Lue keskustelun säännöt.
Ystävyys vaatii jakamista, moni täällä valittaa yksinäisyyttään, mutta
04.01.2020 |
moni ei kuitenkaan ole valmis jakamaan arkaluontoisia asioitaan. Todellista ystävyyttä ei synny ilman jakamista vaan se jää pinnalliselle kaveruusasteelle. Pitää avautua niistä syvimmistäkin mieltä kaihertavista asioista, sellaisista, joita levittämällä voi saada pahaa tuhoa aikaan. Siksi ystävyys onkin niin herkkää ja siinä on aina riski luottamuksen pettämiselle.
Kommentit (58)
Totta että syvä ystävyys on juuri tuollaista, mutta yksinäisyyttä voi lievittää myös niillä pinnallisemmilla kaverisuhteilla. Monella aikuisella puoliso on se läheisin, jonka kanssa jaetaan herkimmät asiat ja ystävien kanssa on joku yhdistävä muu juttu, vaikka samanikäiset lapset, sama työpaikka, harrastus tms. josta riittää juttua vaikkei niin arkaluontoista olisikaan.
Toiset ihmiset ovat luonnostaan avoimempia kuin toiset. Osalle ei tuota ongelmia jakaa vaikka Facebookissakin niitä arkaluontoisimpia asioita!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sun mielestä ihmisillä, joilla on asiat hyvin (ei mitään arkaluontoisia asioita elämässään), ei voi olla ystäviä?
Ystävyys on jakamista mutta sen lisäksi myös tukemista eli kun jakaa jotain asioita kuuntelijan pitäisi silloin tukea ja kaikkihan ei todellakaan näin toimi
Vierailija kirjoitti:
Sun mielestä ihmisillä, joilla on asiat hyvin (ei mitään arkaluontoisia asioita elämässään), ei voi olla ystäviä?
Niinpä, tuo aloitus on muutenkin ihan kummallinen, asia käsitetään ihan väärin päin. Itse olen sitä mieltä, että jos toisille avautuu nimenomaan omista ongelmistaan, heitä ei kiinnosta niin kauheasti ystävystyä. Eli jos sinulla ap on kokemus ”pinnallisista ihmisistä, joita eivät ongelmasi kiinnosta”, niin syy ei olevälttämättä toisissa.
Itse mietin nimenomaan, että mistä löytäisin ystäviä, koska en jaksa ja voi nyt juuri kauhean hyvin ja tilitettävää kyllä löytyisi, mutta ei se ketään kiinnosta. Voin siis kyllä avautua, ei se ystävien saantini siitä olisi kiinni... mutta ei se kyllä ystäviä tuo.
Enpä silti syytä siitä muita ihmisiä pinnallisiksi. Monella on varmaan niin paljon taakkoja omassa elämässään, että miksi ihmeessä minun murheeni kuuluisivat hyvään ystävyyteen?
Minulla oli yksi ystävä, joka ei avautunut oikein mistään. Mutta voi pojat, kun avautui ensimmäisen kerran. Sen jälkeen ei melkeinpä muusta puhuttukaan kuin hänen ongelmistaan. Hyvä ystävyyssuhde muuttui puuduttavaksi ja kaveri ihmetteli, miksi en halunnut enää tavata niin usein.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ystävyys on jakamista mutta sen lisäksi myös tukemista eli kun jakaa jotain asioita kuuntelijan pitäisi silloin tukea ja kaikkihan ei todellakaan näin toimi
Minusta on tyhmää odottaa tukemista asioihinsa. Toinen voi olla asiasta ihan toista mieltä, kuin sinä, et sinä silloin voi tukea odottaa.
Sen sijaan siinä olen samaa mieltä, että tukea odottavalle on todella julmaa sanoa jotain ei-tukea antavaa, esim. se, mitäitse ajattelee, jo se anna toiselle tukea.
Kannattaa olla sanomatta silloin jos ei osaa tukea iis yhtään mitään, korkeintan vaan että nii-in. Ja joo-o, onpa sulla rankkaa.
En ainakaan itse pysty tukemaan jos näen, että toisen tuohtumus kumpuaa vain hänen omasta kypsymättömyydestään tms.
Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän vaatimuksia usein alkaa olla ystävyyden suhteen. Nuorempana pidin itseäni sosiaalisena, mutta keski-iän lähestyessä olen huomannut, etten oikeastaan kovinkaan paljon sittenkään pidä monistakaan ihmisistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ystävyys on jakamista mutta sen lisäksi myös tukemista eli kun jakaa jotain asioita kuuntelijan pitäisi silloin tukea ja kaikkihan ei todellakaan näin toimi
Minustakin ystävyys on jakamista, mutta jakaminen voi olla myös ihan tavallisia asioita. Mun elämässäni arkaluontoiset asiat liittyvät pääasiassa työhöni, ja niiden osalta mua koskee ihan lakisääteisestikin salassapitovelvollisuus. En todellakaan ala vuotamaan jotain potilastietoja ulkopuolisille vain siksi, että mulla olisi ystäviä. Muita salattavia asioita ovat pankkikorttieni koodit ja verkkopankkitunnukseni. Jos niiden luovuttaminen toiselle olisi ystävyyden edellytys, olisin tosiaan mieluummin ilman ystäviä.
En ole elänyt elämääni siten, että mulle syntyisi jotain salaisuuksia. Tai no vuonna 1977 vedin perskännit koulukaverini kanssa ja silloin oli tärkeää, ettei vanhempani saaneet tietää, koska olin vasta 16 v. Siinäpä mun elämäni arkaluonteiset salaisuudet.
Minun kokemukseni on se, että nämä asioiden jakamista vaativat ovat heitä, joille ei nimenomaan kannata kertoa mitään arkaluontoisempaa. Joko ne asiat juorutaan selän takana tai niistä aletaan jankata lähes jokaisella tapaamiskerralla, kun moni tällainen ihminen ei osaa suhtautua fiksusti toisen kokemiin vaikeuksiin ja kerrottuihin salaisuuksiin.
Kypsät ihmiset ymmärtävät sen, että ystävyyssuhteesta muodostuu parhaiten toimiva silloin, kun sen antaa kasvaa ja kehittyä luonnollisesti. Ei niin, että räväytetään heti kaikki luurangot kaapista toisen äimisteltäväksi vaan etsitään sitä yhteistä aallonpituutta, tunnustellaan, mistä asioista voi heittää huumoria ja mitkä ovat sitten vähän arempia sellaisia ja kuinka hyvin toinen osapuoli osaa oikeasti kuunnella. Kun perusta on kunnossa, niin ystävyyttä on hyvä lähteä siitä sitten viemään syvemmälle vesille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ystävyys on jakamista mutta sen lisäksi myös tukemista eli kun jakaa jotain asioita kuuntelijan pitäisi silloin tukea ja kaikkihan ei todellakaan näin toimi
Minustakin ystävyys on jakamista, mutta jakaminen voi olla myös ihan tavallisia asioita. Mun elämässäni arkaluontoiset asiat liittyvät pääasiassa työhöni, ja niiden osalta mua koskee ihan lakisääteisestikin salassapitovelvollisuus. En todellakaan ala vuotamaan jotain potilastietoja ulkopuolisille vain siksi, että mulla olisi ystäviä. Muita salattavia asioita ovat pankkikorttieni koodit ja verkkopankkitunnukseni. Jos niiden luovuttaminen toiselle olisi ystävyyden edellytys, olisin tosiaan mieluummin ilman ystäviä.
En ole elänyt elämääni siten, että mulle syntyisi jotain salaisuuksia. Tai no vuonna 1977 vedin perskännit koulukaverini kanssa ja silloin oli tärkeää, ettei vanhempani saaneet tietää, koska olin vasta 16 v. Siinäpä mun elämäni arkaluonteiset salaisuudet.
Okei, loistavaa että sait nyt tilaisuuden päteä sillä miten elämä on kohdellut sinua silkkihansikkain! Minulla on kaikenlaisia traumoja, joita en suinkaan ole itse valinnut. Niistä puhuminen voisi helpottaa oloani. Joudun yleensä pitämään ne kuitenkin omana tietonani siksi, etteivät ihmiset alkaisi ahdistuneina vältellä seuraani. Eivät ihmiset yleensä ole valmiita kuulemaan mitään toisten vaikeista elämänkokemuksista.
Vierailija kirjoitti:
Minun kokemukseni on se, että nämä asioiden jakamista vaativat ovat heitä, joille ei nimenomaan kannata kertoa mitään arkaluontoisempaa. Joko ne asiat juorutaan selän takana tai niistä aletaan jankata lähes jokaisella tapaamiskerralla, kun moni tällainen ihminen ei osaa suhtautua fiksusti toisen kokemiin vaikeuksiin ja kerrottuihin salaisuuksiin.
Kypsät ihmiset ymmärtävät sen, että ystävyyssuhteesta muodostuu parhaiten toimiva silloin, kun sen antaa kasvaa ja kehittyä luonnollisesti. Ei niin, että räväytetään heti kaikki luurangot kaapista toisen äimisteltäväksi vaan etsitään sitä yhteistä aallonpituutta, tunnustellaan, mistä asioista voi heittää huumoria ja mitkä ovat sitten vähän arempia sellaisia ja kuinka hyvin toinen osapuoli osaa oikeasti kuunnella. Kun perusta on kunnossa, niin ystävyyttä on hyvä lähteä siitä sitten viemään syvemmälle vesille.
Juuri näin!
Minäkään en osannut jakaa arkaluontoisia asioitani aikoinaan, koska olin kokenut sen niin, että siitä ei seuraa kuin huonoja asioita itselle, tosin kukaan ei ollut minua vaatinut niitä jakamaankaan, mutta tiesin ilman sitäkin, että ystäväni olisi suhtautunut niihin pilkallisesti. En silti ymmärrä, miksi ne asiat olisivat jotenkin kuuluneet ystävyyteeni?
Itsekin olisin suhtautunut ystäväni mokiin varmaan ihan yhtä ilkkuvasti, mitäs ei tajunnut ja blaa blaa.
Mutta sitten tutustuin ihmiseen, joka halusikin minun jakavan kaikki arkaluontoisetkin asiani, ja aluksi teinkin niin. Tuntui helpottavalta, kun olikin joku, joka ei ilkkunut tai nauranut minun sellaisille asioilleni, joista oli mielestäni ollut viisaampaa vaieta. Jonkin ajan päästä tämä ihminen alkoikin käyttäytyä minua kohtaan aika häijysti. Myöhemmin takusin, että hän olikin jonkin sortin narsisti.
Hän varmasti laski, että koska olin uskoutunut hänelle niin monissa asioissani, niin jos minä suuttuisin hänelle, joka käyttäytyi minua kohtaan ilkeästi ja häijysti, niin minä tietäisin, mitä kaikki muutkin saisivat minusta pian tietää.
Olisin tässä vaiheessa tarvinnut aikuisen, vanhemmn tukea (olin vasta 17), mutta äitini (tajusin myöhemmin hänetkin narsistiseksi) eiollut ikinä aikaisemminkaan kuunnellut minua ja mitä minä sanoin ja millaisia huolia minulla oli, ei kuunnellut minua nytkään ja vain sen sijaan kannusti minua olemaan tämän kiukuttelevan narsistin kanssa, koska ”hän on varmaan hyvin yksinäinen”!
Niinpä en päässyt aikoihin eroon tästä kakkapääksi paljastuneesta ihmisestä, koska minulla ei ollut ketään, joka olisi sanonut ”antaa hänen kertoa asioita sinusta, se on hänen häpeänsä, että menetti sinut, ei sinun”, ja auttanut jättämään sellaisn ihmisen taakseni.
Että en nykyisin näe mitään arvoa sinänsä kertoa kaikkia murheitani (ja voin sanoa, että niitä riittää, koska masennuin tuon ihmisen (ja äitini takia muutenkin) vuosikausiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ystävyys on jakamista mutta sen lisäksi myös tukemista eli kun jakaa jotain asioita kuuntelijan pitäisi silloin tukea ja kaikkihan ei todellakaan näin toimi
Minustakin ystävyys on jakamista, mutta jakaminen voi olla myös ihan tavallisia asioita. Mun elämässäni arkaluontoiset asiat liittyvät pääasiassa työhöni, ja niiden osalta mua koskee ihan lakisääteisestikin salassapitovelvollisuus. En todellakaan ala vuotamaan jotain potilastietoja ulkopuolisille vain siksi, että mulla olisi ystäviä. Muita salattavia asioita ovat pankkikorttieni koodit ja verkkopankkitunnukseni. Jos niiden luovuttaminen toiselle olisi ystävyyden edellytys, olisin tosiaan mieluummin ilman ystäviä.
En ole elänyt elämääni siten, että mulle syntyisi jotain salaisuuksia. Tai no vuonna 1977 vedin perskännit koulukaverini kanssa ja silloin oli tärkeää, ettei vanhempani saaneet tietää, koska olin vasta 16 v. Siinäpä mun elämäni arkaluonteiset salaisuudet.
Okei, loistavaa että sait nyt tilaisuuden päteä sillä miten elämä on kohdellut sinua silkkihansikkain! Minulla on kaikenlaisia traumoja, joita en suinkaan ole itse valinnut. Niistä puhuminen voisi helpottaa oloani. Joudun yleensä pitämään ne kuitenkin omana tietonani siksi, etteivät ihmiset alkaisi ahdistuneina vältellä seuraani. Eivät ihmiset yleensä ole valmiita kuulemaan mitään toisten vaikeista elämänkokemuksista.
Kommenttini pointti oli, että ei ystävyys edellytä, että molemmilla olisi elämässään jotain arkaluontoisia asioita, joista pitäisi ystävyyden vuoksi puhua. Ei kuitenkaan tarkoita, että elämä olisi kohdellut silkkihansikkain. Esim menetykset ja vastoinkäymiset ovat ihan normaaleita elämään kuuluvia asioita. Kun ikää tulee lisää, on ihan selvää, että läheisiä alkaa kuolla pois. Olen menettänyt läheisiä nuorenakin, mutta en koe heidän menetystensä olleen mitään arkaluontoisia asioita. Kun joku mulle läheinen on kuollut, tottakai olen voinut kertoa ystävilleni, että läheiseni on kuollut. Ei siinä ole mun mielestä mitään salattavaa tai arkaluontoista. Ja kun ikää tulee lisää, tulee kaikenlaisia kremppojakin. Ei niissäkään ole mitään salattavaa tai arkaluontoista. Mua on ystävät käyneet katsomassa sairaalassakin, koska ei mulle sairaalaan joutuminen ollut mikään suuri ja arkaluontoinen salaisuus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ystävyys on jakamista mutta sen lisäksi myös tukemista eli kun jakaa jotain asioita kuuntelijan pitäisi silloin tukea ja kaikkihan ei todellakaan näin toimi
Minustakin ystävyys on jakamista, mutta jakaminen voi olla myös ihan tavallisia asioita. Mun elämässäni arkaluontoiset asiat liittyvät pääasiassa työhöni, ja niiden osalta mua koskee ihan lakisääteisestikin salassapitovelvollisuus. En todellakaan ala vuotamaan jotain potilastietoja ulkopuolisille vain siksi, että mulla olisi ystäviä. Muita salattavia asioita ovat pankkikorttieni koodit ja verkkopankkitunnukseni. Jos niiden luovuttaminen toiselle olisi ystävyyden edellytys, olisin tosiaan mieluummin ilman ystäviä.
En ole elänyt elämääni siten, että mulle syntyisi jotain salaisuuksia. Tai no vuonna 1977 vedin perskännit koulukaverini kanssa ja silloin oli tärkeää, ettei vanhempani saaneet tietää, koska olin vasta 16 v. Siinäpä mun elämäni arkaluonteiset salaisuudet.
Okei, loistavaa että sait nyt tilaisuuden päteä sillä miten elämä on kohdellut sinua silkkihansikkain! Minulla on kaikenlaisia traumoja, joita en suinkaan ole itse valinnut. Niistä puhuminen voisi helpottaa oloani. Joudun yleensä pitämään ne kuitenkin omana tietonani siksi, etteivät ihmiset alkaisi ahdistuneina vältellä seuraani. Eivät ihmiset yleensä ole valmiita kuulemaan mitään toisten vaikeista elämänkokemuksista.
Kommenttini pointti oli, että ei ystävyys edellytä, että molemmilla olisi elämässään jotain arkaluontoisia asioita, joista pitäisi ystävyyden vuoksi puhua. Ei kuitenkaan tarkoita, että elämä olisi kohdellut silkkihansikkain. Esim menetykset ja vastoinkäymiset ovat ihan normaaleita elämään kuuluvia asioita. Kun ikää tulee lisää, on ihan selvää, että läheisiä alkaa kuolla pois. Olen menettänyt läheisiä nuorenakin, mutta en koe heidän menetystensä olleen mitään arkaluontoisia asioita. Kun joku mulle läheinen on kuollut, tottakai olen voinut kertoa ystävilleni, että läheiseni on kuollut. Ei siinä ole mun mielestä mitään salattavaa tai arkaluontoista. Ja kun ikää tulee lisää, tulee kaikenlaisia kremppojakin. Ei niissäkään ole mitään salattavaa tai arkaluontoista. Mua on ystävät käyneet katsomassa sairaalassakin, koska ei mulle sairaalaan joutuminen ollut mikään suuri ja arkaluontoinen salaisuus.
Edelleen, tosi kiva jos sinä et ole kokenut mitään traumaattista elämässäsi. Jos olisit, niin tietäisit kyllä miten jotkut vastoinkäymiset voivat olla sellaisia, että kuulijat kääntävät vaivautuneina selkänsä, jos erehdyt kertomaan kokemuksistasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan samoja asioita olen huomannut kuin ap. Turhauttaa.
Ystävyyssuhteet on niin vaikeita, että olen mieluummin ilman.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ystävyys on jakamista mutta sen lisäksi myös tukemista eli kun jakaa jotain asioita kuuntelijan pitäisi silloin tukea ja kaikkihan ei todellakaan näin toimi
Minustakin ystävyys on jakamista, mutta jakaminen voi olla myös ihan tavallisia asioita. Mun elämässäni arkaluontoiset asiat liittyvät pääasiassa työhöni, ja niiden osalta mua koskee ihan lakisääteisestikin salassapitovelvollisuus. En todellakaan ala vuotamaan jotain potilastietoja ulkopuolisille vain siksi, että mulla olisi ystäviä. Muita salattavia asioita ovat pankkikorttieni koodit ja verkkopankkitunnukseni. Jos niiden luovuttaminen toiselle olisi ystävyyden edellytys, olisin tosiaan mieluummin ilman ystäviä.
En ole elänyt elämääni siten, että mulle syntyisi jotain salaisuuksia. Tai no vuonna 1977 vedin perskännit koulukaverini kanssa ja silloin oli tärkeää, ettei vanhempani saaneet tietää, koska olin vasta 16 v. Siinäpä mun elämäni arkaluonteiset salaisuudet.
Okei, loistavaa että sait nyt tilaisuuden päteä sillä miten elämä on kohdellut sinua silkkihansikkain! Minulla on kaikenlaisia traumoja, joita en suinkaan ole itse valinnut. Niistä puhuminen voisi helpottaa oloani. Joudun yleensä pitämään ne kuitenkin omana tietonani siksi, etteivät ihmiset alkaisi ahdistuneina vältellä seuraani. Eivät ihmiset yleensä ole valmiita kuulemaan mitään toisten vaikeista elämänkokemuksista.
Kommenttini pointti oli, että ei ystävyys edellytä, että molemmilla olisi elämässään jotain arkaluontoisia asioita, joista pitäisi ystävyyden vuoksi puhua. Ei kuitenkaan tarkoita, että elämä olisi kohdellut silkkihansikkain. Esim menetykset ja vastoinkäymiset ovat ihan normaaleita elämään kuuluvia asioita. Kun ikää tulee lisää, on ihan selvää, että läheisiä alkaa kuolla pois. Olen menettänyt läheisiä nuorenakin, mutta en koe heidän menetystensä olleen mitään arkaluontoisia asioita. Kun joku mulle läheinen on kuollut, tottakai olen voinut kertoa ystävilleni, että läheiseni on kuollut. Ei siinä ole mun mielestä mitään salattavaa tai arkaluontoista. Ja kun ikää tulee lisää, tulee kaikenlaisia kremppojakin. Ei niissäkään ole mitään salattavaa tai arkaluontoista. Mua on ystävät käyneet katsomassa sairaalassakin, koska ei mulle sairaalaan joutuminen ollut mikään suuri ja arkaluontoinen salaisuus.
Edelleen, tosi kiva jos sinä et ole kokenut mitään traumaattista elämässäsi. Jos olisit, niin tietäisit kyllä miten jotkut vastoinkäymiset voivat olla sellaisia, että kuulijat kääntävät vaivautuneina selkänsä, jos erehdyt kertomaan kokemuksistasi.
Sä käänsit tämän aiheen nyt toiseen suuntaan. Aloituksessahan puhuttiin nimenomaan niistä ihmisistä, jotka EIVÄT kerro ystävilleen arkaluontoisia asioita. Aloittajan mielestä siis ei voi olla todellista ystävyyttä, jos niistä ei kerro. Sinä taas nimenomaan haluaisit kertoa omista traumoista eikä kohdallasi ollutkaan kyse siitä, että haluaisit ystäviesi kertovan sinulle omistaan. Vai oliko?
Ymmärrän hyvin, jos koet, että et voi kertoa ystävillesi omista traumoistasi, jos he eivät kerro omista traumoistaan sinulle. Jos ystävilläsi ei kuitenkaan ole omia traumoja, pitäisikö ystävyys silloin katkaista? Tai ystävyyttä ei edes synny kuin toisen saman kokeneen kanssa?
Joskus on ihan hyvä hakea vertaistukea sellaisilta ihmisiltä, jotka ovat kokeneet saman. Heistä ei edes tarvitse tulla ystäviä. Mulla on useampiakin sairauksia ja yksi niistä erittäin harvinainen. Kuolleisuus siihen jopa muutamassa minuutissa on 90%. On siis ollut vaikeaa löytää toista saman kokenutta, joka lisäksi olisi selvnnyt hengissäkin. Alussa kävinkin juttelemassa asiasta terapeutille, joka oli erikoistunut posttraumaattisen stressireaktion hoitamiseen. Parin vuoden etsimisen jälkeen saman kokenut löytyi saksalaisesta miehestä, joka asuu USAssa sekä lähes saman sairauden kokenut ja hengissä selvinnyt on eräs brittiläinen julkisuudenhenkilö. Emme ole ystäviä, mutta olemme Facebookissa kavereita. Heidän kanssaan voin kirjoitella ko sairauden aiheuttamasta traumasta ja toipumisesta. En siis edes oleta, että kukaan ystäväni tai edes perheenjäseneni ymmärtäisi, mistä tuossa sairastumisessa oli kysymys ja mitä se aiheutti, vaikka selvisikin hengissä. Kuulun parin muunkin sairauteni osalta netissä oleviin vertaistukiryhmiin. Kun haluan puhua sairauksiini liittyvistä asioista, puhun heidän kanssaan. Yhdellä ystävistäni diagnosoitiin hiljattain eräs sama sairaus kuin mikä mullakin on ja hänen kanssaan voidaan jutella tästä sairaudestakin.
On tietysti totta, että lika barn leka bäst, mutta aina ei ole mahdollisuutta löytää ystäväksi sellaista, joka olisi kokenut saman.
Mitä tulee muuten ketjussa viitattuun luottamukseen, niin minusta luottamus ei synny niinkään siitä, mitä kaikkea toinen kertoo itsestään, vaan siitä, mitä toinen kertoo muiden ihmisten asioista. Jos Maija kertoo Riitalle Johannan asioista, voi olla varma, että Maija kertoo myös Riitan asioista Johannalle. Riitan kannattaa siis miettiä tarkkaan, mitä kertoo Maijalle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ystävyys on jakamista mutta sen lisäksi myös tukemista eli kun jakaa jotain asioita kuuntelijan pitäisi silloin tukea ja kaikkihan ei todellakaan näin toimi
Minustakin ystävyys on jakamista, mutta jakaminen voi olla myös ihan tavallisia asioita. Mun elämässäni arkaluontoiset asiat liittyvät pääasiassa työhöni, ja niiden osalta mua koskee ihan lakisääteisestikin salassapitovelvollisuus. En todellakaan ala vuotamaan jotain potilastietoja ulkopuolisille vain siksi, että mulla olisi ystäviä. Muita salattavia asioita ovat pankkikorttieni koodit ja verkkopankkitunnukseni. Jos niiden luovuttaminen toiselle olisi ystävyyden edellytys, olisin tosiaan mieluummin ilman ystäviä.
En ole elänyt elämääni siten, että mulle syntyisi jotain salaisuuksia. Tai no vuonna 1977 vedin perskännit koulukaverini kanssa ja silloin oli tärkeää, ettei vanhempani saaneet tietää, koska olin vasta 16 v. Siinäpä mun elämäni arkaluonteiset salaisuudet.
Okei, loistavaa että sait nyt tilaisuuden päteä sillä miten elämä on kohdellut sinua silkkihansikkain! Minulla on kaikenlaisia traumoja, joita en suinkaan ole itse valinnut. Niistä puhuminen voisi helpottaa oloani. Joudun yleensä pitämään ne kuitenkin omana tietonani siksi, etteivät ihmiset alkaisi ahdistuneina vältellä seuraani. Eivät ihmiset yleensä ole valmiita kuulemaan mitään toisten vaikeista elämänkokemuksista.
Kommenttini pointti oli, että ei ystävyys edellytä, että molemmilla olisi elämässään jotain arkaluontoisia asioita, joista pitäisi ystävyyden vuoksi puhua. Ei kuitenkaan tarkoita, että elämä olisi kohdellut silkkihansikkain. Esim menetykset ja vastoinkäymiset ovat ihan normaaleita elämään kuuluvia asioita. Kun ikää tulee lisää, on ihan selvää, että läheisiä alkaa kuolla pois. Olen menettänyt läheisiä nuorenakin, mutta en koe heidän menetystensä olleen mitään arkaluontoisia asioita. Kun joku mulle läheinen on kuollut, tottakai olen voinut kertoa ystävilleni, että läheiseni on kuollut. Ei siinä ole mun mielestä mitään salattavaa tai arkaluontoista. Ja kun ikää tulee lisää, tulee kaikenlaisia kremppojakin. Ei niissäkään ole mitään salattavaa tai arkaluontoista. Mua on ystävät käyneet katsomassa sairaalassakin, koska ei mulle sairaalaan joutuminen ollut mikään suuri ja arkaluontoinen salaisuus.
Heh, minusta sairaudet ja läheisten kuolemat juuri kuuluvat arkaluontiisiin asioihin, joista ei ole helppo kertoa kuin kaikkein läheisimmille.
Aina jaksaa hämmästyttää, miten ihmiset nykyään ystävyyden ymmärtää.
Mielestäni sellainen kevyt yhdessä olo ilman mitään syvyyttä on kaveruutta. Kavereiden kanssa voi käydä ulkona tai vaikka harrastaa, ehkä kyläilläkin, mutta ilman mitään erityisiä velvoitteita.
Ystävyys taas on juurikin sitä, että voidaan olla toisen edessä paljaana ja välillä epäimartelevassa valossa, eikä se toinen hylkää, vaikka oltaisiinkin eri mieltä. Ystävyyteen kuuluu tietty sitoutuminen, ystävää ei jätetä.
Tuon jälkimmäisen kuvauksen mukainen ystävyys on kuollut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ystävyys on jakamista mutta sen lisäksi myös tukemista eli kun jakaa jotain asioita kuuntelijan pitäisi silloin tukea ja kaikkihan ei todellakaan näin toimi
Minustakin ystävyys on jakamista, mutta jakaminen voi olla myös ihan tavallisia asioita. Mun elämässäni arkaluontoiset asiat liittyvät pääasiassa työhöni, ja niiden osalta mua koskee ihan lakisääteisestikin salassapitovelvollisuus. En todellakaan ala vuotamaan jotain potilastietoja ulkopuolisille vain siksi, että mulla olisi ystäviä. Muita salattavia asioita ovat pankkikorttieni koodit ja verkkopankkitunnukseni. Jos niiden luovuttaminen toiselle olisi ystävyyden edellytys, olisin tosiaan mieluummin ilman ystäviä.
En ole elänyt elämääni siten, että mulle syntyisi jotain salaisuuksia. Tai no vuonna 1977 vedin perskännit koulukaverini kanssa ja silloin oli tärkeää, ettei vanhempani saaneet tietää, koska olin vasta 16 v. Siinäpä mun elämäni arkaluonteiset salaisuudet.
Okei, loistavaa että sait nyt tilaisuuden päteä sillä miten elämä on kohdellut sinua silkkihansikkain! Minulla on kaikenlaisia traumoja, joita en suinkaan ole itse valinnut. Niistä puhuminen voisi helpottaa oloani. Joudun yleensä pitämään ne kuitenkin omana tietonani siksi, etteivät ihmiset alkaisi ahdistuneina vältellä seuraani. Eivät ihmiset yleensä ole valmiita kuulemaan mitään toisten vaikeista elämänkokemuksista.
Kommenttini pointti oli, että ei ystävyys edellytä, että molemmilla olisi elämässään jotain arkaluontoisia asioita, joista pitäisi ystävyyden vuoksi puhua. Ei kuitenkaan tarkoita, että elämä olisi kohdellut silkkihansikkain. Esim menetykset ja vastoinkäymiset ovat ihan normaaleita elämään kuuluvia asioita. Kun ikää tulee lisää, on ihan selvää, että läheisiä alkaa kuolla pois. Olen menettänyt läheisiä nuorenakin, mutta en koe heidän menetystensä olleen mitään arkaluontoisia asioita. Kun joku mulle läheinen on kuollut, tottakai olen voinut kertoa ystävilleni, että läheiseni on kuollut. Ei siinä ole mun mielestä mitään salattavaa tai arkaluontoista. Ja kun ikää tulee lisää, tulee kaikenlaisia kremppojakin. Ei niissäkään ole mitään salattavaa tai arkaluontoista. Mua on ystävät käyneet katsomassa sairaalassakin, koska ei mulle sairaalaan joutuminen ollut mikään suuri ja arkaluontoinen salaisuus.
Heh, minusta sairaudet ja läheisten kuolemat juuri kuuluvat arkaluontiisiin asioihin, joista ei ole helppo kertoa kuin kaikkein läheisimmille.
Okei, sitten käsitämme vain arkaluontoiset asiat eri tavalla :D Itse kokisin tosi hankalaksi, jos ystäväni pyytäisi mua mukaansa johonkin paikkaan X ja joutuisin kieltäytymään, koska olen menossa hautajaisiin. Ja sitten en voisi kertoa, että olen menossa hautajaisiin. Pitäisi siis keksiä joku hätävale. Tai kun olen joutunut sairaalaan ja ystäväni soittaa, pitäisi taas keksiä jotain hätävaleita, koska olisi "liian arkaluontoista" kertoa olevansa sairaalassa. Mä olen kertonut jopa työkavereillenikin, että menen päivänä X polven leikkaukseen ja arvioitu sairasloman kesto on 2-3 kk. Tosin nyt tajusin, että taidan olla aika tylsä tyyppi, koska en ole pitänyt salaperäisyyden verhoa ympärilläni enkä työkavereitani jännityksessä, joten he eivät ole sairaslomani aikana voineet edes spekuloida, mikähän mulla nyt on tai mitä on tapahtunut.
Samaa mieltä. Ei vain tahdo pystyä luottamaan enää keneenkään salaisuuksineen, kun ystävyyskin on nykyään vain oman egon pönkitystä. Jos joku ystävä muuttuukin "taakaksi" tai "tunnesyöpöksi" eli käy ehkä läpi jotain vaikeaa omassa elämässään, tuo ystävä on luvallista ghostata oman hyvinvoinnin nimissä. Kammottavaa. Olen mieluummin ilman ystäviä.