä? Ei mitenkään. Siksi tuo tarpeesi korostaa, että velaus on osa IDENTITEETTIÄSI kuulostaa jotenkin karskilta. Olet jotenkin parempi ihminen, kun et hankkinut lapsia siltikään, vaikka olisit voinut. Itselläni on yksi lapsi, ja monella tuttavalla on jotenkin kauhean kova halu saada tietää, miksi meillä ei ole toista lasta. Eikö haluttu vai eikö voida saada. Mitä väliä sillä on? Elämme nyt yksilapsisena perheenä eikä tilanne muuksi muutu. Elämämme on samanlaista kuin muilla yksilapsisilla riippumatta syistä, miksi meillä ei ole enempää lapsia.
Häh?
Ei kyse ole paremmuudesta vaan eroista. Jos joku haluaa lapsia, mutta ei saa, koska
a) ei löydä sopivaa kumppania tai
b) kärsii hedelmättömyydestä,
niin onhan se nyt täysin eri tilanne kuin jos joku on täysin vapaaehtoisesti lapseton eikä ole ikinä lapsia halunnutkaan. Vapaaehtoisesti lapseton ei tyydy hyväksymään tilannetta, jolle ei voi mitään. Hänhän toteuttaa juuri sitä elämää, minkä ensisijaisesti itselleen halusi.
En vaan tajua mitä väliä sillä on. Tarkoitan tätä: "Viestin 74 vela vastaa: itsellä velaus on osa identiteettiä, niin kuin monelle vanhemmuus on. Se on kuitenkin iso osa ihmisen elämää, se että onko niitä lapsia vai ei. Harva nainen voi olla vain vähäsen äiti. Tai vähäsen lapseton (siis tarkoittaen omaa jälkikasvuttomuuttaan). Se näkyy ja tuntuu arjessa, radikaalisti." Jos Leena on lapseton, koska ei voinut saada lasta (mutta hyväksyi asian) ja Tiina koska ei halunnut, niin miten tämä näkyy ja tuntuu heidän arjessaan, radikaalisti?
Juuri tätä "entisten velojen" lienee onkin mahdotonta ymmärtää. Että ns. todellinen vela on rakentanut lapsuudestaan asti koko elämäänsä sen identiteetin + sitä kautta tulleen tiedon mukaan, että lapsia ei koskaan tule.
Näin ollen se näkyy nimenomaan radikaalisti heidän arjessaan. Koko elämänsä tietynlaiseksi rakentaminen näkyy. Leena on tehnyt koko elämänsä ajan erilaisia valintoja kuin Tiina, sillä hän on valinnoissaan varautunut siihen, että lapsia ehkä tulee. Leena taas on valinnut tod näk asuinpaikkansa, ehkä maankin, ammatin, harrastukset, jne sillä mielellä, että ei tarvitse varautua lapsiin.
Lyhyesti: todennäköisesti siis Tiina ja Leena elävät kovin erinäköistä arkea. Kenties jopa radikaalisti erilaista.
Jaa. No ainakin itse tein ne suuret valinnat: opiskelut, urat, parisuhteet, asuinmaat ym. jo vela-aikanani. Identiteettini määräytyi juuri noiden perusteella, halusin haastaa itseäni, halusin uran, halusin asua ulkomailla jne. Löysin mieheni jo nuorena opintojen aikana, ja molemmat halusimme noita samoja - missään vaiheessa ensimmäisen 15 v yhdessäolon aikana emme kokeneet emmekä halunneet lapsia osaksi tuota vaikka monet muut ystävät niitä hankkivat. Sitten aika monet tavoitteista oli saavutettu, alettiin lähestyä niitä minun fertiiiysrajoja - ja mies alkoi puhua lapsien hankkimisesta. Minä mietin, ja lämpenin ajatukselle vaikka nuorempana en ollut niitä halunnut. Ei se identiteetti muuttunut, olen sama uraihminen kuten on miehenikin, tuli vaan jotain lisää elämään, ne lapset jotka sujuvasti solahtivat elämäämme. Nyt ne lapset ovat jo maailmalla tekemässä omia uriaan, me lopettelemme omia uriamme, siirrymme kohta eläkkeelle.
Ehkä se juttu miksi vastasin ketjuun on etten ymmärtänyt vela-termin ehdottomuutta, sitä, että jotakuta loukkaa ajatus vapaaehtoisen lapsettomuuden periaatteen muuttumisesta joillakin elämän aikana. Kun en ainakaan itse ole väittänyt, että "mieli muuttuu kaikilla", en ole koskaan elämässäni kysynyt kenenkään muun lapsettomuuden syistä (ikäpolvessani myös paljon tahattomasti lapsettomia), yleensäkään lapset ja parisuhteet on mielestäni jokaisen oma asia, oli lapsia tai ei oli kumppania ja mitä sukupuolta jne. Jokainen eläköön omalla tyylillään on mottoni. Siksi en ihan ymmärrä miksi jollekin on niin tärkeää määrittää minun identiteettiäni, en ole voinut olla vapaaehtoisesti lapseton vaikka mielestäni sellainen olin. No, ehkä tämä ei ole minun ongelmani, jos joku haluaa voimallisesti luokitella ihmisiä niin OK - paitsi, että tuo voimakas halu lokerointiin ja toisten väärinymmärrykseen alkaa olla vaarallisen yleistä nyky-yhteiskunnassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vela on vapaaehtoisesti lapseton ja tietää, ettei halua lapsia.
Ap ja kumppanit, jotka ovat hankkineet lapsia eivät ole veloja, vaan ovat vain olleet epävarmoja hankkiako vai eikö ja missä vaiheessa.
Tosi huono aloitus sulta ap. Annat ymmärtää, että ihmisen, joka tietää ettei halua lapsia, pitäisi silti ottaa riski ja tehdä lapsia. Senkin uhalla, että katuu ikuisesti vanhemmuuttaan ja se huonontaa elämänlaatua. Älä yhdistä itseäsi vapaaehtoiseen lapsettomiin koska asia ei sinua koske etkä sinä siitä mitään tiedä.
Sua taitaa pelottaa :) Tiedoksi että MIKÄÄN ihmismielen päätös ei ole ikuinen. Ihan kaikesta voi vielä joku päivä olla eri mieltä, jos arvopohja vaikkapa muuttuu.
Ihmisten pakonomainen tarve lokeroida itsensä ja muut muistuttaa joskus ihan maniaa. Mikäänhän ei ole suurempi uhka kuin sieltä lokerosta vapautunut ja elämänsä suunnan muuttanut ihminen, olipa se lokero mikä tahansa. Vältän itse kaikkea lokerointia ja hämmästyn aina vähän kun törmään jonkun ihmisen ahtaaseen ajatusmaailmaan. Tässäkin ketjussa sen näkee, että vela on joidenkin mielestä pysyvä, stabiili termi ja yksi ja ainoa tie ja totuus, ja kaikki ajatusmaailmansa muuttavat eivät ole veloja olleetkaan vaan joitain epäveloja.
Ihmisen ainoa tarkoitus on kehittyä ja kasvaa henkisesti, löytää tasapaino luonnon ja itsensä välillä ja kunnioittaa toisten vapautta muuttua tai olla muuttumatta. Syntyväthän ihmiset biologisesti vieraaksi tuntemiinsa kehoihinkin ja löytävät sukupuoli-identiteettinsä vasta myöhäisiällä. Oudoksi itsensä tuntenut nuori voikin havahtua, että ei hän ole outo vaan esimerkiksi ei vaan koe oloaan hyväksi omassa kehossaan tms.
En näe mitään ristiriitaa siinä, että vapaaehtoisesti lapsettomaksi itsensä tuntenut ihminen kokeekin jonkun mullistuksen ja huomaakin haluavansa lasta. Enemmän tabu tuntuisikin tämän ketjun perusteella olevan se, että velan mieli voi muuttua. Se ei ole siis olevinaan edes vaihtoehto, vaan hän ei ole vela ollutkaan.
Mutta kyllä hän on ollut, hän on vaan muuttunut. Vähän niin kuin lapsi voi syntyä tytöksi, kasvaa aikuiseksi tyttönä ja 30 vuotiaana olla jo aivan varma siitä, että onkin sukupuoli-identiteetiltään mies. Tai päinvastoin.
Rohkeimmat eivät koe tarvetta lokeroida tai ahtautua lokeroihin, ihmisen vapaus muuttua on pyhää.
Mikset sinä pysty hyväksymään sitä, että on olemassa erilaisia ihmisiä? Joillekin se lapsettomuus on selvä tieto ja tunne ollut aina. Se ei muutu. Ja joillekin se on tuollaista harkinnanvaraista, pidetään se ovi raollaan myös perhearkea ajatellen, jos sopiva mies tulee tai jos elämäntilanne muuttuu. Ladellaan juuri näitä, että "kyllä se mieli voi muuttua". "Ei saa olla mustavalkoinen ja ehdoton, elämä vie ja tuo, katsellaan mikä olo vuoden päästä". Ei. On olemassa ihmisiä, jotka tietävät etteivät halua lapsia ja suunnittelevat elämänsä sen mukaisesti.
Nämä ovat kaksi erilaisia ihmisiä. Toinen on vela ja toinen henkilö, jolla ei ole samaa varmuutta eikä sisäistä tunnetta siitä, että ei halua olla vanhempi. Hän on vain epävarma, mitä haluaa. Ja se on ihan ok. Mutta jos olosi on sellainen, että voin itseasiassa haluta niitä lapsiakin, niin miksi haluat määritellä itsesi velaksi? Miksi pitää määritellä itsensä sellaiseksi, jota ei selvästikään ole? Jos suhteesi lasten hankintaan on häilyvä, ja et halua sanoa siitä mitään varmaa suuntaan jos toiseen, niin sano sitten niin. "Tällä hetkellä koen, etten halua lapsia, mutta voin muuttaa mieltäni, jos oikea mies sattuu kohdalle tai elämäntilanteeni muuttuu." Ja se, että joku toinen tietää, että ei halua lapsia elämäntilanteesta, kumppanista jne. riippumatta, ei tarkoita, että hän mielenvikainen, traumasta kärsivä, ehdoton, vastuuta pakoileva ikuinen bilehile. Hän vain tuntee toisin kuin sinä. Vaikka sinä et ole varma, hän on.
En tiedä, lainasitko tuota minun tekstiä vahingossa, mutta et oikeastaan ottanut kantaa kirjoitukseeni ollenkaan vaan puhut nyt vaan omia juttujasi. Lainauksen tarkoitus on yleensä kirjoittaa lainattuun tekstiin liittyen. En minä ole sanonut, että en hyväksy erilaisia ihmisiä, päinvastoin, siitähän koko tekstissäni oli kyse. Minun viesti oli suunnattu tässä ketjussa niille, ketkä lokeroivat velat yhteen ja samaan muottiin tyyliin "ei ole olemassa sekundaarista velaa" tai "joko olet vela tai et ole". Ihminen ja sen mieli joskus muuttuu. Onneksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sekundaarinen vela tässä. Eli vannoin aina, että en halua enää toista lasta. Sain esikoiseni ja tällä hetkellä ainoan lapseni 20 vuotiaana nuoruuden suhteesta ja kasvatin lapsen yksinhuoltajana olosuhteiden pakosta. Lapsi on nyt lukiossa ja olin pitkään varma, että ei enää, se oli niin rankkaa yksin. Lapsen isä oli nuori itsekin ja haluton vastuun kantamiseen, kaikki jäi mun harteille. Onneksi lapsi oli terve ja helppo, pärjättiin ja meistä tuli läheiset.
Sitten tapasin vuosi sitten miehen, joka on kuin luotu isäksi. Sanoi jo heti ensitapaamisella, että no, koskas ostetaan pinnasänky. En heti edes hennonnut sanoa miehelle, että en tee enää lapsia, mutta nyt vuoden päästä ajatusmaailmani on muuttunut. Tuntuu ihmeelliseltä, miten kypsä, vastuullinen ja huolehtiva mies voi olla. Hän huolehtii ilman että höösää, pitää kotia siistinä ja turvallisena luonnostaan, pesee vessat ja vaihtaa petivaatteet, on vaan jotenkin täydellinen kotitöissä ilman että on nipottava perfektionisti.
Usein huomasin vaan ihailevani miehen taitoa pitää huolta toisista ja iäkkäästä äidistäänkin. Silti ei ole napanuora kiinni enää, eli on hyvin itsenäinen ja elää omaa elämäänsä, mutta auttaa juuri sopivalla tavalla äitiään. Nyt olen tajunnut, että omalla kohdallani se vapaaehtoinen lapsettomuus johtui yksinhuoltajuudesta ja väärästä isävalinnasta lapselleni. Ei parikymppinen mies ole yhtä valmis isäksi kuin lasta kovasti toivova, omistusasunnossa ja lapselle säästötiliä suunnitteleva mies, joka uskaltaa puhua vauvakuumeestaan ja olla silti maskuliininen ja miehekäs.
Esikoinen on mulle tosi rakas enkä kadu häntä lainkaan. Vaikka tekisin nyt lapsen ja tulisi ero miehen kanssa, tiedän, että isyyttä tämä mies ei pakenisi koskaan ja vanhemmuus olisi tällaisen miehen kanssa jaettuna rikkaus. Sen verran paljon mies välittää kummilapsistaankin ja tykkää lapsista ylipäätään. Eli voisin sanoa, että minun pääni käänsi kun tapasin miehen, joka tietää mitä on vastuun ottaminen ja läheisistä huolehtiminen.
Vai että sekundäärinen vela. En kyllä nyt ymmärrä, mitä tekemistä sillä on vapaaehtoisen LAPSETTOMUUDEN kanssa. Sinulla on lapsi, joten et ole vela.
Kahden lapsen äiti on sitten vissiin tertiäärinen vela jos ei enää kolmatta halua. Mitä hittoa nyt taas..Avarrahan vähän tuota näkemystäsi. Sinun logiikallasi ajateltuna ei ole olemassa sekundaarista lapsettomuuttakaan.
No ei olekaan. Jos sinulla on lapsi, et ole lapseton. Saatat haluata toisenkin lapsen, mutta et saa. Joku taas haluaisi kolmannen lapsen eikä saa. Joku haluaa 10 lasta mutta sai vain 5. Pitääkö näille kaikille olla joku kliininen nimitys vai ovatko he kaikki "sekundaarisesti lapsettomia"?
Ikävää sinänsä jos toiveet perheestä eivät toteudu, en vähättele, typerää vaan puhua lapsettomuudesta kun ei saa LISÄÄ lapsia...
Senkus vänkäät, mutta jos voi olla sekundaarisesti lapseton, voi olla myös sekundaarisesti vela. Vela ei ole yleensä mikään fysiologinen puute (tai sinusta en tiedä), mutta lapsettomuus voi ollakin. Koska koko vela-termi on niin häilyvä, ei ole mitään estettä käyttää epätieteellistä termiä sekundaarinen vela. Koska kuitenkin ymmärrät mitä termillä halutaan ilmaista, niin esitätkö nyt vielä yhden viestin verran tomppelia vai voidaanko siirtyä eteenpäin?
Vierailija kirjoitti:
Vela on vapaaehtoisesti lapseton ja tietää, ettei halua lapsia.
Ap ja kumppanit, jotka ovat hankkineet lapsia eivät ole veloja, vaan ovat vain olleet epävarmoja hankkiako vai eikö ja missä vaiheessa.
Tosi huono aloitus sulta ap. Annat ymmärtää, että ihmisen, joka tietää ettei halua lapsia, pitäisi silti ottaa riski ja tehdä lapsia. Senkin uhalla, että katuu ikuisesti vanhemmuuttaan ja se huonontaa elämänlaatua. Älä yhdistä itseäsi vapaaehtoiseen lapsettomiin koska asia ei sinua koske etkä sinä siitä mitään tiedä.
Entäs jos omasta mielestään tietää 38-vuotiaaksi, ettei ehdottomasti halua, mutta sitten jokun asia muuttaa mielen? Tunnen tällaisen. Ei ollut epävarma, ja loukkaantui jos joku epäili, et muuttaa vielä mielensä.
Mikä robotti Vela olisi, että muka 110% varmuudella voi jo 25-vuotiaana sanoa, millainen ihminen on vaikkapa just 38-vuotiaana? Moni ihminen muuttaa mielipidettään rajustikin monessakin asiassa tässä elämässä. Vasta kun olet 50v ja lapseton, voi tietää, et oikeasti oli vela EIKÄ muuttanut mieltään.
Vierailija kirjoitti:
Tässä vähän erilainen tulokulma. Olen ollut vela, jolle oli selvää etten tahdo lasta. Minua ei kiinnostanut äitiys millään tavalla, ja olin pitänyt lapsettomuutta aina itsestäänselvyytenä. Parisuhteissani oli aina lähtökohtana ettei jälkikasvua.
Olin 38v. kun asiantuntijatyössäni osallistuin mental coachin kurssille. Kurssi oli väkevä kokemus, käsitin että minua ohjaa tiedostamatta sisäistetyt ajatusrakenteet ja toimintatavat, joita en ole koskaan kyseenalaistanut. Säikähdin, että se utelias, avoin persoona joka olin (tai luulin olleeni) nuorempana, on kalkkiutumassa keski-ikäiseen kapeakatseisuuteen.
Homma johti sitten lopulta isoihin muutoksiin kuten alanvaihtoon, jonka myötä silloinen avoliitto päättyi sillä muutin takaisin Suomeen. Tässä kohtaa olin jo yli neljänkymmenen, ja yhä selvästi vela. Elin yksin, ja olin jo saavuttanut iän jolloin lapsista ei enää udella.
Sitten kävi niin, että uusi kollegani kysyi eräänä päivänä olenko koskaan harkinnut kummitoimintaa. Ajatus tuntui täysin mahdottomalta, mutta ajatus jäi kytemään. Minut yllätti, kuinka hyvältä tuntui että kollegani piti minua tasapainoisena, rauhallisena ja empaattisena aikuisena, joka voisi tarjota tukea vaikeassa paikassa olevalle nuorelle.
Rupesin käymään läpi omaa veluuttani analyyttisesti, ja huomasin että asia ei ollut minulle enää itsestään selvää. Minua kiinnosti mahdollisuus olla luottoaikuinen, ja tähän liittyi hoivan halua, jota en ollut koskaan ajatellut osaksi itseäni. Päätin kokeilla kummitoimintaa, ja sain kaverikseni varhaismurrosikäisen tytön, jolla oli vaikea tausta. Ensimmäinen vuosi meni opetellessa ja tutustuessa, ja lopulta saimme luottamussuhteen rakennettua. Tyttö sai hyvän sijaisperheen, ja olemme yhä tekemisissä. Sijaisvanhemmat ovat sanoneet, että olen tytölle tärkeä, ja se tuntuu hyvältä sillä hän on myös minulle.
En nykyään osaisi kutsua itseäni velaksi. Suhteeni vanhemmuuteen on muuttunut näin ”vanhemmalla iällä”. Mitään palavaa halua lapseen minulla ei kuitenkaan ole, mutta lievä haikeus siitä, että se juna meni jo.
Kiitos kun kirjoitit. Harvoin kai ihmiset ovat niin helposti lokeroitavissa, on paljon piirteitä ja sisäisiä tarpeita. Ja varmaan voi olla ihan "kunnon vela", ja silti välittää ja huolehtia vaikka lyhytaikaisesti joistakin lapsista niin kuin sinä teet. Jos on voimavaroja voi auttaa ihmisiä, nuoria tai vanhoja, ja yleensä auttamisesta saa paljon itselleen. Joukkoonkuulumisen tarve on tärkeä tunne ihmisillä, sen voi täyttää monella lailla: mielekkäällä parisuhteella, omalla suvulla, ystävillä, velapiirillä, harrastusten ja vapaaehtoistyön mukana tulleiden ihmissuhteiden kautta, ne omat lapset ovat vain yksi tapa rakentaa itselle tärkeä tiivis sosiaalinen rinki ympärilleen. t entinen vela (tai ennen vapaaehtoisesti pitkään lapseton, mutta mieltään muuttanut)
Vapaaehtoisesti lapsettomat ovat samanlaisia kuin nykypäivän vegaanit. Jos vähänkään pohtii heidän päätöstään, kritisoi tai jopa kyseenalaistaa sen niin hyökätään välittömästi talikoin kimppuun. Rivien välistä paistaa hieman samanlainen oman individualistisen erinomaisuutensa alleviivaaminen.
jeesusonherra kirjoitti:
Vapaaehtoisesti lapsettomat ovat samanlaisia kuin nykypäivän vegaanit. Jos vähänkään pohtii heidän päätöstään, kritisoi tai jopa kyseenalaistaa sen niin hyökätään välittömästi talikoin kimppuun. Rivien välistä paistaa hieman samanlainen oman individualistisen erinomaisuutensa alleviivaaminen.
Johtuu luultavasti siitä jatkuvasta aliarvioimisesta ja vähättelystä, jota joutuvat kohtaamaan.
Vierailija kirjoitti:
Vaikuttaa hieman siltä, että moni ”on vela”, koska ei esim. usko löytävänsä tarpeeksi sopivaa puolisoa tai olosuhteet eivät muuten ole suotuisat lapsen hankkimiselle. Itselläni taas on pitkä ja erittäin onnellinen parisuhde, vanhemmuuteen varmasti sopiva luonne ja ulkoiset ja taloudellisetkin puitteet melko hyvällä mallilla. Silti en halua enkä aio hankkia lapsia. Koskaan.
Huvittavaa sanoa että on vanhemmuuteen sopiva luonne, jos ei halua lapsia. Ei se sitä silloin ole. Kuvittelet vaan.
Sinä et ole sopiva vanhemmaksi, ja siksi on hyvä, ettet lapsia tee.
Pystyn olemaan ilman seksiä ihan siitä syystä ettei kohdalle ole osunut KAIKIN PUOLIN tyydyttävää partneria. Edellä mainittu taitaa olla itse tyytyjä joka tilittää katkerana ja haluaa muidenkin tekevän saman virheen.