Lue keskustelun säännöt.
Entiset Velat (siis lapsettomat). Tunnusta tässä anonyymisti miten mielesi muuttui!
07.01.2020 |
Aloitan itse kun kerran ketjun teinkin; välttelin viimeiseen asti perhettä oman surkean lapsuuskotini takia. Kun sitten vanhoilla päivillä uskalsin tehdä lapsen, se olikin parasta mitä koskaan mulle tapahtui! Ja ei jäänyt viimeiseksi. Ainoa mikä harmittaa on se etten aloittanut jo aikaisemmin. Yritin olla liian vastuullinen ja ajattelin etten olisi ollut hyvä äiti taustani takia.
Tunnen useamman muun jolle käynyt samoin, joskin heillä alkunpitäen syy oli muu (halusivst nautiskella elämästä tms).
Kommentit (351)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huvittavaa kuvitella, ettei velan mieli voisi muuttua! Tottakai voi! Kenen tahansa mieli voi muuttua, vaikka olisi aidosti ollut aiemmin eri mieltä. Tämähän on aivan itsestäänselvää. Itse en näe asiassa myöskään mitään tuomittavaa tai halveksuttavaa. On aivan ok muuttaa mieltään.
Totta. Kyllähän esimerkiksi koko elämänsä homoseksuaalina elänyt voi vanhemmalla iällä päättää, että alkaakin heteroksi. Samoin introvertti voi muuttaa mielensä ja muuttua ylisosiaaliseksi lörpöttelijöksi.
Hyviä esimerkkejä! Seksuaalisuus ei kai ole pelkkää lokeroa, vaan jonkinlainen jatkumo hetero-homo välillä (paljon biseksuaaleja). Meillä paljon esimerkkejä kuinka puhtaissa heterosuhteissa eläneet ihmiset ovat muuttaneet suuntaustaan (siirtyneet jatkumolla) ja elävät nyt saman sukupuolen kanssa parisuhteessa (Minna Haapkylä, pääministerin äiti, Pirkko Hämäläinen...). Tuskin kaikki teeskennelleet ensimmäisissä liitoissaan? Samoin intro-ekstroverttiys kyllä muuttuu jonkin verran iän myötä. Olin nuorena hyvin introvertti, nykyään vapautunut ja aidosti nautin ja saan energiaa muiden ihmisten kanssa keskusteluista. Pitääkö kaikkien elämässään muuttuvien hävetä vai eikö tuohon nyt voi suhtautua suvaitsevaisesti? Ja jos siltä tuntuu eikä tarvetta tule mitään muuttaa, pitää tiukasti kiinni niistä omista, itselle hyvistä periaatteista ja arvoista?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vela -72 kirjoitti:
Minä olen vela enkä ole koskaan sitä ratkaisua katunut. Mutta ihmettelen kyllä miksi sille asetetaan niin jyrkät raamit. Miksi juuri vapaaehtoinen lapsettomuus olisi jotain poikkeuksellisen ehdotonta ja muuttumatonta? Eihän esimerkiksi autottomuus, lemmikittömyys, sinkkuus ja moni muukaan asia ole mitenkään oletusarvoisesti kiveen hakattu ratkaisu eikä niiden vaadita olevankaan.
Jos vapaaehtoinen lapsettomuus merkitsee sitä, että mieltään ei ole mahdollista muuttaa, niin en tiedä olenko sitten itsekään "oikea" vela. Ei, en ole muuttanut mieltäni eikä se varsinkaan enää tässä iässä ole käynyt edes mielessä, mutta en minä mahdottomana pidä etteikö joissain toisissa olosuhteissa ja toisenlaisessa elämässä olisi mieli voinut muuttuakin. Kyllä minä sitäkin vaihtoehtoa ihan vakavissani pohdin aikanaan kun vaihtoehtona oli joko muuttaa mieltä tai lopettaa muuten hyvä ja rakastava parisuhde. Valitsin jälkimmäisen enkä ole katunut, vaikka se hirvittävän surulliselta tuntuikin.
Jos vapaaehtoinen lapsettomuus on sitä, että vahinkoraskauden yllättäessä ainoa vaihtoehto on abortti, en varmaan ole "oikea" vela, koska en tosiaan tiedä mitä olisin tehnyt jos itse olisin vahingossa raskaaksi joskus tullut. Minä tykkään lapsista, tiedän varmuudella että omaa lastani rakastaisin ehdoitta, joten en minä mahdottomana pitäisi sitäkään vaihtoehtoa, että olisin vahinkoraskauden vuoksi valinnut pitää lapsen. Varsinkin jos tällainen tilanne olisi tullut omalle kohdalle silloin kun olin parisuhteessa lapsia haluavan miehen kanssa.
Koen kyllä olleeni aina varma siitä, että lapsettomuus on itselleni hyvä ja oikea valinta, mutta en osaa automaattisesti ajatella, että toinen valinta jos elämä olisi mennyt toisella tavalla, olisi ollut täysin mahdoton tai edes väärä. En ole ylipäätään elämässäni pitänyt ehdottomuuksista. Olen sallinut itseni muuttaa mieltäni jos se oikealta tuntuu ja monissa asioissa olen mieltäni muuttanutkin. En pidä sitä kummallisena asiana ollenkaan. Ihmiset muuttuvat ja kehittyvät sekä hyvässä että pahassa. Harva pysyy täsmälleen samanlaisena koko aikuisikänsä.
No vaikuttaa siltä, ettet ole vela. Sinulle lapsen saaminen on edelleen vaihtoehto, vaikkei sinulla nyt lapsia olekaan. Osaat kuvitella elämän lapsen kanssa onnelliseksi.
Tuo yllä lapsen synnyttänyt ja adoptioon antanut taas on vela. Hänelle vanhemmuus ei ollut vaihtoehto.
Mitäköhän te hyödytte tällaisesta ihmisten lokeroimisesta, tai mistä moinen tarve kumpuaa noin vahvana?
Tätä minäkin ihmettelen. Tuntuu, että tuollainen lokero-vela on vielä hirveän iso osa ihmisen identiteettiä. Kuitenkin kun näin 60 v katselee ikäisiään niin eipä tuo päätös tehdä lapsia tai olla tekemättä eniten näiden ihmisten elämään vaikuta, paljon enemmän vaikuttaa parisuhde/sinkkuus, kolutus, työ, terveys/sairaudet, harrastukset... Oma tyttäreni (24) on ilmoittanut ettei aio lapsia tehdä, poika ei vielä ole edes asiaa pohtinut (22v). OK minulle molemmin päin, eikä kummankan nuoren aikuisen elämää tuo päätös käännä nyt mihinkään suuntaan, opiskelut ja tuleva ammatti, poikakaverit ja tyttökaverit... ovat paljon enemmän päätä mietityttäviä asioita. Itse asiassa tuo vela päätös on varsin lyhyen aikaa se "tärkeä juttu", noin kolmekymppisestä eteenpäin, miehillä vielä myöhemmin kun oikeasti joutuu päättämään haluaako niitä lapsia vai ei.
Etkai muuten rallattele tälle tyttärellesi, että ei nyt vielä, kato sit myöhemmin ja maireaa hymyä päälle? Sitten kaupan päälle ihmettelet jyrkkyyttä.
Ystävät aikoivat saada lapsia ja heidän elämänsä alkoi pyöriä ydinperheen ympärillä. Aiemmin vilkas ja rikas sosiaalinen elämäni kuihtui. Totesin uudessa tilanteessa, että ilman perhettä olen yksinäinen. Jos ystävät eivät olisi hylänneet, olisin varmasti edelleen tyytyväinen ja lapseton. Nyt elämä on rikkaampaa kuin yksinäisenä velana oli, mutta vielä parempaa se oli alle 3-kymppisenä , kun kaikki olivat vapaita ja lapsettomia.
Vierailija kirjoitti:
Mä olin aiemmin satavarma, etten halua lapsia. Olisin halunnut sterilisaation, jos se olisi ollut mahdollista.
30-vuotiaana tapasin nykyisen kumppanini ja 31-vuotiaana iski täysin puskista järjenvastainen vauvakuume. Odotin josko se menisi ohi, mutta vahvistui vain ja aloimme yrittää lasta kun olin 32v. Nyt yli vuosi tuosta on selvinnyt, että kärsimme lapsettomuudesta ja vauvahaave on muuttunut suruksi ja syväksi pettymykseksi. Siis mulla, kuka ei koskaan halunnutkaan lasta! Asiaa on hankala käsitellä, koska jollain tapaa alitajuisesti luulen mua rangaistavan siitä, että vannotin etten koskaan tule tekemään lapsia. Nyt kun haluaisin, en sellaista saa.Itse joka tapauksessa epäilen, että n. kolmekymppisenä saattaa tapahtua jokin hormonaalinen heilahdus, joka saa naisen vauvakuumeilemaan. Tai sitten tuo vauvakuumeilu liittyy "oikean" miehen tapaamiseen. Luontokappaleitahan me ollaan, kaikesta huolimatta.
Nuo tiukkapipoiset lokero-velat ovat varmaan tyytyväisiä, kun heidän lokerostaan loikanneelle käy noin että kärsii lapsettomuudesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huvittavaa kuvitella, ettei velan mieli voisi muuttua! Tottakai voi! Kenen tahansa mieli voi muuttua, vaikka olisi aidosti ollut aiemmin eri mieltä. Tämähän on aivan itsestäänselvää. Itse en näe asiassa myöskään mitään tuomittavaa tai halveksuttavaa. On aivan ok muuttaa mieltään.
Totta. Kyllähän esimerkiksi koko elämänsä homoseksuaalina elänyt voi vanhemmalla iällä päättää, että alkaakin heteroksi. Samoin introvertti voi muuttaa mielensä ja muuttua ylisosiaaliseksi lörpöttelijöksi.
Tämän oli ilmeisesti tarkoitus olla ironiaa, mutta kyllä, ihminen voi muuttua läpi elämänsä. Myös seksuaalisuudesta tai persoonasta voi nousta uusia puolia kypsälläkin iällä, ei se todellakaan ole mikään mahdottomuus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin vela 14-17 vuotiaaksi, 19-vuotiaana halusin ja sain lapsen.
Ex-vela nyt 36v. ja kolme lasta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ystävät aikoivat saada lapsia ja heidän elämänsä alkoi pyöriä ydinperheen ympärillä. Aiemmin vilkas ja rikas sosiaalinen elämäni kuihtui. Totesin uudessa tilanteessa, että ilman perhettä olen yksinäinen. Jos ystävät eivät olisi hylänneet, olisin varmasti edelleen tyytyväinen ja lapseton. Nyt elämä on rikkaampaa kuin yksinäisenä velana oli, mutta vielä parempaa se oli alle 3-kymppisenä , kun kaikki olivat vapaita ja lapsettomia.
Ihanan inhorealistinen kertomus!
En koskaan halunnut lapsia, enkä oikein pitänyt lapsista. Erään tapahtuman jälkeen kävin terapiassa, sain vertaistukea ja pitkän prosessin myötä ymmärsin että inhoni ja pelkoni lapsia ja vanhemmuutta kohtaan oli omien traumojeni projisointia. Samoista syistä en uskonut itseeni, ajauduin huonoihin suhteisiin enkä luottanut yhteenkään mieheen. Ajattelin että äitiys olisi automaattisesti vain kärsimystä koska isä olisi kuitenkin vain m*lkku, ja olin varma että äitinä olisin onneton ja traumatisoisin lapseni.
Olin 39 kun tapasin miehen jonka kanssa minulla oli elämäni ensimmäisen kerran hyvä olla, varmaan koska olin päässyt eteenpäin menneisyyden raskaista kokemuksista. Kun mies kysyi muutaman kuukauden seurustelun jälkeen lapsiasiasta (mitenkään painostamatta), rupesin kiinnittämään enemmän myönteistä huomiota lapsiin.
Sitten isäni kuoli yllättäen, traumat puskivat taas pintaan ja miesystäväni tuki minua uskomattoman hienosti vaikean kauden läpi. Jotakin minussa vapautui lopullisesti. Kysyin mieheltä että mitä jos jätettäisiin ehkäisy pois, todennäköisyys raskaudelle oli muutenkin heikko koska olin täyttänyt jo 40. Puolen vuoden kuluttua olin raskaana. Lapsi on nyt leikki-ikäinen ja minä, mielenterveyskuntoutuja, olen onnellisempi kuin olisin voinut kuvitella. Minulla on oma heimo, yhteisö, joka tuo huolen ja väsymyksen ohella niin paljon turvaa ja lämpöä elämääni.
Minun kohdallani velasta äidiksi tapahtui siis oman minäkuvan eheytymisen ja rakastumisen kautta, mutta en tohtisi kenellekään toiselle mennä väittämään, että vapaaehtoinen lapsettomuus olisi sidoksissa lapsuuden traumoihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä kyllä ymmärrän niitä veloja, jotka eivät pidä mielensä muuttaneita ex-veloina. Aika moni kuitenkin nuorena sanoo, ettei halua omia lapsia ja sitten muuttaakin mieltään kun elämä asettuu omille uomilleen ja ystävät ympärillä perheellistyvät. Jos kaikki nämä lapsentekoa jossain vaiheessa empineet ”velat” laskettaisiin ”oikeiksi veloiksi”, kyseenalastaisi se aika paljon ”oikeiden velojen” olemssaoloa, koska silloin voisi perustellusti olettaa, että hekin tulevat mielensä muuttamaan.
Itse olen ns. ”oikea vela” eli fertiliteetti-iän ylittänyt, pitkässä parisuhteessa elävä nainen. Mahdollisuus (ja ympäristön oletus) lasten hankintaan on nyt takana päin ja koen valintani edelleen 100% oikeaksi. Ehkäpä nämä mielensä muuttaneet ”ex-velat” ovat alun alkaenkin lykänneet äidiksi tuloa ulkoisilla syillä kuten just omaan huonoon lapsuuteen, ilmastonmuutokseen, baarissa käymiseen, vapauden menetykseen, vastuuta pakoilevaan mieheen tai parisuhteen puuttumiseen vedoten. Minulle vapaaehtoinen lapsettomuus on ollut yhtä voimakas tunne alusta alkaen kuin esimerkiksi se, että olen hetero. En ole koskaan osannut nimetä mitään tiettyä syytä tai muutenkaan perustella valintaani, vaikka uskokaa pois sitä on minulta usein tivattu. Äitiys ei vaan koskaan ole ollut minua varten. Ihan niinkuin ei ole ollut homosuhteetkaan. Ei sillä, että homoudessa jotain väärää olisi. Tai äitiydessä. Live and let live, ladies.
No niin, taas meni hyvä ketju jankkaamiseksi siitä, mitkä on veluuden kriteerit...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vela -72 kirjoitti:
Minä olen vela enkä ole koskaan sitä ratkaisua katunut. Mutta ihmettelen kyllä miksi sille asetetaan niin jyrkät raamit. Miksi juuri vapaaehtoinen lapsettomuus olisi jotain poikkeuksellisen ehdotonta ja muuttumatonta? Eihän esimerkiksi autottomuus, lemmikittömyys, sinkkuus ja moni muukaan asia ole mitenkään oletusarvoisesti kiveen hakattu ratkaisu eikä niiden vaadita olevankaan.
Jos vapaaehtoinen lapsettomuus merkitsee sitä, että mieltään ei ole mahdollista muuttaa, niin en tiedä olenko sitten itsekään "oikea" vela. Ei, en ole muuttanut mieltäni eikä se varsinkaan enää tässä iässä ole käynyt edes mielessä, mutta en minä mahdottomana pidä etteikö joissain toisissa olosuhteissa ja toisenlaisessa elämässä olisi mieli voinut muuttuakin. Kyllä minä sitäkin vaihtoehtoa ihan vakavissani pohdin aikanaan kun vaihtoehtona oli joko muuttaa mieltä tai lopettaa muuten hyvä ja rakastava parisuhde. Valitsin jälkimmäisen enkä ole katunut, vaikka se hirvittävän surulliselta tuntuikin.
Jos vapaaehtoinen lapsettomuus on sitä, että vahinkoraskauden yllättäessä ainoa vaihtoehto on abortti, en varmaan ole "oikea" vela, koska en tosiaan tiedä mitä olisin tehnyt jos itse olisin vahingossa raskaaksi joskus tullut. Minä tykkään lapsista, tiedän varmuudella että omaa lastani rakastaisin ehdoitta, joten en minä mahdottomana pitäisi sitäkään vaihtoehtoa, että olisin vahinkoraskauden vuoksi valinnut pitää lapsen. Varsinkin jos tällainen tilanne olisi tullut omalle kohdalle silloin kun olin parisuhteessa lapsia haluavan miehen kanssa.
Koen kyllä olleeni aina varma siitä, että lapsettomuus on itselleni hyvä ja oikea valinta, mutta en osaa automaattisesti ajatella, että toinen valinta jos elämä olisi mennyt toisella tavalla, olisi ollut täysin mahdoton tai edes väärä. En ole ylipäätään elämässäni pitänyt ehdottomuuksista. Olen sallinut itseni muuttaa mieltäni jos se oikealta tuntuu ja monissa asioissa olen mieltäni muuttanutkin. En pidä sitä kummallisena asiana ollenkaan. Ihmiset muuttuvat ja kehittyvät sekä hyvässä että pahassa. Harva pysyy täsmälleen samanlaisena koko aikuisikänsä.
No vaikuttaa siltä, ettet ole vela. Sinulle lapsen saaminen on edelleen vaihtoehto, vaikkei sinulla nyt lapsia olekaan. Osaat kuvitella elämän lapsen kanssa onnelliseksi.
Tuo yllä lapsen synnyttänyt ja adoptioon antanut taas on vela. Hänelle vanhemmuus ei ollut vaihtoehto.
Mitäköhän te hyödytte tällaisesta ihmisten lokeroimisesta, tai mistä moinen tarve kumpuaa noin vahvana?
Tätä minäkin ihmettelen. Tuntuu, että tuollainen lokero-vela on vielä hirveän iso osa ihmisen identiteettiä. Kuitenkin kun näin 60 v katselee ikäisiään niin eipä tuo päätös tehdä lapsia tai olla tekemättä eniten näiden ihmisten elämään vaikuta, paljon enemmän vaikuttaa parisuhde/sinkkuus, kolutus, työ, terveys/sairaudet, harrastukset... Oma tyttäreni (24) on ilmoittanut ettei aio lapsia tehdä, poika ei vielä ole edes asiaa pohtinut (22v). OK minulle molemmin päin, eikä kummankan nuoren aikuisen elämää tuo päätös käännä nyt mihinkään suuntaan, opiskelut ja tuleva ammatti, poikakaverit ja tyttökaverit... ovat paljon enemmän päätä mietityttäviä asioita. Itse asiassa tuo vela päätös on varsin lyhyen aikaa se "tärkeä juttu", noin kolmekymppisestä eteenpäin, miehillä vielä myöhemmin kun oikeasti joutuu päättämään haluaako niitä lapsia vai ei.
Etkai muuten rallattele tälle tyttärellesi, että ei nyt vielä, kato sit myöhemmin ja maireaa hymyä päälle? Sitten kaupan päälle ihmettelet jyrkkyyttä.
En ota mitään kantaa tyttären ja hänen poikakaverinsa päätöksiin lapsista - kuten muistakaan hänen päätöksistään, itse molemmat lapset ovat saaneet valita opiskelualansa, seurustelukumppaninsa, tulevaisuudessa asuinpaikkansa jne. Tietenkin minusta hirmu mukavaa, että haluavat säännöllisesti käydä tapaamassa ja soitella, mutta sekin heidän oma valintansa. Ei vanhemmuus ole mitään ikuista kontrollointia, huolehditaan täysi-ikäiseksi ja sen jälkeen tuetaan asioissa joissa lapset haluavat tukea, koko ajan suhde menee kohti tasapuolista ystävyyttä. Jyrkkyyttä meillä ei ilmene lapsilla eikä vanhemmilla, lapset onneksi perineet kyvyn pohtia asioita ja löytää omat arvonsa ilman tarvetta mustamaalata tai halveksia toisinajattelijoita.
Jännä miten velailu nähdään niin kovin jyrkkäilynä. Sitä joko on vela, tai ei ole vela. Välimuotoa ei juuri ole.
Mutta, minä myönnän, että olin melkoisen jyrkkä vela nuorena aikuisena. Miksi olin? No juuri sen mielesi muuttuu -jankutuksen seurauksena. Ihan nyt jokaisella käsi sydämelle: miltä teistä tuntuisi, jos teidän omat haaveet lyötäisiin maan rakoon, vähäteltäisiin sitä, mikä teille tuntuu oikealta ja omalta? Samaan syssyyn ajatuksesi leimattaisiin nuoruuden hömpöttelyksi ja näkisit vain, että samat kahleet sinua odottavat. Tahdoit tai et. Pakko mikä pakko. Oma elämä näytti hyvin lyhyeltä, kuin kuolema olisi odottanut sinä hetkenä, jolloin minäkin olisin vain alistunut väistämättömään kohtalooni. Äitiyteen.
Nopeasti opin, että en enää kerro velaudesta. Jos pakko oli jotain puhua (kuten sukulaisten kyselyt), niin joko menin "jaa, katsoo nyt" -linjan taakse ja vaihdoin puheenaihetta, tai sitten annoin ymmärtää, että tässähän kuulkaas on yritetty jo, mutta taidetaankin kärsiä lapsettomuudesta. Totuus on kuitenkin ollut se, että koskaan minulle ei omat lapset ole olleet elämäni SE juttu. Pikemminkin päinvastoin. Äitiys ei vain tunnu omalta jutulta. Ja ei kyllä kivalta tunnu, että tätä tunnetta kutsutaan lapselliseksi kypsymättömyydeksi.
No, vuodet vieri, ihmiset hössäsivät omia menojaan ja en ole enää ihmisten silmissä "äärijyrkkävela" mitä olin joskus. No, onko minulla lapsia? Ei ole. Mikään ei ole muuttunut, paitsi ikä. Olen yli 40v ja minut on jätetty vihdoin rauhaan. Omia lapsia en halua vieläkään. Elämäni tietenkin on elänyt, kypsynyt siinä missä muillakin. Vietän rauhaisaa kotielämää. Tottakai minulla on ollut paremmat mahdollisuudet kehittää uraani, harrastaa ja minulla on enemmän rahaa laittaa omiin mielenkiinnon kohteisiin. Mutta se ei ole syy minun velauteen, vaan mukana tullut bonus. Sydämeni valitsisi edelleen samoin, vaikka "osat olisivat toisinpäin". Kukaan ei vaan enää räkytä minulle lapsellisuutta, kypsymättömyyttä, jyrkkyyttä -- jolloin oikeastaan ei se metsä enää vastaa samalla tavoin kuin sinne on huudettu.
Ja minulta ei ole pois, jos joku on perhevalinnastaan onnensa kukkuloilla. Ei samalla tavoin minun onnellisuuteni pitäisi olla keneltäkään pois.
Ja ehkä oikeastaan nykyään ei jaksa enää välittää, jos minua pidetään ikuisena bileprinsessana, kypsymättömänä ja itsekkäänä. Ne ovat vain sanoja, sanoja tuulessa. Riittää, että itse tiedän asioiden oikean laidan ja että itse olen tyytyväinen elämääni. Hyväksyi yhteisö sen tai ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vela -72 kirjoitti:
Minä olen vela enkä ole koskaan sitä ratkaisua katunut. Mutta ihmettelen kyllä miksi sille asetetaan niin jyrkät raamit. Miksi juuri vapaaehtoinen lapsettomuus olisi jotain poikkeuksellisen ehdotonta ja muuttumatonta? Eihän esimerkiksi autottomuus, lemmikittömyys, sinkkuus ja moni muukaan asia ole mitenkään oletusarvoisesti kiveen hakattu ratkaisu eikä niiden vaadita olevankaan.
Jos vapaaehtoinen lapsettomuus merkitsee sitä, että mieltään ei ole mahdollista muuttaa, niin en tiedä olenko sitten itsekään "oikea" vela. Ei, en ole muuttanut mieltäni eikä se varsinkaan enää tässä iässä ole käynyt edes mielessä, mutta en minä mahdottomana pidä etteikö joissain toisissa olosuhteissa ja toisenlaisessa elämässä olisi mieli voinut muuttuakin. Kyllä minä sitäkin vaihtoehtoa ihan vakavissani pohdin aikanaan kun vaihtoehtona oli joko muuttaa mieltä tai lopettaa muuten hyvä ja rakastava parisuhde. Valitsin jälkimmäisen enkä ole katunut, vaikka se hirvittävän surulliselta tuntuikin.
Jos vapaaehtoinen lapsettomuus on sitä, että vahinkoraskauden yllättäessä ainoa vaihtoehto on abortti, en varmaan ole "oikea" vela, koska en tosiaan tiedä mitä olisin tehnyt jos itse olisin vahingossa raskaaksi joskus tullut. Minä tykkään lapsista, tiedän varmuudella että omaa lastani rakastaisin ehdoitta, joten en minä mahdottomana pitäisi sitäkään vaihtoehtoa, että olisin vahinkoraskauden vuoksi valinnut pitää lapsen. Varsinkin jos tällainen tilanne olisi tullut omalle kohdalle silloin kun olin parisuhteessa lapsia haluavan miehen kanssa.
Koen kyllä olleeni aina varma siitä, että lapsettomuus on itselleni hyvä ja oikea valinta, mutta en osaa automaattisesti ajatella, että toinen valinta jos elämä olisi mennyt toisella tavalla, olisi ollut täysin mahdoton tai edes väärä. En ole ylipäätään elämässäni pitänyt ehdottomuuksista. Olen sallinut itseni muuttaa mieltäni jos se oikealta tuntuu ja monissa asioissa olen mieltäni muuttanutkin. En pidä sitä kummallisena asiana ollenkaan. Ihmiset muuttuvat ja kehittyvät sekä hyvässä että pahassa. Harva pysyy täsmälleen samanlaisena koko aikuisikänsä.
Olet olosuhteiden takia lapseton. Et vapaaehtoisesti lapseton. Vapaaehtoisesti lapseton ei halua lapsia, vaikka olosuhteet muuttuisivat. Sinä olisit halunnut lapsia tai ainakin pitänyt sitä hyvin varteenotettavana vaihtoehtona, jos olisi ollut sopiva kumppani.
Siskoni kuoli ja hänen kouluikäiset lapsensa tarvitsivat huoltajaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vela -72 kirjoitti:
Minä olen vela enkä ole koskaan sitä ratkaisua katunut. Mutta ihmettelen kyllä miksi sille asetetaan niin jyrkät raamit. Miksi juuri vapaaehtoinen lapsettomuus olisi jotain poikkeuksellisen ehdotonta ja muuttumatonta? Eihän esimerkiksi autottomuus, lemmikittömyys, sinkkuus ja moni muukaan asia ole mitenkään oletusarvoisesti kiveen hakattu ratkaisu eikä niiden vaadita olevankaan.
Jos vapaaehtoinen lapsettomuus merkitsee sitä, että mieltään ei ole mahdollista muuttaa, niin en tiedä olenko sitten itsekään "oikea" vela. Ei, en ole muuttanut mieltäni eikä se varsinkaan enää tässä iässä ole käynyt edes mielessä, mutta en minä mahdottomana pidä etteikö joissain toisissa olosuhteissa ja toisenlaisessa elämässä olisi mieli voinut muuttuakin. Kyllä minä sitäkin vaihtoehtoa ihan vakavissani pohdin aikanaan kun vaihtoehtona oli joko muuttaa mieltä tai lopettaa muuten hyvä ja rakastava parisuhde. Valitsin jälkimmäisen enkä ole katunut, vaikka se hirvittävän surulliselta tuntuikin.
Jos vapaaehtoinen lapsettomuus on sitä, että vahinkoraskauden yllättäessä ainoa vaihtoehto on abortti, en varmaan ole "oikea" vela, koska en tosiaan tiedä mitä olisin tehnyt jos itse olisin vahingossa raskaaksi joskus tullut. Minä tykkään lapsista, tiedän varmuudella että omaa lastani rakastaisin ehdoitta, joten en minä mahdottomana pitäisi sitäkään vaihtoehtoa, että olisin vahinkoraskauden vuoksi valinnut pitää lapsen. Varsinkin jos tällainen tilanne olisi tullut omalle kohdalle silloin kun olin parisuhteessa lapsia haluavan miehen kanssa.
Koen kyllä olleeni aina varma siitä, että lapsettomuus on itselleni hyvä ja oikea valinta, mutta en osaa automaattisesti ajatella, että toinen valinta jos elämä olisi mennyt toisella tavalla, olisi ollut täysin mahdoton tai edes väärä. En ole ylipäätään elämässäni pitänyt ehdottomuuksista. Olen sallinut itseni muuttaa mieltäni jos se oikealta tuntuu ja monissa asioissa olen mieltäni muuttanutkin. En pidä sitä kummallisena asiana ollenkaan. Ihmiset muuttuvat ja kehittyvät sekä hyvässä että pahassa. Harva pysyy täsmälleen samanlaisena koko aikuisikänsä.
No vaikuttaa siltä, ettet ole vela. Sinulle lapsen saaminen on edelleen vaihtoehto, vaikkei sinulla nyt lapsia olekaan. Osaat kuvitella elämän lapsen kanssa onnelliseksi.
Tuo yllä lapsen synnyttänyt ja adoptioon antanut taas on vela. Hänelle vanhemmuus ei ollut vaihtoehto.
Mitäköhän te hyödytte tällaisesta ihmisten lokeroimisesta, tai mistä moinen tarve kumpuaa noin vahvana?
Miksi sun pitää ängetä määritelmään sellaista, mitä se ei sisällä?
Vela ei tarkoita sitä, että "tällä hetkellä lasten saaminen ei ole ajankohtaista enkä tiedä, haluanko koskaan lapsia, jos oikea mies sattuu kohdalle, niin sitten voin hankkia lapsia ja tiedän, että lasten saaminen tekisi minut onnelliseksi".
Vela ei myös tarkoita "nuoruuden elämänvaihetta, jolloin haluaa bilettää eikä osaa vielä ottaa vastuuta". Vela ei myös tarkoita "mietin, etten halua lapsia, mutta päätin sitten kuitenkin hankkia lapsia ja olen tyytyväinen ja saatan ehkä hankkia lisääkin lapsia".
Vela ei halua lapsia. Miten vaikeaa on ymmärtää?
Tuo kirjoittaja, joka juuri tuomittiin ei-velaksi, kertoi nimenomaan, ettei halua lapsia. Mutta se ei riittänyt, niitä lapsia piti olla haluamatta juuri tietyllä ehdottomalla kaavalla ollakseen palstavelan silmissä vela.
Ei, vaan hän kirjoitti, että jos olisi ollut parisuhteessa niin lapset olisivat voineetkin tulla kysymykseen ja olisi kokenut elämän lapsen kanssa onnelliseksi. Vela ei halua lapsia. Se ei ole kiinni siitä onko parisuhteessa vai ei. Vela ei vain yksinkertaisesti halua lapsia.
Vierailija kirjoitti:
Olin vela 14-17 vuotiaaksi, 19-vuotiaana halusin ja sain lapsen.
Ex-vela nyt 36v. ja kolme lasta
Ei se tee sinusta velaa, että et halunnut olla teiniäiti. Oliko tää joku vitsi vai?
Tiedän kyllä erään läheisen jolla ulkomailla syntynyt ns kotimies. Tai tunnen kyllä heitä muitakin paljon. Yksi on läheisempi. Tämä mies on ollut kotimiehenä aina lukuunottamtta muutamaa vuotta huonopalkkaisessa tehdastyössä. Ei se tehdastyö ollut oikein kannattavaa, Piti mennä keskustasta Vantaalle jo kello 7.00. Ei etelän ihmiset ole tottuneet nousemaan niin aikaisin. Ihmetteli mitä varten siellä alkaa siihen aikaan. Kun kuuli mitä muut tutut miehet saavat Suomessa palkkaa helpommista töistä, hän jäi pois työstä. Sen jälkeen teki jotain rakennusalan töitä, mutta hikihän siinäkin tuli ja aamuyöstä alotettava. Asuivat anopin asunnossa. Ei hänen kunnialleen sopinut myöskään omien lapsien hoito. Jos sai rahaa sen tuhlasi ympäri kaukomailla seikkailuun. Tekee kyllä ruokaa ja auttaa taloustöissä. Sukulaisten kanssa menee mukavati. Suomalaiset miehet ihan selvästi karttavat ei- töissä käyvää. Ehkä se on ainoa ongelma. Nyt heillä on oma omistusasunto. Hän on fiksun näköinen ja hyvin tyylikkäästi pukeutunut.
Vierailija kirjoitti:
En koskaan halunnut lapsia, enkä oikein pitänyt lapsista. Erään tapahtuman jälkeen kävin terapiassa, sain vertaistukea ja pitkän prosessin myötä ymmärsin että inhoni ja pelkoni lapsia ja vanhemmuutta kohtaan oli omien traumojeni projisointia. Samoista syistä en uskonut itseeni, ajauduin huonoihin suhteisiin enkä luottanut yhteenkään mieheen. Ajattelin että äitiys olisi automaattisesti vain kärsimystä koska isä olisi kuitenkin vain m*lkku, ja olin varma että äitinä olisin onneton ja traumatisoisin lapseni.
Olin 39 kun tapasin miehen jonka kanssa minulla oli elämäni ensimmäisen kerran hyvä olla, varmaan koska olin päässyt eteenpäin menneisyyden raskaista kokemuksista. Kun mies kysyi muutaman kuukauden seurustelun jälkeen lapsiasiasta (mitenkään painostamatta), rupesin kiinnittämään enemmän myönteistä huomiota lapsiin.
Sitten isäni kuoli yllättäen, traumat puskivat taas pintaan ja miesystäväni tuki minua uskomattoman hienosti vaikean kauden läpi. Jotakin minussa vapautui lopullisesti. Kysyin mieheltä että mitä jos jätettäisiin ehkäisy pois, todennäköisyys raskaudelle oli muutenkin heikko koska olin täyttänyt jo 40. Puolen vuoden kuluttua olin raskaana. Lapsi on nyt leikki-ikäinen ja minä, mielenterveyskuntoutuja, olen onnellisempi kuin olisin voinut kuvitella. Minulla on oma heimo, yhteisö, joka tuo huolen ja väsymyksen ohella niin paljon turvaa ja lämpöä elämääni.
Minun kohdallani velasta äidiksi tapahtui siis oman minäkuvan eheytymisen ja rakastumisen kautta, mutta en tohtisi kenellekään toiselle mennä väittämään, että vapaaehtoinen lapsettomuus olisi sidoksissa lapsuuden traumoihin.
Ei se olekaan. Vapaaehtoinen lapsettomuus ei ole mikään ongelma, joka on muodostunut ja joka pitäisi korjata. Tämä juuri on ikävä juttu näissä ketjuissa, jotka tehdään siitä näkökulmasta, että vapaaehtoisen lapsettomuuden takana on jokin syy, ja jos sen syyn poistaa, niin kaikki haluavat lapsia. Näin ei ole.
On vastentahtoisesti lapsettomia, jotka eivät saa lapsia. On elämäntilanteen takia lapsettomia (taloudellinen tilanne, sopiva kumppani puuttuu, tai on ehkä itsellä sellaisia ongelmia, joiden takia ei usko takaavansa lapselle hyvää elämää tms. ). Eli he voisivat jossakin toisessa tilanteessa halutakin lapsia, mutta ovat nyt kuitenkin päätyneet olemaan hankkimatta lapsia, koska se tuntuu parhaimmalta vaihtoehdolta siinä tilanteessa.
Ja sitten on veloja, jotka eivät vaan yksinkertaisesti halua lapsia. Ja se on hyvin selvä tietoisuus eikä se ole jotain, mikä pitäisi korjata tai mikä korjaantuu. Se ei ole jotain, mikä menee ohi. Se ei ole mikään ongelma. On vain kyse erilaisesta ihmisestä. Sellaisesta, joka ei halua olla vanhempi missään tilanteessa.
Tuo kirjoittaja, joka juuri tuomittiin ei-velaksi, kertoi nimenomaan, ettei halua lapsia. Mutta se ei riittänyt, niitä lapsia piti olla haluamatta juuri tietyllä ehdottomalla kaavalla ollakseen palstavelan silmissä vela.