Entiset Velat (siis lapsettomat). Tunnusta tässä anonyymisti miten mielesi muuttui!

En ole muuttanut mieltäni. Velat ei tee niin.

N18

Mulle kyllä velaus on niin sisäsyntyinen iso osa minua, että minusta tuntuu ettei sitä tajua muu kuin toinen samanlainen. Mulle lapsen hankkiminen ei ole OK missään tapauksessa. Sama, kun käden irti sahaaminen ei ole missään olosuhteessa OK mulle. Ihan yhtä kovasti haluan lasta ja pohtisin lapsen mahdollisuutta ehkäisyn pettäessä tai kumppanin vaihtuessa kuin käteni sahaamista irti. Siihen ei vaikuta se, että nyt löytyi hyvä saha, ei tämä satu, proteeseja on olemassa, pärjäät yhdelläkin kädellä, onhan sulla puoliso jolla on terveet kädet, saan puudutuksen, lääkäri sahaa käden irti, käsisahan sijaan tarjolla onkin sirkkeli tai saisin tosi päheen Terminaattorikäden tilalle.

Siksi minusta tuntuu aivan tosi oudolle, että joku sanoo olleensa vela ja sitten tulikin hankittua lapsi tai muutama. Hyvä heille, mutta en velana voi luokitella itseäni saman velaleiman alle. 

Harmillisesti raivovelajankkaus on täyttänyt ketjun, mutta kerron nyt kuitenkin omankin tarinani.

En koskaan ole kokenyt minkäänlaista vauvakuumetta, lapsena en leikkinyt äitileikkejä ja olin vakuuttunut, etten ikinä haluaisi lapsia. 35-vuotiaana tapasin nykyisen mieheni ja ilmoitin heti kättelyssä, että lapsia ei sitten tule. Ei vissiin ollut kynnyskysymys tai ei vaan ottanut tosissaan.

Pari vuotta myöhemmin mies kosi ja käytiin lapsikeskustelu uudestaan, no nyt hän sitten myönsi että kyllä haluaisi lapsia. Ja olin sitä paitsi ehtinyt havannoida miestä sukulaislasten kanssa sen verran, ettei ihan yllätyksenä tullut. Kriisiydyin ja keskusteltiin erosta. Mies kuitenkin oli sitä mieltä että elää mieluummin minun kanssa lapsettomana kuin eroaa. Nurinkurisesti tämä ehkä vakuutti minut siitä, että ehkä yksi lapsi ei olisi ihan kamala katastrofi. Rakastin miestä ja tiesin, että hän olisi ihan superhyvä isä ja päädyin lopulta siihen että halusin suoda hänelle sen mahdollisuuden. Sovittiin että perhevapaat ja hoitovastuu jaetaan tasan, tästä ajattelin selviytyväni suht kunnialla.

Hyvin on mennyt pääsääntöisesti. Mies hoitaa tonttinsa ja enemmänkin, lapsi on hyvä tyyppi ja onneksi, onneksi, onneksi mitään erityisyyksiä tai sairauksia tai muuta vastaavaa ei ole osunut kohdalle. En ole edelleenkään erityisen äidillinen tyyppi ja kaipaan kyllä enemmän omaa aikaa ja rauhaa kuin mitä saan. Mutta tilanne paranee jatkuvasti lapsen kasvaessa, ja lapsi on myös koko ajan parempaa seuraa.

Ero tai miehen vakava sairastuminen tms on kyllä ihan kauhuskenaario, toki ilmeisistä syistä mutta myös siksi etten varmaan jaksaisi olla näinkään hyvä äiti, jos joutuisin kantamaan kaiken vastuun yksin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vela on vapaaehtoisesti lapseton ja tietää, ettei halua lapsia.

Ap ja kumppanit, jotka ovat hankkineet lapsia eivät ole veloja, vaan ovat vain olleet epävarmoja hankkiako vai eikö ja missä vaiheessa. 

Tosi huono aloitus sulta ap. Annat ymmärtää, että ihmisen, joka tietää ettei halua lapsia, pitäisi silti ottaa riski ja tehdä lapsia. Senkin uhalla, että katuu ikuisesti vanhemmuuttaan ja se huonontaa elämänlaatua. Älä yhdistä itseäsi vapaaehtoiseen lapsettomiin koska asia ei sinua koske etkä sinä siitä mitään tiedä. 

Suurinosa on enemmän tai vähemmän epävarmoja lasten hankinnasta. Sen vuoksi velojen osuus väestössä on kasvanut koska ihmiset ovat entistä epävarmempia lasten hankinnan suhteen. Itse kuulut harvinaisempaan marginaaliin ja sinunkin mielesi voi vielä muuttua kuten lapsia toivovastakin voi tulla vela. Epätodennäköistähän se on, mutta ei mikään maailman suurin ihme.

No sitten et ole vela. Vela ei ole epävarma lapsenhankinnasta. Vela tietää, että ei halua lapsia. 

Tuskin velojen osuus siis on kasvanut. Se on edelleen marginaalinen ilmiö. Epävarmojen osuus on kyllä voinut kasvaa, mutta epävarmat ei ole yhtä kuin vela. Minkä ihmeen takia nimitätte itseänne veloiksi, jos olette vain epävarmoja? 

Just näin.

Mä mietin, että onkohan tässä kahden kastin veloja?

1) Velat, jotka ovat syntyneet veloiksi, tienneet jo jopa lapsena etteivät halua lapsia, ja joille  velaus on muuttumaton osa identiteettiä ja persoonaa. Sitä ei voi muuttaa, eikä se muutu, kuten toi silmien väri-kommentti tuossa aikaisemmin.

2) Velat, jotka ovat valinneet tietoisesti olevansa veloja erinäisistä syistä; huonot parisuhdekokemukset, huonot puolisomahdollisuudet, työelämän epävarmuus ja työttömyys, omat sairaudet, oma jaksaminen, huonot lapsuuden kokemukset, epävarmuus vanhemmaksi sopivuudesta, rahatilanne, huoli tulevaisuudesta, maapallon tilanne jne. Tällöin he ovat Olosuhdeveloja; jos olosuhde muuttuu paremmaksi on mahdollista, että he voivat pyörtää päätöksensä ja todeta, että lapsi on OK ja tervetullut.

Kahden kastin velat eivät ymmärrä toisiaan ja kiistelevät termeistä, koska molemmat lähtevät eri syistä velatielle.

Omasta puolestani sanon, että kyllä ykköstyypin velat hyvinkin ymmärtävät kakkostyypin veloja. He vain eivät katso, että kakkostyypin velojen pitäisi pyrkiä määrittelemään myös ykköstyypin velautta hokemalla mielen muutoksia ja vahinkoraskauksia sekä väittämällä, että nämä ovat itse asiassa ihan samaa asiaa, koska ai niin, kenen hyvänsä mieli voi muuttua ja voi tulla vaikka vahinkoraskaus.

Myönnän, että itseäni ykköstyypin velana saatan ymmärtää, että joku järkeilee pois velatuntemuksensa, koska mies nyt lasta tahtoo ja ikääkin alkaa tulla. Mutta kieltämättä sitä en oikein ymmärrä, miten jälkeen päin, järkeilyn tehtyään, vieläkin väittää, että ei kun kyllä mä olin ihan varma. No et kai ollut, jos ei se niin varmaa ollut, ettet olisi voinut toisinkin tehdä?

Kuten sanottua, olen toki ollut monesti väärässäkin. Mutta en mä jälkeen päin sitten ole inttänyt, että oikeasti olin koko ajan ihan oikeassa, mitä nyt sitten nyttemmin väärässä.

Elämä oli kyllä helpompaa, kun itsekin olin noin mustavalkoisen varma siitä, että olen löytänyt totuuden itsestäni. Nykyään en ole varma yhtään mistään.

En minäkään ole mistään muusta kuin tästä asiasta. Muissa asioissa sitten onkin maailmat murtuneet ja uskot hävinneet, kuvitelmat sortuneet. Mutta niistäpä en sitten jälkeen päin menekään väittämään, että olin varma kun en näemmä ollut varma. Olin joissakin asioissa tietämätön, joissain asioissa harkitsematon, joitain asioita vältin ajattelemasta kokonaan ja joissain asioissa puhtaasti denialissa ja defenssissä.

Eikä tämä tietenkään ole "totuus minusta", vaan ainoastaan yksi osa minua. 

Ihan ulkopuolisena ja näitä määritelmiä ymmärtämättömänä, hirveän vahvalta ja voimakkaasti identiteettiä muovaamana tuo oikeaksi velaksi identifioituminen näyttää olevan. Yksi ainoa oikea tapa elää heille, se on selvää, mutta tuo tarve sulkea kaikki "epäpuhtaat" pois määritelmän piiristä tuntuu hieman ahdistavalta, tiukempaa kuin monessa uskonnossa. Vela joka aikuisiällä menee parisuhteeseen lapsia tehneen puolison kanssa ei ole vela vaikka nuo lapset olisivat jo aikuisia? Eikä puhdasoppinen piiri hyväksy näitä langenneita, oli kyse mielen muuttamisesta myöhemmällä iällä, vahinkolapsista (mieluummin abortti) tai muuten valmiiden lasten huolehtimisesta (parisuhde tai sukulaisten huolta tarvitsevat lapset). Mutta tuo uskonnon omainen suhtautuminen elämänvalintaan selittää tunteet terminkäytön suhteen: jos itselle pyhää termiä käytetään väärin ei sitä voi hyväksyä vaikka termin käyttäjä mielestään tekee sen omasta näkökulmastaan rehellisesti ja oikein. Näin ne fundamentalistiset uskonnotkin toimivat. 

Höpsis. On vain hiton sekavaa, kun olosuhdevelat, hedelmättömyydestä kärsivät, kumppanin puutteen takia vastentahtoisesti lapsettomiksi jääneet ja ties mitkä ymppäävät itsensä termin alle, joka ei heitä kuvaa. Menee monimutkaiseksi. Käyttäköön itsestään sellaista nimitystä, mikä kuvaa heitä. Jos tulee uusi ilmiö, niin sen voi nimetä uudella nimellä. Jos on syntynyt uudenlaista maailman epävarmuudesta johtuvaa enemmän tai vähemmän väliaikaista lapsettomuutta, niin sille voi keksiä sitä kuvaavan termin. Jos taas ei saa lapsia hedelmättömyyden takia, niin ei todellakaan ole vapaaehtoisesti lapseton, eikö? 

Joo, tulihan sua edelliseltä aika monta typerää olkiukkoa.

Mutta ajalle on kyllä ominaista, että kaikki halutaan määritellä omasta näkökulmasta, vaikka se tekisi käsitteistä mitä pullamössöä. Siitä se kohtaamattomuus enimmäkseen johtuu, kun omalle itselle halutaan ne omat rehelliset määritteet, viis siitä, mitä ne oikeasti tarkoittavat.

Vierailija kirjoitti:

Harmillisesti raivovelajankkaus on täyttänyt ketjun, mutta kerron nyt kuitenkin omankin tarinani.

En koskaan ole kokenyt minkäänlaista vauvakuumetta, lapsena en leikkinyt äitileikkejä ja olin vakuuttunut, etten ikinä haluaisi lapsia. 35-vuotiaana tapasin nykyisen mieheni ja ilmoitin heti kättelyssä, että lapsia ei sitten tule. Ei vissiin ollut kynnyskysymys tai ei vaan ottanut tosissaan.

Pari vuotta myöhemmin mies kosi ja käytiin lapsikeskustelu uudestaan, no nyt hän sitten myönsi että kyllä haluaisi lapsia. Ja olin sitä paitsi ehtinyt havannoida miestä sukulaislasten kanssa sen verran, ettei ihan yllätyksenä tullut. Kriisiydyin ja keskusteltiin erosta. Mies kuitenkin oli sitä mieltä että elää mieluummin minun kanssa lapsettomana kuin eroaa. Nurinkurisesti tämä ehkä vakuutti minut siitä, että ehkä yksi lapsi ei olisi ihan kamala katastrofi. Rakastin miestä ja tiesin, että hän olisi ihan superhyvä isä ja päädyin lopulta siihen että halusin suoda hänelle sen mahdollisuuden. Sovittiin että perhevapaat ja hoitovastuu jaetaan tasan, tästä ajattelin selviytyväni suht kunnialla.

Hyvin on mennyt pääsääntöisesti. Mies hoitaa tonttinsa ja enemmänkin, lapsi on hyvä tyyppi ja onneksi, onneksi, onneksi mitään erityisyyksiä tai sairauksia tai muuta vastaavaa ei ole osunut kohdalle. En ole edelleenkään erityisen äidillinen tyyppi ja kaipaan kyllä enemmän omaa aikaa ja rauhaa kuin mitä saan. Mutta tilanne paranee jatkuvasti lapsen kasvaessa, ja lapsi on myös koko ajan parempaa seuraa.

Ero tai miehen vakava sairastuminen tms on kyllä ihan kauhuskenaario, toki ilmeisistä syistä mutta myös siksi etten varmaan jaksaisi olla näinkään hyvä äiti, jos joutuisin kantamaan kaiken vastuun yksin.

Niin eli odotit sitä oikeaa miestä kohdalle.

Vierailija kirjoitti:

Mulle kyllä velaus on niin sisäsyntyinen iso osa minua, että minusta tuntuu ettei sitä tajua muu kuin toinen samanlainen. Mulle lapsen hankkiminen ei ole OK missään tapauksessa. Sama, kun käden irti sahaaminen ei ole missään olosuhteessa OK mulle. Ihan yhtä kovasti haluan lasta ja pohtisin lapsen mahdollisuutta ehkäisyn pettäessä tai kumppanin vaihtuessa kuin käteni sahaamista irti. Siihen ei vaikuta se, että nyt löytyi hyvä saha, ei tämä satu, proteeseja on olemassa, pärjäät yhdelläkin kädellä, onhan sulla puoliso jolla on terveet kädet, saan puudutuksen, lääkäri sahaa käden irti, käsisahan sijaan tarjolla onkin sirkkeli tai saisin tosi päheen Terminaattorikäden tilalle.

Siksi minusta tuntuu aivan tosi oudolle, että joku sanoo olleensa vela ja sitten tulikin hankittua lapsi tai muutama. Hyvä heille, mutta en velana voi luokitella itseäni saman velaleiman alle. 

:D Kykenen tuon ymmärtämään ja hyväksymään erittäin hyvin, varmaan kaikki tuon lukevat ovat samaa mieltä. Ja luulen, että kaikkien hyöty kun pysyt tiukasti kaltaistesi parissa. Ehkä vauva palstan väki ei ole hyväksi sinulle, onko teillä omia vela-palstoja jossa pohtia identiteettiä ilman uskonsa jättäneiden ahdistavaa seuraa? Tehköön lapsia ne jotka eivät vertaa sitä ruumiin silpomiseen ja keskustelkoon siitä eri leiman alla olevien ihmisten kanssa - tai sellaisten jotka suhtautuvat elämään ja ihmisten arvojen muutoksiin hieman avarammin.

Täytin 30 ja sain yhtäkkiä kauhean vauvakuumeen ihan tyhjästä! Löysin 32-vuotiaana kunnon miehen, 33-vuotiaana olin raskaana ja 34-vuotiaana synnytin lapseni. Olen sen jälkeen elänyt elämäni onnellisinta aikaa perheenäitinä ja entinen elämä sinkkuna tuntuu kaukaiselta.

Onhan niitä homojakin, jotka menevät heteroavioliittoon ja tekevät lapsiakin. Ei se silti tarkoita, etteivätkö ole homoja. Eivät ole entisiä homoja sen vuoksi, että menevät heteronaimisiin. Ennen, aikojen ollessa homoille suvaitsemattomampia, näitä tämä tehtiin pakosta, nykyään se voi olla ihan vaan käytännön valinta.

Näin ollen siis vela, joka vastentahtoisesti on tehnyt lapsen, koska toinen sitä niin kovasti toivoo, tai jostakin muusta järkisyystä, on kyllä mielestäni vieläkin vela. Hän on vain päättänyt tässä asiassa siirtää osan itsestään syrjään jonkun toisen motiivin vuoksi. Ennen näitäkin oli enemmän, sillä lapsien tekeminen oli erittäin vaativa normi, nykyään myös näille veloille käytännön valinta.

Sen sijaan ihminen, joka luuli, että ei halua lapsia, mutta sitten jossakin vaiheessa halusi kuitenkin, ei ole vela, ei koskaan ole ollut vela, hän on vain ihminen, joka ei tuntenut itseään vielä kovin hyvin ja huomasi ikäkausien tai jonkin muun olosuhteen muuttuessa olevansa toisenlainen kuin kuvitteli. Hyvä hänelle, että  huomasi, tietenkin.

Vierailija kirjoitti:

Harmillisesti raivovelajankkaus on täyttänyt ketjun, mutta kerron nyt kuitenkin omankin tarinani.

En koskaan ole kokenyt minkäänlaista vauvakuumetta, lapsena en leikkinyt äitileikkejä ja olin vakuuttunut, etten ikinä haluaisi lapsia. 35-vuotiaana tapasin nykyisen mieheni ja ilmoitin heti kättelyssä, että lapsia ei sitten tule. Ei vissiin ollut kynnyskysymys tai ei vaan ottanut tosissaan.

Pari vuotta myöhemmin mies kosi ja käytiin lapsikeskustelu uudestaan, no nyt hän sitten myönsi että kyllä haluaisi lapsia. Ja olin sitä paitsi ehtinyt havannoida miestä sukulaislasten kanssa sen verran, ettei ihan yllätyksenä tullut. Kriisiydyin ja keskusteltiin erosta. Mies kuitenkin oli sitä mieltä että elää mieluummin minun kanssa lapsettomana kuin eroaa. Nurinkurisesti tämä ehkä vakuutti minut siitä, että ehkä yksi lapsi ei olisi ihan kamala katastrofi. Rakastin miestä ja tiesin, että hän olisi ihan superhyvä isä ja päädyin lopulta siihen että halusin suoda hänelle sen mahdollisuuden. Sovittiin että perhevapaat ja hoitovastuu jaetaan tasan, tästä ajattelin selviytyväni suht kunnialla.

Hyvin on mennyt pääsääntöisesti. Mies hoitaa tonttinsa ja enemmänkin, lapsi on hyvä tyyppi ja onneksi, onneksi, onneksi mitään erityisyyksiä tai sairauksia tai muuta vastaavaa ei ole osunut kohdalle. En ole edelleenkään erityisen äidillinen tyyppi ja kaipaan kyllä enemmän omaa aikaa ja rauhaa kuin mitä saan. Mutta tilanne paranee jatkuvasti lapsen kasvaessa, ja lapsi on myös koko ajan parempaa seuraa.

Ero tai miehen vakava sairastuminen tms on kyllä ihan kauhuskenaario, toki ilmeisistä syistä mutta myös siksi etten varmaan jaksaisi olla näinkään hyvä äiti, jos joutuisin kantamaan kaiken vastuun yksin.

Näin juuri. Ei ole olemassa naista, joka ei halua lasta. Vain naisia, jotka eivät ole vielä tavanneet sitä oikeaa. Onnea äitiydestä!

Hämmentävä ketju. Jos voi olla vaikkapa ex-uskovainen, ex-vanki, ex-vihervassari, ex-vaikkamikä, niin miksi ei voi olla ex-vela? Ei asian x haluaminen tai haluamatta jättäminen ole mikään muuttumaton syvä luonteen piirre, jota ei mikään olosuhde voi ikinä muuttaa. Ihmiset hylkäävät uskomuksiaan ja muuttavat mielipiteitään kaiken aikaa.

Ööö. Olen vela. Mieleni ei siis muutu. Mikä se tällainen kysymys oikein on?

M51

En tajua mikä näitä veloja niin kovasti ahdistaa, että jotkut, jotka ensin ovat vannoneet etteivät halua lapsia, jossain vaiheessa muuttavat mielensä. Sehän on aivan normaalia.

Vierailija kirjoitti:

Hämmentävä ketju. Jos voi olla vaikkapa ex-uskovainen, ex-vanki, ex-vihervassari, ex-vaikkamikä, niin miksi ei voi olla ex-vela? Ei asian x haluaminen tai haluamatta jättäminen ole mikään muuttumaton syvä luonteen piirre, jota ei mikään olosuhde voi ikinä muuttaa. Ihmiset hylkäävät uskomuksiaan ja muuttavat mielipiteitään kaiken aikaa.

No kun velana oleminen nimenomaan on syvä luonteenpiirre. Jos sen voi olosuhde muuttaa, kyse ei ole velana olemisesta. Se ei ole uskomus tai mielipide.

Kuten sanottua, tätä monet heistä, jotka veloja eivät ole, kerta kaikkiaan eivät kykene ymmärtämään. Jotkut voivat ja ironisesti he ovat juuri niitä suvaitsevaisia ihmisiä, eivät nämä, jotka jankkaavat olevansa suvaitsevaisi, koska kykenevät muuttelemaan mielipiteitään.

Vierailija kirjoitti:

Hämmentävä ketju. Jos voi olla vaikkapa ex-uskovainen, ex-vanki, ex-vihervassari, ex-vaikkamikä, niin miksi ei voi olla ex-vela? Ei asian x haluaminen tai haluamatta jättäminen ole mikään muuttumaton syvä luonteen piirre, jota ei mikään olosuhde voi ikinä muuttaa. Ihmiset hylkäävät uskomuksiaan ja muuttavat mielipiteitään kaiken aikaa.

Yksilötasolla varmasti löytyy niitä ihmisiä jotka ovat varmoja arvoissaan koko elämänsä, täälläkin tämän vela-ajatuksen suhteen sellaisia pari keskustelemassa. Mutta populaatiotasolla vapaaehtoinen lapsettomuus paljon kompleksisempi juttu. Esimerkiksi väestöliitto havaitsee tuon ongelman tutkimuksissaan: vapaaehtoisesti lapsettimien määrä hankala määrittää, ihmiset jotka tällaiseksi itsensä luokittelevat muuttavat kantaa ajassa sen verran, että tarkka arvio hankalaa, moniko oikeasti jättää lapset tekemättä.

Tämä voimakas reaktio entisten vapaaehtoisesti lapsettomien mielen muuttamiseen on varmaankin hyvin uusi ilmiö, koko voimakas vela identiteetti on aika nuori vaikka vapaaehtoisesti lapsettomia on ollut kautta aikain. Kun nykyään ei koeta voimakasta identiteettiä uskonnon kautta näitä vaihtoehtoisia tiukkarajaisia koteja omalle identiteetille on löytynyt, oli se veganismi, ilmastotietoisuus, tai vela. Suhtautuminen identiteettiin on valitettavasti yhtä lokeroivaa ja suvaitsematonta  kuin uskonnoissa ikään: se yksi ainoa tapa olla ja elää oikein, kaikki hiemankin normeista poikkeavat ovat epäilyttäviä, eivät kuulu meihin.

Jotenkin surullista, oletin, että nykyinen yhteiskunta olisi menossa koti suvaitsevaisuutta niin ihonvärin, sukupuolisen suuntautumisen kuin muidenkin elämän valintojen suhteen - ja että sitä suvaitsemattomuutta tuntuu löytyvän niin paljon taholta jonka luulisi ymmärtävän hyvin erilaisten elämänratkaisujen kirjon merkityksen: lasten hankkiminen ei ole pakollista, voi elää elämänsä hyvin monella lailla, miksi ei myös niin, että elää vaikka noin 40 vuotta elämästään velana ihan omasta vakaasta halustaan, ei olosuhteiden takia mutta jos elämän arvot muuttuvat, lopun elämänsä niin, että lapset ovat siinä jotenkin mukana? 

Vierailija kirjoitti:

En tajua mikä näitä veloja niin kovasti ahdistaa, että jotkut, jotka ensin ovat vannoneet etteivät halua lapsia, jossain vaiheessa muuttavat mielensä. Sehän on aivan normaalia.

Niin onkin. Mutta tämä mielenmuutos ei tee heistä entisiä veloja. Se tekee heistä vain toivottavasti paremmin itsensä tuntevia ja todella toivottavasti onnellisempia ihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

Ööö. Olen vela. Mieleni ei siis muutu. Mikä se tällainen kysymys oikein on?

M51

Varohan vain. Jos tulee vahinkoraskaus ja nainen päättää pitää lapsen, se tarkoittaa, että sinä olet entinen vela!

En pidä ketään joka käyttää termiä ”rääkyvä kakara” tai muita arvottavia termiä lapsista oikeana velana: oikealla velalla ei ole niin voimakasta suhtautumista lapsiin. Meitä ei yksinkertaisesti vain kiinnosta.

Vierailija kirjoitti:

En tajua mikä näitä veloja niin kovasti ahdistaa, että jotkut, jotka ensin ovat vannoneet etteivät halua lapsia, jossain vaiheessa muuttavat mielensä. Sehän on aivan normaalia.

Joo on totta, että monet eivät nuorena tiedä mitä haluavat. Perheen perustaminen tuntuu kaukaiselta ajatukselta. Haluaa sitä sun tätä ja sitten muuttaa mieltään. Ajatukset vaihtuvat sen mukaan, että tapaako miehen, joka haluaakin lapsia. Mutta sehän ei ole sama asia kuin olla vela. Eli miksi määritellä itsensä velaksi, jos kyse on vain normaalista epävarmuudesta ja itsetuntemuksen puutteesta? Oikeastaan kyse ei ollut siitä, etteikö haluaisi lapsia, vaan ei vain halunnut niitä yksin tai väärän miehen kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hämmentävä ketju. Jos voi olla vaikkapa ex-uskovainen, ex-vanki, ex-vihervassari, ex-vaikkamikä, niin miksi ei voi olla ex-vela? Ei asian x haluaminen tai haluamatta jättäminen ole mikään muuttumaton syvä luonteen piirre, jota ei mikään olosuhde voi ikinä muuttaa. Ihmiset hylkäävät uskomuksiaan ja muuttavat mielipiteitään kaiken aikaa.

No kun velana oleminen nimenomaan on syvä luonteenpiirre. Jos sen voi olosuhde muuttaa, kyse ei ole velana olemisesta. Se ei ole uskomus tai mielipide.

Kuten sanottua, tätä monet heistä, jotka veloja eivät ole, kerta kaikkiaan eivät kykene ymmärtämään. Jotkut voivat ja ironisesti he ovat juuri niitä suvaitsevaisia ihmisiä, eivät nämä, jotka jankkaavat olevansa suvaitsevaisi, koska kykenevät muuttelemaan mielipiteitään.

En ihan saa kiinni tästä ”syvä luonteenpiirre”-määrittelystä. Koska luonteenpiirteet kuuluvat psykologian piiriin, voisitko avata analyyttisemmin tätä luonteenpiirrettä?

- toinen, aidosti kiinnostunut

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hämmentävä ketju. Jos voi olla vaikkapa ex-uskovainen, ex-vanki, ex-vihervassari, ex-vaikkamikä, niin miksi ei voi olla ex-vela? Ei asian x haluaminen tai haluamatta jättäminen ole mikään muuttumaton syvä luonteen piirre, jota ei mikään olosuhde voi ikinä muuttaa. Ihmiset hylkäävät uskomuksiaan ja muuttavat mielipiteitään kaiken aikaa.

Yksilötasolla varmasti löytyy niitä ihmisiä jotka ovat varmoja arvoissaan koko elämänsä, täälläkin tämän vela-ajatuksen suhteen sellaisia pari keskustelemassa. Mutta populaatiotasolla vapaaehtoinen lapsettomuus paljon kompleksisempi juttu. Esimerkiksi väestöliitto havaitsee tuon ongelman tutkimuksissaan: vapaaehtoisesti lapsettimien määrä hankala määrittää, ihmiset jotka tällaiseksi itsensä luokittelevat muuttavat kantaa ajassa sen verran, että tarkka arvio hankalaa, moniko oikeasti jättää lapset tekemättä.

Tämä voimakas reaktio entisten vapaaehtoisesti lapsettomien mielen muuttamiseen on varmaankin hyvin uusi ilmiö, koko voimakas vela identiteetti on aika nuori vaikka vapaaehtoisesti lapsettomia on ollut kautta aikain. Kun nykyään ei koeta voimakasta identiteettiä uskonnon kautta näitä vaihtoehtoisia tiukkarajaisia koteja omalle identiteetille on löytynyt, oli se veganismi, ilmastotietoisuus, tai vela. Suhtautuminen identiteettiin on valitettavasti yhtä lokeroivaa ja suvaitsematonta  kuin uskonnoissa ikään: se yksi ainoa tapa olla ja elää oikein, kaikki hiemankin normeista poikkeavat ovat epäilyttäviä, eivät kuulu meihin.

Jotenkin surullista, oletin, että nykyinen yhteiskunta olisi menossa koti suvaitsevaisuutta niin ihonvärin, sukupuolisen suuntautumisen kuin muidenkin elämän valintojen suhteen - ja että sitä suvaitsemattomuutta tuntuu löytyvän niin paljon taholta jonka luulisi ymmärtävän hyvin erilaisten elämänratkaisujen kirjon merkityksen: lasten hankkiminen ei ole pakollista, voi elää elämänsä hyvin monella lailla, miksi ei myös niin, että elää vaikka noin 40 vuotta elämästään velana ihan omasta vakaasta halustaan, ei olosuhteiden takia mutta jos elämän arvot muuttuvat, lopun elämänsä niin, että lapset ovat siinä jotenkin mukana? 

Tarkoitatko siis, että ihmiset, jotka elävät 40 vuotta lapsettomina vakaasta halusta kokevat näiden vuosien menneen jotenkin hukkaan, jos olosuhteiden ja elämän arvojen muuttumisen vuoksi haluavat lapsia elämään mukaan ja sen vuoksi haluavat voimakkaasti identifoitua entisiksi veloiksi? 

Siis koska ihminen nykyään tarvitsee jotain uskonnon tilalle, hän ei voi myöntää vain yksinkertaisesti muuttaneensa mieltään tai muuttuneensa ihmisenä, vaan hänellä on tarve tukeutua henkilöhistoriassaan johonkin vaihtoehtoiseen tiukkarajaiseen ilmiöön?

No joo, tässä selityksessä on kyllä järkeä, joskin on kieltämättä vähän surullista, että näitä tällä tavalla tarvitaan.