Lue keskustelun säännöt.
Entiset Velat (siis lapsettomat). Tunnusta tässä anonyymisti miten mielesi muuttui!
07.01.2020 |
Aloitan itse kun kerran ketjun teinkin; välttelin viimeiseen asti perhettä oman surkean lapsuuskotini takia. Kun sitten vanhoilla päivillä uskalsin tehdä lapsen, se olikin parasta mitä koskaan mulle tapahtui! Ja ei jäänyt viimeiseksi. Ainoa mikä harmittaa on se etten aloittanut jo aikaisemmin. Yritin olla liian vastuullinen ja ajattelin etten olisi ollut hyvä äiti taustani takia.
Tunnen useamman muun jolle käynyt samoin, joskin heillä alkunpitäen syy oli muu (halusivst nautiskella elämästä tms).
Kommentit (351)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jännä miten velailu nähdään niin kovin jyrkkäilynä. Sitä joko on vela, tai ei ole vela. Välimuotoa ei juuri ole.
Mutta, minä myönnän, että olin melkoisen jyrkkä vela nuorena aikuisena. Miksi olin? No juuri sen mielesi muuttuu -jankutuksen seurauksena. Ihan nyt jokaisella käsi sydämelle: miltä teistä tuntuisi, jos teidän omat haaveet lyötäisiin maan rakoon, vähäteltäisiin sitä, mikä teille tuntuu oikealta ja omalta? Samaan syssyyn ajatuksesi leimattaisiin nuoruuden hömpöttelyksi ja näkisit vain, että samat kahleet sinua odottavat. Tahdoit tai et. Pakko mikä pakko. Oma elämä näytti hyvin lyhyeltä, kuin kuolema olisi odottanut sinä hetkenä, jolloin minäkin olisin vain alistunut väistämättömään kohtalooni. Äitiyteen.
Nopeasti opin, että en enää kerro velaudesta. Jos pakko oli jotain puhua (kuten sukulaisten kyselyt), niin joko menin "jaa, katsoo nyt" -linjan taakse ja vaihdoin puheenaihetta, tai sitten annoin ymmärtää, että tässähän kuulkaas on yritetty jo, mutta taidetaankin kärsiä lapsettomuudesta. Totuus on kuitenkin ollut se, että koskaan minulle ei omat lapset ole olleet elämäni SE juttu. Pikemminkin päinvastoin. Äitiys ei vain tunnu omalta jutulta. Ja ei kyllä kivalta tunnu, että tätä tunnetta kutsutaan lapselliseksi kypsymättömyydeksi.
No, vuodet vieri, ihmiset hössäsivät omia menojaan ja en ole enää ihmisten silmissä "äärijyrkkävela" mitä olin joskus. No, onko minulla lapsia? Ei ole. Mikään ei ole muuttunut, paitsi ikä. Olen yli 40v ja minut on jätetty vihdoin rauhaan. Omia lapsia en halua vieläkään. Elämäni tietenkin on elänyt, kypsynyt siinä missä muillakin. Vietän rauhaisaa kotielämää. Tottakai minulla on ollut paremmat mahdollisuudet kehittää uraani, harrastaa ja minulla on enemmän rahaa laittaa omiin mielenkiinnon kohteisiin. Mutta se ei ole syy minun velauteen, vaan mukana tullut bonus. Sydämeni valitsisi edelleen samoin, vaikka "osat olisivat toisinpäin". Kukaan ei vaan enää räkytä minulle lapsellisuutta, kypsymättömyyttä, jyrkkyyttä -- jolloin oikeastaan ei se metsä enää vastaa samalla tavoin kuin sinne on huudettu.
Ja minulta ei ole pois, jos joku on perhevalinnastaan onnensa kukkuloilla. Ei samalla tavoin minun onnellisuuteni pitäisi olla keneltäkään pois.
Ja ehkä oikeastaan nykyään ei jaksa enää välittää, jos minua pidetään ikuisena bileprinsessana, kypsymättömänä ja itsekkäänä. Ne ovat vain sanoja, sanoja tuulessa. Riittää, että itse tiedän asioiden oikean laidan ja että itse olen tyytyväinen elämääni. Hyväksyi yhteisö sen tai ei.
Ehdoton jyrkkyys - asiassa kuin asiassa - osoittaa ihmisissä kypsymättömyyttä ja lapsellisuutta. Jos parikymppinen vaahtoaa minulle, että vihaa lapsia eikä niitä tee, niin pidän häntä aivan yhtä lapsellisena kuin teiniä, joka vaahtoaa tekevänsä kymmenen lasta. Kyse ei ole "velaudesta" vaan siitä miten ilmaisee mielipiteensä. Yksikin tuttu kertoi oma-aloitteisesti kaikille raskaana oleville ystävilleen vihaavansa ällöjä vauvoja ja sitten itki minulle, kun hänen elämäntapansa ei saanutkaan siinä yhteydessä lämmintä vastakaikua. Olisikohan pitänyt katsoa peiliin?
Sanoinko, että vihaan lapsia? En vihannut. Lapset eivät koskaan olleet ällöjä, en ole vihannut tai muutoinkaan tuntenut mitään negatiivista niitä kohtaan. Ihmisiä nekin ovat, kuten me kaikki. Anteeksi rujo vertaus koiriin ja niitä omistamattomiin ihmisiin: ei kaikki koirattomat ole hampaita kirskuttavia koiravihaajia. Joitain tottakai on ja tottakai nämä usein ovatkin koirattomia.
"En halua lapsia" on minusta varsin neutraali ilmaisu. Mitä kielteistä ja pahaa siinä edes voisi olla? Keneltä se on pois?
Surullista, että oletit minun vihaavan lapsia ja siitä toitottaneen kuin mikäkin hurmostelija. Mitä se kertoo sinusta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jännä miten velailu nähdään niin kovin jyrkkäilynä. Sitä joko on vela, tai ei ole vela. Välimuotoa ei juuri ole.
Mutta, minä myönnän, että olin melkoisen jyrkkä vela nuorena aikuisena. Miksi olin? No juuri sen mielesi muuttuu -jankutuksen seurauksena. Ihan nyt jokaisella käsi sydämelle: miltä teistä tuntuisi, jos teidän omat haaveet lyötäisiin maan rakoon, vähäteltäisiin sitä, mikä teille tuntuu oikealta ja omalta? Samaan syssyyn ajatuksesi leimattaisiin nuoruuden hömpöttelyksi ja näkisit vain, että samat kahleet sinua odottavat. Tahdoit tai et. Pakko mikä pakko. Oma elämä näytti hyvin lyhyeltä, kuin kuolema olisi odottanut sinä hetkenä, jolloin minäkin olisin vain alistunut väistämättömään kohtalooni. Äitiyteen.
Nopeasti opin, että en enää kerro velaudesta. Jos pakko oli jotain puhua (kuten sukulaisten kyselyt), niin joko menin "jaa, katsoo nyt" -linjan taakse ja vaihdoin puheenaihetta, tai sitten annoin ymmärtää, että tässähän kuulkaas on yritetty jo, mutta taidetaankin kärsiä lapsettomuudesta. Totuus on kuitenkin ollut se, että koskaan minulle ei omat lapset ole olleet elämäni SE juttu. Pikemminkin päinvastoin. Äitiys ei vain tunnu omalta jutulta. Ja ei kyllä kivalta tunnu, että tätä tunnetta kutsutaan lapselliseksi kypsymättömyydeksi.
No, vuodet vieri, ihmiset hössäsivät omia menojaan ja en ole enää ihmisten silmissä "äärijyrkkävela" mitä olin joskus. No, onko minulla lapsia? Ei ole. Mikään ei ole muuttunut, paitsi ikä. Olen yli 40v ja minut on jätetty vihdoin rauhaan. Omia lapsia en halua vieläkään. Elämäni tietenkin on elänyt, kypsynyt siinä missä muillakin. Vietän rauhaisaa kotielämää. Tottakai minulla on ollut paremmat mahdollisuudet kehittää uraani, harrastaa ja minulla on enemmän rahaa laittaa omiin mielenkiinnon kohteisiin. Mutta se ei ole syy minun velauteen, vaan mukana tullut bonus. Sydämeni valitsisi edelleen samoin, vaikka "osat olisivat toisinpäin". Kukaan ei vaan enää räkytä minulle lapsellisuutta, kypsymättömyyttä, jyrkkyyttä -- jolloin oikeastaan ei se metsä enää vastaa samalla tavoin kuin sinne on huudettu.
Ja minulta ei ole pois, jos joku on perhevalinnastaan onnensa kukkuloilla. Ei samalla tavoin minun onnellisuuteni pitäisi olla keneltäkään pois.
Ja ehkä oikeastaan nykyään ei jaksa enää välittää, jos minua pidetään ikuisena bileprinsessana, kypsymättömänä ja itsekkäänä. Ne ovat vain sanoja, sanoja tuulessa. Riittää, että itse tiedän asioiden oikean laidan ja että itse olen tyytyväinen elämääni. Hyväksyi yhteisö sen tai ei.
Ehdoton jyrkkyys - asiassa kuin asiassa - osoittaa ihmisissä kypsymättömyyttä ja lapsellisuutta. Jos parikymppinen vaahtoaa minulle, että vihaa lapsia eikä niitä tee, niin pidän häntä aivan yhtä lapsellisena kuin teiniä, joka vaahtoaa tekevänsä kymmenen lasta. Kyse ei ole "velaudesta" vaan siitä miten ilmaisee mielipiteensä. Yksikin tuttu kertoi oma-aloitteisesti kaikille raskaana oleville ystävilleen vihaavansa ällöjä vauvoja ja sitten itki minulle, kun hänen elämäntapansa ei saanutkaan siinä yhteydessä lämmintä vastakaikua. Olisikohan pitänyt katsoa peiliin?
Sanoinko, että vihaan lapsia? En vihannut. Lapset eivät koskaan olleet ällöjä, en ole vihannut tai muutoinkaan tuntenut mitään negatiivista niitä kohtaan. Ihmisiä nekin ovat, kuten me kaikki. Anteeksi rujo vertaus koiriin ja niitä omistamattomiin ihmisiin: ei kaikki koirattomat ole hampaita kirskuttavia koiravihaajia. Joitain tottakai on ja tottakai nämä usein ovatkin koirattomia.
"En halua lapsia" on minusta varsin neutraali ilmaisu. Mitä kielteistä ja pahaa siinä edes voisi olla? Keneltä se on pois?
Surullista, että oletit minun vihaavan lapsia ja siitä toitottaneen kuin mikäkin hurmostelija. Mitä se kertoo sinusta?
No, laitoin vastauksen sinun viestiisi lähinnä koska siinä puhuttiin lapsellisuudesta, ja jatkoin pohdintaa siitä eteenpäin. Ei se ollut sinuun suunnattu teksti. Ehkä olisi pitänyt täsmentää paremmin.
Tosin en mielestäni väittänytkään missään, että juuri sinä vihaisit lapsia. Tunnen monia veloja, jotka pitävät lapsista, noiden ällöttelijöiden lisäksi.
Vierailija kirjoitti:
Ei ole olemassa mitään entistä velaa. Jos olette tehneet lapsia, ette ole veloja. Vela ei muuta mieltänsä.
Sittenhän vasta vanhuudessa nähdään kuka oli vela.
Kuka tahansa voi muuttaa mielensä eikä se ole häpeä.
Ihminen muuttuu ja mielikin voi siinä muuttua.
Vierailija kirjoitti:
Vela -72 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vela -72 kirjoitti:
Minä olen vela enkä ole koskaan sitä ratkaisua katunut. Mutta ihmettelen kyllä miksi sille asetetaan niin jyrkät raamit. Miksi juuri vapaaehtoinen lapsettomuus olisi jotain poikkeuksellisen ehdotonta ja muuttumatonta? Eihän esimerkiksi autottomuus, lemmikittömyys, sinkkuus ja moni muukaan asia ole mitenkään oletusarvoisesti kiveen hakattu ratkaisu eikä niiden vaadita olevankaan.
Jos vapaaehtoinen lapsettomuus merkitsee sitä, että mieltään ei ole mahdollista muuttaa, niin en tiedä olenko sitten itsekään "oikea" vela. Ei, en ole muuttanut mieltäni eikä se varsinkaan enää tässä iässä ole käynyt edes mielessä, mutta en minä mahdottomana pidä etteikö joissain toisissa olosuhteissa ja toisenlaisessa elämässä olisi mieli voinut muuttuakin. Kyllä minä sitäkin vaihtoehtoa ihan vakavissani pohdin aikanaan kun vaihtoehtona oli joko muuttaa mieltä tai lopettaa muuten hyvä ja rakastava parisuhde. Valitsin jälkimmäisen enkä ole katunut, vaikka se hirvittävän surulliselta tuntuikin.
Jos vapaaehtoinen lapsettomuus on sitä, että vahinkoraskauden yllättäessä ainoa vaihtoehto on abortti, en varmaan ole "oikea" vela, koska en tosiaan tiedä mitä olisin tehnyt jos itse olisin vahingossa raskaaksi joskus tullut. Minä tykkään lapsista, tiedän varmuudella että omaa lastani rakastaisin ehdoitta, joten en minä mahdottomana pitäisi sitäkään vaihtoehtoa, että olisin vahinkoraskauden vuoksi valinnut pitää lapsen. Varsinkin jos tällainen tilanne olisi tullut omalle kohdalle silloin kun olin parisuhteessa lapsia haluavan miehen kanssa.
Koen kyllä olleeni aina varma siitä, että lapsettomuus on itselleni hyvä ja oikea valinta, mutta en osaa automaattisesti ajatella, että toinen valinta jos elämä olisi mennyt toisella tavalla, olisi ollut täysin mahdoton tai edes väärä. En ole ylipäätään elämässäni pitänyt ehdottomuuksista. Olen sallinut itseni muuttaa mieltäni jos se oikealta tuntuu ja monissa asioissa olen mieltäni muuttanutkin. En pidä sitä kummallisena asiana ollenkaan. Ihmiset muuttuvat ja kehittyvät sekä hyvässä että pahassa. Harva pysyy täsmälleen samanlaisena koko aikuisikänsä.
Olet olosuhteiden takia lapseton. Et vapaaehtoisesti lapseton. Vapaaehtoisesti lapseton ei halua lapsia, vaikka olosuhteet muuttuisivat. Sinä olisit halunnut lapsia tai ainakin pitänyt sitä hyvin varteenotettavana vaihtoehtona, jos olisi ollut sopiva kumppani.
Äh, tosi tympeää että rivien välejä tulkitaan noin ehdottomasti. En todellakaan ole olosuhteiden pakosta lapseton. Miksi arvelet että erosin miehestä, joka alkoi haluamaan lapsia kanssani, jos olisin olosuhteiden pakosta lapseton? Entä miksi olisin tietoisesti sen jälkeen elänyt lähes 19 vuotta miehen kanssa, joka ei halua lapsia ja jolle on tehty vasektomia meidän yhdessäoloaikanamme yhteisestä päätöksestä? Miksi en ole koskaan halunnut lapsia, jos olisin olosuhteiden pakosta lapseton? Miksen olisi pyrkinyt muuttamaan olosuhteita, jos olisin vain olosuhteiden pakosta lapseton?
Katson olevani ateisti. Luokittelen siis itseni ateistiksi. Se tarkoittaa minulle sitä, että en usko mihinkään jumalolentoihin, en ole koskaan uskonut, en tunne tarvetta saati halua uskoa ja elän elämääni sen oletuksen varassa, ettei mitään jumalolentoja ole olemassa. En pidä todennäköisenä että tästä nyt yhtäkkiä uskoon tulisin, mutta en rupea varmuudella väittämään että ei ikinä ole millään tavalla mahdollista ettei niin myöskään tapahtuisi. Enkö ole siis myöskään oikeasti ateisti? Olenko kaiketi vain olosuhteiden pakosta ateisti, ihminen joka pitäisi uskossa elämistä varteenotettavana vaihtoehtona, jos tyyliin osuisin kirkkoon oikeaan aikaan? Ja entäs sitten jos tulisinkin uskoon? Pitäisikö sitten sanoa, etten koskaan oikeasti ateisti ollutkaan?
Olen naimisissa. Menin naimisiin sillä ajatuksella, että tämä liitto on pysyvä, ei väliaikaisesti saati sitten olosuhteiden pakosta solmittu. Rakastan edelleen miestäni hyvin paljon ja edelleen haluan ja toivon tämän liiton kestävän kuolemaan asti. En silti mene sanomaan että se että haluaisin ikinä erota, olisi tyystin mahdotonta. Että vaikka mitä tässä liitossa tapahtuisi, en hakisi avioeroa. No, entä jos niin kävisikin, että mieheni pettäisi tai alkoholisoituisi eikä haluaisi muuttaa tapojaan, jolloin todennäköisesti haluaisin erota, pitäisikö minun silloin sanoa etten koskaan pysyvästi halunnutkaan avioitua, että avioiduin kuitenkin hänen kanssaan vain väliaikaisesti ja olosuhteiden pakosta?
Et, olet agnostikko.
No ei, hän on agnostinen ateisti, kuten suurin osa ateisteista on.
Teismi = jumalusko
A-teismi = jumaluskon puuttuminen
Agnostismi = käsitys jonka mukaan jumalan olemassaolosta taikka olemattomuudesta ei ole varmaa tietoa.
Gnostismi = käsitys jonka mukaan joko jumalan olemassaolosta tai olemattomuudesta on olemassa varmaa tietoa.
Tästä voidaan johtaa alakäsitteitä:
- agnostinen ateisti = henkilö joka ei usko jumalaan eikä usko että sellaisen olemassaolosta/olemattomuudesta olisi varmoja todisteita.
-agnostinen teisti = henkilö joka uskoo jumslaan/jumaliin, mutta ei usko että sellaisten olemassaolosta on varmoja todisteita.
- gnostinen ateisti = henkilö joka ei usko jumalaan/jumaluuksiin ja katsoo että sellaisten olemassaolemattomuudesta on varmoja todisteita.
- gnostinen teisti = henkilö joka uskoo jumalaan/jumaluuksiin ja kokee että ainakin yhden jumalan olemassaolosta on varmoja todisteita.
Valtaosa ateisteista on agnostisia ateisteja, koska valtaosa ateisteista perustaa maailmankuvansa tieteisiin. Tieteelliseen maailmankuvaan taas kuuluu olennaisena osana epäilys, vaikka kuinka pikkuruinen, mutta lähtökohtana on se, että tiede muuttaa käsityksiään, mikäli uusia varteenotettavia todisteita tulee. Jumaluskon suhteen voit koko elämäsi olettaa, että mitään jumalaa ei 99%:n varmuudella ole olemassakaan, ja olet tietenkin ateisti, mutta jos mielessäsi häilyy edes se 1% epävarmuus tai vähemmänkin, olet määritelmällisesti agnostinen ateisti.
-Eri
En halunnut lasta, ja en missään nimessä haluaisi lasta jos nyt saisin uuden lapsen. Rakastan lastani, mutta en todellakaan halunnut häntä. Asun nimittäin täällä Mystisellä Ulkomailla ja huomasin vahinkoraskauden vasta kun täällä abortin teko siinä vaiheessa olisi ollut laitonta. Lapsi ei asu luonani, koska itselläni ei ole mitään rahoja ja tilaa yms. pitää huolta lapsesta, joten lapsi asuu isänsä luona. Olemme hyvissä väleissä lapsen isän kanssa, mutta vain ystäviä, ja näen lastani 2-4 kertaa viikossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En halunnut lasta, ja en missään nimessä haluaisi lasta jos nyt saisin uuden lapsen. Rakastan lastani, mutta en todellakaan halunnut häntä. Asun nimittäin täällä Mystisellä Ulkomailla ja huomasin vahinkoraskauden vasta kun täällä abortin teko siinä vaiheessa olisi ollut laitonta. Lapsi ei asu luonani, koska itselläni ei ole mitään rahoja ja tilaa yms. pitää huolta lapsesta, joten lapsi asuu isänsä luona. Olemme hyvissä väleissä lapsen isän kanssa, mutta vain ystäviä, ja näen lastani 2-4 kertaa viikossa.
Lisäys: Vaikka saisin rahaa, isommat tilat ja kaikki muut olosuhteet, en haluaisi uutta lasta. Olisi kumminkin mukavaa jos vielä joskus lapsi voisi asua esim. vuoroviikoin meidän vanhempien luona. Terveisiä tälle minun kolmevuotiaalle ihmeelleni
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sekundaarinen vela tässä. Eli vannoin aina, että en halua enää toista lasta. Sain esikoiseni ja tällä hetkellä ainoan lapseni 20 vuotiaana nuoruuden suhteesta ja kasvatin lapsen yksinhuoltajana olosuhteiden pakosta. Lapsi on nyt lukiossa ja olin pitkään varma, että ei enää, se oli niin rankkaa yksin. Lapsen isä oli nuori itsekin ja haluton vastuun kantamiseen, kaikki jäi mun harteille. Onneksi lapsi oli terve ja helppo, pärjättiin ja meistä tuli läheiset.
Sitten tapasin vuosi sitten miehen, joka on kuin luotu isäksi. Sanoi jo heti ensitapaamisella, että no, koskas ostetaan pinnasänky. En heti edes hennonnut sanoa miehelle, että en tee enää lapsia, mutta nyt vuoden päästä ajatusmaailmani on muuttunut. Tuntuu ihmeelliseltä, miten kypsä, vastuullinen ja huolehtiva mies voi olla. Hän huolehtii ilman että höösää, pitää kotia siistinä ja turvallisena luonnostaan, pesee vessat ja vaihtaa petivaatteet, on vaan jotenkin täydellinen kotitöissä ilman että on nipottava perfektionisti.
Usein huomasin vaan ihailevani miehen taitoa pitää huolta toisista ja iäkkäästä äidistäänkin. Silti ei ole napanuora kiinni enää, eli on hyvin itsenäinen ja elää omaa elämäänsä, mutta auttaa juuri sopivalla tavalla äitiään. Nyt olen tajunnut, että omalla kohdallani se vapaaehtoinen lapsettomuus johtui yksinhuoltajuudesta ja väärästä isävalinnasta lapselleni. Ei parikymppinen mies ole yhtä valmis isäksi kuin lasta kovasti toivova, omistusasunnossa ja lapselle säästötiliä suunnitteleva mies, joka uskaltaa puhua vauvakuumeestaan ja olla silti maskuliininen ja miehekäs.
Esikoinen on mulle tosi rakas enkä kadu häntä lainkaan. Vaikka tekisin nyt lapsen ja tulisi ero miehen kanssa, tiedän, että isyyttä tämä mies ei pakenisi koskaan ja vanhemmuus olisi tällaisen miehen kanssa jaettuna rikkaus. Sen verran paljon mies välittää kummilapsistaankin ja tykkää lapsista ylipäätään. Eli voisin sanoa, että minun pääni käänsi kun tapasin miehen, joka tietää mitä on vastuun ottaminen ja läheisistä huolehtiminen.
Vai että sekundäärinen vela. En kyllä nyt ymmärrä, mitä tekemistä sillä on vapaaehtoisen LAPSETTOMUUDEN kanssa. Sinulla on lapsi, joten et ole vela.
Kahden lapsen äiti on sitten vissiin tertiäärinen vela jos ei enää kolmatta halua. Mitä hittoa nyt taas..
Avarrahan vähän tuota näkemystäsi. Sinun logiikallasi ajateltuna ei ole olemassa sekundaarista lapsettomuuttakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jännä miten velailu nähdään niin kovin jyrkkäilynä. Sitä joko on vela, tai ei ole vela. Välimuotoa ei juuri ole.
Mutta, minä myönnän, että olin melkoisen jyrkkä vela nuorena aikuisena. Miksi olin? No juuri sen mielesi muuttuu -jankutuksen seurauksena. Ihan nyt jokaisella käsi sydämelle: miltä teistä tuntuisi, jos teidän omat haaveet lyötäisiin maan rakoon, vähäteltäisiin sitä, mikä teille tuntuu oikealta ja omalta? Samaan syssyyn ajatuksesi leimattaisiin nuoruuden hömpöttelyksi ja näkisit vain, että samat kahleet sinua odottavat. Tahdoit tai et. Pakko mikä pakko. Oma elämä näytti hyvin lyhyeltä, kuin kuolema olisi odottanut sinä hetkenä, jolloin minäkin olisin vain alistunut väistämättömään kohtalooni. Äitiyteen.
Nopeasti opin, että en enää kerro velaudesta. Jos pakko oli jotain puhua (kuten sukulaisten kyselyt), niin joko menin "jaa, katsoo nyt" -linjan taakse ja vaihdoin puheenaihetta, tai sitten annoin ymmärtää, että tässähän kuulkaas on yritetty jo, mutta taidetaankin kärsiä lapsettomuudesta. Totuus on kuitenkin ollut se, että koskaan minulle ei omat lapset ole olleet elämäni SE juttu. Pikemminkin päinvastoin. Äitiys ei vain tunnu omalta jutulta. Ja ei kyllä kivalta tunnu, että tätä tunnetta kutsutaan lapselliseksi kypsymättömyydeksi.
No, vuodet vieri, ihmiset hössäsivät omia menojaan ja en ole enää ihmisten silmissä "äärijyrkkävela" mitä olin joskus. No, onko minulla lapsia? Ei ole. Mikään ei ole muuttunut, paitsi ikä. Olen yli 40v ja minut on jätetty vihdoin rauhaan. Omia lapsia en halua vieläkään. Elämäni tietenkin on elänyt, kypsynyt siinä missä muillakin. Vietän rauhaisaa kotielämää. Tottakai minulla on ollut paremmat mahdollisuudet kehittää uraani, harrastaa ja minulla on enemmän rahaa laittaa omiin mielenkiinnon kohteisiin. Mutta se ei ole syy minun velauteen, vaan mukana tullut bonus. Sydämeni valitsisi edelleen samoin, vaikka "osat olisivat toisinpäin". Kukaan ei vaan enää räkytä minulle lapsellisuutta, kypsymättömyyttä, jyrkkyyttä -- jolloin oikeastaan ei se metsä enää vastaa samalla tavoin kuin sinne on huudettu.
Ja minulta ei ole pois, jos joku on perhevalinnastaan onnensa kukkuloilla. Ei samalla tavoin minun onnellisuuteni pitäisi olla keneltäkään pois.
Ja ehkä oikeastaan nykyään ei jaksa enää välittää, jos minua pidetään ikuisena bileprinsessana, kypsymättömänä ja itsekkäänä. Ne ovat vain sanoja, sanoja tuulessa. Riittää, että itse tiedän asioiden oikean laidan ja että itse olen tyytyväinen elämääni. Hyväksyi yhteisö sen tai ei.
Ehdoton jyrkkyys - asiassa kuin asiassa - osoittaa ihmisissä kypsymättömyyttä ja lapsellisuutta. Jos parikymppinen vaahtoaa minulle, että vihaa lapsia eikä niitä tee, niin pidän häntä aivan yhtä lapsellisena kuin teiniä, joka vaahtoaa tekevänsä kymmenen lasta. Kyse ei ole "velaudesta" vaan siitä miten ilmaisee mielipiteensä. Yksikin tuttu kertoi oma-aloitteisesti kaikille raskaana oleville ystävilleen vihaavansa ällöjä vauvoja ja sitten itki minulle, kun hänen elämäntapansa ei saanutkaan siinä yhteydessä lämmintä vastakaikua. Olisikohan pitänyt katsoa peiliin?
Sanoinko, että vihaan lapsia? En vihannut. Lapset eivät koskaan olleet ällöjä, en ole vihannut tai muutoinkaan tuntenut mitään negatiivista niitä kohtaan. Ihmisiä nekin ovat, kuten me kaikki. Anteeksi rujo vertaus koiriin ja niitä omistamattomiin ihmisiin: ei kaikki koirattomat ole hampaita kirskuttavia koiravihaajia. Joitain tottakai on ja tottakai nämä usein ovatkin koirattomia.
"En halua lapsia" on minusta varsin neutraali ilmaisu. Mitä kielteistä ja pahaa siinä edes voisi olla? Keneltä se on pois?
Surullista, että oletit minun vihaavan lapsia ja siitä toitottaneen kuin mikäkin hurmostelija. Mitä se kertoo sinusta?
No, laitoin vastauksen sinun viestiisi lähinnä koska siinä puhuttiin lapsellisuudesta, ja jatkoin pohdintaa siitä eteenpäin. Ei se ollut sinuun suunnattu teksti. Ehkä olisi pitänyt täsmentää paremmin.
Tosin en mielestäni väittänytkään missään, että juuri sinä vihaisit lapsia. Tunnen monia veloja, jotka pitävät lapsista, noiden ällöttelijöiden lisäksi.
Seliseli.
Tämä ketju todistaa vain sen, mitä olen ounaillutkin. Monet äärivelat kärsivät jonkin asteen mt-ongelmista, eivätkä näe sitä itse. Jos omassa lapsuudessa on kokenut traumaa, eikä tiedosta sitä itse, ei luonnollisesti kykene edes kuvittelemaan itselleen huolehdittavaa jälkeläistä.
Exäni inhosi lapsia ja kammosi ajatustakin lapsiperheen arjesta. Oli isänsä hylkäämä ja kaappijuopon, työssä käyvän alkoholistiäidin kasvattama. Isänsä hän tunsi nimeltä ja asui samassa kaupungissa, mutta ei uskaltanut ottaa yhteyttä. Puhui itsestään usein vahinkona ja humalassa aukoi äidilleen päätään siitä asiasta.
Kun yritin ottaa esille sitä mahdollisuutta, että ehkä hän ei halua lapsia itselleen, koska oma lapsuutensa on mikä on eikä ole saanut rakkautta osakseen, sai raivarit. En voinut kuvitellakaan tulevaisuutta ihmisen kanssa, joka ei edes tiedosta olevansa traumatisoitunut.
Oma pikkusisko taas koki meidän lapsuutemme hyvin eri tavalla ja kärsi vanhempiemme avioerosta, ei erityisherkkänä saanut tarvitsemaansa tukea lapsena ja koki turvattomuutta. Inhosi lapsia avoimesti ja ilmoitti aina ettei hänestä koskaan tule äitiä. Nyt 30-vuotiaana on paras äiti lapselleen, jonka pisti miehensä kanssa alulle kun takana oli 3v psykoterapiaa ja traumojen työstämistä.
Vapaaehtoinen lapsettomuus ei ole yhtä kuin trauma, mutta tästä ketjusta sen näkee, että tuntemattomien, mielensä lapsettomuuden suhteen muuttaneiden ihmisten kanssa vänkääminen ja omien näkemystensä puolustaminen (ilman että on edes syytetty) viestii siitä, että jotkut täällä tarvitsevat terapiaa mitä kipeimmin. Joissain tapauksissa lapsia alkaakin haluta, kun omat, piilossa olleet traumat tulevat päivänvaloon ja niitä aletaan hoitaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä olen vilpittömästi luullut, että vela tarkoittaa "ihmistä, joka ei halua lasta (hetkellä x)", eikä "ihmistä joka ei halua lasta koskaan". Olenko ollut väärässä? :O Mistä se "koskaan" siihen tulee, eihän se ole mukana lyhenteessä?
Totta. Lapselliset lisääntyvät vain tunteidensa vietävinä, eivätkä mieti yhtään, milloin on hyvä aika saada lapsi ja kenen kanssa. Sen takia ihmisiä, jotka miettivät tarkempaan lapsen saantia kutsutaan veloiksi.
Ja ei-velat, ns. normaalit lisääntyjät, ovat tosiaan niitä, jotka eivät mieti mitään sen pitemmälle. Lisääntyvät vain: "Lapsen hankinta on minulle tunneasia. Lapset tulevat kun ovat tullakseen."
Vierailija kirjoitti:
Mä olen vilpittömästi luullut, että vela tarkoittaa "ihmistä, joka ei halua lasta (hetkellä x)", eikä "ihmistä joka ei halua lasta koskaan". Olenko ollut väärässä? :O Mistä se "koskaan" siihen tulee, eihän se ole mukana lyhenteessä?
Eli mielestäsi ~100% väestöstä on ainakin jossain vaiheessa elämäänsä veloja? Eihän tuota koko termiä olisi sitten enää mitenkään mielekästä käyttää, vaan voisi puhua vain lapsettomista.
Kun on tarpeeksi kuunnellut ilkeämielistä lällättelyä, niin asia ottaa kyllä niin lapsellisesti jo päähän, että kysymys siitä, tarkoittaako vela ihmistä, joka ei ihan oikeasti halua koskaan lasta, vai ei, muuttuu jossain määrin merkitykselliseksi. Toisaalta on myös surullista, miten nämä mielensä muuttajat valavat turhaa toivoa esim. minun vanhempiini. Vaikka eipä se, että minun elämäntapaani ei näemmä voi ottaa todesta, ole kenenkään muun syy oikeasti, ärsyttää vain niin pirusti kun aina vedotaan näihin mielensä muuttajiin, että heh heh kyllä se kohta sinunkin mielesi muuttuu/ miehesi mieli muuttuu ja se jättää sinut/ ymmärrät miten paskaa elämäsi on ja kuolet yksin ja onnettomana kun odotit liian kauan jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vela tarkoittaa sitä, että miettii vielä lasten hankinnan ajankohtaa. Kaikki normaalit, terveet ihmiset haluavat lisääntyä jossakin vaiheessa. Jos ei halua lapsia, niin siellä on jotain lapsuuden traumaa, mt-ongelmia tai muuta sellaista taustalla.
Vierailija kirjoitti:
Vela tarkoittaa sitä, että miettii vielä lasten hankinnan ajankohtaa. Kaikki normaalit, terveet ihmiset haluavat lisääntyä jossakin vaiheessa. Jos ei halua lapsia, niin siellä on jotain lapsuuden traumaa, mt-ongelmia tai muuta sellaista taustalla.
Mutta monien velojen ongelma on juuri se, että he miettivät ihan liian tarkkaan ja pitkään lasten hankintaa. Sitten käy niin, että lapsia ei enää saakaan. On liian vanha. Niin kuin kävi sille tässä ketjussa kirjoittaneelle velalle, joka halusi saada kolme lasta, mutta ei löytänyt sopivaa kumppania. Tuon velan olisi kannattanut vähän laskea rimaa kumppanin suhteen, niin olisi saanut ne haluamansa kolme lasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vela tarkoittaa sitä, että miettii vielä lasten hankinnan ajankohtaa. Kaikki normaalit, terveet ihmiset haluavat lisääntyä jossakin vaiheessa. Jos ei halua lapsia, niin siellä on jotain lapsuuden traumaa, mt-ongelmia tai muuta sellaista taustalla.
Mutta monien velojen ongelma on juuri se, että he miettivät ihan liian tarkkaan ja pitkään lasten hankintaa. Sitten käy niin, että lapsia ei enää saakaan. On liian vanha. Niin kuin kävi sille tässä ketjussa kirjoittaneelle velalle, joka halusi saada kolme lasta, mutta ei löytänyt sopivaa kumppania. Tuon velan olisi kannattanut vähän laskea rimaa kumppanin suhteen, niin olisi saanut ne haluamansa kolme lasta.
Noniin ulikka menehän siitä ihmettelemään naapurista löytyviä naisia! Eihän palstamiehellekään kelpaa muut kuin mallit joten miksi naisten pitäisi laskea rimaa?
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju todistaa vain sen, mitä olen ounaillutkin. Monet äärivelat kärsivät jonkin asteen mt-ongelmista, eivätkä näe sitä itse. Jos omassa lapsuudessa on kokenut traumaa, eikä tiedosta sitä itse, ei luonnollisesti kykene edes kuvittelemaan itselleen huolehdittavaa jälkeläistä.
Exäni inhosi lapsia ja kammosi ajatustakin lapsiperheen arjesta. Oli isänsä hylkäämä ja kaappijuopon, työssä käyvän alkoholistiäidin kasvattama. Isänsä hän tunsi nimeltä ja asui samassa kaupungissa, mutta ei uskaltanut ottaa yhteyttä. Puhui itsestään usein vahinkona ja humalassa aukoi äidilleen päätään siitä asiasta.
Kun yritin ottaa esille sitä mahdollisuutta, että ehkä hän ei halua lapsia itselleen, koska oma lapsuutensa on mikä on eikä ole saanut rakkautta osakseen, sai raivarit. En voinut kuvitellakaan tulevaisuutta ihmisen kanssa, joka ei edes tiedosta olevansa traumatisoitunut.
Oma pikkusisko taas koki meidän lapsuutemme hyvin eri tavalla ja kärsi vanhempiemme avioerosta, ei erityisherkkänä saanut tarvitsemaansa tukea lapsena ja koki turvattomuutta. Inhosi lapsia avoimesti ja ilmoitti aina ettei hänestä koskaan tule äitiä. Nyt 30-vuotiaana on paras äiti lapselleen, jonka pisti miehensä kanssa alulle kun takana oli 3v psykoterapiaa ja traumojen työstämistä.
Vapaaehtoinen lapsettomuus ei ole yhtä kuin trauma, mutta tästä ketjusta sen näkee, että tuntemattomien, mielensä lapsettomuuden suhteen muuttaneiden ihmisten kanssa vänkääminen ja omien näkemystensä puolustaminen (ilman että on edes syytetty) viestii siitä, että jotkut täällä tarvitsevat terapiaa mitä kipeimmin. Joissain tapauksissa lapsia alkaakin haluta, kun omat, piilossa olleet traumat tulevat päivänvaloon ja niitä aletaan hoitaa.
Ihan lööperiä laskettelet, yhtenä esimerkkinä minä itse. 40+ vela ja lapsuuteni oli ihanaa aikaa, sisaruksia kaksi ja molemmilla lapsia. Itse en vain koskaan ole tuntenut vähäisintäkään mielenkiintoa hankkia lapsia yhtä utopistinen ajatus kuin alkaa homoseksuaaliksi tai haaveilla vuorikiipeilystä.
Sensijaan tiedän useampiakin huonon lapsuuden kokeneita jotka ovat halunneet lapsia hyvin nuorena osa jo teininä, yrittävät varmaan jotenkin elää uudelleen paremmalla tavalla omaa lapsuuttaan.
Vierailija kirjoitti:
Vela tarkoittaa sitä, että miettii vielä lasten hankinnan ajankohtaa. Kaikki normaalit, terveet ihmiset haluavat lisääntyä jossakin vaiheessa. Jos ei halua lapsia, niin siellä on jotain lapsuuden traumaa, mt-ongelmia tai muuta sellaista taustalla.
No ei minulle ainakaan tullut koskaan tunnetta haluta lapsia vaikka ei ole mitään traumaa. Se sisäinen biologinen kello vaan puuttui.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju todistaa vain sen, mitä olen ounaillutkin. Monet äärivelat kärsivät jonkin asteen mt-ongelmista, eivätkä näe sitä itse. Jos omassa lapsuudessa on kokenut traumaa, eikä tiedosta sitä itse, ei luonnollisesti kykene edes kuvittelemaan itselleen huolehdittavaa jälkeläistä.
Exäni inhosi lapsia ja kammosi ajatustakin lapsiperheen arjesta. Oli isänsä hylkäämä ja kaappijuopon, työssä käyvän alkoholistiäidin kasvattama. Isänsä hän tunsi nimeltä ja asui samassa kaupungissa, mutta ei uskaltanut ottaa yhteyttä. Puhui itsestään usein vahinkona ja humalassa aukoi äidilleen päätään siitä asiasta.
Kun yritin ottaa esille sitä mahdollisuutta, että ehkä hän ei halua lapsia itselleen, koska oma lapsuutensa on mikä on eikä ole saanut rakkautta osakseen, sai raivarit. En voinut kuvitellakaan tulevaisuutta ihmisen kanssa, joka ei edes tiedosta olevansa traumatisoitunut.
Oma pikkusisko taas koki meidän lapsuutemme hyvin eri tavalla ja kärsi vanhempiemme avioerosta, ei erityisherkkänä saanut tarvitsemaansa tukea lapsena ja koki turvattomuutta. Inhosi lapsia avoimesti ja ilmoitti aina ettei hänestä koskaan tule äitiä. Nyt 30-vuotiaana on paras äiti lapselleen, jonka pisti miehensä kanssa alulle kun takana oli 3v psykoterapiaa ja traumojen työstämistä.
Vapaaehtoinen lapsettomuus ei ole yhtä kuin trauma, mutta tästä ketjusta sen näkee, että tuntemattomien, mielensä lapsettomuuden suhteen muuttaneiden ihmisten kanssa vänkääminen ja omien näkemystensä puolustaminen (ilman että on edes syytetty) viestii siitä, että jotkut täällä tarvitsevat terapiaa mitä kipeimmin. Joissain tapauksissa lapsia alkaakin haluta, kun omat, piilossa olleet traumat tulevat päivänvaloon ja niitä aletaan hoitaa.
Ihan lööperiä laskettelet, yhtenä esimerkkinä minä itse. 40+ vela ja lapsuuteni oli ihanaa aikaa, sisaruksia kaksi ja molemmilla lapsia. Itse en vain koskaan ole tuntenut vähäisintäkään mielenkiintoa hankkia lapsia yhtä utopistinen ajatus kuin alkaa homoseksuaaliksi tai haaveilla vuorikiipeilystä.
Sensijaan tiedän useampiakin huonon lapsuuden kokeneita jotka ovat halunneet lapsia hyvin nuorena osa jo teininä, yrittävät varmaan jotenkin elää uudelleen paremmalla tavalla omaa lapsuuttaan.
Millä perusteella laskettelen lööperiä? Se, että sinun kohdallasi vapaaehtoinen lapsettomuus ei ole traumaperäinen ei pois sulje sitä, että monen kohdalla se juuri on sitä. On psykologinen fakta, että jos itsestä ei ole pidetty huolta eikä ole saanut osakseen rakkautta lapsena, ei välttämättä kykene vanhemmuuteen itsekään. En tuomitse lapsettomuutta ja mielestäni on hyvä, että ihmiset jättävät lapset tekemättä, jos eivät kykene heistä huolehtimaan. Moni saisi jättääkin lapset tekemättä, olisi vähemmän huostaanottoja jne.
Sitä vaan en ymmärrä, miksi kukaan ei sano tätä ääneen: minua ei ole lapsena rakastettu niin en kykene itsekään rakastamaan lasta.
Ihmeelline tabu koko homma. Taustalla voi olla kipeitä, haudattuja syitä sille, että lasta ei haluta. Miksi tästä ei saisi puhua?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju todistaa vain sen, mitä olen ounaillutkin. Monet äärivelat kärsivät jonkin asteen mt-ongelmista, eivätkä näe sitä itse. Jos omassa lapsuudessa on kokenut traumaa, eikä tiedosta sitä itse, ei luonnollisesti kykene edes kuvittelemaan itselleen huolehdittavaa jälkeläistä.
Exäni inhosi lapsia ja kammosi ajatustakin lapsiperheen arjesta. Oli isänsä hylkäämä ja kaappijuopon, työssä käyvän alkoholistiäidin kasvattama. Isänsä hän tunsi nimeltä ja asui samassa kaupungissa, mutta ei uskaltanut ottaa yhteyttä. Puhui itsestään usein vahinkona ja humalassa aukoi äidilleen päätään siitä asiasta.
Kun yritin ottaa esille sitä mahdollisuutta, että ehkä hän ei halua lapsia itselleen, koska oma lapsuutensa on mikä on eikä ole saanut rakkautta osakseen, sai raivarit. En voinut kuvitellakaan tulevaisuutta ihmisen kanssa, joka ei edes tiedosta olevansa traumatisoitunut.
Oma pikkusisko taas koki meidän lapsuutemme hyvin eri tavalla ja kärsi vanhempiemme avioerosta, ei erityisherkkänä saanut tarvitsemaansa tukea lapsena ja koki turvattomuutta. Inhosi lapsia avoimesti ja ilmoitti aina ettei hänestä koskaan tule äitiä. Nyt 30-vuotiaana on paras äiti lapselleen, jonka pisti miehensä kanssa alulle kun takana oli 3v psykoterapiaa ja traumojen työstämistä.
Vapaaehtoinen lapsettomuus ei ole yhtä kuin trauma, mutta tästä ketjusta sen näkee, että tuntemattomien, mielensä lapsettomuuden suhteen muuttaneiden ihmisten kanssa vänkääminen ja omien näkemystensä puolustaminen (ilman että on edes syytetty) viestii siitä, että jotkut täällä tarvitsevat terapiaa mitä kipeimmin. Joissain tapauksissa lapsia alkaakin haluta, kun omat, piilossa olleet traumat tulevat päivänvaloon ja niitä aletaan hoitaa.
Ihan lööperiä laskettelet, yhtenä esimerkkinä minä itse. 40+ vela ja lapsuuteni oli ihanaa aikaa, sisaruksia kaksi ja molemmilla lapsia. Itse en vain koskaan ole tuntenut vähäisintäkään mielenkiintoa hankkia lapsia yhtä utopistinen ajatus kuin alkaa homoseksuaaliksi tai haaveilla vuorikiipeilystä.
Sensijaan tiedän useampiakin huonon lapsuuden kokeneita jotka ovat halunneet lapsia hyvin nuorena osa jo teininä, yrittävät varmaan jotenkin elää uudelleen paremmalla tavalla omaa lapsuuttaan.
Miksi kirjoittelet tänne ketjuun? Olet onnellinen ja tasapainoinen vapaaehtoisesti lapseton, mutta koet tarvetta puolustautua ketjussa, jossa vertaiskokemuksia hakevat velat, joiden mieli on muuttunut? Eikös teille elämäänne tyytyväisille lapsettomille ole ihan omat ketjut...? :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju todistaa vain sen, mitä olen ounaillutkin. Monet äärivelat kärsivät jonkin asteen mt-ongelmista, eivätkä näe sitä itse. Jos omassa lapsuudessa on kokenut traumaa, eikä tiedosta sitä itse, ei luonnollisesti kykene edes kuvittelemaan itselleen huolehdittavaa jälkeläistä.
Exäni inhosi lapsia ja kammosi ajatustakin lapsiperheen arjesta. Oli isänsä hylkäämä ja kaappijuopon, työssä käyvän alkoholistiäidin kasvattama. Isänsä hän tunsi nimeltä ja asui samassa kaupungissa, mutta ei uskaltanut ottaa yhteyttä. Puhui itsestään usein vahinkona ja humalassa aukoi äidilleen päätään siitä asiasta.
Kun yritin ottaa esille sitä mahdollisuutta, että ehkä hän ei halua lapsia itselleen, koska oma lapsuutensa on mikä on eikä ole saanut rakkautta osakseen, sai raivarit. En voinut kuvitellakaan tulevaisuutta ihmisen kanssa, joka ei edes tiedosta olevansa traumatisoitunut.
Oma pikkusisko taas koki meidän lapsuutemme hyvin eri tavalla ja kärsi vanhempiemme avioerosta, ei erityisherkkänä saanut tarvitsemaansa tukea lapsena ja koki turvattomuutta. Inhosi lapsia avoimesti ja ilmoitti aina ettei hänestä koskaan tule äitiä. Nyt 30-vuotiaana on paras äiti lapselleen, jonka pisti miehensä kanssa alulle kun takana oli 3v psykoterapiaa ja traumojen työstämistä.
Vapaaehtoinen lapsettomuus ei ole yhtä kuin trauma, mutta tästä ketjusta sen näkee, että tuntemattomien, mielensä lapsettomuuden suhteen muuttaneiden ihmisten kanssa vänkääminen ja omien näkemystensä puolustaminen (ilman että on edes syytetty) viestii siitä, että jotkut täällä tarvitsevat terapiaa mitä kipeimmin. Joissain tapauksissa lapsia alkaakin haluta, kun omat, piilossa olleet traumat tulevat päivänvaloon ja niitä aletaan hoitaa.
Ihan lööperiä laskettelet, yhtenä esimerkkinä minä itse. 40+ vela ja lapsuuteni oli ihanaa aikaa, sisaruksia kaksi ja molemmilla lapsia. Itse en vain koskaan ole tuntenut vähäisintäkään mielenkiintoa hankkia lapsia yhtä utopistinen ajatus kuin alkaa homoseksuaaliksi tai haaveilla vuorikiipeilystä.
Sensijaan tiedän useampiakin huonon lapsuuden kokeneita jotka ovat halunneet lapsia hyvin nuorena osa jo teininä, yrittävät varmaan jotenkin elää uudelleen paremmalla tavalla omaa lapsuuttaan.Millä perusteella laskettelen lööperiä? Se, että sinun kohdallasi vapaaehtoinen lapsettomuus ei ole traumaperäinen ei pois sulje sitä, että monen kohdalla se juuri on sitä. On psykologinen fakta, että jos itsestä ei ole pidetty huolta eikä ole saanut osakseen rakkautta lapsena, ei välttämättä kykene vanhemmuuteen itsekään. En tuomitse lapsettomuutta ja mielestäni on hyvä, että ihmiset jättävät lapset tekemättä, jos eivät kykene heistä huolehtimaan. Moni saisi jättääkin lapset tekemättä, olisi vähemmän huostaanottoja jne.
Sitä vaan en ymmärrä, miksi kukaan ei sano tätä ääneen: minua ei ole lapsena rakastettu niin en kykene itsekään rakastamaan lasta.
Ihmeelline tabu koko homma. Taustalla voi olla kipeitä, haudattuja syitä sille, että lasta ei haluta. Miksi tästä ei saisi puhua?
Minullakin on kokemusta, että monet traumattisen lapsuuden kokeneista nimenomaan tekevät lapsia hyvin nuorena.
Mä olen vilpittömästi luullut, että vela tarkoittaa "ihmistä, joka ei halua lasta (hetkellä x)", eikä "ihmistä joka ei halua lasta koskaan". Olenko ollut väärässä? :O Mistä se "koskaan" siihen tulee, eihän se ole mukana lyhenteessä?