Ystävyys vaatii jakamista, moni täällä valittaa yksinäisyyttään, mutta

Vierailija kirjoitti:

Aina jaksaa hämmästyttää, miten ihmiset nykyään ystävyyden ymmärtää.

Mielestäni sellainen kevyt yhdessä olo ilman mitään syvyyttä on kaveruutta. Kavereiden kanssa voi käydä ulkona tai vaikka harrastaa, ehkä kyläilläkin, mutta ilman mitään erityisiä velvoitteita.

Ystävyys taas on juurikin sitä, että voidaan olla toisen edessä paljaana ja välillä epäimartelevassa valossa, eikä se toinen hylkää, vaikka oltaisiinkin eri mieltä. Ystävyyteen kuuluu tietty sitoutuminen, ystävää ei jätetä.

Tuon jälkimmäisen kuvauksen mukainen ystävyys on kuollut.

Täysin samaa mieltä. En tosin haluaisi vielä luovuttaa, ja etsin edelleen itselleni ystävyydestä noin ajattelevaa ystävää. En ehkä löydä koskaan, mutta etsin.

Vierailija kirjoitti:

Aina jaksaa hämmästyttää, miten ihmiset nykyään ystävyyden ymmärtää.

Mielestäni sellainen kevyt yhdessä olo ilman mitään syvyyttä on kaveruutta. Kavereiden kanssa voi käydä ulkona tai vaikka harrastaa, ehkä kyläilläkin, mutta ilman mitään erityisiä velvoitteita.

Ystävyys taas on juurikin sitä, että voidaan olla toisen edessä paljaana ja välillä epäimartelevassa valossa, eikä se toinen hylkää, vaikka oltaisiinkin eri mieltä. Ystävyyteen kuuluu tietty sitoutuminen, ystävää ei jätetä.

Tuon jälkimmäisen kuvauksen mukainen ystävyys on kuollut.

Alan ymmärtää hieman paremmin. Ihmiset ovat kuitenkin erilaisia. Mä en vedä mitään roolia noin yleensäkään kenenkään kanssa, joten ystävyys ei tarkoita mulle, että olisin oma itseni ilman roolin vetämistä. Muutenhan mä olisin ystävä lähes kaikkien ihmisten kanssa. Vedän roolia vain joskus töissä sellaisissa tilanteissa, joissa työni edellyttää roolin vetämistä. Muulloin olen aina oma itseni. 

Ystävät on turhia. Parisuhde ihmisellä pitää olla ja kavereita, seuraelämää. Mutta ystävä on vaan joku ihme kaverin ja rakastetun välimuoto.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystävyys on jakamista mutta sen lisäksi myös tukemista eli kun jakaa jotain asioita kuuntelijan pitäisi silloin tukea ja kaikkihan ei todellakaan näin toimi

Minustakin ystävyys on jakamista, mutta jakaminen voi olla myös ihan tavallisia asioita. Mun elämässäni arkaluontoiset asiat liittyvät pääasiassa työhöni, ja niiden osalta mua koskee ihan lakisääteisestikin salassapitovelvollisuus. En todellakaan ala vuotamaan jotain potilastietoja ulkopuolisille vain siksi, että mulla olisi ystäviä.  Muita salattavia asioita ovat pankkikorttieni koodit ja verkkopankkitunnukseni. Jos niiden luovuttaminen toiselle olisi ystävyyden edellytys, olisin tosiaan mieluummin ilman ystäviä. 

En ole elänyt elämääni siten, että mulle syntyisi jotain salaisuuksia. Tai no vuonna 1977 vedin perskännit koulukaverini kanssa ja silloin oli tärkeää, ettei vanhempani saaneet tietää, koska olin vasta 16 v. Siinäpä mun elämäni arkaluonteiset salaisuudet. 

Okei, loistavaa että sait nyt tilaisuuden päteä sillä miten elämä on kohdellut sinua silkkihansikkain! Minulla on kaikenlaisia traumoja, joita en suinkaan ole itse valinnut. Niistä puhuminen voisi helpottaa oloani. Joudun yleensä pitämään ne kuitenkin omana tietonani siksi, etteivät ihmiset alkaisi ahdistuneina vältellä seuraani. Eivät ihmiset yleensä ole valmiita kuulemaan mitään toisten vaikeista elämänkokemuksista.

Kommenttini pointti oli, että ei ystävyys edellytä, että molemmilla olisi elämässään jotain arkaluontoisia asioita, joista pitäisi ystävyyden vuoksi puhua. Ei kuitenkaan tarkoita, että elämä olisi kohdellut silkkihansikkain. Esim menetykset ja vastoinkäymiset ovat ihan normaaleita elämään kuuluvia asioita. Kun ikää tulee lisää, on ihan selvää, että läheisiä alkaa kuolla pois. Olen menettänyt läheisiä nuorenakin, mutta en koe heidän menetystensä olleen mitään arkaluontoisia asioita. Kun joku mulle läheinen on kuollut, tottakai olen voinut kertoa ystävilleni, että läheiseni on kuollut. Ei siinä ole mun mielestä mitään salattavaa tai arkaluontoista. Ja kun ikää tulee lisää, tulee kaikenlaisia kremppojakin. Ei niissäkään ole mitään salattavaa tai arkaluontoista. Mua on ystävät käyneet katsomassa sairaalassakin, koska ei mulle sairaalaan joutuminen ollut mikään suuri ja arkaluontoinen salaisuus. 

Heh, minusta sairaudet ja läheisten kuolemat juuri kuuluvat arkaluontiisiin asioihin, joista ei ole helppo kertoa kuin kaikkein läheisimmille.

Okei, sitten käsitämme vain arkaluontoiset asiat eri tavalla :D Itse kokisin tosi hankalaksi, jos ystäväni pyytäisi mua mukaansa johonkin paikkaan X ja joutuisin kieltäytymään, koska olen menossa hautajaisiin. Ja sitten en voisi kertoa, että olen menossa hautajaisiin. Pitäisi siis keksiä joku hätävale. Tai kun olen joutunut sairaalaan ja ystäväni soittaa, pitäisi taas keksiä jotain hätävaleita, koska olisi "liian arkaluontoista" kertoa olevansa sairaalassa. Mä olen kertonut jopa työkavereillenikin, että menen päivänä X polven leikkaukseen ja arvioitu sairasloman kesto on 2-3 kk. Tosin nyt tajusin, että taidan olla aika tylsä tyyppi, koska en ole pitänyt salaperäisyyden verhoa ympärilläni enkä  työkavereitani jännityksessä, joten he eivät ole sairaslomani aikana voineet edes spekuloida, mikähän mulla nyt on tai mitä on tapahtunut. 

Minä aas en halnnut olla erään ihmisen kanssa, koska halusin mennä saunavuorollani saunaan. Jos sanoin tämän kuitenkin syyksi, hän ryhtyi syyllistämään minua siitä, että asetan itseni hänen edelleen (”se tilaisuus on vain nyt tämän kerran jne jne”). En sen jälkeen halunnut kertoa hänelle vastaavissa tilanteissa, mitä aion tehdä. Toisella kerralla halusin leipoa pipareita, niin minun piti valehdella siitäkin.

Minusta hän ei ollut edes oikea ystävä suhtautuessaan noin, mutta hänestä MINÄ en ollut, koska laiminlöin häntä.

Minulle noista tarpeistani tuli sen jälkeen arkaluonteisia asioita. Tai siitä, että kaipasin myös yksinoloa, enkä ollut mielestäni huono ystävä, vaan hän oli, vaatiessaan minua tyydyttämään omia tarpeitaan. Mutta arkaluontoinen asia oli se, että haluan saunaan tai leipoa piparkakkuja. Koska ne eivät kelvanneet syiksi.

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli yksi ystävä, joka ei avautunut oikein mistään. Mutta voi pojat, kun avautui ensimmäisen kerran. Sen jälkeen ei melkeinpä muusta puhuttukaan kuin hänen ongelmistaan. Hyvä ystävyyssuhde muuttui puuduttavaksi ja kaveri ihmetteli, miksi en halunnut enää tavata niin usein.

Tuttua. Me ei olla nyt neljään vuoteen puhuttu juuri muusta kuin hänen tulevasta avioerostaan ja kuin paska se mies on ja miten se kiusaa lapsiakin. Edelleen se on siinä suhteessa ja puhuu et elämä on kamalaa ja ois onnellisempi yksin. Kun kysyin miksei lähde sanoi syyksi, että lapsilta vaihtuis hoitopaikka ja se pph on niin ihana ettei halua viedä lapselta sitä. En nyt ihan ymmärrä. Vanhempi lapsi menee ens vuonna kouluun ja nuorempi eskariin, että vaihtuuhan ne hoitopaikat kuitenkin. Nyt kai se kannattais lähteä niin ei tarvi sitä koululaista vaihtaa sitten eri kouluun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystävyys on jakamista mutta sen lisäksi myös tukemista eli kun jakaa jotain asioita kuuntelijan pitäisi silloin tukea ja kaikkihan ei todellakaan näin toimi

Minustakin ystävyys on jakamista, mutta jakaminen voi olla myös ihan tavallisia asioita. Mun elämässäni arkaluontoiset asiat liittyvät pääasiassa työhöni, ja niiden osalta mua koskee ihan lakisääteisestikin salassapitovelvollisuus. En todellakaan ala vuotamaan jotain potilastietoja ulkopuolisille vain siksi, että mulla olisi ystäviä.  Muita salattavia asioita ovat pankkikorttieni koodit ja verkkopankkitunnukseni. Jos niiden luovuttaminen toiselle olisi ystävyyden edellytys, olisin tosiaan mieluummin ilman ystäviä. 

En ole elänyt elämääni siten, että mulle syntyisi jotain salaisuuksia. Tai no vuonna 1977 vedin perskännit koulukaverini kanssa ja silloin oli tärkeää, ettei vanhempani saaneet tietää, koska olin vasta 16 v. Siinäpä mun elämäni arkaluonteiset salaisuudet. 

Okei, loistavaa että sait nyt tilaisuuden päteä sillä miten elämä on kohdellut sinua silkkihansikkain! Minulla on kaikenlaisia traumoja, joita en suinkaan ole itse valinnut. Niistä puhuminen voisi helpottaa oloani. Joudun yleensä pitämään ne kuitenkin omana tietonani siksi, etteivät ihmiset alkaisi ahdistuneina vältellä seuraani. Eivät ihmiset yleensä ole valmiita kuulemaan mitään toisten vaikeista elämänkokemuksista.

Kommenttini pointti oli, että ei ystävyys edellytä, että molemmilla olisi elämässään jotain arkaluontoisia asioita, joista pitäisi ystävyyden vuoksi puhua. Ei kuitenkaan tarkoita, että elämä olisi kohdellut silkkihansikkain. Esim menetykset ja vastoinkäymiset ovat ihan normaaleita elämään kuuluvia asioita. Kun ikää tulee lisää, on ihan selvää, että läheisiä alkaa kuolla pois. Olen menettänyt läheisiä nuorenakin, mutta en koe heidän menetystensä olleen mitään arkaluontoisia asioita. Kun joku mulle läheinen on kuollut, tottakai olen voinut kertoa ystävilleni, että läheiseni on kuollut. Ei siinä ole mun mielestä mitään salattavaa tai arkaluontoista. Ja kun ikää tulee lisää, tulee kaikenlaisia kremppojakin. Ei niissäkään ole mitään salattavaa tai arkaluontoista. Mua on ystävät käyneet katsomassa sairaalassakin, koska ei mulle sairaalaan joutuminen ollut mikään suuri ja arkaluontoinen salaisuus. 

Heh, minusta sairaudet ja läheisten kuolemat juuri kuuluvat arkaluontiisiin asioihin, joista ei ole helppo kertoa kuin kaikkein läheisimmille.

Okei, sitten käsitämme vain arkaluontoiset asiat eri tavalla :D Itse kokisin tosi hankalaksi, jos ystäväni pyytäisi mua mukaansa johonkin paikkaan X ja joutuisin kieltäytymään, koska olen menossa hautajaisiin. Ja sitten en voisi kertoa, että olen menossa hautajaisiin. Pitäisi siis keksiä joku hätävale. Tai kun olen joutunut sairaalaan ja ystäväni soittaa, pitäisi taas keksiä jotain hätävaleita, koska olisi "liian arkaluontoista" kertoa olevansa sairaalassa. Mä olen kertonut jopa työkavereillenikin, että menen päivänä X polven leikkaukseen ja arvioitu sairasloman kesto on 2-3 kk. Tosin nyt tajusin, että taidan olla aika tylsä tyyppi, koska en ole pitänyt salaperäisyyden verhoa ympärilläni enkä  työkavereitani jännityksessä, joten he eivät ole sairaslomani aikana voineet edes spekuloida, mikähän mulla nyt on tai mitä on tapahtunut. 

Minä aas en halnnut olla erään ihmisen kanssa, koska halusin mennä saunavuorollani saunaan. Jos sanoin tämän kuitenkin syyksi, hän ryhtyi syyllistämään minua siitä, että asetan itseni hänen edelleen (”se tilaisuus on vain nyt tämän kerran jne jne”). En sen jälkeen halunnut kertoa hänelle vastaavissa tilanteissa, mitä aion tehdä. Toisella kerralla halusin leipoa pipareita, niin minun piti valehdella siitäkin.

Minusta hän ei ollut edes oikea ystävä suhtautuessaan noin, mutta hänestä MINÄ en ollut, koska laiminlöin häntä.

Minulle noista tarpeistani tuli sen jälkeen arkaluonteisia asioita. Tai siitä, että kaipasin myös yksinoloa, enkä ollut mielestäni huono ystävä, vaan hän oli, vaatiessaan minua tyydyttämään omia tarpeitaan. Mutta arkaluontoinen asia oli se, että haluan saunaan tai leipoa piparkakkuja. Koska ne eivät kelvanneet syiksi.

Ymmärrän. Olen samaa mieltä kanssasi, että hän ei ollut oikea ystävä. Täysin normaali asiakin voi siis muuttua tietyn ihmisen kohdalla arkaluontoiseksi, jos tämä ihminen on takertuva tai muuten hankala eikä salli toiselle mitään omaa elämää. Mulle arkaluonteinen asia on jotain sellaista, mitä ei oikeastaan haluaisi kenenkään muun edes tietävän. Vaikka jos olisi varastanut työnantajalta, pettänyt puolisoaan, huijannut Kelasta tukia tms.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystävyys on jakamista mutta sen lisäksi myös tukemista eli kun jakaa jotain asioita kuuntelijan pitäisi silloin tukea ja kaikkihan ei todellakaan näin toimi

Minustakin ystävyys on jakamista, mutta jakaminen voi olla myös ihan tavallisia asioita. Mun elämässäni arkaluontoiset asiat liittyvät pääasiassa työhöni, ja niiden osalta mua koskee ihan lakisääteisestikin salassapitovelvollisuus. En todellakaan ala vuotamaan jotain potilastietoja ulkopuolisille vain siksi, että mulla olisi ystäviä.  Muita salattavia asioita ovat pankkikorttieni koodit ja verkkopankkitunnukseni. Jos niiden luovuttaminen toiselle olisi ystävyyden edellytys, olisin tosiaan mieluummin ilman ystäviä. 

En ole elänyt elämääni siten, että mulle syntyisi jotain salaisuuksia. Tai no vuonna 1977 vedin perskännit koulukaverini kanssa ja silloin oli tärkeää, ettei vanhempani saaneet tietää, koska olin vasta 16 v. Siinäpä mun elämäni arkaluonteiset salaisuudet. 

Okei, loistavaa että sait nyt tilaisuuden päteä sillä miten elämä on kohdellut sinua silkkihansikkain! Minulla on kaikenlaisia traumoja, joita en suinkaan ole itse valinnut. Niistä puhuminen voisi helpottaa oloani. Joudun yleensä pitämään ne kuitenkin omana tietonani siksi, etteivät ihmiset alkaisi ahdistuneina vältellä seuraani. Eivät ihmiset yleensä ole valmiita kuulemaan mitään toisten vaikeista elämänkokemuksista.

Kommenttini pointti oli, että ei ystävyys edellytä, että molemmilla olisi elämässään jotain arkaluontoisia asioita, joista pitäisi ystävyyden vuoksi puhua. Ei kuitenkaan tarkoita, että elämä olisi kohdellut silkkihansikkain. Esim menetykset ja vastoinkäymiset ovat ihan normaaleita elämään kuuluvia asioita. Kun ikää tulee lisää, on ihan selvää, että läheisiä alkaa kuolla pois. Olen menettänyt läheisiä nuorenakin, mutta en koe heidän menetystensä olleen mitään arkaluontoisia asioita. Kun joku mulle läheinen on kuollut, tottakai olen voinut kertoa ystävilleni, että läheiseni on kuollut. Ei siinä ole mun mielestä mitään salattavaa tai arkaluontoista. Ja kun ikää tulee lisää, tulee kaikenlaisia kremppojakin. Ei niissäkään ole mitään salattavaa tai arkaluontoista. Mua on ystävät käyneet katsomassa sairaalassakin, koska ei mulle sairaalaan joutuminen ollut mikään suuri ja arkaluontoinen salaisuus. 

Heh, minusta sairaudet ja läheisten kuolemat juuri kuuluvat arkaluontiisiin asioihin, joista ei ole helppo kertoa kuin kaikkein läheisimmille.

Okei, sitten käsitämme vain arkaluontoiset asiat eri tavalla :D Itse kokisin tosi hankalaksi, jos ystäväni pyytäisi mua mukaansa johonkin paikkaan X ja joutuisin kieltäytymään, koska olen menossa hautajaisiin. Ja sitten en voisi kertoa, että olen menossa hautajaisiin. Pitäisi siis keksiä joku hätävale. Tai kun olen joutunut sairaalaan ja ystäväni soittaa, pitäisi taas keksiä jotain hätävaleita, koska olisi "liian arkaluontoista" kertoa olevansa sairaalassa. Mä olen kertonut jopa työkavereillenikin, että menen päivänä X polven leikkaukseen ja arvioitu sairasloman kesto on 2-3 kk. Tosin nyt tajusin, että taidan olla aika tylsä tyyppi, koska en ole pitänyt salaperäisyyden verhoa ympärilläni enkä  työkavereitani jännityksessä, joten he eivät ole sairaslomani aikana voineet edes spekuloida, mikähän mulla nyt on tai mitä on tapahtunut. 

Minä aas en halnnut olla erään ihmisen kanssa, koska halusin mennä saunavuorollani saunaan. Jos sanoin tämän kuitenkin syyksi, hän ryhtyi syyllistämään minua siitä, että asetan itseni hänen edelleen (”se tilaisuus on vain nyt tämän kerran jne jne”). En sen jälkeen halunnut kertoa hänelle vastaavissa tilanteissa, mitä aion tehdä. Toisella kerralla halusin leipoa pipareita, niin minun piti valehdella siitäkin.

Minusta hän ei ollut edes oikea ystävä suhtautuessaan noin, mutta hänestä MINÄ en ollut, koska laiminlöin häntä.

Minulle noista tarpeistani tuli sen jälkeen arkaluonteisia asioita. Tai siitä, että kaipasin myös yksinoloa, enkä ollut mielestäni huono ystävä, vaan hän oli, vaatiessaan minua tyydyttämään omia tarpeitaan. Mutta arkaluontoinen asia oli se, että haluan saunaan tai leipoa piparkakkuja. Koska ne eivät kelvanneet syiksi.

Ymmärrän. Olen samaa mieltä kanssasi, että hän ei ollut oikea ystävä. Täysin normaali asiakin voi siis muuttua tietyn ihmisen kohdalla arkaluontoiseksi, jos tämä ihminen on takertuva tai muuten hankala eikä salli toiselle mitään omaa elämää. Mulle arkaluonteinen asia on jotain sellaista, mitä ei oikeastaan haluaisi kenenkään muun edes tietävän. Vaikka jos olisi varastanut työnantajalta, pettänyt puolisoaan, huijannut Kelasta tukia tms.

Tätä minäkin olen miettinyt. Että pitääkö kenenkään hyväksyä sellainen ihminen, joka on tehnyt mainitsemiasi asioita? Miksi teki? Eikö perusmoraalissa ole jotain vikaa, jos toimii noin? Mitä hyötyä siitä sille, joka sen saa kuulla, on? Kertojaa se voi helpottaa, mutta ... enkä tarkoita, että minusta anteeksiantamattomuus olisi hyve, mietin vain, että mitä anteeksiannolla tai hyväksynnällä ja kyseisen asian tietämisellä saavuttaa?

Entä, jos kyseinen ihminen huijaa hyväksyjääkin? Saa sitten syyttää vain itseään, kun ei kääntynyt muualle? Mietin näitä, koska minun arkaluonteinen asiani on se, etten kelvannut äidilleni. En pysty sanomaan miltä se tutui, koska se vertautuu aina mielessäni siihen, että olisin tehnyt jotain pahaa.

Äitinihän opetti, että en kelpaa, koska olen paha.

Vaikka ei se niin ollut.

Viisas ihminen ei kerro arkaluonteisia asioitaan. Vanha sanonta sanoo mieti mitä kerrot ystävällesi, koska seuraavana päivänä ystävästäsi voi tulla vihamies.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli yksi ystävä, joka ei avautunut oikein mistään. Mutta voi pojat, kun avautui ensimmäisen kerran. Sen jälkeen ei melkeinpä muusta puhuttukaan kuin hänen ongelmistaan. Hyvä ystävyyssuhde muuttui puuduttavaksi ja kaveri ihmetteli, miksi en halunnut enää tavata niin usein.

Tuttua. Me ei olla nyt neljään vuoteen puhuttu juuri muusta kuin hänen tulevasta avioerostaan ja kuin paska se mies on ja miten se kiusaa lapsiakin. Edelleen se on siinä suhteessa ja puhuu et elämä on kamalaa ja ois onnellisempi yksin. Kun kysyin miksei lähde sanoi syyksi, että lapsilta vaihtuis hoitopaikka ja se pph on niin ihana ettei halua viedä lapselta sitä. En nyt ihan ymmärrä. Vanhempi lapsi menee ens vuonna kouluun ja nuorempi eskariin, että vaihtuuhan ne hoitopaikat kuitenkin. Nyt kai se kannattais lähteä niin ei tarvi sitä koululaista vaihtaa sitten eri kouluun.

Miksi hoitopaikan pitäisi vaihtua erossa? Oletko tätä kysynyt? Vai onko sille jokin aivan ilmeinen syy?

Ei minusta tarvitse kertoa kaikkea yksityiselämästään toiselle, vaikka olisikin ystävä. Syitä voi olla monia miksei näin halua tehdä. Itse olin pari vuotta sitten masentunut ja kriisissä, mutta en juurikaan vuodattanut asiaa ystävilleni. Yksi syy siihen oli se, että halusin heitä nähdessäni saada muuta ajateltavaa ja piristystä elämääni, enkä velloa omissa murheissani.

Muutenkin olen sitä mieltä että ystävää voi omilla murheilla rasittaa vain tiettyyn pisteeseen asti. Jokaisella on omat murheensa, eikä niiden lisäksi voi olettaa kenenkään loputtomasti kannattelevan myös ystävää. Olen joutunut ottamaan etäisyyttä sukulaiseen, joka kulki kriisistä toiseen vuosi kaudet ja odotti minun koko ajan olevan tavoitettavissa ja valmis kuuntelemaan pitkiäkin vuodatuksia, kellonajasta tai päivästä riippumatta. Sitä jatkui yli vuosikymmen. Väsyin niin pahasti tähän lokaämpärinä olemiseen että oli pakko ottaa aikalisä, mikä tuntui pahalta varsinkin, kun kyseessä oli sukulainen. En vaan jaksanut enää ja omat ongelmat painoivat päälle.

En siis kaipaa lainkaan sitä että minulle ystävät jakavat kaikki arkaluontoisimmat asiansa. Tottakai niistä joskus puhutaan ja autetaan missä pystytään, mutta rajat pitää ymmärtää, omat ja toisen.

Ystävyys vaatii myös kuuntelua. Itsellä on ollut niin monta sellaista ystävää, jotka haluavat vain ja ainoastaan jakaa; omia asioitaan, mieshuolia, pinnallisia ongelmia, ulkonäköasioita, kehua itseään, omaa elämäänsä jne. Mutta eivät osaa ollenkaan KUUNNELLA. Tai edes kysyä että mitä sinulle kuuluu. Ja olla oikeasti kiinnostuneita toisen elämästä. Se ei riitä että kysyy mitä kuuluu, kuuntelee minuutin, ja sitten alkaa esitelmä omista pikkuongelmistaan. Kun joku deitti ei enää ottanutkaan yhteyttä jne. Ja miten se mies valitsikin jonkun nuoremman ja kauniimman. Arvatkaa jaksanko enää tällaisia ystäviä?

Mun mielestä aloittajan ajattelutapa on sairas ja pelottava. Hän haluaa tietää ystävistään asioita, joita levittelemällä voisi aiheuttaa pahaa tuhoa ystävilleen. Miksi? Siksikö, että sen jälkeen voisit perseillä ystävyyssuhteessa ihan miten huvittaa, mutta ystäväsi ei voisi ottaa edes etäisyyttä ystävyyden lopettamisesta puhumattakaan, koska silloin pääsisi helvetti irti? Aito ystävyys ei perustu pelolle eikä kiristykselle.

Ystävyys toimii varmaan parhaiten silloin kun ollaan yhtä mieltä siitä miten paljon omista asioista on hyvä avautua ja kuinka paljon odottaa toiselta tukea ja kuuntelua. Ajatukset näistä voi olla tosi erilaiset. Varsinkin ääripäät on todella vaikeita tapauksia: joko ei jaksa kuunnella toista ollenkaan tai ottaa vastaan kaiken kärsivällisesti, tai ei kerro itsestään mitään tai kertoo kaiken. Itse tykkään sellaisesta ystävyydestä että kohtuullidella kaikkea.

Minulla on ystävä, joka ei kerro itsestään muuta kuin pintapuolisia kuulumisia. Ollaan tunnettu vuosikaudet ja tavataan säännöllisesti parin kuukauden välein. Hän ei vaan ole luonteeltaan sellainen että haluaa avautua ongelmistaan,en tiedä puhuuko niistä oikein kenellekään. Olen kertonut hänelle arkaluontoisiakin asioita, mutta hän ei koskaan minulle. Eikä se haittaa, keskusteltavaa kuitenkin riittää. Parempi näin kuin ylenpalttista valitusta ja vuodatusta, sitäkin on nimittäin koettu..

Aikoinani avauduin ajatuksistani, mutta olen oppinut että ihmiset haluaa vain tietää heikot kohtasi jotta voivat satuttaa ja kiusata. Minä olen ystävällinen ja pitkämielinen kaikkien kanssa, joten usein tämä tulkitaan heikkoudeksi ja minua pidetään tyhmänä. Kestän hyvin paljon tyhmäksi ja hulluksi nimittelyä sekä naureskelua. He ovat oman päänsä sisällä kehittäneet hahmon jollaisena minua pitää ja johon voivat tuntea ylemmyyttä.

Kyllä jokainen tarvittaessa puhua osaa, mutta juuri kukaan ei osaa kuunnella. Kaikki ovat niin itseensä käpertyneitä, ettei toista edes huomata tai edes kiinnostuta. Ei kuulla ei nähdä, puhutaan päälle jne. Sitten voivotellaan yksinäisyyttä. Ihan vaan olemalla kiinnostuneen ja neutraalin oloinen kuuntelija saat enemmän ystäviä kuin kestät ottaa vastaankaan.

Minulla on eritasoisia kavereita ja ystäviä.

Joillekin kerron ja he kertovat vain pintapuolisesti asioita. Sitten on niinkuin joku välimuoto. Ja ihan pari sellaista joille voin kertoa miltei kaikki, he ovat itse samantyyppisessä tilanteessa ja ymmärtävät.

Monesti helpottaa kun voi sanoa, että nyt minua ahdistaa ihan kauheasti, esimerkiksi joku raha-asia. Sitten se ystävä sanoo vaikka jonkun neuvon milläkeinou selvisi vastaavasta. Tai sanoo oletko huomannut sen tai sen tahon ja kysynyt sieltä.

Jne.

Myös ihmissuhdeasioissa monesti tuo uutta näkökulmaa tai huojennusta kun ystävä ymmärtää ja kertoo, että hänelläkin oli sama juttu tai, että hänelläkin tuntui silloin siltä.

Ei se ole mikään ruikuttamis- tai valitussuhde ole vaan tasapuolisesti jaetaan iloja ja suruja. Tai ihan arkipäivän tapahtumia.

Kyllä minulla jää se pintapuolinen juttelu myös pintapuoliseksi ystävyydeksi. Ja siitä ihmisestä jää pintapuolinen kuva. Jotenkin tuntuu, että ei halua antaa itsestään kuin pintaraapaisun.

Ja syvemmin kokemuksiaan jakava ystävyys on myös syvempää ja silloin syntyy myös halua auttaa sitä ystävää. Oli se avun tarve henkistä tai sitten ihan konkreettista.

Myös syvempi ystävyys on paljon antoisampaa.

Voi puhua ihan vaikka mistä, vaikka hullummistakin tai henkimaailman asioista yms.

Vierailija kirjoitti:

Aikoinani avauduin ajatuksistani, mutta olen oppinut että ihmiset haluaa vain tietää heikot kohtasi jotta voivat satuttaa ja kiusata. Minä olen ystävällinen ja pitkämielinen kaikkien kanssa, joten usein tämä tulkitaan heikkoudeksi ja minua pidetään tyhmänä. Kestän hyvin paljon tyhmäksi ja hulluksi nimittelyä sekä naureskelua. He ovat oman päänsä sisällä kehittäneet hahmon jollaisena minua pitää ja johon voivat tuntea ylemmyyttä.

Ohis, mutta tuo on ihan totta, että hyväkäytöksistä ja kärsivällistä ihmistä pidetään jostain syystä monesti tyhmänä. Kun jotenkin ajattelisi, että ne ihan mitä tahansa möläyttelevät, toisista ihmisistä täysin kummallisia mielikuvia kehittelevät ja pikkuasioista kääminsä polttavat räksyttäjät olisivat ennemmin yksinkertaisen maineessa. Kaipa heidänlaisiaan moni sitten pitää aitoina ja vahvoina ihmisinä.

Ystävyys on taitolaji ja kun siinä on 2 ihmistä niin vaikeaa se välillä on. Jos avaudut liikaa olet valittaja ja jos et, niin olet sulkeutunut. Eli teki niin tai näin, aina menee väärin.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on eritasoisia kavereita ja ystäviä.

Joillekin kerron ja he kertovat vain pintapuolisesti asioita. Sitten on niinkuin joku välimuoto. Ja ihan pari sellaista joille voin kertoa miltei kaikki, he ovat itse samantyyppisessä tilanteessa ja ymmärtävät.

Monesti helpottaa kun voi sanoa, että nyt minua ahdistaa ihan kauheasti, esimerkiksi joku raha-asia. Sitten se ystävä sanoo vaikka jonkun neuvon milläkeinou selvisi vastaavasta. Tai sanoo oletko huomannut sen tai sen tahon ja kysynyt sieltä.

Jne.

Myös ihmissuhdeasioissa monesti tuo uutta näkökulmaa tai huojennusta kun ystävä ymmärtää ja kertoo, että hänelläkin oli sama juttu tai, että hänelläkin tuntui silloin siltä.

Ei se ole mikään ruikuttamis- tai valitussuhde ole vaan tasapuolisesti jaetaan iloja ja suruja. Tai ihan arkipäivän tapahtumia.

Kyllä minulla jää se pintapuolinen juttelu myös pintapuoliseksi ystävyydeksi. Ja siitä ihmisestä jää pintapuolinen kuva. Jotenkin tuntuu, että ei halua antaa itsestään kuin pintaraapaisun.

Ja syvemmin kokemuksiaan jakava ystävyys on myös syvempää ja silloin syntyy myös halua auttaa sitä ystävää. Oli se avun tarve henkistä tai sitten ihan konkreettista.

Myös syvempi ystävyys on paljon antoisampaa.

Voi puhua ihan vaikka mistä, vaikka hullummistakin tai henkimaailman asioista yms.

Minusta juttelun ei tarvitse olla pintapuolista, vaikka toisella ei olisikaan koskaan ollut rahavaikeuksia, suuria parisuhdeongelmia tai mitään traumaattista. Syvällisesti voi puhua myös iloisista asioista. Vaikka siitä, miten ihanalta tuntuu, kun  oma lapsi menee naimisiin, tulee lapsenlapsia, saa töissä ylennyksen, jää eläkkeelle  tms.