Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Onko minun tehtäväni mahdollistaa exälle työssäkäynti ja viikonloppuvapaat?
04.01.2020 |
Lapsia kaksi. Exällä vuorotyö, minulla normi päivätyö. Toivoisin että huoltajuus menisi 50/50, ei välttämättä viikko-viikko-systeemiä, mutta niin että lapset olisi suunnilleen yhtä paljon molemmilla.
No tämä on osoittautunut mahdottomaksi exän vuorotyön takia. Hän ei tietenkään pysty lapsia pitämään iltoja ja viikonloppuja jos on töissä. Lapset on eskari-ja kouluiässä, joten vuorohoitokaan ei tätä ongelmaa ratkaise. No sen olen valmis venymään, lapset on siis minulla suurimman osan ajasta koska minä voin heitä illat ja viikonloput sitten pitää, isällä lapset käy pari päivää viikossa, tai nekin usein pikemminkin vaan lyhyitä iltoja, jos ex pääsee esim. klo. 17 töistä, hakee lapset, ja aamulla vie heidät taas suoraan kouluun.
Mutta sitä en ymmärrä kun ex valittaa ettei hänellä ole ikinä viikonloppuvapaita, kun vapaana viikonloppuna (joita saa töistä tosi vähän) hänen pitäisikin ottaa lapset. Sillähän ei ole mitään merkitystä että töiden vuoksi ei ole pitänyt lapsiaan esim. viiteen viikonloppuun. Onko se nyt oikeasti minun tehtäväni kaiken lisäksi mahdollistaa hänelle vielä jotkut "lapsivapaat" viikonloput?
Kommentit (140)
Vierailija kirjoitti:
Mies voi antaa lapset hoitoon anopille, kaverilleen tai maksulliselle hoitajalle tai olla lasten kanssa burn outin partaalla pitkin hampain. Tai lapset voivat joskus olla ap:n kanssa, vaikka mies ei olisi töissä.
Lapsia taas käy eniten sääliksi.
No mutta täyttyykö siinä isän ja lasten tapaaminen, kun lapset onkin joka toinen vkl jollain hoitajalla tai mummolla, eikä sillä isällä, jonka luona lapset siis periaatteessa silloin ovat?
Tosiasiassahan silloin tapahtuu vain se, että tämä lähivanhempi, jonka nyt siis ajattelen tässä tapauksessa olevan äiti, saa vain sen muka hänelle kuuluvan vapaan lapsista.
Eikö se lasten tapaamisoikeus ole määrätty ihan vaan niiden lasten ja heidän isänsä yhdessäolon mahdollistamiseksi eli se on lasten oikeus saada tavata isäänsä.
En ole koskaan kuullut, että se tarkoittaisikin äidin oikeutta saada olla vapaa lastensa hoitamisesta.
Kun vanhemmat kerran on eronneet, heidän pitää järjestää lasten hoito yhteisesti. Ei sen tarvitsekaan olla mikään viikonloppu. Jos toisella on vuorotyö, silloin hänen on otettava ne lapset luokseen aikana, jolloin hänellä on vapaata töistä. Ei vuorotyöläiset koko ajan ole töissä, heillähän on yleensä sitten pitemmät vapaat aina kierroksen jälkeen. Kolmivuorotöissä ainakin on näin. Ne vapaat osuu sitten milloin viikolle, milloin viikonlopulle.
Isä siis tässä tapauksessa toimittaa äidille työvuorolistansa ja siitä he yhdessä katsovat ja sopivat ne päivät, jolloin lapset on isällään isän vapaiden aikana. Ei äidillä ole mitään oikeutta vaatia, että ne vapaat osuisivat aina viikonlopulle, jotta äiti pääsisi viihtelle.
Muutenkin kannattaisi ja pitäisi näiden lasten tapaamisten hoitaminen tapahtua sovussa ja yhteisymmärryksessä. Edes se.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä tätä lapsivapaasta jankkaamista lukemattomissa eri ketjuissa. Itselle lapset on niin tärkeitä etten tahtoisi luopua puoleksi ajasta, mutta täällä vatvotaan milloin vaan pääsee eroon ja kuinka pitkäksi aikaa. Eikö ne lapset enää merkkaa mitään, kun pääasiallinen vastuu on rangaistus, jota pitää kaikin keinoin saada alennettua.
No minun lapset ei ole puolta ajasta isällään, ja he haluaisi olla. Ajatteletko sinä ollenkaan lastesi etua, omiessasi heidät itsellesi?
Asiat voi nähdä monelta eri kantilta.
Ap
En ole eronnut, enkä ominut lapsia. En vain käsitä tätä ilmiötä vääntää maksimaalisesta lapsivapaan määrästä ja omasta ajasta. Tottakai lapset voi olla paljonkin poissa toisen vanhemman luota, mutta missä vaiheessa se lakkasi surettamasta. Sen sijaan tavaksi on tullut elää jotain uutta nuoruutta ja puhua lapsivapaasta aikuisen pyhänä oikeutena, kun alunperin oli lapsen oikeus molempiin vanhempiin.
Eli siis et edes tiedä mistä puhut. Et ymmärrä lasten pahaa mieltä siitä kun ei näe toista vanhempaa. Tai sitä miten lapset rasittuu kodin vaihtamisesta, vaikka sitä toista vanhempaa haluaakin nähdä ja sitä on kaivannut. Et ymmärrä kuinka raskasta on olla yksin lasten kanssa, vaikka niitä rakastaakin. Ja miten se lapsivapaa ei ole todellakaan mitään "vapaata ja uutta nuoruutta" meille useimmille eronneille, vaan se aika milloin voit hoitaa niitä asioita mitä lasten kanssa ei pysty hoitamaan, jolloin voit ladata akkuja tai tehdä lisää töitä että saat rahaa. Ja miten sitä "lapsivapaata" koko ajan värittää ikävä, huono omatunto, väsymys ja totaalinen tylsistyminen myös ajoittain.
En siis todellakaan kiellä ettenkö myös minä tarvitsisi joskus lapsista hengähdystaukoa, kyllä tarvitsen. Mutta jos olisin halunnut huolehtia lapsistani yksin, olisin tehnyt ne yksin. Tein lapset miehen kanssa, ja mielestäni en ole väärässä, jos vaadin miestä hoitamaan myös oman osuutensa. Koska SE ON lasten etu että he näkevät isäänsä.
Ja ymmärrän kyllä mitä laki asiasta sanoo, tämä olikin nyt enemmän moraalikysymys; olenko minä tässä väärässä, jos en suostu miehen vaatimuksiin omasta ajasta, vaikka ei muutenkaan vietä lastensa kanssa aikaa tarpeeksi.
ap
Mutta mies on eronnut ja bonuslapsi osan viikkoa. Oikein hyvin on tullut tutuksi erolapsen sielunmaisema.
Se, että eron jälkeen on rankkaa on osa eroa, joka pitäisi punnita kun eroaa. Ettei päädy vanhemmaksi, joka odottaa eroonpääsyä omasta lapsestaan. Nämä lapset kun kyllä huomaavat, miten kukaan ei heitä halua, kun pitää päästä jumppaan.
Siis sinä olet lapsiesi kanssa 24/7, edes jumpassa ei voi äiti käydä tai ei lapsiaan rakasta? Vai onko se jumppa kielletty vain eronneilta äideiltä? Vai olisko niin että sinä (virheellisesti) kuvittelet että eron jälkeen pääsee vapaasti mihin tahansa jumppapumppeihin, ja vähän kadehdit sitä ajatusta omasta ajasta, ja siksi puhut eronneista näin ikävästi? Itseäsi jalustalle tuoden...
En puhu ikävästi eronneista, vaan siitä että vanhemmuuden sijasta kiinnostaa lapsivapaa, ja siitä lapsivapaasta aletaan puhua oikeutena, jota pelataan maksimaalinen määrä ”lapsen tunteet” korttia käyttäen. Tätä eivät tee kaikki eronneet, joten en puhu yleisesti kaikista eronneista. Turha käyttää uhrikorttia eronneiden puolesta.
Ja kyllä - on niitä joita kiinnostaa lapsen tunteet - mutta myös näitä joita lapsen tunteet kiinnostaa vain kun se itselle sopii. Esim. Lapsen on sattumalta päästävä etävanhemmalle juuri festarien aikaan. Jos ei onnistu, niin lapsi itkee ikävää (tai sitten äiti olisi halunnut festareille)
Lapsivapaasta ei kukaan kiellä nauttimasta, mutta kun se lapsista eroon pääseminen tuntuu olevan kasvava trendi, arjen fokus. Aikuiset ei halua enää erota vain kumppanistaan, vaan peruuttaa koko perhe-elämän
Pystytkö ymmärtämään sellaista tilannetta, että jos elämässä ei ole pitkään aikaan mitään muuta kuin työ ja ne lapset, se lapsivapaa on aika tärkeä henkireikä, että pää pysyy kasassa. Ydinperheessä elävän on tätä mahdotonta ymmärtää, kun siinä harva on oikeasti täysin yksin niiden lasten kanssa ilman ulkopuolisia aikuiskontakteja (työn lisäksi). On ihan eri asia möllöttää kotona lasten kanssa touhuten pelkkiä lapsijuttuja kuin viettää aikaa perheenä, jossa on toinenkin aikuinen.
Ja tähän piti vielä jatkaa, ajatus vähän katkesi.
Jos elämässä on vuodenkin verran tilanne, että kunnollista lapsivapaata ei ole, tarkoittaako se nyt sitten, että lapsivapaa on arjen fokus? Jos sen vuoden aikana sitten vihdoin on tiedossa se lapsivapaa, onko väärin, että siitä pitää kiinni kynsin hampain? Tottakai lapsivapaista "tapellaan", jos ne ovat harvinaisia ja kauan odotettuja asioita. Vai mitä mieltä sinä olisit, jos työnantajasi sanoisi, että tänä vuonna et pidäkään lomaa? On se kumma kun ei työtä enää viitsitä tehdä, vaan koko ajan pitäisi vain lomailla, niinkö?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä tätä lapsivapaasta jankkaamista lukemattomissa eri ketjuissa. Itselle lapset on niin tärkeitä etten tahtoisi luopua puoleksi ajasta, mutta täällä vatvotaan milloin vaan pääsee eroon ja kuinka pitkäksi aikaa. Eikö ne lapset enää merkkaa mitään, kun pääasiallinen vastuu on rangaistus, jota pitää kaikin keinoin saada alennettua.
No minun lapset ei ole puolta ajasta isällään, ja he haluaisi olla. Ajatteletko sinä ollenkaan lastesi etua, omiessasi heidät itsellesi?
Asiat voi nähdä monelta eri kantilta.
Ap
En ole eronnut, enkä ominut lapsia. En vain käsitä tätä ilmiötä vääntää maksimaalisesta lapsivapaan määrästä ja omasta ajasta. Tottakai lapset voi olla paljonkin poissa toisen vanhemman luota, mutta missä vaiheessa se lakkasi surettamasta. Sen sijaan tavaksi on tullut elää jotain uutta nuoruutta ja puhua lapsivapaasta aikuisen pyhänä oikeutena, kun alunperin oli lapsen oikeus molempiin vanhempiin.
Eli siis et edes tiedä mistä puhut. Et ymmärrä lasten pahaa mieltä siitä kun ei näe toista vanhempaa. Tai sitä miten lapset rasittuu kodin vaihtamisesta, vaikka sitä toista vanhempaa haluaakin nähdä ja sitä on kaivannut. Et ymmärrä kuinka raskasta on olla yksin lasten kanssa, vaikka niitä rakastaakin. Ja miten se lapsivapaa ei ole todellakaan mitään "vapaata ja uutta nuoruutta" meille useimmille eronneille, vaan se aika milloin voit hoitaa niitä asioita mitä lasten kanssa ei pysty hoitamaan, jolloin voit ladata akkuja tai tehdä lisää töitä että saat rahaa. Ja miten sitä "lapsivapaata" koko ajan värittää ikävä, huono omatunto, väsymys ja totaalinen tylsistyminen myös ajoittain.
En siis todellakaan kiellä ettenkö myös minä tarvitsisi joskus lapsista hengähdystaukoa, kyllä tarvitsen. Mutta jos olisin halunnut huolehtia lapsistani yksin, olisin tehnyt ne yksin. Tein lapset miehen kanssa, ja mielestäni en ole väärässä, jos vaadin miestä hoitamaan myös oman osuutensa. Koska SE ON lasten etu että he näkevät isäänsä.
Ja ymmärrän kyllä mitä laki asiasta sanoo, tämä olikin nyt enemmän moraalikysymys; olenko minä tässä väärässä, jos en suostu miehen vaatimuksiin omasta ajasta, vaikka ei muutenkaan vietä lastensa kanssa aikaa tarpeeksi.
ap
Mutta mies on eronnut ja bonuslapsi osan viikkoa. Oikein hyvin on tullut tutuksi erolapsen sielunmaisema.
Se, että eron jälkeen on rankkaa on osa eroa, joka pitäisi punnita kun eroaa. Ettei päädy vanhemmaksi, joka odottaa eroonpääsyä omasta lapsestaan. Nämä lapset kun kyllä huomaavat, miten kukaan ei heitä halua, kun pitää päästä jumppaan.
Siis sinä olet lapsiesi kanssa 24/7, edes jumpassa ei voi äiti käydä tai ei lapsiaan rakasta? Vai onko se jumppa kielletty vain eronneilta äideiltä? Vai olisko niin että sinä (virheellisesti) kuvittelet että eron jälkeen pääsee vapaasti mihin tahansa jumppapumppeihin, ja vähän kadehdit sitä ajatusta omasta ajasta, ja siksi puhut eronneista näin ikävästi? Itseäsi jalustalle tuoden...
En puhu ikävästi eronneista, vaan siitä että vanhemmuuden sijasta kiinnostaa lapsivapaa, ja siitä lapsivapaasta aletaan puhua oikeutena, jota pelataan maksimaalinen määrä ”lapsen tunteet” korttia käyttäen. Tätä eivät tee kaikki eronneet, joten en puhu yleisesti kaikista eronneista. Turha käyttää uhrikorttia eronneiden puolesta.
Ja kyllä - on niitä joita kiinnostaa lapsen tunteet - mutta myös näitä joita lapsen tunteet kiinnostaa vain kun se itselle sopii. Esim. Lapsen on sattumalta päästävä etävanhemmalle juuri festarien aikaan. Jos ei onnistu, niin lapsi itkee ikävää (tai sitten äiti olisi halunnut festareille)
Lapsivapaasta ei kukaan kiellä nauttimasta, mutta kun se lapsista eroon pääseminen tuntuu olevan kasvava trendi, arjen fokus. Aikuiset ei halua enää erota vain kumppanistaan, vaan peruuttaa koko perhe-elämän
Pystytkö ymmärtämään sellaista tilannetta, että jos elämässä ei ole pitkään aikaan mitään muuta kuin työ ja ne lapset, se lapsivapaa on aika tärkeä henkireikä, että pää pysyy kasassa. Ydinperheessä elävän on tätä mahdotonta ymmärtää, kun siinä harva on oikeasti täysin yksin niiden lasten kanssa ilman ulkopuolisia aikuiskontakteja (työn lisäksi). On ihan eri asia möllöttää kotona lasten kanssa touhuten pelkkiä lapsijuttuja kuin viettää aikaa perheenä, jossa on toinenkin aikuinen.
Ja tähän piti vielä jatkaa, ajatus vähän katkesi.
Jos elämässä on vuodenkin verran tilanne, että kunnollista lapsivapaata ei ole, tarkoittaako se nyt sitten, että lapsivapaa on arjen fokus? Jos sen vuoden aikana sitten vihdoin on tiedossa se lapsivapaa, onko väärin, että siitä pitää kiinni kynsin hampain? Tottakai lapsivapaista "tapellaan", jos ne ovat harvinaisia ja kauan odotettuja asioita. Vai mitä mieltä sinä olisit, jos työnantajasi sanoisi, että tänä vuonna et pidäkään lomaa? On se kumma kun ei työtä enää viitsitä tehdä, vaan koko ajan pitäisi vain lomailla, niinkö?
Kannattaako kiillottaa kruunua jollain ”yksi lapsivapaa vuodessa” esimerkillä. Kun kyse oli näistä ihmisistä, jotka hoitaa esim. vuoroviikoin ja nimenomaan haluaa lapsestaan omaa aikaa että voi elää itselleen sen viikon.
Vaikka minulla on mies, niin edelleen hoidan lapseni pääosin yksin johtuen lasten iästä ja vuorotyöstä. Kolmen vuoden aikana olen käynyt ehkä sen viitisen kertaa lenkillä yksin. Huvittaa eronneen käsitys, että vain eronnut ymmärtää arjen rankkuuden. Jos mies meillä on kolmesti viikossa yöllä kotona ja bonuslapsi vapaapäivinä (käy kierroksilla vaihdoksesta), niin eipä siinä kovin montaa päivää jää kun pitää miehen levätä myös joskus, ettei tule sydäri sillä aikaa kun emäntä ottaa omaa aikaa. Vuoroviikko-järjestelystä voimme vain ”unelmoida”
Tähän kai voi sanoa, että sellaista se elämä on. Nyt sun ap vaan täytyy jaksaa, se on sun tehtävä. Isä ei ole ennenkään ottanut juuri vastuuta lapsista, niin ei se asia muutu eroamalla. Vaikeammaksi vaan tuli kun et näe edes niitä työvuorolistoja enää. Mikään pakko sen isän ei olisi ottaa lapsia ollenkaan. Onneksi kuitenkin nyt ottaa edes jonkin aikaa viikosta. Eli sulla on oikeasti hyvin asiat verrattuna johonkuhun toiseen, joka on OIKEASTI YH.
Vierailija kirjoitti:
En ota muuten kantaa mihinkään, mutta ihmisen elämä voi käydä aika raskaaksi, jos kaikki viikonloput on joko töissä tai lapsien ehdoilla.
Mutta sehän on kuitenkin valintakysymys.
Minä karjatilallisena olen töissä 24/7/365 kuten puolisokin mutta ei ole kertaakaan tullut olo että tätä pitäisi pitää raskaana. Työ on raskasta mutta se että omista lapsista pitäisi saada ”lomaa”
Ihmiset saa kyllä kaikesta raskasta halutessaan. Mutta sitähän se nykyään on, focus on omassa navassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä tätä lapsivapaasta jankkaamista lukemattomissa eri ketjuissa. Itselle lapset on niin tärkeitä etten tahtoisi luopua puoleksi ajasta, mutta täällä vatvotaan milloin vaan pääsee eroon ja kuinka pitkäksi aikaa. Eikö ne lapset enää merkkaa mitään, kun pääasiallinen vastuu on rangaistus, jota pitää kaikin keinoin saada alennettua.
No minun lapset ei ole puolta ajasta isällään, ja he haluaisi olla. Ajatteletko sinä ollenkaan lastesi etua, omiessasi heidät itsellesi?
Asiat voi nähdä monelta eri kantilta.
Ap
En ole eronnut, enkä ominut lapsia. En vain käsitä tätä ilmiötä vääntää maksimaalisesta lapsivapaan määrästä ja omasta ajasta. Tottakai lapset voi olla paljonkin poissa toisen vanhemman luota, mutta missä vaiheessa se lakkasi surettamasta. Sen sijaan tavaksi on tullut elää jotain uutta nuoruutta ja puhua lapsivapaasta aikuisen pyhänä oikeutena, kun alunperin oli lapsen oikeus molempiin vanhempiin.
Eli siis et edes tiedä mistä puhut. Et ymmärrä lasten pahaa mieltä siitä kun ei näe toista vanhempaa. Tai sitä miten lapset rasittuu kodin vaihtamisesta, vaikka sitä toista vanhempaa haluaakin nähdä ja sitä on kaivannut. Et ymmärrä kuinka raskasta on olla yksin lasten kanssa, vaikka niitä rakastaakin. Ja miten se lapsivapaa ei ole todellakaan mitään "vapaata ja uutta nuoruutta" meille useimmille eronneille, vaan se aika milloin voit hoitaa niitä asioita mitä lasten kanssa ei pysty hoitamaan, jolloin voit ladata akkuja tai tehdä lisää töitä että saat rahaa. Ja miten sitä "lapsivapaata" koko ajan värittää ikävä, huono omatunto, väsymys ja totaalinen tylsistyminen myös ajoittain.
En siis todellakaan kiellä ettenkö myös minä tarvitsisi joskus lapsista hengähdystaukoa, kyllä tarvitsen. Mutta jos olisin halunnut huolehtia lapsistani yksin, olisin tehnyt ne yksin. Tein lapset miehen kanssa, ja mielestäni en ole väärässä, jos vaadin miestä hoitamaan myös oman osuutensa. Koska SE ON lasten etu että he näkevät isäänsä.
Ja ymmärrän kyllä mitä laki asiasta sanoo, tämä olikin nyt enemmän moraalikysymys; olenko minä tässä väärässä, jos en suostu miehen vaatimuksiin omasta ajasta, vaikka ei muutenkaan vietä lastensa kanssa aikaa tarpeeksi.
ap
Mutta mies on eronnut ja bonuslapsi osan viikkoa. Oikein hyvin on tullut tutuksi erolapsen sielunmaisema.
Se, että eron jälkeen on rankkaa on osa eroa, joka pitäisi punnita kun eroaa. Ettei päädy vanhemmaksi, joka odottaa eroonpääsyä omasta lapsestaan. Nämä lapset kun kyllä huomaavat, miten kukaan ei heitä halua, kun pitää päästä jumppaan.
Siis sinä olet lapsiesi kanssa 24/7, edes jumpassa ei voi äiti käydä tai ei lapsiaan rakasta? Vai onko se jumppa kielletty vain eronneilta äideiltä? Vai olisko niin että sinä (virheellisesti) kuvittelet että eron jälkeen pääsee vapaasti mihin tahansa jumppapumppeihin, ja vähän kadehdit sitä ajatusta omasta ajasta, ja siksi puhut eronneista näin ikävästi? Itseäsi jalustalle tuoden...
En puhu ikävästi eronneista, vaan siitä että vanhemmuuden sijasta kiinnostaa lapsivapaa, ja siitä lapsivapaasta aletaan puhua oikeutena, jota pelataan maksimaalinen määrä ”lapsen tunteet” korttia käyttäen. Tätä eivät tee kaikki eronneet, joten en puhu yleisesti kaikista eronneista. Turha käyttää uhrikorttia eronneiden puolesta.
Ja kyllä - on niitä joita kiinnostaa lapsen tunteet - mutta myös näitä joita lapsen tunteet kiinnostaa vain kun se itselle sopii. Esim. Lapsen on sattumalta päästävä etävanhemmalle juuri festarien aikaan. Jos ei onnistu, niin lapsi itkee ikävää (tai sitten äiti olisi halunnut festareille)
Lapsivapaasta ei kukaan kiellä nauttimasta, mutta kun se lapsista eroon pääseminen tuntuu olevan kasvava trendi, arjen fokus. Aikuiset ei halua enää erota vain kumppanistaan, vaan peruuttaa koko perhe-elämän
Höpö höpö.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ota muuten kantaa mihinkään, mutta ihmisen elämä voi käydä aika raskaaksi, jos kaikki viikonloput on joko töissä tai lapsien ehdoilla.
Mutta sehän on kuitenkin valintakysymys.
Minä karjatilallisena olen töissä 24/7/365 kuten puolisokin mutta ei ole kertaakaan tullut olo että tätä pitäisi pitää raskaana. Työ on raskasta mutta se että omista lapsista pitäisi saada ”lomaa”
Ihmiset saa kyllä kaikesta raskasta halutessaan. Mutta sitähän se nykyään on, focus on omassa navassa.
No just joo. Tuohan tarkoittaa sitä, että sinä lasket nukkumisenkin työksi tai et nuku ollenkaan. Me muut puhumme oikeista työajoista eikä mistään "olen karjatilallinen" -työajoista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä tätä lapsivapaasta jankkaamista lukemattomissa eri ketjuissa. Itselle lapset on niin tärkeitä etten tahtoisi luopua puoleksi ajasta, mutta täällä vatvotaan milloin vaan pääsee eroon ja kuinka pitkäksi aikaa. Eikö ne lapset enää merkkaa mitään, kun pääasiallinen vastuu on rangaistus, jota pitää kaikin keinoin saada alennettua.
No minun lapset ei ole puolta ajasta isällään, ja he haluaisi olla. Ajatteletko sinä ollenkaan lastesi etua, omiessasi heidät itsellesi?
Asiat voi nähdä monelta eri kantilta.
Ap
En ole eronnut, enkä ominut lapsia. En vain käsitä tätä ilmiötä vääntää maksimaalisesta lapsivapaan määrästä ja omasta ajasta. Tottakai lapset voi olla paljonkin poissa toisen vanhemman luota, mutta missä vaiheessa se lakkasi surettamasta. Sen sijaan tavaksi on tullut elää jotain uutta nuoruutta ja puhua lapsivapaasta aikuisen pyhänä oikeutena, kun alunperin oli lapsen oikeus molempiin vanhempiin.
Eli siis et edes tiedä mistä puhut. Et ymmärrä lasten pahaa mieltä siitä kun ei näe toista vanhempaa. Tai sitä miten lapset rasittuu kodin vaihtamisesta, vaikka sitä toista vanhempaa haluaakin nähdä ja sitä on kaivannut. Et ymmärrä kuinka raskasta on olla yksin lasten kanssa, vaikka niitä rakastaakin. Ja miten se lapsivapaa ei ole todellakaan mitään "vapaata ja uutta nuoruutta" meille useimmille eronneille, vaan se aika milloin voit hoitaa niitä asioita mitä lasten kanssa ei pysty hoitamaan, jolloin voit ladata akkuja tai tehdä lisää töitä että saat rahaa. Ja miten sitä "lapsivapaata" koko ajan värittää ikävä, huono omatunto, väsymys ja totaalinen tylsistyminen myös ajoittain.
En siis todellakaan kiellä ettenkö myös minä tarvitsisi joskus lapsista hengähdystaukoa, kyllä tarvitsen. Mutta jos olisin halunnut huolehtia lapsistani yksin, olisin tehnyt ne yksin. Tein lapset miehen kanssa, ja mielestäni en ole väärässä, jos vaadin miestä hoitamaan myös oman osuutensa. Koska SE ON lasten etu että he näkevät isäänsä.
Ja ymmärrän kyllä mitä laki asiasta sanoo, tämä olikin nyt enemmän moraalikysymys; olenko minä tässä väärässä, jos en suostu miehen vaatimuksiin omasta ajasta, vaikka ei muutenkaan vietä lastensa kanssa aikaa tarpeeksi.
ap
Mutta mies on eronnut ja bonuslapsi osan viikkoa. Oikein hyvin on tullut tutuksi erolapsen sielunmaisema.
Se, että eron jälkeen on rankkaa on osa eroa, joka pitäisi punnita kun eroaa. Ettei päädy vanhemmaksi, joka odottaa eroonpääsyä omasta lapsestaan. Nämä lapset kun kyllä huomaavat, miten kukaan ei heitä halua, kun pitää päästä jumppaan.
Siis sinä olet lapsiesi kanssa 24/7, edes jumpassa ei voi äiti käydä tai ei lapsiaan rakasta? Vai onko se jumppa kielletty vain eronneilta äideiltä? Vai olisko niin että sinä (virheellisesti) kuvittelet että eron jälkeen pääsee vapaasti mihin tahansa jumppapumppeihin, ja vähän kadehdit sitä ajatusta omasta ajasta, ja siksi puhut eronneista näin ikävästi? Itseäsi jalustalle tuoden...
En puhu ikävästi eronneista, vaan siitä että vanhemmuuden sijasta kiinnostaa lapsivapaa, ja siitä lapsivapaasta aletaan puhua oikeutena, jota pelataan maksimaalinen määrä ”lapsen tunteet” korttia käyttäen. Tätä eivät tee kaikki eronneet, joten en puhu yleisesti kaikista eronneista. Turha käyttää uhrikorttia eronneiden puolesta.
Ja kyllä - on niitä joita kiinnostaa lapsen tunteet - mutta myös näitä joita lapsen tunteet kiinnostaa vain kun se itselle sopii. Esim. Lapsen on sattumalta päästävä etävanhemmalle juuri festarien aikaan. Jos ei onnistu, niin lapsi itkee ikävää (tai sitten äiti olisi halunnut festareille)
Lapsivapaasta ei kukaan kiellä nauttimasta, mutta kun se lapsista eroon pääseminen tuntuu olevan kasvava trendi, arjen fokus. Aikuiset ei halua enää erota vain kumppanistaan, vaan peruuttaa koko perhe-elämän
Pystytkö ymmärtämään sellaista tilannetta, että jos elämässä ei ole pitkään aikaan mitään muuta kuin työ ja ne lapset, se lapsivapaa on aika tärkeä henkireikä, että pää pysyy kasassa. Ydinperheessä elävän on tätä mahdotonta ymmärtää, kun siinä harva on oikeasti täysin yksin niiden lasten kanssa ilman ulkopuolisia aikuiskontakteja (työn lisäksi). On ihan eri asia möllöttää kotona lasten kanssa touhuten pelkkiä lapsijuttuja kuin viettää aikaa perheenä, jossa on toinenkin aikuinen.
Ja tähän piti vielä jatkaa, ajatus vähän katkesi.
Jos elämässä on vuodenkin verran tilanne, että kunnollista lapsivapaata ei ole, tarkoittaako se nyt sitten, että lapsivapaa on arjen fokus? Jos sen vuoden aikana sitten vihdoin on tiedossa se lapsivapaa, onko väärin, että siitä pitää kiinni kynsin hampain? Tottakai lapsivapaista "tapellaan", jos ne ovat harvinaisia ja kauan odotettuja asioita. Vai mitä mieltä sinä olisit, jos työnantajasi sanoisi, että tänä vuonna et pidäkään lomaa? On se kumma kun ei työtä enää viitsitä tehdä, vaan koko ajan pitäisi vain lomailla, niinkö?
Kannattaako kiillottaa kruunua jollain ”yksi lapsivapaa vuodessa” esimerkillä. Kun kyse oli näistä ihmisistä, jotka hoitaa esim. vuoroviikoin ja nimenomaan haluaa lapsestaan omaa aikaa että voi elää itselleen sen viikon.
Vaikka minulla on mies, niin edelleen hoidan lapseni pääosin yksin johtuen lasten iästä ja vuorotyöstä. Kolmen vuoden aikana olen käynyt ehkä sen viitisen kertaa lenkillä yksin. Huvittaa eronneen käsitys, että vain eronnut ymmärtää arjen rankkuuden. Jos mies meillä on kolmesti viikossa yöllä kotona ja bonuslapsi vapaapäivinä (käy kierroksilla vaihdoksesta), niin eipä siinä kovin montaa päivää jää kun pitää miehen levätä myös joskus, ettei tule sydäri sillä aikaa kun emäntä ottaa omaa aikaa. Vuoroviikko-järjestelystä voimme vain ”unelmoida”
Miten niin oli kyse näistä ihmisistä? Eihän ap:lla ja hänen exällään ole ollenkaan tällainen tilanne. Kukaan ei ole tässä ketjussa puhunut lapsivapaiden osalta, että pitäisi elää itselleen viikon. Silti päätit tulla taivastelemaan, miten itsekkäitä lapsivapaan haluajat (esim ap ja hänen exänsä) ovat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä tätä lapsivapaasta jankkaamista lukemattomissa eri ketjuissa. Itselle lapset on niin tärkeitä etten tahtoisi luopua puoleksi ajasta, mutta täällä vatvotaan milloin vaan pääsee eroon ja kuinka pitkäksi aikaa. Eikö ne lapset enää merkkaa mitään, kun pääasiallinen vastuu on rangaistus, jota pitää kaikin keinoin saada alennettua.
No minun lapset ei ole puolta ajasta isällään, ja he haluaisi olla. Ajatteletko sinä ollenkaan lastesi etua, omiessasi heidät itsellesi?
Asiat voi nähdä monelta eri kantilta.
Ap
En ole eronnut, enkä ominut lapsia. En vain käsitä tätä ilmiötä vääntää maksimaalisesta lapsivapaan määrästä ja omasta ajasta. Tottakai lapset voi olla paljonkin poissa toisen vanhemman luota, mutta missä vaiheessa se lakkasi surettamasta. Sen sijaan tavaksi on tullut elää jotain uutta nuoruutta ja puhua lapsivapaasta aikuisen pyhänä oikeutena, kun alunperin oli lapsen oikeus molempiin vanhempiin.
Eli siis et edes tiedä mistä puhut. Et ymmärrä lasten pahaa mieltä siitä kun ei näe toista vanhempaa. Tai sitä miten lapset rasittuu kodin vaihtamisesta, vaikka sitä toista vanhempaa haluaakin nähdä ja sitä on kaivannut. Et ymmärrä kuinka raskasta on olla yksin lasten kanssa, vaikka niitä rakastaakin. Ja miten se lapsivapaa ei ole todellakaan mitään "vapaata ja uutta nuoruutta" meille useimmille eronneille, vaan se aika milloin voit hoitaa niitä asioita mitä lasten kanssa ei pysty hoitamaan, jolloin voit ladata akkuja tai tehdä lisää töitä että saat rahaa. Ja miten sitä "lapsivapaata" koko ajan värittää ikävä, huono omatunto, väsymys ja totaalinen tylsistyminen myös ajoittain.
En siis todellakaan kiellä ettenkö myös minä tarvitsisi joskus lapsista hengähdystaukoa, kyllä tarvitsen. Mutta jos olisin halunnut huolehtia lapsistani yksin, olisin tehnyt ne yksin. Tein lapset miehen kanssa, ja mielestäni en ole väärässä, jos vaadin miestä hoitamaan myös oman osuutensa. Koska SE ON lasten etu että he näkevät isäänsä.
Ja ymmärrän kyllä mitä laki asiasta sanoo, tämä olikin nyt enemmän moraalikysymys; olenko minä tässä väärässä, jos en suostu miehen vaatimuksiin omasta ajasta, vaikka ei muutenkaan vietä lastensa kanssa aikaa tarpeeksi.
ap
Mutta mies on eronnut ja bonuslapsi osan viikkoa. Oikein hyvin on tullut tutuksi erolapsen sielunmaisema.
Se, että eron jälkeen on rankkaa on osa eroa, joka pitäisi punnita kun eroaa. Ettei päädy vanhemmaksi, joka odottaa eroonpääsyä omasta lapsestaan. Nämä lapset kun kyllä huomaavat, miten kukaan ei heitä halua, kun pitää päästä jumppaan.
Siis sinä olet lapsiesi kanssa 24/7, edes jumpassa ei voi äiti käydä tai ei lapsiaan rakasta? Vai onko se jumppa kielletty vain eronneilta äideiltä? Vai olisko niin että sinä (virheellisesti) kuvittelet että eron jälkeen pääsee vapaasti mihin tahansa jumppapumppeihin, ja vähän kadehdit sitä ajatusta omasta ajasta, ja siksi puhut eronneista näin ikävästi? Itseäsi jalustalle tuoden...
En puhu ikävästi eronneista, vaan siitä että vanhemmuuden sijasta kiinnostaa lapsivapaa, ja siitä lapsivapaasta aletaan puhua oikeutena, jota pelataan maksimaalinen määrä ”lapsen tunteet” korttia käyttäen. Tätä eivät tee kaikki eronneet, joten en puhu yleisesti kaikista eronneista. Turha käyttää uhrikorttia eronneiden puolesta.
Ja kyllä - on niitä joita kiinnostaa lapsen tunteet - mutta myös näitä joita lapsen tunteet kiinnostaa vain kun se itselle sopii. Esim. Lapsen on sattumalta päästävä etävanhemmalle juuri festarien aikaan. Jos ei onnistu, niin lapsi itkee ikävää (tai sitten äiti olisi halunnut festareille)
Lapsivapaasta ei kukaan kiellä nauttimasta, mutta kun se lapsista eroon pääseminen tuntuu olevan kasvava trendi, arjen fokus. Aikuiset ei halua enää erota vain kumppanistaan, vaan peruuttaa koko perhe-elämän
Pystytkö ymmärtämään sellaista tilannetta, että jos elämässä ei ole pitkään aikaan mitään muuta kuin työ ja ne lapset, se lapsivapaa on aika tärkeä henkireikä, että pää pysyy kasassa. Ydinperheessä elävän on tätä mahdotonta ymmärtää, kun siinä harva on oikeasti täysin yksin niiden lasten kanssa ilman ulkopuolisia aikuiskontakteja (työn lisäksi). On ihan eri asia möllöttää kotona lasten kanssa touhuten pelkkiä lapsijuttuja kuin viettää aikaa perheenä, jossa on toinenkin aikuinen.
Ja tähän piti vielä jatkaa, ajatus vähän katkesi.
Jos elämässä on vuodenkin verran tilanne, että kunnollista lapsivapaata ei ole, tarkoittaako se nyt sitten, että lapsivapaa on arjen fokus? Jos sen vuoden aikana sitten vihdoin on tiedossa se lapsivapaa, onko väärin, että siitä pitää kiinni kynsin hampain? Tottakai lapsivapaista "tapellaan", jos ne ovat harvinaisia ja kauan odotettuja asioita. Vai mitä mieltä sinä olisit, jos työnantajasi sanoisi, että tänä vuonna et pidäkään lomaa? On se kumma kun ei työtä enää viitsitä tehdä, vaan koko ajan pitäisi vain lomailla, niinkö?
Kannattaako kiillottaa kruunua jollain ”yksi lapsivapaa vuodessa” esimerkillä. Kun kyse oli näistä ihmisistä, jotka hoitaa esim. vuoroviikoin ja nimenomaan haluaa lapsestaan omaa aikaa että voi elää itselleen sen viikon.
Vaikka minulla on mies, niin edelleen hoidan lapseni pääosin yksin johtuen lasten iästä ja vuorotyöstä. Kolmen vuoden aikana olen käynyt ehkä sen viitisen kertaa lenkillä yksin. Huvittaa eronneen käsitys, että vain eronnut ymmärtää arjen rankkuuden. Jos mies meillä on kolmesti viikossa yöllä kotona ja bonuslapsi vapaapäivinä (käy kierroksilla vaihdoksesta), niin eipä siinä kovin montaa päivää jää kun pitää miehen levätä myös joskus, ettei tule sydäri sillä aikaa kun emäntä ottaa omaa aikaa. Vuoroviikko-järjestelystä voimme vain ”unelmoida”
Vain eronnut ymmärtää eronneen arjen rankkuuden.
Vaikuttaa siltä että teidän uusperhe ei ole kovin toimiva ja projisoit noita juttuja nyt muihin eronneisiin. Vaikutat jokseenkin katkeralta siitä että sinun bonuslapsen äidillä on “enemmän vapaa-aikaa”, kun sinä siellä hoidat omat ja bonuslapsen eikä mieskään hirveästi näytä osallistuvan koska “työ”.
No, aina voi erota jos kuvittelee että se omaa elämää jotenkin helpottaa, ei tartte sit “unelmoida”.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä tätä lapsivapaasta jankkaamista lukemattomissa eri ketjuissa. Itselle lapset on niin tärkeitä etten tahtoisi luopua puoleksi ajasta, mutta täällä vatvotaan milloin vaan pääsee eroon ja kuinka pitkäksi aikaa. Eikö ne lapset enää merkkaa mitään, kun pääasiallinen vastuu on rangaistus, jota pitää kaikin keinoin saada alennettua.
No minun lapset ei ole puolta ajasta isällään, ja he haluaisi olla. Ajatteletko sinä ollenkaan lastesi etua, omiessasi heidät itsellesi?
Asiat voi nähdä monelta eri kantilta.
Ap
En ole eronnut, enkä ominut lapsia. En vain käsitä tätä ilmiötä vääntää maksimaalisesta lapsivapaan määrästä ja omasta ajasta. Tottakai lapset voi olla paljonkin poissa toisen vanhemman luota, mutta missä vaiheessa se lakkasi surettamasta. Sen sijaan tavaksi on tullut elää jotain uutta nuoruutta ja puhua lapsivapaasta aikuisen pyhänä oikeutena, kun alunperin oli lapsen oikeus molempiin vanhempiin.
Eli siis et edes tiedä mistä puhut. Et ymmärrä lasten pahaa mieltä siitä kun ei näe toista vanhempaa. Tai sitä miten lapset rasittuu kodin vaihtamisesta, vaikka sitä toista vanhempaa haluaakin nähdä ja sitä on kaivannut. Et ymmärrä kuinka raskasta on olla yksin lasten kanssa, vaikka niitä rakastaakin. Ja miten se lapsivapaa ei ole todellakaan mitään "vapaata ja uutta nuoruutta" meille useimmille eronneille, vaan se aika milloin voit hoitaa niitä asioita mitä lasten kanssa ei pysty hoitamaan, jolloin voit ladata akkuja tai tehdä lisää töitä että saat rahaa. Ja miten sitä "lapsivapaata" koko ajan värittää ikävä, huono omatunto, väsymys ja totaalinen tylsistyminen myös ajoittain.
En siis todellakaan kiellä ettenkö myös minä tarvitsisi joskus lapsista hengähdystaukoa, kyllä tarvitsen. Mutta jos olisin halunnut huolehtia lapsistani yksin, olisin tehnyt ne yksin. Tein lapset miehen kanssa, ja mielestäni en ole väärässä, jos vaadin miestä hoitamaan myös oman osuutensa. Koska SE ON lasten etu että he näkevät isäänsä.
Ja ymmärrän kyllä mitä laki asiasta sanoo, tämä olikin nyt enemmän moraalikysymys; olenko minä tässä väärässä, jos en suostu miehen vaatimuksiin omasta ajasta, vaikka ei muutenkaan vietä lastensa kanssa aikaa tarpeeksi.
ap
Mutta mies on eronnut ja bonuslapsi osan viikkoa. Oikein hyvin on tullut tutuksi erolapsen sielunmaisema.
Se, että eron jälkeen on rankkaa on osa eroa, joka pitäisi punnita kun eroaa. Ettei päädy vanhemmaksi, joka odottaa eroonpääsyä omasta lapsestaan. Nämä lapset kun kyllä huomaavat, miten kukaan ei heitä halua, kun pitää päästä jumppaan.
Siis sinä olet lapsiesi kanssa 24/7, edes jumpassa ei voi äiti käydä tai ei lapsiaan rakasta? Vai onko se jumppa kielletty vain eronneilta äideiltä? Vai olisko niin että sinä (virheellisesti) kuvittelet että eron jälkeen pääsee vapaasti mihin tahansa jumppapumppeihin, ja vähän kadehdit sitä ajatusta omasta ajasta, ja siksi puhut eronneista näin ikävästi? Itseäsi jalustalle tuoden...
En puhu ikävästi eronneista, vaan siitä että vanhemmuuden sijasta kiinnostaa lapsivapaa, ja siitä lapsivapaasta aletaan puhua oikeutena, jota pelataan maksimaalinen määrä ”lapsen tunteet” korttia käyttäen. Tätä eivät tee kaikki eronneet, joten en puhu yleisesti kaikista eronneista. Turha käyttää uhrikorttia eronneiden puolesta.
Ja kyllä - on niitä joita kiinnostaa lapsen tunteet - mutta myös näitä joita lapsen tunteet kiinnostaa vain kun se itselle sopii. Esim. Lapsen on sattumalta päästävä etävanhemmalle juuri festarien aikaan. Jos ei onnistu, niin lapsi itkee ikävää (tai sitten äiti olisi halunnut festareille)
Lapsivapaasta ei kukaan kiellä nauttimasta, mutta kun se lapsista eroon pääseminen tuntuu olevan kasvava trendi, arjen fokus. Aikuiset ei halua enää erota vain kumppanistaan, vaan peruuttaa koko perhe-elämän
Pystytkö ymmärtämään sellaista tilannetta, että jos elämässä ei ole pitkään aikaan mitään muuta kuin työ ja ne lapset, se lapsivapaa on aika tärkeä henkireikä, että pää pysyy kasassa. Ydinperheessä elävän on tätä mahdotonta ymmärtää, kun siinä harva on oikeasti täysin yksin niiden lasten kanssa ilman ulkopuolisia aikuiskontakteja (työn lisäksi). On ihan eri asia möllöttää kotona lasten kanssa touhuten pelkkiä lapsijuttuja kuin viettää aikaa perheenä, jossa on toinenkin aikuinen.
Ja tähän piti vielä jatkaa, ajatus vähän katkesi.
Jos elämässä on vuodenkin verran tilanne, että kunnollista lapsivapaata ei ole, tarkoittaako se nyt sitten, että lapsivapaa on arjen fokus? Jos sen vuoden aikana sitten vihdoin on tiedossa se lapsivapaa, onko väärin, että siitä pitää kiinni kynsin hampain? Tottakai lapsivapaista "tapellaan", jos ne ovat harvinaisia ja kauan odotettuja asioita. Vai mitä mieltä sinä olisit, jos työnantajasi sanoisi, että tänä vuonna et pidäkään lomaa? On se kumma kun ei työtä enää viitsitä tehdä, vaan koko ajan pitäisi vain lomailla, niinkö?
Kannattaako kiillottaa kruunua jollain ”yksi lapsivapaa vuodessa” esimerkillä. Kun kyse oli näistä ihmisistä, jotka hoitaa esim. vuoroviikoin ja nimenomaan haluaa lapsestaan omaa aikaa että voi elää itselleen sen viikon.
Vaikka minulla on mies, niin edelleen hoidan lapseni pääosin yksin johtuen lasten iästä ja vuorotyöstä. Kolmen vuoden aikana olen käynyt ehkä sen viitisen kertaa lenkillä yksin. Huvittaa eronneen käsitys, että vain eronnut ymmärtää arjen rankkuuden. Jos mies meillä on kolmesti viikossa yöllä kotona ja bonuslapsi vapaapäivinä (käy kierroksilla vaihdoksesta), niin eipä siinä kovin montaa päivää jää kun pitää miehen levätä myös joskus, ettei tule sydäri sillä aikaa kun emäntä ottaa omaa aikaa. Vuoroviikko-järjestelystä voimme vain ”unelmoida”
Miten niin oli kyse näistä ihmisistä? Eihän ap:lla ja hänen exällään ole ollenkaan tällainen tilanne. Kukaan ei ole tässä ketjussa puhunut lapsivapaiden osalta, että pitäisi elää itselleen viikon. Silti päätit tulla taivastelemaan, miten itsekkäitä lapsivapaan haluajat (esim ap ja hänen exänsä) ovat.
Höpöhöpö, aloitin yleisesti ja jatkoin yleisesti. Jos ei muuta enää keksi niin aika kuivaa
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi erotessa alkaa aina valitus ettei saa lapsista tarpeeksi vapaata. Näät varmasti lapsia nyt vähemmän kun vielä yhdessä ollessa.
Koska silloin olet lapsista vastuussa täysin yksin silloin, kun lapset ovat sinun luonasi. Yhdessä asuessa sitä omaa aikaa esim harrastuksia varten järjestyy vaikka joka päivä molemmille sen tunnin verran, kun toinen hoitaa lasta. Monilta parisuhteessa eläviltä tämä unohtuu, että eron jälkeen ei niin vain kipaistakaan lenkille tai Maijan kanssa käymään elokuvissa, vaan ne pitää tehdä silloin, kun lapset eivät ole kotona.
Eipä niissä vuorotyöperheissä ennen eroakaan saa mitään omaa aikaa tuntia per päivä. Hoidan nyt lapset yksin ihan joka viikko, ja silloin harvoin kun mies on koko illan kotona, en lähde lenkille tai shoppaamaan, vaan vietän aikaa miehen ja lasten kanssa.
Hei kuule, minä elin tuota arkea ennen meidän eroa, tiedän mitä se on. Ja voin kertoa että eron jälkeen on todellakin vielä enemmän yksin. Sulla kuitenkin on mahdollisuus lähteä vaikka lenkille, jos haluat. Jo se tieto että on joku jolle soittaa jos tulee hätä, on aika paljon turvaa antavaa. Eron jälkeen se turva on etsittävä muualta kuin puolisosta, eikä kaikki sitä löydä.
ap
Sulla ap on kohta kaksi kouluikäistä lasta, aivan varmasti pääset säkin lenkille, jos vain haluat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä tätä lapsivapaasta jankkaamista lukemattomissa eri ketjuissa. Itselle lapset on niin tärkeitä etten tahtoisi luopua puoleksi ajasta, mutta täällä vatvotaan milloin vaan pääsee eroon ja kuinka pitkäksi aikaa. Eikö ne lapset enää merkkaa mitään, kun pääasiallinen vastuu on rangaistus, jota pitää kaikin keinoin saada alennettua.
No minun lapset ei ole puolta ajasta isällään, ja he haluaisi olla. Ajatteletko sinä ollenkaan lastesi etua, omiessasi heidät itsellesi?
Asiat voi nähdä monelta eri kantilta.
Ap
En ole eronnut, enkä ominut lapsia. En vain käsitä tätä ilmiötä vääntää maksimaalisesta lapsivapaan määrästä ja omasta ajasta. Tottakai lapset voi olla paljonkin poissa toisen vanhemman luota, mutta missä vaiheessa se lakkasi surettamasta. Sen sijaan tavaksi on tullut elää jotain uutta nuoruutta ja puhua lapsivapaasta aikuisen pyhänä oikeutena, kun alunperin oli lapsen oikeus molempiin vanhempiin.
Eli siis et edes tiedä mistä puhut. Et ymmärrä lasten pahaa mieltä siitä kun ei näe toista vanhempaa. Tai sitä miten lapset rasittuu kodin vaihtamisesta, vaikka sitä toista vanhempaa haluaakin nähdä ja sitä on kaivannut. Et ymmärrä kuinka raskasta on olla yksin lasten kanssa, vaikka niitä rakastaakin. Ja miten se lapsivapaa ei ole todellakaan mitään "vapaata ja uutta nuoruutta" meille useimmille eronneille, vaan se aika milloin voit hoitaa niitä asioita mitä lasten kanssa ei pysty hoitamaan, jolloin voit ladata akkuja tai tehdä lisää töitä että saat rahaa. Ja miten sitä "lapsivapaata" koko ajan värittää ikävä, huono omatunto, väsymys ja totaalinen tylsistyminen myös ajoittain.
En siis todellakaan kiellä ettenkö myös minä tarvitsisi joskus lapsista hengähdystaukoa, kyllä tarvitsen. Mutta jos olisin halunnut huolehtia lapsistani yksin, olisin tehnyt ne yksin. Tein lapset miehen kanssa, ja mielestäni en ole väärässä, jos vaadin miestä hoitamaan myös oman osuutensa. Koska SE ON lasten etu että he näkevät isäänsä.
Ja ymmärrän kyllä mitä laki asiasta sanoo, tämä olikin nyt enemmän moraalikysymys; olenko minä tässä väärässä, jos en suostu miehen vaatimuksiin omasta ajasta, vaikka ei muutenkaan vietä lastensa kanssa aikaa tarpeeksi.
ap
Mutta mies on eronnut ja bonuslapsi osan viikkoa. Oikein hyvin on tullut tutuksi erolapsen sielunmaisema.
Se, että eron jälkeen on rankkaa on osa eroa, joka pitäisi punnita kun eroaa. Ettei päädy vanhemmaksi, joka odottaa eroonpääsyä omasta lapsestaan. Nämä lapset kun kyllä huomaavat, miten kukaan ei heitä halua, kun pitää päästä jumppaan.
Siis sinä olet lapsiesi kanssa 24/7, edes jumpassa ei voi äiti käydä tai ei lapsiaan rakasta? Vai onko se jumppa kielletty vain eronneilta äideiltä? Vai olisko niin että sinä (virheellisesti) kuvittelet että eron jälkeen pääsee vapaasti mihin tahansa jumppapumppeihin, ja vähän kadehdit sitä ajatusta omasta ajasta, ja siksi puhut eronneista näin ikävästi? Itseäsi jalustalle tuoden...
En puhu ikävästi eronneista, vaan siitä että vanhemmuuden sijasta kiinnostaa lapsivapaa, ja siitä lapsivapaasta aletaan puhua oikeutena, jota pelataan maksimaalinen määrä ”lapsen tunteet” korttia käyttäen. Tätä eivät tee kaikki eronneet, joten en puhu yleisesti kaikista eronneista. Turha käyttää uhrikorttia eronneiden puolesta.
Ja kyllä - on niitä joita kiinnostaa lapsen tunteet - mutta myös näitä joita lapsen tunteet kiinnostaa vain kun se itselle sopii. Esim. Lapsen on sattumalta päästävä etävanhemmalle juuri festarien aikaan. Jos ei onnistu, niin lapsi itkee ikävää (tai sitten äiti olisi halunnut festareille)
Lapsivapaasta ei kukaan kiellä nauttimasta, mutta kun se lapsista eroon pääseminen tuntuu olevan kasvava trendi, arjen fokus. Aikuiset ei halua enää erota vain kumppanistaan, vaan peruuttaa koko perhe-elämän
Pystytkö ymmärtämään sellaista tilannetta, että jos elämässä ei ole pitkään aikaan mitään muuta kuin työ ja ne lapset, se lapsivapaa on aika tärkeä henkireikä, että pää pysyy kasassa. Ydinperheessä elävän on tätä mahdotonta ymmärtää, kun siinä harva on oikeasti täysin yksin niiden lasten kanssa ilman ulkopuolisia aikuiskontakteja (työn lisäksi). On ihan eri asia möllöttää kotona lasten kanssa touhuten pelkkiä lapsijuttuja kuin viettää aikaa perheenä, jossa on toinenkin aikuinen.
Ja tähän piti vielä jatkaa, ajatus vähän katkesi.
Jos elämässä on vuodenkin verran tilanne, että kunnollista lapsivapaata ei ole, tarkoittaako se nyt sitten, että lapsivapaa on arjen fokus? Jos sen vuoden aikana sitten vihdoin on tiedossa se lapsivapaa, onko väärin, että siitä pitää kiinni kynsin hampain? Tottakai lapsivapaista "tapellaan", jos ne ovat harvinaisia ja kauan odotettuja asioita. Vai mitä mieltä sinä olisit, jos työnantajasi sanoisi, että tänä vuonna et pidäkään lomaa? On se kumma kun ei työtä enää viitsitä tehdä, vaan koko ajan pitäisi vain lomailla, niinkö?
Kannattaako kiillottaa kruunua jollain ”yksi lapsivapaa vuodessa” esimerkillä. Kun kyse oli näistä ihmisistä, jotka hoitaa esim. vuoroviikoin ja nimenomaan haluaa lapsestaan omaa aikaa että voi elää itselleen sen viikon.
Vaikka minulla on mies, niin edelleen hoidan lapseni pääosin yksin johtuen lasten iästä ja vuorotyöstä. Kolmen vuoden aikana olen käynyt ehkä sen viitisen kertaa lenkillä yksin. Huvittaa eronneen käsitys, että vain eronnut ymmärtää arjen rankkuuden. Jos mies meillä on kolmesti viikossa yöllä kotona ja bonuslapsi vapaapäivinä (käy kierroksilla vaihdoksesta), niin eipä siinä kovin montaa päivää jää kun pitää miehen levätä myös joskus, ettei tule sydäri sillä aikaa kun emäntä ottaa omaa aikaa. Vuoroviikko-järjestelystä voimme vain ”unelmoida”
Sun bonuslapsi käy kierroksilla vaihdoksista, teitä on kaksi hoitamassa sitä. Ja minä en saisi väsyä kun minulla on niitä kierroksilla käyviä KAKSI, hoidan niitä YKSIN ja exän työn takia mitään pysyvyyttä ei arjessa ole ollenkaan ikinä, vaan lapset seilaa kahden kodin väliä miten sattuu että voin mahdollistaa edes jonkinlaiset tapaamiset isän kanssa. Ehdotetaan vielä että pistetään ne harvinaisetkin isäviikonloput puoliksi, niin saavat seilata sit vielä vähän lisää!
Ja kaiken päälle kehtaat paheksua minua, jos pääsen kerran viikossa, tiistai-illalla, töiden jälkeen lenkille tai jumppaan, kun ne lapset on yhden illan isällään! Vau! Joo o, kyllä on se ero kaiken tämän arvoista 😂😂😂
Ap
Vierailija kirjoitti:
En ota muuten kantaa mihinkään, mutta ihmisen elämä voi käydä aika raskaaksi, jos kaikki viikonloput on joko töissä tai lapsien ehdoilla.
Tätä minun elämä oli ydinperheen äitinä. Nyt eronneena on joka toinen viikko omaa aikaa.... 🤔
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä tätä lapsivapaasta jankkaamista lukemattomissa eri ketjuissa. Itselle lapset on niin tärkeitä etten tahtoisi luopua puoleksi ajasta, mutta täällä vatvotaan milloin vaan pääsee eroon ja kuinka pitkäksi aikaa. Eikö ne lapset enää merkkaa mitään, kun pääasiallinen vastuu on rangaistus, jota pitää kaikin keinoin saada alennettua.
No minun lapset ei ole puolta ajasta isällään, ja he haluaisi olla. Ajatteletko sinä ollenkaan lastesi etua, omiessasi heidät itsellesi?
Asiat voi nähdä monelta eri kantilta.
Ap
En ole eronnut, enkä ominut lapsia. En vain käsitä tätä ilmiötä vääntää maksimaalisesta lapsivapaan määrästä ja omasta ajasta. Tottakai lapset voi olla paljonkin poissa toisen vanhemman luota, mutta missä vaiheessa se lakkasi surettamasta. Sen sijaan tavaksi on tullut elää jotain uutta nuoruutta ja puhua lapsivapaasta aikuisen pyhänä oikeutena, kun alunperin oli lapsen oikeus molempiin vanhempiin.
Eli siis et edes tiedä mistä puhut. Et ymmärrä lasten pahaa mieltä siitä kun ei näe toista vanhempaa. Tai sitä miten lapset rasittuu kodin vaihtamisesta, vaikka sitä toista vanhempaa haluaakin nähdä ja sitä on kaivannut. Et ymmärrä kuinka raskasta on olla yksin lasten kanssa, vaikka niitä rakastaakin. Ja miten se lapsivapaa ei ole todellakaan mitään "vapaata ja uutta nuoruutta" meille useimmille eronneille, vaan se aika milloin voit hoitaa niitä asioita mitä lasten kanssa ei pysty hoitamaan, jolloin voit ladata akkuja tai tehdä lisää töitä että saat rahaa. Ja miten sitä "lapsivapaata" koko ajan värittää ikävä, huono omatunto, väsymys ja totaalinen tylsistyminen myös ajoittain.
En siis todellakaan kiellä ettenkö myös minä tarvitsisi joskus lapsista hengähdystaukoa, kyllä tarvitsen. Mutta jos olisin halunnut huolehtia lapsistani yksin, olisin tehnyt ne yksin. Tein lapset miehen kanssa, ja mielestäni en ole väärässä, jos vaadin miestä hoitamaan myös oman osuutensa. Koska SE ON lasten etu että he näkevät isäänsä.
Ja ymmärrän kyllä mitä laki asiasta sanoo, tämä olikin nyt enemmän moraalikysymys; olenko minä tässä väärässä, jos en suostu miehen vaatimuksiin omasta ajasta, vaikka ei muutenkaan vietä lastensa kanssa aikaa tarpeeksi.
ap
Mutta mies on eronnut ja bonuslapsi osan viikkoa. Oikein hyvin on tullut tutuksi erolapsen sielunmaisema.
Se, että eron jälkeen on rankkaa on osa eroa, joka pitäisi punnita kun eroaa. Ettei päädy vanhemmaksi, joka odottaa eroonpääsyä omasta lapsestaan. Nämä lapset kun kyllä huomaavat, miten kukaan ei heitä halua, kun pitää päästä jumppaan.
Siis sinä olet lapsiesi kanssa 24/7, edes jumpassa ei voi äiti käydä tai ei lapsiaan rakasta? Vai onko se jumppa kielletty vain eronneilta äideiltä? Vai olisko niin että sinä (virheellisesti) kuvittelet että eron jälkeen pääsee vapaasti mihin tahansa jumppapumppeihin, ja vähän kadehdit sitä ajatusta omasta ajasta, ja siksi puhut eronneista näin ikävästi? Itseäsi jalustalle tuoden...
En puhu ikävästi eronneista, vaan siitä että vanhemmuuden sijasta kiinnostaa lapsivapaa, ja siitä lapsivapaasta aletaan puhua oikeutena, jota pelataan maksimaalinen määrä ”lapsen tunteet” korttia käyttäen. Tätä eivät tee kaikki eronneet, joten en puhu yleisesti kaikista eronneista. Turha käyttää uhrikorttia eronneiden puolesta.
Ja kyllä - on niitä joita kiinnostaa lapsen tunteet - mutta myös näitä joita lapsen tunteet kiinnostaa vain kun se itselle sopii. Esim. Lapsen on sattumalta päästävä etävanhemmalle juuri festarien aikaan. Jos ei onnistu, niin lapsi itkee ikävää (tai sitten äiti olisi halunnut festareille)
Lapsivapaasta ei kukaan kiellä nauttimasta, mutta kun se lapsista eroon pääseminen tuntuu olevan kasvava trendi, arjen fokus. Aikuiset ei halua enää erota vain kumppanistaan, vaan peruuttaa koko perhe-elämän
Pystytkö ymmärtämään sellaista tilannetta, että jos elämässä ei ole pitkään aikaan mitään muuta kuin työ ja ne lapset, se lapsivapaa on aika tärkeä henkireikä, että pää pysyy kasassa. Ydinperheessä elävän on tätä mahdotonta ymmärtää, kun siinä harva on oikeasti täysin yksin niiden lasten kanssa ilman ulkopuolisia aikuiskontakteja (työn lisäksi). On ihan eri asia möllöttää kotona lasten kanssa touhuten pelkkiä lapsijuttuja kuin viettää aikaa perheenä, jossa on toinenkin aikuinen.
Ja tähän piti vielä jatkaa, ajatus vähän katkesi.
Jos elämässä on vuodenkin verran tilanne, että kunnollista lapsivapaata ei ole, tarkoittaako se nyt sitten, että lapsivapaa on arjen fokus? Jos sen vuoden aikana sitten vihdoin on tiedossa se lapsivapaa, onko väärin, että siitä pitää kiinni kynsin hampain? Tottakai lapsivapaista "tapellaan", jos ne ovat harvinaisia ja kauan odotettuja asioita. Vai mitä mieltä sinä olisit, jos työnantajasi sanoisi, että tänä vuonna et pidäkään lomaa? On se kumma kun ei työtä enää viitsitä tehdä, vaan koko ajan pitäisi vain lomailla, niinkö?
Kannattaako kiillottaa kruunua jollain ”yksi lapsivapaa vuodessa” esimerkillä. Kun kyse oli näistä ihmisistä, jotka hoitaa esim. vuoroviikoin ja nimenomaan haluaa lapsestaan omaa aikaa että voi elää itselleen sen viikon.
Vaikka minulla on mies, niin edelleen hoidan lapseni pääosin yksin johtuen lasten iästä ja vuorotyöstä. Kolmen vuoden aikana olen käynyt ehkä sen viitisen kertaa lenkillä yksin. Huvittaa eronneen käsitys, että vain eronnut ymmärtää arjen rankkuuden. Jos mies meillä on kolmesti viikossa yöllä kotona ja bonuslapsi vapaapäivinä (käy kierroksilla vaihdoksesta), niin eipä siinä kovin montaa päivää jää kun pitää miehen levätä myös joskus, ettei tule sydäri sillä aikaa kun emäntä ottaa omaa aikaa. Vuoroviikko-järjestelystä voimme vain ”unelmoida”
Sun bonuslapsi käy kierroksilla vaihdoksista, teitä on kaksi hoitamassa sitä. Ja minä en saisi väsyä kun minulla on niitä kierroksilla käyviä KAKSI, hoidan niitä YKSIN ja exän työn takia mitään pysyvyyttä ei arjessa ole ollenkaan ikinä, vaan lapset seilaa kahden kodin väliä miten sattuu että voin mahdollistaa edes jonkinlaiset tapaamiset isän kanssa. Ehdotetaan vielä että pistetään ne harvinaisetkin isäviikonloput puoliksi, niin saavat seilata sit vielä vähän lisää!
Ja kaiken päälle kehtaat paheksua minua, jos pääsen kerran viikossa, tiistai-illalla, töiden jälkeen lenkille tai jumppaan, kun ne lapset on yhden illan isällään! Vau! Joo o, kyllä on se ero kaiken tämän arvoista 😂😂😂
Ap
Sinulla on nyt vaan marttyyrivaihe päällä, sille minä en voi mitään jos juttusi lähtee laukalle. Edelleen puhuin yleisesti ilmiöstä tällä palstalla, ja sinun on pakko vääntää tämä koskemaan juuri sinua ja kuviteltua paheksuntaa tiistai iltaasi kohtaan.
Vierailija kirjoitti:
En ota muuten kantaa mihinkään, mutta ihmisen elämä voi käydä aika raskaaksi, jos kaikki viikonloput on joko töissä tai lapsien ehdoilla.
Tuollaista se oli elämäni kun lapset olivat pieniä tai sen ikäisiä, että tarvitsivat huolenpitoa. Nyt lapset ovat aikuisia ja mieskin haudassa. On omaa aikaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä tätä lapsivapaasta jankkaamista lukemattomissa eri ketjuissa. Itselle lapset on niin tärkeitä etten tahtoisi luopua puoleksi ajasta, mutta täällä vatvotaan milloin vaan pääsee eroon ja kuinka pitkäksi aikaa. Eikö ne lapset enää merkkaa mitään, kun pääasiallinen vastuu on rangaistus, jota pitää kaikin keinoin saada alennettua.
No minun lapset ei ole puolta ajasta isällään, ja he haluaisi olla. Ajatteletko sinä ollenkaan lastesi etua, omiessasi heidät itsellesi?
Asiat voi nähdä monelta eri kantilta.
Ap
En ole eronnut, enkä ominut lapsia. En vain käsitä tätä ilmiötä vääntää maksimaalisesta lapsivapaan määrästä ja omasta ajasta. Tottakai lapset voi olla paljonkin poissa toisen vanhemman luota, mutta missä vaiheessa se lakkasi surettamasta. Sen sijaan tavaksi on tullut elää jotain uutta nuoruutta ja puhua lapsivapaasta aikuisen pyhänä oikeutena, kun alunperin oli lapsen oikeus molempiin vanhempiin.
Eli siis et edes tiedä mistä puhut. Et ymmärrä lasten pahaa mieltä siitä kun ei näe toista vanhempaa. Tai sitä miten lapset rasittuu kodin vaihtamisesta, vaikka sitä toista vanhempaa haluaakin nähdä ja sitä on kaivannut. Et ymmärrä kuinka raskasta on olla yksin lasten kanssa, vaikka niitä rakastaakin. Ja miten se lapsivapaa ei ole todellakaan mitään "vapaata ja uutta nuoruutta" meille useimmille eronneille, vaan se aika milloin voit hoitaa niitä asioita mitä lasten kanssa ei pysty hoitamaan, jolloin voit ladata akkuja tai tehdä lisää töitä että saat rahaa. Ja miten sitä "lapsivapaata" koko ajan värittää ikävä, huono omatunto, väsymys ja totaalinen tylsistyminen myös ajoittain.
En siis todellakaan kiellä ettenkö myös minä tarvitsisi joskus lapsista hengähdystaukoa, kyllä tarvitsen. Mutta jos olisin halunnut huolehtia lapsistani yksin, olisin tehnyt ne yksin. Tein lapset miehen kanssa, ja mielestäni en ole väärässä, jos vaadin miestä hoitamaan myös oman osuutensa. Koska SE ON lasten etu että he näkevät isäänsä.
Ja ymmärrän kyllä mitä laki asiasta sanoo, tämä olikin nyt enemmän moraalikysymys; olenko minä tässä väärässä, jos en suostu miehen vaatimuksiin omasta ajasta, vaikka ei muutenkaan vietä lastensa kanssa aikaa tarpeeksi.
ap
Mutta mies on eronnut ja bonuslapsi osan viikkoa. Oikein hyvin on tullut tutuksi erolapsen sielunmaisema.
Se, että eron jälkeen on rankkaa on osa eroa, joka pitäisi punnita kun eroaa. Ettei päädy vanhemmaksi, joka odottaa eroonpääsyä omasta lapsestaan. Nämä lapset kun kyllä huomaavat, miten kukaan ei heitä halua, kun pitää päästä jumppaan.
Siis sinä olet lapsiesi kanssa 24/7, edes jumpassa ei voi äiti käydä tai ei lapsiaan rakasta? Vai onko se jumppa kielletty vain eronneilta äideiltä? Vai olisko niin että sinä (virheellisesti) kuvittelet että eron jälkeen pääsee vapaasti mihin tahansa jumppapumppeihin, ja vähän kadehdit sitä ajatusta omasta ajasta, ja siksi puhut eronneista näin ikävästi? Itseäsi jalustalle tuoden...
En puhu ikävästi eronneista, vaan siitä että vanhemmuuden sijasta kiinnostaa lapsivapaa, ja siitä lapsivapaasta aletaan puhua oikeutena, jota pelataan maksimaalinen määrä ”lapsen tunteet” korttia käyttäen. Tätä eivät tee kaikki eronneet, joten en puhu yleisesti kaikista eronneista. Turha käyttää uhrikorttia eronneiden puolesta.
Ja kyllä - on niitä joita kiinnostaa lapsen tunteet - mutta myös näitä joita lapsen tunteet kiinnostaa vain kun se itselle sopii. Esim. Lapsen on sattumalta päästävä etävanhemmalle juuri festarien aikaan. Jos ei onnistu, niin lapsi itkee ikävää (tai sitten äiti olisi halunnut festareille)
Lapsivapaasta ei kukaan kiellä nauttimasta, mutta kun se lapsista eroon pääseminen tuntuu olevan kasvava trendi, arjen fokus. Aikuiset ei halua enää erota vain kumppanistaan, vaan peruuttaa koko perhe-elämän
Pystytkö ymmärtämään sellaista tilannetta, että jos elämässä ei ole pitkään aikaan mitään muuta kuin työ ja ne lapset, se lapsivapaa on aika tärkeä henkireikä, että pää pysyy kasassa. Ydinperheessä elävän on tätä mahdotonta ymmärtää, kun siinä harva on oikeasti täysin yksin niiden lasten kanssa ilman ulkopuolisia aikuiskontakteja (työn lisäksi). On ihan eri asia möllöttää kotona lasten kanssa touhuten pelkkiä lapsijuttuja kuin viettää aikaa perheenä, jossa on toinenkin aikuinen.
Ja tähän piti vielä jatkaa, ajatus vähän katkesi.
Jos elämässä on vuodenkin verran tilanne, että kunnollista lapsivapaata ei ole, tarkoittaako se nyt sitten, että lapsivapaa on arjen fokus? Jos sen vuoden aikana sitten vihdoin on tiedossa se lapsivapaa, onko väärin, että siitä pitää kiinni kynsin hampain? Tottakai lapsivapaista "tapellaan", jos ne ovat harvinaisia ja kauan odotettuja asioita. Vai mitä mieltä sinä olisit, jos työnantajasi sanoisi, että tänä vuonna et pidäkään lomaa? On se kumma kun ei työtä enää viitsitä tehdä, vaan koko ajan pitäisi vain lomailla, niinkö?
Kannattaako kiillottaa kruunua jollain ”yksi lapsivapaa vuodessa” esimerkillä. Kun kyse oli näistä ihmisistä, jotka hoitaa esim. vuoroviikoin ja nimenomaan haluaa lapsestaan omaa aikaa että voi elää itselleen sen viikon.
Vaikka minulla on mies, niin edelleen hoidan lapseni pääosin yksin johtuen lasten iästä ja vuorotyöstä. Kolmen vuoden aikana olen käynyt ehkä sen viitisen kertaa lenkillä yksin. Huvittaa eronneen käsitys, että vain eronnut ymmärtää arjen rankkuuden. Jos mies meillä on kolmesti viikossa yöllä kotona ja bonuslapsi vapaapäivinä (käy kierroksilla vaihdoksesta), niin eipä siinä kovin montaa päivää jää kun pitää miehen levätä myös joskus, ettei tule sydäri sillä aikaa kun emäntä ottaa omaa aikaa. Vuoroviikko-järjestelystä voimme vain ”unelmoida”
Miten niin oli kyse näistä ihmisistä? Eihän ap:lla ja hänen exällään ole ollenkaan tällainen tilanne. Kukaan ei ole tässä ketjussa puhunut lapsivapaiden osalta, että pitäisi elää itselleen viikon. Silti päätit tulla taivastelemaan, miten itsekkäitä lapsivapaan haluajat (esim ap ja hänen exänsä) ovat.
Höpöhöpö, aloitin yleisesti ja jatkoin yleisesti. Jos ei muuta enää keksi niin aika kuivaa
Koeta nyt päättää puhuitko yleisesti kaikista vai pelkästään niistä, jotka haluavat koko ajan lapsivapaata.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ota muuten kantaa mihinkään, mutta ihmisen elämä voi käydä aika raskaaksi, jos kaikki viikonloput on joko töissä tai lapsien ehdoilla.
Tätä minun elämä oli ydinperheen äitinä. Nyt eronneena on joka toinen viikko omaa aikaa.... 🤔
Piditkö tosiaan ihan normaalina sitä, että ydinperheessä olit aina yksin vastuussa lapsista tai töissä? Vai tarkoititko sitä, että et kuitenkaan ollutkaan ihan yksin lapsista vastuussa, mutta sopivasti unohdit tästä nyt sen, että töistä vapaina viikonloppuina pääsit kuitenkin suunnitelemaan myös omia menoja?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä tätä lapsivapaasta jankkaamista lukemattomissa eri ketjuissa. Itselle lapset on niin tärkeitä etten tahtoisi luopua puoleksi ajasta, mutta täällä vatvotaan milloin vaan pääsee eroon ja kuinka pitkäksi aikaa. Eikö ne lapset enää merkkaa mitään, kun pääasiallinen vastuu on rangaistus, jota pitää kaikin keinoin saada alennettua.
No minun lapset ei ole puolta ajasta isällään, ja he haluaisi olla. Ajatteletko sinä ollenkaan lastesi etua, omiessasi heidät itsellesi?
Asiat voi nähdä monelta eri kantilta.
Ap
En ole eronnut, enkä ominut lapsia. En vain käsitä tätä ilmiötä vääntää maksimaalisesta lapsivapaan määrästä ja omasta ajasta. Tottakai lapset voi olla paljonkin poissa toisen vanhemman luota, mutta missä vaiheessa se lakkasi surettamasta. Sen sijaan tavaksi on tullut elää jotain uutta nuoruutta ja puhua lapsivapaasta aikuisen pyhänä oikeutena, kun alunperin oli lapsen oikeus molempiin vanhempiin.
Eli siis et edes tiedä mistä puhut. Et ymmärrä lasten pahaa mieltä siitä kun ei näe toista vanhempaa. Tai sitä miten lapset rasittuu kodin vaihtamisesta, vaikka sitä toista vanhempaa haluaakin nähdä ja sitä on kaivannut. Et ymmärrä kuinka raskasta on olla yksin lasten kanssa, vaikka niitä rakastaakin. Ja miten se lapsivapaa ei ole todellakaan mitään "vapaata ja uutta nuoruutta" meille useimmille eronneille, vaan se aika milloin voit hoitaa niitä asioita mitä lasten kanssa ei pysty hoitamaan, jolloin voit ladata akkuja tai tehdä lisää töitä että saat rahaa. Ja miten sitä "lapsivapaata" koko ajan värittää ikävä, huono omatunto, väsymys ja totaalinen tylsistyminen myös ajoittain.
En siis todellakaan kiellä ettenkö myös minä tarvitsisi joskus lapsista hengähdystaukoa, kyllä tarvitsen. Mutta jos olisin halunnut huolehtia lapsistani yksin, olisin tehnyt ne yksin. Tein lapset miehen kanssa, ja mielestäni en ole väärässä, jos vaadin miestä hoitamaan myös oman osuutensa. Koska SE ON lasten etu että he näkevät isäänsä.
Ja ymmärrän kyllä mitä laki asiasta sanoo, tämä olikin nyt enemmän moraalikysymys; olenko minä tässä väärässä, jos en suostu miehen vaatimuksiin omasta ajasta, vaikka ei muutenkaan vietä lastensa kanssa aikaa tarpeeksi.
ap
Mutta mies on eronnut ja bonuslapsi osan viikkoa. Oikein hyvin on tullut tutuksi erolapsen sielunmaisema.
Se, että eron jälkeen on rankkaa on osa eroa, joka pitäisi punnita kun eroaa. Ettei päädy vanhemmaksi, joka odottaa eroonpääsyä omasta lapsestaan. Nämä lapset kun kyllä huomaavat, miten kukaan ei heitä halua, kun pitää päästä jumppaan.
Siis sinä olet lapsiesi kanssa 24/7, edes jumpassa ei voi äiti käydä tai ei lapsiaan rakasta? Vai onko se jumppa kielletty vain eronneilta äideiltä? Vai olisko niin että sinä (virheellisesti) kuvittelet että eron jälkeen pääsee vapaasti mihin tahansa jumppapumppeihin, ja vähän kadehdit sitä ajatusta omasta ajasta, ja siksi puhut eronneista näin ikävästi? Itseäsi jalustalle tuoden...
En puhu ikävästi eronneista, vaan siitä että vanhemmuuden sijasta kiinnostaa lapsivapaa, ja siitä lapsivapaasta aletaan puhua oikeutena, jota pelataan maksimaalinen määrä ”lapsen tunteet” korttia käyttäen. Tätä eivät tee kaikki eronneet, joten en puhu yleisesti kaikista eronneista. Turha käyttää uhrikorttia eronneiden puolesta.
Ja kyllä - on niitä joita kiinnostaa lapsen tunteet - mutta myös näitä joita lapsen tunteet kiinnostaa vain kun se itselle sopii. Esim. Lapsen on sattumalta päästävä etävanhemmalle juuri festarien aikaan. Jos ei onnistu, niin lapsi itkee ikävää (tai sitten äiti olisi halunnut festareille)
Lapsivapaasta ei kukaan kiellä nauttimasta, mutta kun se lapsista eroon pääseminen tuntuu olevan kasvava trendi, arjen fokus. Aikuiset ei halua enää erota vain kumppanistaan, vaan peruuttaa koko perhe-elämän
Pystytkö ymmärtämään sellaista tilannetta, että jos elämässä ei ole pitkään aikaan mitään muuta kuin työ ja ne lapset, se lapsivapaa on aika tärkeä henkireikä, että pää pysyy kasassa. Ydinperheessä elävän on tätä mahdotonta ymmärtää, kun siinä harva on oikeasti täysin yksin niiden lasten kanssa ilman ulkopuolisia aikuiskontakteja (työn lisäksi). On ihan eri asia möllöttää kotona lasten kanssa touhuten pelkkiä lapsijuttuja kuin viettää aikaa perheenä, jossa on toinenkin aikuinen.
Ja tähän piti vielä jatkaa, ajatus vähän katkesi.
Jos elämässä on vuodenkin verran tilanne, että kunnollista lapsivapaata ei ole, tarkoittaako se nyt sitten, että lapsivapaa on arjen fokus? Jos sen vuoden aikana sitten vihdoin on tiedossa se lapsivapaa, onko väärin, että siitä pitää kiinni kynsin hampain? Tottakai lapsivapaista "tapellaan", jos ne ovat harvinaisia ja kauan odotettuja asioita. Vai mitä mieltä sinä olisit, jos työnantajasi sanoisi, että tänä vuonna et pidäkään lomaa? On se kumma kun ei työtä enää viitsitä tehdä, vaan koko ajan pitäisi vain lomailla, niinkö?
Kannattaako kiillottaa kruunua jollain ”yksi lapsivapaa vuodessa” esimerkillä. Kun kyse oli näistä ihmisistä, jotka hoitaa esim. vuoroviikoin ja nimenomaan haluaa lapsestaan omaa aikaa että voi elää itselleen sen viikon.
Vaikka minulla on mies, niin edelleen hoidan lapseni pääosin yksin johtuen lasten iästä ja vuorotyöstä. Kolmen vuoden aikana olen käynyt ehkä sen viitisen kertaa lenkillä yksin. Huvittaa eronneen käsitys, että vain eronnut ymmärtää arjen rankkuuden. Jos mies meillä on kolmesti viikossa yöllä kotona ja bonuslapsi vapaapäivinä (käy kierroksilla vaihdoksesta), niin eipä siinä kovin montaa päivää jää kun pitää miehen levätä myös joskus, ettei tule sydäri sillä aikaa kun emäntä ottaa omaa aikaa. Vuoroviikko-järjestelystä voimme vain ”unelmoida”
Miten niin oli kyse näistä ihmisistä? Eihän ap:lla ja hänen exällään ole ollenkaan tällainen tilanne. Kukaan ei ole tässä ketjussa puhunut lapsivapaiden osalta, että pitäisi elää itselleen viikon. Silti päätit tulla taivastelemaan, miten itsekkäitä lapsivapaan haluajat (esim ap ja hänen exänsä) ovat.
Höpöhöpö, aloitin yleisesti ja jatkoin yleisesti. Jos ei muuta enää keksi niin aika kuivaa
Koeta nyt päättää puhuitko yleisesti kaikista vai pelkästään niistä, jotka haluavat koko ajan lapsivapaata.
En jaksa osallistua trollaamiseen enempää. En puhunut AP tilanteesta, vaan yleisesti. Yleisesti puhuminen ei tarkoita puhumista kaikista. Ei voi olla näin monimutkaista kuin AV:lla Porvoon vuosikurssilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä tätä lapsivapaasta jankkaamista lukemattomissa eri ketjuissa. Itselle lapset on niin tärkeitä etten tahtoisi luopua puoleksi ajasta, mutta täällä vatvotaan milloin vaan pääsee eroon ja kuinka pitkäksi aikaa. Eikö ne lapset enää merkkaa mitään, kun pääasiallinen vastuu on rangaistus, jota pitää kaikin keinoin saada alennettua.
No minun lapset ei ole puolta ajasta isällään, ja he haluaisi olla. Ajatteletko sinä ollenkaan lastesi etua, omiessasi heidät itsellesi?
Asiat voi nähdä monelta eri kantilta.
Ap
En ole eronnut, enkä ominut lapsia. En vain käsitä tätä ilmiötä vääntää maksimaalisesta lapsivapaan määrästä ja omasta ajasta. Tottakai lapset voi olla paljonkin poissa toisen vanhemman luota, mutta missä vaiheessa se lakkasi surettamasta. Sen sijaan tavaksi on tullut elää jotain uutta nuoruutta ja puhua lapsivapaasta aikuisen pyhänä oikeutena, kun alunperin oli lapsen oikeus molempiin vanhempiin.
Eli siis et edes tiedä mistä puhut. Et ymmärrä lasten pahaa mieltä siitä kun ei näe toista vanhempaa. Tai sitä miten lapset rasittuu kodin vaihtamisesta, vaikka sitä toista vanhempaa haluaakin nähdä ja sitä on kaivannut. Et ymmärrä kuinka raskasta on olla yksin lasten kanssa, vaikka niitä rakastaakin. Ja miten se lapsivapaa ei ole todellakaan mitään "vapaata ja uutta nuoruutta" meille useimmille eronneille, vaan se aika milloin voit hoitaa niitä asioita mitä lasten kanssa ei pysty hoitamaan, jolloin voit ladata akkuja tai tehdä lisää töitä että saat rahaa. Ja miten sitä "lapsivapaata" koko ajan värittää ikävä, huono omatunto, väsymys ja totaalinen tylsistyminen myös ajoittain.
En siis todellakaan kiellä ettenkö myös minä tarvitsisi joskus lapsista hengähdystaukoa, kyllä tarvitsen. Mutta jos olisin halunnut huolehtia lapsistani yksin, olisin tehnyt ne yksin. Tein lapset miehen kanssa, ja mielestäni en ole väärässä, jos vaadin miestä hoitamaan myös oman osuutensa. Koska SE ON lasten etu että he näkevät isäänsä.
Ja ymmärrän kyllä mitä laki asiasta sanoo, tämä olikin nyt enemmän moraalikysymys; olenko minä tässä väärässä, jos en suostu miehen vaatimuksiin omasta ajasta, vaikka ei muutenkaan vietä lastensa kanssa aikaa tarpeeksi.
ap
Mutta mies on eronnut ja bonuslapsi osan viikkoa. Oikein hyvin on tullut tutuksi erolapsen sielunmaisema.
Se, että eron jälkeen on rankkaa on osa eroa, joka pitäisi punnita kun eroaa. Ettei päädy vanhemmaksi, joka odottaa eroonpääsyä omasta lapsestaan. Nämä lapset kun kyllä huomaavat, miten kukaan ei heitä halua, kun pitää päästä jumppaan.
Siis sinä olet lapsiesi kanssa 24/7, edes jumpassa ei voi äiti käydä tai ei lapsiaan rakasta? Vai onko se jumppa kielletty vain eronneilta äideiltä? Vai olisko niin että sinä (virheellisesti) kuvittelet että eron jälkeen pääsee vapaasti mihin tahansa jumppapumppeihin, ja vähän kadehdit sitä ajatusta omasta ajasta, ja siksi puhut eronneista näin ikävästi? Itseäsi jalustalle tuoden...
En puhu ikävästi eronneista, vaan siitä että vanhemmuuden sijasta kiinnostaa lapsivapaa, ja siitä lapsivapaasta aletaan puhua oikeutena, jota pelataan maksimaalinen määrä ”lapsen tunteet” korttia käyttäen. Tätä eivät tee kaikki eronneet, joten en puhu yleisesti kaikista eronneista. Turha käyttää uhrikorttia eronneiden puolesta.
Ja kyllä - on niitä joita kiinnostaa lapsen tunteet - mutta myös näitä joita lapsen tunteet kiinnostaa vain kun se itselle sopii. Esim. Lapsen on sattumalta päästävä etävanhemmalle juuri festarien aikaan. Jos ei onnistu, niin lapsi itkee ikävää (tai sitten äiti olisi halunnut festareille)
Lapsivapaasta ei kukaan kiellä nauttimasta, mutta kun se lapsista eroon pääseminen tuntuu olevan kasvava trendi, arjen fokus. Aikuiset ei halua enää erota vain kumppanistaan, vaan peruuttaa koko perhe-elämän
Pystytkö ymmärtämään sellaista tilannetta, että jos elämässä ei ole pitkään aikaan mitään muuta kuin työ ja ne lapset, se lapsivapaa on aika tärkeä henkireikä, että pää pysyy kasassa. Ydinperheessä elävän on tätä mahdotonta ymmärtää, kun siinä harva on oikeasti täysin yksin niiden lasten kanssa ilman ulkopuolisia aikuiskontakteja (työn lisäksi). On ihan eri asia möllöttää kotona lasten kanssa touhuten pelkkiä lapsijuttuja kuin viettää aikaa perheenä, jossa on toinenkin aikuinen.
Ja tähän piti vielä jatkaa, ajatus vähän katkesi.
Jos elämässä on vuodenkin verran tilanne, että kunnollista lapsivapaata ei ole, tarkoittaako se nyt sitten, että lapsivapaa on arjen fokus? Jos sen vuoden aikana sitten vihdoin on tiedossa se lapsivapaa, onko väärin, että siitä pitää kiinni kynsin hampain? Tottakai lapsivapaista "tapellaan", jos ne ovat harvinaisia ja kauan odotettuja asioita. Vai mitä mieltä sinä olisit, jos työnantajasi sanoisi, että tänä vuonna et pidäkään lomaa? On se kumma kun ei työtä enää viitsitä tehdä, vaan koko ajan pitäisi vain lomailla, niinkö?
Kannattaako kiillottaa kruunua jollain ”yksi lapsivapaa vuodessa” esimerkillä. Kun kyse oli näistä ihmisistä, jotka hoitaa esim. vuoroviikoin ja nimenomaan haluaa lapsestaan omaa aikaa että voi elää itselleen sen viikon.
Vaikka minulla on mies, niin edelleen hoidan lapseni pääosin yksin johtuen lasten iästä ja vuorotyöstä. Kolmen vuoden aikana olen käynyt ehkä sen viitisen kertaa lenkillä yksin. Huvittaa eronneen käsitys, että vain eronnut ymmärtää arjen rankkuuden. Jos mies meillä on kolmesti viikossa yöllä kotona ja bonuslapsi vapaapäivinä (käy kierroksilla vaihdoksesta), niin eipä siinä kovin montaa päivää jää kun pitää miehen levätä myös joskus, ettei tule sydäri sillä aikaa kun emäntä ottaa omaa aikaa. Vuoroviikko-järjestelystä voimme vain ”unelmoida”
Sun bonuslapsi käy kierroksilla vaihdoksista, teitä on kaksi hoitamassa sitä. Ja minä en saisi väsyä kun minulla on niitä kierroksilla käyviä KAKSI, hoidan niitä YKSIN ja exän työn takia mitään pysyvyyttä ei arjessa ole ollenkaan ikinä, vaan lapset seilaa kahden kodin väliä miten sattuu että voin mahdollistaa edes jonkinlaiset tapaamiset isän kanssa. Ehdotetaan vielä että pistetään ne harvinaisetkin isäviikonloput puoliksi, niin saavat seilata sit vielä vähän lisää!
Ja kaiken päälle kehtaat paheksua minua, jos pääsen kerran viikossa, tiistai-illalla, töiden jälkeen lenkille tai jumppaan, kun ne lapset on yhden illan isällään! Vau! Joo o, kyllä on se ero kaiken tämän arvoista 😂😂😂
Ap
Sinulla on nyt vaan marttyyrivaihe päällä, sille minä en voi mitään jos juttusi lähtee laukalle. Edelleen puhuin yleisesti ilmiöstä tällä palstalla, ja sinun on pakko vääntää tämä koskemaan juuri sinua ja kuviteltua paheksuntaa tiistai iltaasi kohtaan.
Sinä tulet ap:n ketjuun marmattamaan, miten itsekkäitä lapsivapaan toivojat ovat ja sitten ihmettelet, kun ketjun ap luuli sinun tarkoittavan häntä.
Alue: Aihe vapaa
Pystytkö ymmärtämään sellaista tilannetta, että jos elämässä ei ole pitkään aikaan mitään muuta kuin työ ja ne lapset, se lapsivapaa on aika tärkeä henkireikä, että pää pysyy kasassa. Ydinperheessä elävän on tätä mahdotonta ymmärtää, kun siinä harva on oikeasti täysin yksin niiden lasten kanssa ilman ulkopuolisia aikuiskontakteja (työn lisäksi). On ihan eri asia möllöttää kotona lasten kanssa touhuten pelkkiä lapsijuttuja kuin viettää aikaa perheenä, jossa on toinenkin aikuinen.