Lue keskustelun säännöt.
Entiset Velat (siis lapsettomat). Tunnusta tässä anonyymisti miten mielesi muuttui!
07.01.2020 |
Aloitan itse kun kerran ketjun teinkin; välttelin viimeiseen asti perhettä oman surkean lapsuuskotini takia. Kun sitten vanhoilla päivillä uskalsin tehdä lapsen, se olikin parasta mitä koskaan mulle tapahtui! Ja ei jäänyt viimeiseksi. Ainoa mikä harmittaa on se etten aloittanut jo aikaisemmin. Yritin olla liian vastuullinen ja ajattelin etten olisi ollut hyvä äiti taustani takia.
Tunnen useamman muun jolle käynyt samoin, joskin heillä alkunpitäen syy oli muu (halusivst nautiskella elämästä tms).
Kommentit (351)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tällaisesta näkökulmasta tuo vela-lapselliset kuilu tuntuu hieman kummalliselta ja toivoisin ettei kukaan muodostaisi identiteettiään liikaa tuon rajalinjan mukaan. Niitä lapsia/nuorempia ihmisiä voi tulla elämään vaikka niitä ei suunnittelisikaan tai edes itse tekisi (uudet puolisot tai niinkuin täällä yksi esimerkki, kuolleen siskon lapset), ja lapsia tehneiden/saaneiden jälkeläiset aikuistuvat ja elävät omaa elämäänsä, ei kenenkään kannata omaa identiteettiään rakentaa vanhemmuuden varaan, tuo liian suuri lasti niille lapsille. Se kummastuttaa ettei tällaisesta asiasta voi keskustella ilman kiistaa: eikö ihminen saa määritellä itse millainen on nyt ja millainen oli nuorempana, haluaako muuttaa mielipiteitään tai ei. Useampi velaksi itsensä luokitteleva on valittanut kuinka muut yrittävät luokitella heidät (ikuinen bileprinsessa jne) - eivätkö tee samaa tässä muille (et ole vela jos muutat mieltäsi vanhempana...)?
Viestin 74 vela vastaa: itsellä velaus on osa identiteettiä, niin kuin monelle vanhemmuus on. Se on kuitenkin iso osa ihmisen elämää, se että onko niitä lapsia vai ei. Harva nainen voi olla vain vähäsen äiti. Tai vähäsen lapseton (siis tarkoittaen omaa jälkikasvuttomuuttaan). Se näkyy ja tuntuu arjessa, radikaalisti. Jollain tottakai enemmän, joillain vähemmän. Itsellä ehkä aika paljonkin, sillä eräs puoliammattilaiseksi viemä harrastus vaan vaatii sen, että voin irtautua kotiarjesta pitkiksin ajoiksi. Äitipuuhissa se olisi hyvinkin nou-nou. (Ja edelleen, että olen voinut kehittää harrastetta tähän pisteeseen on vain ollut pelkkä bonus, ei syy lapsettomuuteen. Teroitan tätä hyvin vahvasti, älkää siis saako vääriä käsityksiä.).
Ymmärrän pointtisi, mutta onko sillä syyllä olla lapseton loppupeleissä niin kauheasti väliä? Ystäväni ajautui lapsettomaksi olosuhteiden sanelemana (ei löytänyt miestä ajoissa), toinen kärsi hedelmättömyydestä ja jäi lapsettomaksi. Hyväksyivät tilanteensa ja nyt 50-vuotiaina elelevät tyytyväisinä elämäänsä. Miten heidän elämänsä eroaa omastasi käytännössä? Ei mitenkään. Siksi tuo tarpeesi korostaa, että velaus on osa IDENTITEETTIÄSI kuulostaa jotenkin karskilta. Olet jotenkin parempi ihminen, kun et hankkinut lapsia siltikään, vaikka olisit voinut. Itselläni on yksi lapsi, ja monella tuttavalla on jotenkin kauhean kova halu saada tietää, miksi meillä ei ole toista lasta. Eikö haluttu vai eikö voida saada. Mitä väliä sillä on? Elämme nyt yksilapsisena perheenä eikä tilanne muuksi muutu. Elämämme on samanlaista kuin muilla yksilapsisilla riippumatta syistä, miksi meillä ei ole enempää lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tällaisesta näkökulmasta tuo vela-lapselliset kuilu tuntuu hieman kummalliselta ja toivoisin ettei kukaan muodostaisi identiteettiään liikaa tuon rajalinjan mukaan. Niitä lapsia/nuorempia ihmisiä voi tulla elämään vaikka niitä ei suunnittelisikaan tai edes itse tekisi (uudet puolisot tai niinkuin täällä yksi esimerkki, kuolleen siskon lapset), ja lapsia tehneiden/saaneiden jälkeläiset aikuistuvat ja elävät omaa elämäänsä, ei kenenkään kannata omaa identiteettiään rakentaa vanhemmuuden varaan, tuo liian suuri lasti niille lapsille. Se kummastuttaa ettei tällaisesta asiasta voi keskustella ilman kiistaa: eikö ihminen saa määritellä itse millainen on nyt ja millainen oli nuorempana, haluaako muuttaa mielipiteitään tai ei. Useampi velaksi itsensä luokitteleva on valittanut kuinka muut yrittävät luokitella heidät (ikuinen bileprinsessa jne) - eivätkö tee samaa tässä muille (et ole vela jos muutat mieltäsi vanhempana...)?
Viestin 74 vela vastaa: itsellä velaus on osa identiteettiä, niin kuin monelle vanhemmuus on. Se on kuitenkin iso osa ihmisen elämää, se että onko niitä lapsia vai ei. Harva nainen voi olla vain vähäsen äiti. Tai vähäsen lapseton (siis tarkoittaen omaa jälkikasvuttomuuttaan). Se näkyy ja tuntuu arjessa, radikaalisti. Jollain tottakai enemmän, joillain vähemmän. Itsellä ehkä aika paljonkin, sillä eräs puoliammattilaiseksi viemä harrastus vaan vaatii sen, että voin irtautua kotiarjesta pitkiksin ajoiksi. Äitipuuhissa se olisi hyvinkin nou-nou. (Ja edelleen, että olen voinut kehittää harrastetta tähän pisteeseen on vain ollut pelkkä bonus, ei syy lapsettomuuteen. Teroitan tätä hyvin vahvasti, älkää siis saako vääriä käsityksiä.).
Ymmärrän pointtisi, mutta onko sillä syyllä olla lapseton loppupeleissä niin kauheasti väliä? Ystäväni ajautui lapsettomaksi olosuhteiden sanelemana (ei löytänyt miestä ajoissa), toinen kärsi hedelmättömyydestä ja jäi lapsettomaksi. Hyväksyivät tilanteensa ja nyt 50-vuotiaina elelevät tyytyväisinä elämäänsä. Miten heidän elämänsä eroaa omastasi käytännössä? Ei mitenkään. Siksi tuo tarpeesi korostaa, että velaus on osa IDENTITEETTIÄSI kuulostaa jotenkin karskilta. Olet jotenkin parempi ihminen, kun et hankkinut lapsia siltikään, vaikka olisit voinut. Itselläni on yksi lapsi, ja monella tuttavalla on jotenkin kauhean kova halu saada tietää, miksi meillä ei ole toista lasta. Eikö haluttu vai eikö voida saada. Mitä väliä sillä on? Elämme nyt yksilapsisena perheenä eikä tilanne muuksi muutu. Elämämme on samanlaista kuin muilla yksilapsisilla riippumatta syistä, miksi meillä ei ole enempää lapsia.
Miten nuo henkilöt ovat mielestäsi VAPAAEHTOISESTI lapsettomia?
Jos aloittaja todella olisi halunnut tästä hyvän mielen ketjun, hän olisi suosiolla tietenkin jättänyt vela-aspektin kokonaan pois ja kysynyt vain: muita, jotka eivät ennen lapsia halunneet, mutta muuttivat mielensä.
Todellista velautta on lapsellisen, lapsia mahdollisesti harkitsevan, lapsia kumminkin nyt sitten tehneen, jne varmasti todella vaikea ymmärtää. Siis sitä, että lähtökohtaisesti, lapsesta asti on tiennyt fyysisenä tuntemuksena, että ei halua lapsia. En ole juurikaan koskaan kyennyt sitä selittämään kenellekään toiselle kuin vastaavalle velalle.
On yritetty vuorikiipely- ja koiravertauksin, ammatin valinnan, mieliruokien, jne vertauksien kautta selittää, että ei, TÄMÄ ASIA ON ASIA, jota EN HALUA. Harvemmin on mennyt perille, vaan asia kilpistyy ja tyrmätään sanomalla, että ehhei, et vain tiedä, mistä puhut. Jos kokisit äitiyden, niin mielesi muuttuisi heti!
Kyllä oletan, että ketjussa otetut vertaukset, uskonnot ja kokoomukset, ovat myös ihmiselle asioita, joista hän ei kaipaa vastaavia mielipiteitä. Siis että kiihkokokoomuslaiselle alettaisiin selittää, miten helposti sitä mieli muuttuu vassareita äänestäväksi ja se on kuule ihan OK! Tai syvästi uskovalle selitetään, että kuule jos mietit vähän enemmän, huomaat, että ateismi on järkevää.
Siis toisin sanoen: vaikka jokainen järkevä ihminen tietää, että mieli voi muuttua, ei siitä kannata tehdä sitä virhepäätelmää, että mieli aina muuttuu. Joten aloittaja olisi voinut puhua vain omasta ja muiden vastaavasta tilanteesta, jos halusi vertaiskokemuksia. Miksipä juuri ottaa heti lokeroita esiin ja alkaa puhumaan ihmisistä, joilla näitä kokemuksia ei ole, eikä tule.
T: N53
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tällaisesta näkökulmasta tuo vela-lapselliset kuilu tuntuu hieman kummalliselta ja toivoisin ettei kukaan muodostaisi identiteettiään liikaa tuon rajalinjan mukaan. Niitä lapsia/nuorempia ihmisiä voi tulla elämään vaikka niitä ei suunnittelisikaan tai edes itse tekisi (uudet puolisot tai niinkuin täällä yksi esimerkki, kuolleen siskon lapset), ja lapsia tehneiden/saaneiden jälkeläiset aikuistuvat ja elävät omaa elämäänsä, ei kenenkään kannata omaa identiteettiään rakentaa vanhemmuuden varaan, tuo liian suuri lasti niille lapsille. Se kummastuttaa ettei tällaisesta asiasta voi keskustella ilman kiistaa: eikö ihminen saa määritellä itse millainen on nyt ja millainen oli nuorempana, haluaako muuttaa mielipiteitään tai ei. Useampi velaksi itsensä luokitteleva on valittanut kuinka muut yrittävät luokitella heidät (ikuinen bileprinsessa jne) - eivätkö tee samaa tässä muille (et ole vela jos muutat mieltäsi vanhempana...)?
Viestin 74 vela vastaa: itsellä velaus on osa identiteettiä, niin kuin monelle vanhemmuus on. Se on kuitenkin iso osa ihmisen elämää, se että onko niitä lapsia vai ei. Harva nainen voi olla vain vähäsen äiti. Tai vähäsen lapseton (siis tarkoittaen omaa jälkikasvuttomuuttaan). Se näkyy ja tuntuu arjessa, radikaalisti. Jollain tottakai enemmän, joillain vähemmän. Itsellä ehkä aika paljonkin, sillä eräs puoliammattilaiseksi viemä harrastus vaan vaatii sen, että voin irtautua kotiarjesta pitkiksin ajoiksi. Äitipuuhissa se olisi hyvinkin nou-nou. (Ja edelleen, että olen voinut kehittää harrastetta tähän pisteeseen on vain ollut pelkkä bonus, ei syy lapsettomuuteen. Teroitan tätä hyvin vahvasti, älkää siis saako vääriä käsityksiä.).
Ymmärrän pointtisi, mutta onko sillä syyllä olla lapseton loppupeleissä niin kauheasti väliä? Ystäväni ajautui lapsettomaksi olosuhteiden sanelemana (ei löytänyt miestä ajoissa), toinen kärsi hedelmättömyydestä ja jäi lapsettomaksi. Hyväksyivät tilanteensa ja nyt 50-vuotiaina elelevät tyytyväisinä elämäänsä. Miten heidän elämänsä eroaa omastasi käytännössä? Ei mitenkään. Siksi tuo tarpeesi korostaa, että velaus on osa IDENTITEETTIÄSI kuulostaa jotenkin karskilta. Olet jotenkin parempi ihminen, kun et hankkinut lapsia siltikään, vaikka olisit voinut. Itselläni on yksi lapsi, ja monella tuttavalla on jotenkin kauhean kova halu saada tietää, miksi meillä ei ole toista lasta. Eikö haluttu vai eikö voida saada. Mitä väliä sillä on? Elämme nyt yksilapsisena perheenä eikä tilanne muuksi muutu. Elämämme on samanlaista kuin muilla yksilapsisilla riippumatta syistä, miksi meillä ei ole enempää lapsia.
Häh?
Ei kyse ole paremmuudesta vaan eroista. Jos joku haluaa lapsia, mutta ei saa, koska
a) ei löydä sopivaa kumppania tai
b) kärsii hedelmättömyydestä,
niin onhan se nyt täysin eri tilanne kuin jos joku on täysin vapaaehtoisesti lapseton eikä ole ikinä lapsia halunnutkaan. Vapaaehtoisesti lapseton ei tyydy hyväksymään tilannetta, jolle ei voi mitään. Hänhän toteuttaa juuri sitä elämää, minkä ensisijaisesti itselleen halusi.
On todella mielenkiintoista tuo, että otetaan esimerkiksi ne kerrat, jolloin mieli muuttuu (kokoomuslainen ei ole enää kokoomuslainen), eikä huomioda sitä, että harvinaisempaa se sentään tuo on. Ainakin, jos tätäkin foorumia lukee niin aika jämähtäneitä on ihmiset omiin käsityksiinsä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju todistaa vain sen, mitä olen ounaillutkin. Monet äärivelat kärsivät jonkin asteen mt-ongelmista, eivätkä näe sitä itse. Jos omassa lapsuudessa on kokenut traumaa, eikä tiedosta sitä itse, ei luonnollisesti kykene edes kuvittelemaan itselleen huolehdittavaa jälkeläistä.
Exäni inhosi lapsia ja kammosi ajatustakin lapsiperheen arjesta. Oli isänsä hylkäämä ja kaappijuopon, työssä käyvän alkoholistiäidin kasvattama. Isänsä hän tunsi nimeltä ja asui samassa kaupungissa, mutta ei uskaltanut ottaa yhteyttä. Puhui itsestään usein vahinkona ja humalassa aukoi äidilleen päätään siitä asiasta.
Kun yritin ottaa esille sitä mahdollisuutta, että ehkä hän ei halua lapsia itselleen, koska oma lapsuutensa on mikä on eikä ole saanut rakkautta osakseen, sai raivarit. En voinut kuvitellakaan tulevaisuutta ihmisen kanssa, joka ei edes tiedosta olevansa traumatisoitunut.
Oma pikkusisko taas koki meidän lapsuutemme hyvin eri tavalla ja kärsi vanhempiemme avioerosta, ei erityisherkkänä saanut tarvitsemaansa tukea lapsena ja koki turvattomuutta. Inhosi lapsia avoimesti ja ilmoitti aina ettei hänestä koskaan tule äitiä. Nyt 30-vuotiaana on paras äiti lapselleen, jonka pisti miehensä kanssa alulle kun takana oli 3v psykoterapiaa ja traumojen työstämistä.
Vapaaehtoinen lapsettomuus ei ole yhtä kuin trauma, mutta tästä ketjusta sen näkee, että tuntemattomien, mielensä lapsettomuuden suhteen muuttaneiden ihmisten kanssa vänkääminen ja omien näkemystensä puolustaminen (ilman että on edes syytetty) viestii siitä, että jotkut täällä tarvitsevat terapiaa mitä kipeimmin. Joissain tapauksissa lapsia alkaakin haluta, kun omat, piilossa olleet traumat tulevat päivänvaloon ja niitä aletaan hoitaa.
Ihan lööperiä laskettelet, yhtenä esimerkkinä minä itse. 40+ vela ja lapsuuteni oli ihanaa aikaa, sisaruksia kaksi ja molemmilla lapsia. Itse en vain koskaan ole tuntenut vähäisintäkään mielenkiintoa hankkia lapsia yhtä utopistinen ajatus kuin alkaa homoseksuaaliksi tai haaveilla vuorikiipeilystä.
Sensijaan tiedän useampiakin huonon lapsuuden kokeneita jotka ovat halunneet lapsia hyvin nuorena osa jo teininä, yrittävät varmaan jotenkin elää uudelleen paremmalla tavalla omaa lapsuuttaan.Miksi kirjoittelet tänne ketjuun? Olet onnellinen ja tasapainoinen vapaaehtoisesti lapseton, mutta koet tarvetta puolustautua ketjussa, jossa vertaiskokemuksia hakevat velat, joiden mieli on muuttunut? Eikös teille elämäänne tyytyväisille lapsettomille ole ihan omat ketjut...? :)
Sä et edelleenkään ole vela, jos vain mietit ja siirsit lastenhankintaa hieman pitempään.
Toistan: Tämä ketju on tarkoitettu vapaaehtoisesti lapsettomille, jotka muuttivat mielensä. Joku ongelma sulla on, jos luet/kommentoit täällä, vaikka et selvästi ole ketjun kohderyhmää? Pitääkö susta nyt olla huolissaan vai löytyisikö sulle joku sopivampi ketju, jossa et kokisi tarvetta vängätä off topicina?
Mä olin vela. Kunnes tapasin 34-vuotiaana ihanan miehen. Siinä huumassa ei aina niin muistanut huolehtia ehkäisystä, ja puolen vuoden päästä huomasin olevani raskaana täysin suunnittelematta. Vasta raskaana ollessani tajusin haluavani lapsen. Nyt niitä lapsia on kaksi. En edelleenkään ole mikään lapsirakas, vaikka noista omistani tykkään kovasti. En myöskään usko, että kaipaisin lapsia elämääni, mikäli niitä ei olisi tullut, ihan hyvä elämä minulla oli ennen lapsiakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tällaisesta näkökulmasta tuo vela-lapselliset kuilu tuntuu hieman kummalliselta ja toivoisin ettei kukaan muodostaisi identiteettiään liikaa tuon rajalinjan mukaan. Niitä lapsia/nuorempia ihmisiä voi tulla elämään vaikka niitä ei suunnittelisikaan tai edes itse tekisi (uudet puolisot tai niinkuin täällä yksi esimerkki, kuolleen siskon lapset), ja lapsia tehneiden/saaneiden jälkeläiset aikuistuvat ja elävät omaa elämäänsä, ei kenenkään kannata omaa identiteettiään rakentaa vanhemmuuden varaan, tuo liian suuri lasti niille lapsille. Se kummastuttaa ettei tällaisesta asiasta voi keskustella ilman kiistaa: eikö ihminen saa määritellä itse millainen on nyt ja millainen oli nuorempana, haluaako muuttaa mielipiteitään tai ei. Useampi velaksi itsensä luokitteleva on valittanut kuinka muut yrittävät luokitella heidät (ikuinen bileprinsessa jne) - eivätkö tee samaa tässä muille (et ole vela jos muutat mieltäsi vanhempana...)?
Viestin 74 vela vastaa: itsellä velaus on osa identiteettiä, niin kuin monelle vanhemmuus on. Se on kuitenkin iso osa ihmisen elämää, se että onko niitä lapsia vai ei. Harva nainen voi olla vain vähäsen äiti. Tai vähäsen lapseton (siis tarkoittaen omaa jälkikasvuttomuuttaan). Se näkyy ja tuntuu arjessa, radikaalisti. Jollain tottakai enemmän, joillain vähemmän. Itsellä ehkä aika paljonkin, sillä eräs puoliammattilaiseksi viemä harrastus vaan vaatii sen, että voin irtautua kotiarjesta pitkiksin ajoiksi. Äitipuuhissa se olisi hyvinkin nou-nou. (Ja edelleen, että olen voinut kehittää harrastetta tähän pisteeseen on vain ollut pelkkä bonus, ei syy lapsettomuuteen. Teroitan tätä hyvin vahvasti, älkää siis saako vääriä käsityksiä.).
Ymmärrän pointtisi, mutta onko sillä syyllä olla lapseton loppupeleissä niin kauheasti väliä? Ystäväni ajautui lapsettomaksi olosuhteiden sanelemana (ei löytänyt miestä ajoissa), toinen kärsi hedelmättömyydestä ja jäi lapsettomaksi. Hyväksyivät tilanteensa ja nyt 50-vuotiaina elelevät tyytyväisinä elämäänsä. Miten heidän elämänsä eroaa omastasi käytännössä? Ei mitenkään. Siksi tuo tarpeesi korostaa, että velaus on osa IDENTITEETTIÄSI kuulostaa jotenkin karskilta. Olet jotenkin parempi ihminen, kun et hankkinut lapsia siltikään, vaikka olisit voinut. Itselläni on yksi lapsi, ja monella tuttavalla on jotenkin kauhean kova halu saada tietää, miksi meillä ei ole toista lasta. Eikö haluttu vai eikö voida saada. Mitä väliä sillä on? Elämme nyt yksilapsisena perheenä eikä tilanne muuksi muutu. Elämämme on samanlaista kuin muilla yksilapsisilla riippumatta syistä, miksi meillä ei ole enempää lapsia.
Häh?
Ei kyse ole paremmuudesta vaan eroista. Jos joku haluaa lapsia, mutta ei saa, koska
a) ei löydä sopivaa kumppania tai
b) kärsii hedelmättömyydestä,
niin onhan se nyt täysin eri tilanne kuin jos joku on täysin vapaaehtoisesti lapseton eikä ole ikinä lapsia halunnutkaan. Vapaaehtoisesti lapseton ei tyydy hyväksymään tilannetta, jolle ei voi mitään. Hänhän toteuttaa juuri sitä elämää, minkä ensisijaisesti itselleen halusi.
En vaan tajua mitä väliä sillä on. Tarkoitan tätä: "Viestin 74 vela vastaa: itsellä velaus on osa identiteettiä, niin kuin monelle vanhemmuus on. Se on kuitenkin iso osa ihmisen elämää, se että onko niitä lapsia vai ei. Harva nainen voi olla vain vähäsen äiti. Tai vähäsen lapseton (siis tarkoittaen omaa jälkikasvuttomuuttaan). Se näkyy ja tuntuu arjessa, radikaalisti." Jos Leena on lapseton, koska ei voinut saada lasta (mutta hyväksyi asian) ja Tiina koska ei halunnut, niin miten tämä näkyy ja tuntuu heidän arjessaan, radikaalisti?
Vierailija kirjoitti:
Vela on vapaaehtoisesti lapseton ja tietää, ettei halua lapsia.
Ap ja kumppanit, jotka ovat hankkineet lapsia eivät ole veloja, vaan ovat vain olleet epävarmoja hankkiako vai eikö ja missä vaiheessa.
Tosi huono aloitus sulta ap. Annat ymmärtää, että ihmisen, joka tietää ettei halua lapsia, pitäisi silti ottaa riski ja tehdä lapsia. Senkin uhalla, että katuu ikuisesti vanhemmuuttaan ja se huonontaa elämänlaatua. Älä yhdistä itseäsi vapaaehtoiseen lapsettomiin koska asia ei sinua koske etkä sinä siitä mitään tiedä.
Ihmiset puhuu tässä ketjussa kuin velana olo olisi joku upea erikoisuus, jossa mukana ovat vain harvat ja valitut. "Älä luulekaan kuuluvasi meihin, olet pelkkä wannabe".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tällaisesta näkökulmasta tuo vela-lapselliset kuilu tuntuu hieman kummalliselta ja toivoisin ettei kukaan muodostaisi identiteettiään liikaa tuon rajalinjan mukaan. Niitä lapsia/nuorempia ihmisiä voi tulla elämään vaikka niitä ei suunnittelisikaan tai edes itse tekisi (uudet puolisot tai niinkuin täällä yksi esimerkki, kuolleen siskon lapset), ja lapsia tehneiden/saaneiden jälkeläiset aikuistuvat ja elävät omaa elämäänsä, ei kenenkään kannata omaa identiteettiään rakentaa vanhemmuuden varaan, tuo liian suuri lasti niille lapsille. Se kummastuttaa ettei tällaisesta asiasta voi keskustella ilman kiistaa: eikö ihminen saa määritellä itse millainen on nyt ja millainen oli nuorempana, haluaako muuttaa mielipiteitään tai ei. Useampi velaksi itsensä luokitteleva on valittanut kuinka muut yrittävät luokitella heidät (ikuinen bileprinsessa jne) - eivätkö tee samaa tässä muille (et ole vela jos muutat mieltäsi vanhempana...)?
Viestin 74 vela vastaa: itsellä velaus on osa identiteettiä, niin kuin monelle vanhemmuus on. Se on kuitenkin iso osa ihmisen elämää, se että onko niitä lapsia vai ei. Harva nainen voi olla vain vähäsen äiti. Tai vähäsen lapseton (siis tarkoittaen omaa jälkikasvuttomuuttaan). Se näkyy ja tuntuu arjessa, radikaalisti. Jollain tottakai enemmän, joillain vähemmän. Itsellä ehkä aika paljonkin, sillä eräs puoliammattilaiseksi viemä harrastus vaan vaatii sen, että voin irtautua kotiarjesta pitkiksin ajoiksi. Äitipuuhissa se olisi hyvinkin nou-nou. (Ja edelleen, että olen voinut kehittää harrastetta tähän pisteeseen on vain ollut pelkkä bonus, ei syy lapsettomuuteen. Teroitan tätä hyvin vahvasti, älkää siis saako vääriä käsityksiä.).
Ymmärrän pointtisi, mutta onko sillä syyllä olla lapseton loppupeleissä niin kauheasti väliä? Ystäväni ajautui lapsettomaksi olosuhteiden sanelemana (ei löytänyt miestä ajoissa), toinen kärsi hedelmättömyydestä ja jäi lapsettomaksi. Hyväksyivät tilanteensa ja nyt 50-vuotiaina elelevät tyytyväisinä elämäänsä. Miten heidän elämänsä eroaa omastasi käytännössä? Ei mitenkään. Siksi tuo tarpeesi korostaa, että velaus on osa IDENTITEETTIÄSI kuulostaa jotenkin karskilta. Olet jotenkin parempi ihminen, kun et hankkinut lapsia siltikään, vaikka olisit voinut. Itselläni on yksi lapsi, ja monella tuttavalla on jotenkin kauhean kova halu saada tietää, miksi meillä ei ole toista lasta. Eikö haluttu vai eikö voida saada. Mitä väliä sillä on? Elämme nyt yksilapsisena perheenä eikä tilanne muuksi muutu. Elämämme on samanlaista kuin muilla yksilapsisilla riippumatta syistä, miksi meillä ei ole enempää lapsia.
Miten nuo henkilöt ovat mielestäsi VAPAAEHTOISESTI lapsettomia?
En väittänyt, että he ovat vapaaehtoisesti lapsettomia. Yritin vain ymmärtää, miten sinun mielestäsi heidän elämänsä esim. 50-vuotiaana poikkeaa ratkaisevalla tavalla omastasi?
Vierailija kirjoitti:
Vela on vapaaehtoisesti lapseton ja tietää, ettei halua lapsia.
Ap ja kumppanit, jotka ovat hankkineet lapsia eivät ole veloja, vaan ovat vain olleet epävarmoja hankkiako vai eikö ja missä vaiheessa.
Tosi huono aloitus sulta ap. Annat ymmärtää, että ihmisen, joka tietää ettei halua lapsia, pitäisi silti ottaa riski ja tehdä lapsia. Senkin uhalla, että katuu ikuisesti vanhemmuuttaan ja se huonontaa elämänlaatua. Älä yhdistä itseäsi vapaaehtoiseen lapsettomiin koska asia ei sinua koske etkä sinä siitä mitään tiedä.
Sua taitaa pelottaa :) Tiedoksi että MIKÄÄN ihmismielen päätös ei ole ikuinen. Ihan kaikesta voi vielä joku päivä olla eri mieltä, jos arvopohja vaikkapa muuttuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tällaisesta näkökulmasta tuo vela-lapselliset kuilu tuntuu hieman kummalliselta ja toivoisin ettei kukaan muodostaisi identiteettiään liikaa tuon rajalinjan mukaan. Niitä lapsia/nuorempia ihmisiä voi tulla elämään vaikka niitä ei suunnittelisikaan tai edes itse tekisi (uudet puolisot tai niinkuin täällä yksi esimerkki, kuolleen siskon lapset), ja lapsia tehneiden/saaneiden jälkeläiset aikuistuvat ja elävät omaa elämäänsä, ei kenenkään kannata omaa identiteettiään rakentaa vanhemmuuden varaan, tuo liian suuri lasti niille lapsille. Se kummastuttaa ettei tällaisesta asiasta voi keskustella ilman kiistaa: eikö ihminen saa määritellä itse millainen on nyt ja millainen oli nuorempana, haluaako muuttaa mielipiteitään tai ei. Useampi velaksi itsensä luokitteleva on valittanut kuinka muut yrittävät luokitella heidät (ikuinen bileprinsessa jne) - eivätkö tee samaa tässä muille (et ole vela jos muutat mieltäsi vanhempana...)?
Viestin 74 vela vastaa: itsellä velaus on osa identiteettiä, niin kuin monelle vanhemmuus on. Se on kuitenkin iso osa ihmisen elämää, se että onko niitä lapsia vai ei. Harva nainen voi olla vain vähäsen äiti. Tai vähäsen lapseton (siis tarkoittaen omaa jälkikasvuttomuuttaan). Se näkyy ja tuntuu arjessa, radikaalisti. Jollain tottakai enemmän, joillain vähemmän. Itsellä ehkä aika paljonkin, sillä eräs puoliammattilaiseksi viemä harrastus vaan vaatii sen, että voin irtautua kotiarjesta pitkiksin ajoiksi. Äitipuuhissa se olisi hyvinkin nou-nou. (Ja edelleen, että olen voinut kehittää harrastetta tähän pisteeseen on vain ollut pelkkä bonus, ei syy lapsettomuuteen. Teroitan tätä hyvin vahvasti, älkää siis saako vääriä käsityksiä.).
Ymmärrän pointtisi, mutta onko sillä syyllä olla lapseton loppupeleissä niin kauheasti väliä? Ystäväni ajautui lapsettomaksi olosuhteiden sanelemana (ei löytänyt miestä ajoissa), toinen kärsi hedelmättömyydestä ja jäi lapsettomaksi. Hyväksyivät tilanteensa ja nyt 50-vuotiaina elelevät tyytyväisinä elämäänsä. Miten heidän elämänsä eroaa omastasi käytännössä? Ei mitenkään. Siksi tuo tarpeesi korostaa, että velaus on osa IDENTITEETTIÄSI kuulostaa jotenkin karskilta. Olet jotenkin parempi ihminen, kun et hankkinut lapsia siltikään, vaikka olisit voinut. Itselläni on yksi lapsi, ja monella tuttavalla on jotenkin kauhean kova halu saada tietää, miksi meillä ei ole toista lasta. Eikö haluttu vai eikö voida saada. Mitä väliä sillä on? Elämme nyt yksilapsisena perheenä eikä tilanne muuksi muutu. Elämämme on samanlaista kuin muilla yksilapsisilla riippumatta syistä, miksi meillä ei ole enempää lapsia.
Häh?
Ei kyse ole paremmuudesta vaan eroista. Jos joku haluaa lapsia, mutta ei saa, koska
a) ei löydä sopivaa kumppania tai
b) kärsii hedelmättömyydestä,
niin onhan se nyt täysin eri tilanne kuin jos joku on täysin vapaaehtoisesti lapseton eikä ole ikinä lapsia halunnutkaan. Vapaaehtoisesti lapseton ei tyydy hyväksymään tilannetta, jolle ei voi mitään. Hänhän toteuttaa juuri sitä elämää, minkä ensisijaisesti itselleen halusi.
Mutta KÄYTÄNNÖN ELÄMÄ ei eroa mitenkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tällaisesta näkökulmasta tuo vela-lapselliset kuilu tuntuu hieman kummalliselta ja toivoisin ettei kukaan muodostaisi identiteettiään liikaa tuon rajalinjan mukaan. Niitä lapsia/nuorempia ihmisiä voi tulla elämään vaikka niitä ei suunnittelisikaan tai edes itse tekisi (uudet puolisot tai niinkuin täällä yksi esimerkki, kuolleen siskon lapset), ja lapsia tehneiden/saaneiden jälkeläiset aikuistuvat ja elävät omaa elämäänsä, ei kenenkään kannata omaa identiteettiään rakentaa vanhemmuuden varaan, tuo liian suuri lasti niille lapsille. Se kummastuttaa ettei tällaisesta asiasta voi keskustella ilman kiistaa: eikö ihminen saa määritellä itse millainen on nyt ja millainen oli nuorempana, haluaako muuttaa mielipiteitään tai ei. Useampi velaksi itsensä luokitteleva on valittanut kuinka muut yrittävät luokitella heidät (ikuinen bileprinsessa jne) - eivätkö tee samaa tässä muille (et ole vela jos muutat mieltäsi vanhempana...)?
Viestin 74 vela vastaa: itsellä velaus on osa identiteettiä, niin kuin monelle vanhemmuus on. Se on kuitenkin iso osa ihmisen elämää, se että onko niitä lapsia vai ei. Harva nainen voi olla vain vähäsen äiti. Tai vähäsen lapseton (siis tarkoittaen omaa jälkikasvuttomuuttaan). Se näkyy ja tuntuu arjessa, radikaalisti. Jollain tottakai enemmän, joillain vähemmän. Itsellä ehkä aika paljonkin, sillä eräs puoliammattilaiseksi viemä harrastus vaan vaatii sen, että voin irtautua kotiarjesta pitkiksin ajoiksi. Äitipuuhissa se olisi hyvinkin nou-nou. (Ja edelleen, että olen voinut kehittää harrastetta tähän pisteeseen on vain ollut pelkkä bonus, ei syy lapsettomuuteen. Teroitan tätä hyvin vahvasti, älkää siis saako vääriä käsityksiä.).
Ymmärrän pointtisi, mutta onko sillä syyllä olla lapseton loppupeleissä niin kauheasti väliä? Ystäväni ajautui lapsettomaksi olosuhteiden sanelemana (ei löytänyt miestä ajoissa), toinen kärsi hedelmättömyydestä ja jäi lapsettomaksi. Hyväksyivät tilanteensa ja nyt 50-vuotiaina elelevät tyytyväisinä elämäänsä. Miten heidän elämänsä eroaa omastasi käytännössä? Ei mitenkään. Siksi tuo tarpeesi korostaa, että velaus on osa IDENTITEETTIÄSI kuulostaa jotenkin karskilta. Olet jotenkin parempi ihminen, kun et hankkinut lapsia siltikään, vaikka olisit voinut. Itselläni on yksi lapsi, ja monella tuttavalla on jotenkin kauhean kova halu saada tietää, miksi meillä ei ole toista lasta. Eikö haluttu vai eikö voida saada. Mitä väliä sillä on? Elämme nyt yksilapsisena perheenä eikä tilanne muuksi muutu. Elämämme on samanlaista kuin muilla yksilapsisilla riippumatta syistä, miksi meillä ei ole enempää lapsia.
Häh?
Ei kyse ole paremmuudesta vaan eroista. Jos joku haluaa lapsia, mutta ei saa, koska
a) ei löydä sopivaa kumppania tai
b) kärsii hedelmättömyydestä,
niin onhan se nyt täysin eri tilanne kuin jos joku on täysin vapaaehtoisesti lapseton eikä ole ikinä lapsia halunnutkaan. Vapaaehtoisesti lapseton ei tyydy hyväksymään tilannetta, jolle ei voi mitään. Hänhän toteuttaa juuri sitä elämää, minkä ensisijaisesti itselleen halusi.
En vaan tajua mitä väliä sillä on. Tarkoitan tätä: "Viestin 74 vela vastaa: itsellä velaus on osa identiteettiä, niin kuin monelle vanhemmuus on. Se on kuitenkin iso osa ihmisen elämää, se että onko niitä lapsia vai ei. Harva nainen voi olla vain vähäsen äiti. Tai vähäsen lapseton (siis tarkoittaen omaa jälkikasvuttomuuttaan). Se näkyy ja tuntuu arjessa, radikaalisti." Jos Leena on lapseton, koska ei voinut saada lasta (mutta hyväksyi asian) ja Tiina koska ei halunnut, niin miten tämä näkyy ja tuntuu heidän arjessaan, radikaalisti?
Ei sillä olekaan väliä. Tämän takia naisten tulisi myös laskea sitä miesrimaansa ja tyytyä kelvolliseen mieheen. Käytännössä elämä on kuitenkin hyvin samankaltaista. Saat kumppanin, saat lapsia, taloudellinen tilanne paranee, saat säännöllistä seksiä. Se on ihan sama käytännössä oletko miehen kanssa, jota rakastat ja johon tunnet vetovoimaa kuin jos olet miehen kanssa, johon tyydyt, jota et rakasta etkä edes koe seksuaalisesti kovin haluttavana. Samanlaista ja yhtä antoisaa, hyvää elämää elät, tyydyit tai et!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vela on vapaaehtoisesti lapseton ja tietää, ettei halua lapsia.
Ap ja kumppanit, jotka ovat hankkineet lapsia eivät ole veloja, vaan ovat vain olleet epävarmoja hankkiako vai eikö ja missä vaiheessa.
Tosi huono aloitus sulta ap. Annat ymmärtää, että ihmisen, joka tietää ettei halua lapsia, pitäisi silti ottaa riski ja tehdä lapsia. Senkin uhalla, että katuu ikuisesti vanhemmuuttaan ja se huonontaa elämänlaatua. Älä yhdistä itseäsi vapaaehtoiseen lapsettomiin koska asia ei sinua koske etkä sinä siitä mitään tiedä.
Sua taitaa pelottaa :) Tiedoksi että MIKÄÄN ihmismielen päätös ei ole ikuinen. Ihan kaikesta voi vielä joku päivä olla eri mieltä, jos arvopohja vaikkapa muuttuu.
Ok. Olen lapsirakas vela. Eli minusta saattaa tulla vannoutunut lastenvihaajakin ja esim. kummiksi ei olisi kannattanut ryhtyä, koska mieli saattaakin muuttua?
Samaten vanhemmille saattaa iskeä aivan valtaisa katumus lastenhankinnasta ja inho lapsia kohtaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tällaisesta näkökulmasta tuo vela-lapselliset kuilu tuntuu hieman kummalliselta ja toivoisin ettei kukaan muodostaisi identiteettiään liikaa tuon rajalinjan mukaan. Niitä lapsia/nuorempia ihmisiä voi tulla elämään vaikka niitä ei suunnittelisikaan tai edes itse tekisi (uudet puolisot tai niinkuin täällä yksi esimerkki, kuolleen siskon lapset), ja lapsia tehneiden/saaneiden jälkeläiset aikuistuvat ja elävät omaa elämäänsä, ei kenenkään kannata omaa identiteettiään rakentaa vanhemmuuden varaan, tuo liian suuri lasti niille lapsille. Se kummastuttaa ettei tällaisesta asiasta voi keskustella ilman kiistaa: eikö ihminen saa määritellä itse millainen on nyt ja millainen oli nuorempana, haluaako muuttaa mielipiteitään tai ei. Useampi velaksi itsensä luokitteleva on valittanut kuinka muut yrittävät luokitella heidät (ikuinen bileprinsessa jne) - eivätkö tee samaa tässä muille (et ole vela jos muutat mieltäsi vanhempana...)?
Viestin 74 vela vastaa: itsellä velaus on osa identiteettiä, niin kuin monelle vanhemmuus on. Se on kuitenkin iso osa ihmisen elämää, se että onko niitä lapsia vai ei. Harva nainen voi olla vain vähäsen äiti. Tai vähäsen lapseton (siis tarkoittaen omaa jälkikasvuttomuuttaan). Se näkyy ja tuntuu arjessa, radikaalisti. Jollain tottakai enemmän, joillain vähemmän. Itsellä ehkä aika paljonkin, sillä eräs puoliammattilaiseksi viemä harrastus vaan vaatii sen, että voin irtautua kotiarjesta pitkiksin ajoiksi. Äitipuuhissa se olisi hyvinkin nou-nou. (Ja edelleen, että olen voinut kehittää harrastetta tähän pisteeseen on vain ollut pelkkä bonus, ei syy lapsettomuuteen. Teroitan tätä hyvin vahvasti, älkää siis saako vääriä käsityksiä.).
Ymmärrän pointtisi, mutta onko sillä syyllä olla lapseton loppupeleissä niin kauheasti väliä? Ystäväni ajautui lapsettomaksi olosuhteiden sanelemana (ei löytänyt miestä ajoissa), toinen kärsi hedelmättömyydestä ja jäi lapsettomaksi. Hyväksyivät tilanteensa ja nyt 50-vuotiaina elelevät tyytyväisinä elämäänsä. Miten heidän elämänsä eroaa omastasi käytännössä? Ei mitenkään. Siksi tuo tarpeesi korostaa, että velaus on osa IDENTITEETTIÄSI kuulostaa jotenkin karskilta. Olet jotenkin parempi ihminen, kun et hankkinut lapsia siltikään, vaikka olisit voinut. Itselläni on yksi lapsi, ja monella tuttavalla on jotenkin kauhean kova halu saada tietää, miksi meillä ei ole toista lasta. Eikö haluttu vai eikö voida saada. Mitä väliä sillä on? Elämme nyt yksilapsisena perheenä eikä tilanne muuksi muutu. Elämämme on samanlaista kuin muilla yksilapsisilla riippumatta syistä, miksi meillä ei ole enempää lapsia.
Häh?
Ei kyse ole paremmuudesta vaan eroista. Jos joku haluaa lapsia, mutta ei saa, koska
a) ei löydä sopivaa kumppania tai
b) kärsii hedelmättömyydestä,
niin onhan se nyt täysin eri tilanne kuin jos joku on täysin vapaaehtoisesti lapseton eikä ole ikinä lapsia halunnutkaan. Vapaaehtoisesti lapseton ei tyydy hyväksymään tilannetta, jolle ei voi mitään. Hänhän toteuttaa juuri sitä elämää, minkä ensisijaisesti itselleen halusi.
En vaan tajua mitä väliä sillä on. Tarkoitan tätä: "Viestin 74 vela vastaa: itsellä velaus on osa identiteettiä, niin kuin monelle vanhemmuus on. Se on kuitenkin iso osa ihmisen elämää, se että onko niitä lapsia vai ei. Harva nainen voi olla vain vähäsen äiti. Tai vähäsen lapseton (siis tarkoittaen omaa jälkikasvuttomuuttaan). Se näkyy ja tuntuu arjessa, radikaalisti." Jos Leena on lapseton, koska ei voinut saada lasta (mutta hyväksyi asian) ja Tiina koska ei halunnut, niin miten tämä näkyy ja tuntuu heidän arjessaan, radikaalisti?
Ei sillä olekaan väliä. Tämän takia naisten tulisi myös laskea sitä miesrimaansa ja tyytyä kelvolliseen mieheen. Käytännössä elämä on kuitenkin hyvin samankaltaista. Saat kumppanin, saat lapsia, taloudellinen tilanne paranee, saat säännöllistä seksiä. Se on ihan sama käytännössä oletko miehen kanssa, jota rakastat ja johon tunnet vetovoimaa kuin jos olet miehen kanssa, johon tyydyt, jota et rakasta etkä edes koe seksuaalisesti kovin haluttavana. Samanlaista ja yhtä antoisaa, hyvää elämää elät, tyydyit tai et!
Lupaako miehetkin lakata käyttämästä sanaa ruma ja kookas? Senhän ruman pitäisi kelvata heti tästä päivästä lähtien. Tälle ei tarvitse maksaa toisin kuin sille naapurin Svetlanalle. Meinaa näiden piikittelijöiden takia osa naisista jää yksin tai joutuu ottamaan jonkun muun.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vela on vapaaehtoisesti lapseton ja tietää, ettei halua lapsia.
Ap ja kumppanit, jotka ovat hankkineet lapsia eivät ole veloja, vaan ovat vain olleet epävarmoja hankkiako vai eikö ja missä vaiheessa.
Tosi huono aloitus sulta ap. Annat ymmärtää, että ihmisen, joka tietää ettei halua lapsia, pitäisi silti ottaa riski ja tehdä lapsia. Senkin uhalla, että katuu ikuisesti vanhemmuuttaan ja se huonontaa elämänlaatua. Älä yhdistä itseäsi vapaaehtoiseen lapsettomiin koska asia ei sinua koske etkä sinä siitä mitään tiedä.
Sua taitaa pelottaa :) Tiedoksi että MIKÄÄN ihmismielen päätös ei ole ikuinen. Ihan kaikesta voi vielä joku päivä olla eri mieltä, jos arvopohja vaikkapa muuttuu.
Ihmisten pakonomainen tarve lokeroida itsensä ja muut muistuttaa joskus ihan maniaa. Mikäänhän ei ole suurempi uhka kuin sieltä lokerosta vapautunut ja elämänsä suunnan muuttanut ihminen, olipa se lokero mikä tahansa. Vältän itse kaikkea lokerointia ja hämmästyn aina vähän kun törmään jonkun ihmisen ahtaaseen ajatusmaailmaan. Tässäkin ketjussa sen näkee, että vela on joidenkin mielestä pysyvä, stabiili termi ja yksi ja ainoa tie ja totuus, ja kaikki ajatusmaailmansa muuttavat eivät ole veloja olleetkaan vaan joitain epäveloja.
Ihmisen ainoa tarkoitus on kehittyä ja kasvaa henkisesti, löytää tasapaino luonnon ja itsensä välillä ja kunnioittaa toisten vapautta muuttua tai olla muuttumatta. Syntyväthän ihmiset biologisesti vieraaksi tuntemiinsa kehoihinkin ja löytävät sukupuoli-identiteettinsä vasta myöhäisiällä. Oudoksi itsensä tuntenut nuori voikin havahtua, että ei hän ole outo vaan esimerkiksi ei vaan koe oloaan hyväksi omassa kehossaan tms.
En näe mitään ristiriitaa siinä, että vapaaehtoisesti lapsettomaksi itsensä tuntenut ihminen kokeekin jonkun mullistuksen ja huomaakin haluavansa lasta. Enemmän tabu tuntuisikin tämän ketjun perusteella olevan se, että velan mieli voi muuttua. Se ei ole siis olevinaan edes vaihtoehto, vaan hän ei ole vela ollutkaan.
Mutta kyllä hän on ollut, hän on vaan muuttunut. Vähän niin kuin lapsi voi syntyä tytöksi, kasvaa aikuiseksi tyttönä ja 30 vuotiaana olla jo aivan varma siitä, että onkin sukupuoli-identiteetiltään mies. Tai päinvastoin.
Rohkeimmat eivät koe tarvetta lokeroida tai ahtautua lokeroihin, ihmisen vapaus muuttua on pyhää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tällaisesta näkökulmasta tuo vela-lapselliset kuilu tuntuu hieman kummalliselta ja toivoisin ettei kukaan muodostaisi identiteettiään liikaa tuon rajalinjan mukaan. Niitä lapsia/nuorempia ihmisiä voi tulla elämään vaikka niitä ei suunnittelisikaan tai edes itse tekisi (uudet puolisot tai niinkuin täällä yksi esimerkki, kuolleen siskon lapset), ja lapsia tehneiden/saaneiden jälkeläiset aikuistuvat ja elävät omaa elämäänsä, ei kenenkään kannata omaa identiteettiään rakentaa vanhemmuuden varaan, tuo liian suuri lasti niille lapsille. Se kummastuttaa ettei tällaisesta asiasta voi keskustella ilman kiistaa: eikö ihminen saa määritellä itse millainen on nyt ja millainen oli nuorempana, haluaako muuttaa mielipiteitään tai ei. Useampi velaksi itsensä luokitteleva on valittanut kuinka muut yrittävät luokitella heidät (ikuinen bileprinsessa jne) - eivätkö tee samaa tässä muille (et ole vela jos muutat mieltäsi vanhempana...)?
Viestin 74 vela vastaa: itsellä velaus on osa identiteettiä, niin kuin monelle vanhemmuus on. Se on kuitenkin iso osa ihmisen elämää, se että onko niitä lapsia vai ei. Harva nainen voi olla vain vähäsen äiti. Tai vähäsen lapseton (siis tarkoittaen omaa jälkikasvuttomuuttaan). Se näkyy ja tuntuu arjessa, radikaalisti. Jollain tottakai enemmän, joillain vähemmän. Itsellä ehkä aika paljonkin, sillä eräs puoliammattilaiseksi viemä harrastus vaan vaatii sen, että voin irtautua kotiarjesta pitkiksin ajoiksi. Äitipuuhissa se olisi hyvinkin nou-nou. (Ja edelleen, että olen voinut kehittää harrastetta tähän pisteeseen on vain ollut pelkkä bonus, ei syy lapsettomuuteen. Teroitan tätä hyvin vahvasti, älkää siis saako vääriä käsityksiä.).
Ymmärrän pointtisi, mutta onko sillä syyllä olla lapseton loppupeleissä niin kauheasti väliä? Ystäväni ajautui lapsettomaksi olosuhteiden sanelemana (ei löytänyt miestä ajoissa), toinen kärsi hedelmättömyydestä ja jäi lapsettomaksi. Hyväksyivät tilanteensa ja nyt 50-vuotiaina elelevät tyytyväisinä elämäänsä. Miten heidän elämänsä eroaa omastasi käytännössä? Ei mitenkään. Siksi tuo tarpeesi korostaa, että velaus on osa IDENTITEETTIÄSI kuulostaa jotenkin karskilta. Olet jotenkin parempi ihminen, kun et hankkinut lapsia siltikään, vaikka olisit voinut. Itselläni on yksi lapsi, ja monella tuttavalla on jotenkin kauhean kova halu saada tietää, miksi meillä ei ole toista lasta. Eikö haluttu vai eikö voida saada. Mitä väliä sillä on? Elämme nyt yksilapsisena perheenä eikä tilanne muuksi muutu. Elämämme on samanlaista kuin muilla yksilapsisilla riippumatta syistä, miksi meillä ei ole enempää lapsia.
Häh?
Ei kyse ole paremmuudesta vaan eroista. Jos joku haluaa lapsia, mutta ei saa, koska
a) ei löydä sopivaa kumppania tai
b) kärsii hedelmättömyydestä,
niin onhan se nyt täysin eri tilanne kuin jos joku on täysin vapaaehtoisesti lapseton eikä ole ikinä lapsia halunnutkaan. Vapaaehtoisesti lapseton ei tyydy hyväksymään tilannetta, jolle ei voi mitään. Hänhän toteuttaa juuri sitä elämää, minkä ensisijaisesti itselleen halusi.
En vaan tajua mitä väliä sillä on. Tarkoitan tätä: "Viestin 74 vela vastaa: itsellä velaus on osa identiteettiä, niin kuin monelle vanhemmuus on. Se on kuitenkin iso osa ihmisen elämää, se että onko niitä lapsia vai ei. Harva nainen voi olla vain vähäsen äiti. Tai vähäsen lapseton (siis tarkoittaen omaa jälkikasvuttomuuttaan). Se näkyy ja tuntuu arjessa, radikaalisti." Jos Leena on lapseton, koska ei voinut saada lasta (mutta hyväksyi asian) ja Tiina koska ei halunnut, niin miten tämä näkyy ja tuntuu heidän arjessaan, radikaalisti?
Ei sillä olekaan väliä. Tämän takia naisten tulisi myös laskea sitä miesrimaansa ja tyytyä kelvolliseen mieheen. Käytännössä elämä on kuitenkin hyvin samankaltaista. Saat kumppanin, saat lapsia, taloudellinen tilanne paranee, saat säännöllistä seksiä. Se on ihan sama käytännössä oletko miehen kanssa, jota rakastat ja johon tunnet vetovoimaa kuin jos olet miehen kanssa, johon tyydyt, jota et rakasta etkä edes koe seksuaalisesti kovin haluttavana. Samanlaista ja yhtä antoisaa, hyvää elämää elät, tyydyit tai et!
"saat säännöllistä seksiä". Höhöh. Ei seksi ole mitään ruokaa, jota ihmisen pitää saada säännöllisesti. Seksi on herkku, jonka pitää olla hyvää ja jos ei ole, niin sitä ei edes ajattele. Sä oot mies.
Tajusin, että ei kukaan ole ennenkään lapsia halunnut. Lapsia on tullut, koska noin 16-20v on haluttu paljon seksiä ja sitten on tultu raskaaksi, kun ei ole ollut ehkäisyä. Sen jälkeen synnytyksen hormonimyrsky on hoitanut lapseen rakastumisen. Lapsia ei siis tarvitse erityisesti haluta.
Aloin ajatella, että haluan ehkä perheen, isompia saman porukan ihmisiä jotka pitää samanlaisista asioista ja jakaa elämänsä minun kanssani. Olihan lapsuudenperheeni ihan ok. En silti ole koskaan elämässäni, ikinä, kaivannut jälkikasvua. Mutta siinä ei ole ihmisbiologian kannalta mitään erityistä, se ei tarkoita, että minun ei kannata lisääntyä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tällaisesta näkökulmasta tuo vela-lapselliset kuilu tuntuu hieman kummalliselta ja toivoisin ettei kukaan muodostaisi identiteettiään liikaa tuon rajalinjan mukaan. Niitä lapsia/nuorempia ihmisiä voi tulla elämään vaikka niitä ei suunnittelisikaan tai edes itse tekisi (uudet puolisot tai niinkuin täällä yksi esimerkki, kuolleen siskon lapset), ja lapsia tehneiden/saaneiden jälkeläiset aikuistuvat ja elävät omaa elämäänsä, ei kenenkään kannata omaa identiteettiään rakentaa vanhemmuuden varaan, tuo liian suuri lasti niille lapsille. Se kummastuttaa ettei tällaisesta asiasta voi keskustella ilman kiistaa: eikö ihminen saa määritellä itse millainen on nyt ja millainen oli nuorempana, haluaako muuttaa mielipiteitään tai ei. Useampi velaksi itsensä luokitteleva on valittanut kuinka muut yrittävät luokitella heidät (ikuinen bileprinsessa jne) - eivätkö tee samaa tässä muille (et ole vela jos muutat mieltäsi vanhempana...)?
Viestin 74 vela vastaa: itsellä velaus on osa identiteettiä, niin kuin monelle vanhemmuus on. Se on kuitenkin iso osa ihmisen elämää, se että onko niitä lapsia vai ei. Harva nainen voi olla vain vähäsen äiti. Tai vähäsen lapseton (siis tarkoittaen omaa jälkikasvuttomuuttaan). Se näkyy ja tuntuu arjessa, radikaalisti. Jollain tottakai enemmän, joillain vähemmän. Itsellä ehkä aika paljonkin, sillä eräs puoliammattilaiseksi viemä harrastus vaan vaatii sen, että voin irtautua kotiarjesta pitkiksin ajoiksi. Äitipuuhissa se olisi hyvinkin nou-nou. (Ja edelleen, että olen voinut kehittää harrastetta tähän pisteeseen on vain ollut pelkkä bonus, ei syy lapsettomuuteen. Teroitan tätä hyvin vahvasti, älkää siis saako vääriä käsityksiä.).
Ymmärrän pointtisi, mutta onko sillä syyllä olla lapseton loppupeleissä niin kauheasti väliä? Ystäväni ajautui lapsettomaksi olosuhteiden sanelemana (ei löytänyt miestä ajoissa), toinen kärsi hedelmättömyydestä ja jäi lapsettomaksi. Hyväksyivät tilanteensa ja nyt 50-vuotiaina elelevät tyytyväisinä elämäänsä. Miten heidän elämänsä eroaa omastasi käytännössä? Ei mitenkään. Siksi tuo tarpeesi korostaa, että velaus on osa IDENTITEETTIÄSI kuulostaa jotenkin karskilta. Olet jotenkin parempi ihminen, kun et hankkinut lapsia siltikään, vaikka olisit voinut. Itselläni on yksi lapsi, ja monella tuttavalla on jotenkin kauhean kova halu saada tietää, miksi meillä ei ole toista lasta. Eikö haluttu vai eikö voida saada. Mitä väliä sillä on? Elämme nyt yksilapsisena perheenä eikä tilanne muuksi muutu. Elämämme on samanlaista kuin muilla yksilapsisilla riippumatta syistä, miksi meillä ei ole enempää lapsia.
Häh?
Ei kyse ole paremmuudesta vaan eroista. Jos joku haluaa lapsia, mutta ei saa, koska
a) ei löydä sopivaa kumppania tai
b) kärsii hedelmättömyydestä,
niin onhan se nyt täysin eri tilanne kuin jos joku on täysin vapaaehtoisesti lapseton eikä ole ikinä lapsia halunnutkaan. Vapaaehtoisesti lapseton ei tyydy hyväksymään tilannetta, jolle ei voi mitään. Hänhän toteuttaa juuri sitä elämää, minkä ensisijaisesti itselleen halusi.
En vaan tajua mitä väliä sillä on. Tarkoitan tätä: "Viestin 74 vela vastaa: itsellä velaus on osa identiteettiä, niin kuin monelle vanhemmuus on. Se on kuitenkin iso osa ihmisen elämää, se että onko niitä lapsia vai ei. Harva nainen voi olla vain vähäsen äiti. Tai vähäsen lapseton (siis tarkoittaen omaa jälkikasvuttomuuttaan). Se näkyy ja tuntuu arjessa, radikaalisti." Jos Leena on lapseton, koska ei voinut saada lasta (mutta hyväksyi asian) ja Tiina koska ei halunnut, niin miten tämä näkyy ja tuntuu heidän arjessaan, radikaalisti?
Juuri tätä "entisten velojen" lienee onkin mahdotonta ymmärtää. Että ns. todellinen vela on rakentanut lapsuudestaan asti koko elämäänsä sen identiteetin + sitä kautta tulleen tiedon mukaan, että lapsia ei koskaan tule.
Näin ollen se näkyy nimenomaan radikaalisti heidän arjessaan. Koko elämänsä tietynlaiseksi rakentaminen näkyy. Leena on tehnyt koko elämänsä ajan erilaisia valintoja kuin Tiina, sillä hän on valinnoissaan varautunut siihen, että lapsia ehkä tulee. Leena taas on valinnut tod näk asuinpaikkansa, ehkä maankin, ammatin, harrastukset, jne sillä mielellä, että ei tarvitse varautua lapsiin.
Lyhyesti: todennäköisesti siis Tiina ja Leena elävät kovin erinäköistä arkea. Kenties jopa radikaalisti erilaista.
Sä et edelleenkään ole vela, jos vain mietit ja siirsit lastenhankintaa hieman pitempään.