Ystävyys vaatii jakamista, moni täällä valittaa yksinäisyyttään, mutta

Mitä mun seksuaalisuus kuuluu kellekään? Sitäpaitsi se olisi tarkuuvarma keino karkottaa ne vähätkin ystävät.

Jostain kumman syystä ap kuulostaa paikalliselta juoruämmältä.

Vinkkinä kaikille, jos tunnet henkilön, joka harrastaa muiden kuulumisten kertomista sinulle, älä kerro yhtään mitään omista asioistasi.

Toisaalta en itse kaipaa ystävyydeltä mitään syvätason avautumisia, ne ovat lähinnä vaivaannuttavia ja usein myös raskaita. Osa ihmisistä käyttää muita terapeutteinaan.

Vierailija kirjoitti:

Ystävät on turhia. Parisuhde ihmisellä pitää olla ja kavereita, seuraelämää. Mutta ystävä on vaan joku ihme kaverin ja rakastetun välimuoto.

Hyvä(t) ystävä(t) on paikallaan esim. silloin kun parisuhde kaatuu.

Tietty jos varmuudella tietää ettei parisuhde koskaan pääty niin hyvähän se vain on.

Ap, ei vaadi. 

Voit katsoa salkkareita ja repiä siitä draamaa arkeesi :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystävät on turhia. Parisuhde ihmisellä pitää olla ja kavereita, seuraelämää. Mutta ystävä on vaan joku ihme kaverin ja rakastetun välimuoto.

Hyvä(t) ystävä(t) on paikallaan esim. silloin kun parisuhde kaatuu.

Tietty jos varmuudella tietää ettei parisuhde koskaan pääty niin hyvähän se vain on.

Voihan ystävyyskin päättyä. 

- eri

Oma kokemukseni on että todella, todella harva, jos kukaan, haluaa kuulla ja tietää niistä toisen syvällisemmistä tunteista ja murheista. Ystävyyssuhteet halutaankin pitää kevyinä kaverisuhteina ja yhtään vaikeampien asioiden avaaminen saa ihmiset juoksemaan karkuun. Olen tulkinnut tämän niin, että meidän noin nelikymppisten elämässä on jo omasta takaa kaikenlaista, eikä jakseta enää ottaa toisen murheita taakakseen. Parikymppisenä vielä helpostikin löytyi ihmisiä, joille uskoutua puolin ja toisin. Jos nuo suhteet ei sieltä ajoilta ole kantaneet tänne keski-ikäisyyteen, niin ei vastaavia ystäviä enää löydä.

Jotkin asiat on ok jakaa mutta kyllä ystävyydessä on myös rajoja, ei kaikkea p askaa toisen niskaan kannata heittää. Jos toinen avautuu aina asioista mitkä tarvis ammattiapua tms niin kyllähän kuuntelijan voimavarat käy vähiin kun ei ymmärrä/tiedä kuinka edetä asiassa. Pelkkä kuuntelu ei auta ketään, puhuja saattaa ruveta jankkaamaan samoja asioita vuositolkulla jos kuuntelija vain kuuntelee. Jos molemmat on samanlaisia avautujia niin mikäs siinä mutta ainakin itse olen suht sulkeutunut että ihan kuvottaa ajatus jos pitäisi avautua jollekin ja se toinen avautus minulle. Helpointa on kun on jonkinlaiset rajat ja estot, en halua esim tietää ystävieni seksielämästä tai suolen toiminnoista, lapsuuden traumoihin en halua mukaan, voin kerran kuunnella mutta jankkaukseen ja läpi vatvomiseen en pysty.

Ihmiset ovat erilaisia, ja sen takia ystävyyssuhteitakin on erilaista.

Eivät kaikki halua ystävää tavatessaan puhua ikävistä asioista, vaan jotkut nimenomaan haluavat, että on hyvä ja rento olo yhdessä, keskustellaan filosofisista pohdinnoista, nauretaan yms., vaikka olisi kärsimystä ja sairautta elämässä.

Vierailija kirjoitti:

Oma kokemukseni on että todella, todella harva, jos kukaan, haluaa kuulla ja tietää niistä toisen syvällisemmistä tunteista ja murheista. Ystävyyssuhteet halutaankin pitää kevyinä kaverisuhteina ja yhtään vaikeampien asioiden avaaminen saa ihmiset juoksemaan karkuun. Olen tulkinnut tämän niin, että meidän noin nelikymppisten elämässä on jo omasta takaa kaikenlaista, eikä jakseta enää ottaa toisen murheita taakakseen. Parikymppisenä vielä helpostikin löytyi ihmisiä, joille uskoutua puolin ja toisin. Jos nuo suhteet ei sieltä ajoilta ole kantaneet tänne keski-ikäisyyteen, niin ei vastaavia ystäviä enää löydä.

Mun mielestä vika on siinä, että parikymppisinä oltiin ystävien kanssa enemmän tekemisissä ja jaettiin siten myös ilotkin. Silloin jaksoi kuunnella ystävän surujakin, joita ystävällä joskus oli. Ei silloinkaan olisi jaksettu ystävyyttä, jos toisella ei olisi ollut oikein mitään muuta puhuttavaa kuin omia huolia ja suruja. Sitäpaitsi nuorena surut oli tehty surtaviksi ja sen jälkeen mentiin taas täyttä vauhtia elämässä eteenpäin kohti iloisempia aikoja. 

Aikuisenakin jaksaa oikein hyvin kuunnella ystävän suruja, jos ystävyyteen liittyy myös paljon ilojen jakamista. Lisäksi aikuisten kohdalla on ainakin jonkinlainen oletus, että aikuinen tekee jotain, jolla saa ongelmiaan poistetuksi tai ainakin asioihin muutosta. Tietenkään kaikkia ongelmia kuten puolison kuolemaa, omia sairauksia, työkyvyttömyyttä yms ei voi poistaa, mutta silloin pitää ainakin olla tavoiteena, että näiden asioiden kanssa jossain vaiheessa oppii elämään eikä valita niistä ystävälleen vielä vuosikymmeniä. 

Vierailija kirjoitti:

Aina jaksaa hämmästyttää, miten ihmiset nykyään ystävyyden ymmärtää.

Mielestäni sellainen kevyt yhdessä olo ilman mitään syvyyttä on kaveruutta. Kavereiden kanssa voi käydä ulkona tai vaikka harrastaa, ehkä kyläilläkin, mutta ilman mitään erityisiä velvoitteita.

Ystävyys taas on juurikin sitä, että voidaan olla toisen edessä paljaana ja välillä epäimartelevassa valossa, eikä se toinen hylkää, vaikka oltaisiinkin eri mieltä. Ystävyyteen kuuluu tietty sitoutuminen, ystävää ei jätetä.

Tuon jälkimmäisen kuvauksen mukainen ystävyys on kuollut.

Onko tämän päivän ilmiö, että ihmisiin tutustuessa esitetään jotain muuta kuin mitä todellisuudessa ollaan? Ehkä somen ansiota (tai syytä), että itsestä annetaan muille parempi ja kaunistellumpi kuva kuin mitä on todellisuus? Ollaan myös olevinaan toisen kanssa samaa mieltä kaikesta, vaikka todellisuudessa ei ollakaan? Ja sitten, jos suhde syveneekin ystävyydeksi, ei enää voidakaan pitää kulisseja pystyssä eikä enää halua myötäillä toista tämän mielipiteissä  vaan sanojasi lainataksesi "olla toisen edessä paljaana ja välillä epäimartelevassa valossa"? Ja vieläpä niin, että toinen ei kuitenkaan hylkää, vaikka tavallaan on alunperinkin tullut petetyksi, koska toinen on esittänyt olevansa jotain muuta kuin mitä on?

Jos näin on, voisiko tässä olla yksi syy yleistyvään yksinäisyyteen? Esitetään jotain muuta kuin mitä ollaan? Johdetaan harhaan muita ihmisiä? 

Olen mielummin yksin kuin kuormitan muita omalla henkilökohtaisella kuonallani. Mitään muuta kuin kuonaa ei siis löydy jaettavaksi. Tosin en valita yksinäisyydestä, vaan pidän sitä arvossa. Minua kiinnostaa muut ihmiset lähinnä jonkinlaisina etäältä tapahtuvan ihmettelyn kohteina.

Olisi mielenkiintoista tietää, mitä arkaluontoisia asioita teillä on, joista erityisesti haluatte avautua ystävälle? Sydänsuruja, paise perseessä, petin Peraa ja sain tippurin? 

Olisihan se mukavaa jos ystäväni kertoisivat minullekin jotain mutta kun minä olen aina se osapuoli joka jakaa itsestään, toiset eivät koskaan mitään. Osaan kyllä nykyään olla ns. neutraali, mietin paljon ennenkuin kerron mitään. Toinen ystävyyden kulmakiviä on minun mielestäni toisen puolustaminen, olen ollut tilanteessa jossa työkaverini dissasi minua kaverilleni ja kaverini ei sanonut asiaan mitään. Mietin jos itse olisin ollut kaverini olisin edes yrittänyt puolustaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aina jaksaa hämmästyttää, miten ihmiset nykyään ystävyyden ymmärtää.

Mielestäni sellainen kevyt yhdessä olo ilman mitään syvyyttä on kaveruutta. Kavereiden kanssa voi käydä ulkona tai vaikka harrastaa, ehkä kyläilläkin, mutta ilman mitään erityisiä velvoitteita.

Ystävyys taas on juurikin sitä, että voidaan olla toisen edessä paljaana ja välillä epäimartelevassa valossa, eikä se toinen hylkää, vaikka oltaisiinkin eri mieltä. Ystävyyteen kuuluu tietty sitoutuminen, ystävää ei jätetä.

Tuon jälkimmäisen kuvauksen mukainen ystävyys on kuollut.

Onko tämän päivän ilmiö, että ihmisiin tutustuessa esitetään jotain muuta kuin mitä todellisuudessa ollaan? Ehkä somen ansiota (tai syytä), että itsestä annetaan muille parempi ja kaunistellumpi kuva kuin mitä on todellisuus? Ollaan myös olevinaan toisen kanssa samaa mieltä kaikesta, vaikka todellisuudessa ei ollakaan? Ja sitten, jos suhde syveneekin ystävyydeksi, ei enää voidakaan pitää kulisseja pystyssä eikä enää halua myötäillä toista tämän mielipiteissä  vaan sanojasi lainataksesi "olla toisen edessä paljaana ja välillä epäimartelevassa valossa"? Ja vieläpä niin, että toinen ei kuitenkaan hylkää, vaikka tavallaan on alunperinkin tullut petetyksi, koska toinen on esittänyt olevansa jotain muuta kuin mitä on?

Jos näin on, voisiko tässä olla yksi syy yleistyvään yksinäisyyteen? Esitetään jotain muuta kuin mitä ollaan? Johdetaan harhaan muita ihmisiä? 

Millaisia kulisseja sinulla on tai millaisia ei ole?

Joskus tuntuu, että täällä osalla menee ystävyys ja parisuhde keskenään ihan sekaisin.

Kun parisuhdetta ei ole, kiinnitytään ystävään suorastaan tukehduttavasti ja ollaan toki mustasukkaisia ystävän mahdollisista muista ystävistä.

Olisi lähinnä painajaista, jos työpäivän päälle joutuisi roikkumaan puhelimessa tunteja kuuntelemassa toisen avautumisia ihan kaikesta... energia ei riittäisi millään.

Kurja että syvällisemmät ihmissuhteet koetaan joksikin kuonan lapioimiseksi toisen niskaan.

Minulla todella hyvien ystävien kanssa voi puhua rehellisesti omasta elämästään, lapsuudesta, äitiydestä, parisuhteesta, itsetunnosta, haaveista. Mutta niissä suhteissa on myös eniten iloa, tehdään kivoja juttuja, höpötellään mitä vaan arkiasioistakin.

En pidä kauhean pidättyväisistä ihmisistä, tuntuu että en tunne heitä, eivätkä kaunistellut, aina niin ihanat kuulumiset pitkän päälle ole kovin kiinnostavia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aina jaksaa hämmästyttää, miten ihmiset nykyään ystävyyden ymmärtää.

Mielestäni sellainen kevyt yhdessä olo ilman mitään syvyyttä on kaveruutta. Kavereiden kanssa voi käydä ulkona tai vaikka harrastaa, ehkä kyläilläkin, mutta ilman mitään erityisiä velvoitteita.

Ystävyys taas on juurikin sitä, että voidaan olla toisen edessä paljaana ja välillä epäimartelevassa valossa, eikä se toinen hylkää, vaikka oltaisiinkin eri mieltä. Ystävyyteen kuuluu tietty sitoutuminen, ystävää ei jätetä.

Tuon jälkimmäisen kuvauksen mukainen ystävyys on kuollut.

Onko tämän päivän ilmiö, että ihmisiin tutustuessa esitetään jotain muuta kuin mitä todellisuudessa ollaan? Ehkä somen ansiota (tai syytä), että itsestä annetaan muille parempi ja kaunistellumpi kuva kuin mitä on todellisuus? Ollaan myös olevinaan toisen kanssa samaa mieltä kaikesta, vaikka todellisuudessa ei ollakaan? Ja sitten, jos suhde syveneekin ystävyydeksi, ei enää voidakaan pitää kulisseja pystyssä eikä enää halua myötäillä toista tämän mielipiteissä  vaan sanojasi lainataksesi "olla toisen edessä paljaana ja välillä epäimartelevassa valossa"? Ja vieläpä niin, että toinen ei kuitenkaan hylkää, vaikka tavallaan on alunperinkin tullut petetyksi, koska toinen on esittänyt olevansa jotain muuta kuin mitä on?

Jos näin on, voisiko tässä olla yksi syy yleistyvään yksinäisyyteen? Esitetään jotain muuta kuin mitä ollaan? Johdetaan harhaan muita ihmisiä? 

Millaisia kulisseja sinulla on tai millaisia ei ole?

Joskus tuntuu, että täällä osalla menee ystävyys ja parisuhde keskenään ihan sekaisin.

Kun parisuhdetta ei ole, kiinnitytään ystävään suorastaan tukehduttavasti ja ollaan toki mustasukkaisia ystävän mahdollisista muista ystävistä.

Olisi lähinnä painajaista, jos työpäivän päälle joutuisi roikkumaan puhelimessa tunteja kuuntelemassa toisen avautumisia ihan kaikesta... energia ei riittäisi millään.

Mulla ei ole mitään kulisseja. Tai no töissä täytyy vetää ammatillisuuden edellyttämää roolia. Vapaa-ajallani en edes jaksaisi vetää mitään roolia. Mulla ei kuitenkaan ole ollut koskaan ongelmia ystävystymisessä. Ehkä just siksi, että en ole esittänyt olevani jotain muuta kuin mitä olen. Eikä sen vuoksi ole koskaan tullut tilannetta, että pitäisi alkaa ystävälle kertomaan, että en mä oikeasti olekaan samaa mieltä kanssasi enkä oikeasti sellainen ihminen, kun aiemmin uskottelin olevani. 

Samaa mieltä tuosta, että jotkut haluavat ystävästään pikemminkin puolison ja elämänkumppanin. Tai oikeastaan toisen itsensä, oman klooninsa. Tai sitten ystävästä haetaan äidin tai isän korviketta, johon voisi turvautua. 

Vierailija kirjoitti:

Kurja että syvällisemmät ihmissuhteet koetaan joksikin kuonan lapioimiseksi toisen niskaan.

Minulla todella hyvien ystävien kanssa voi puhua rehellisesti omasta elämästään, lapsuudesta, äitiydestä, parisuhteesta, itsetunnosta, haaveista. Mutta niissä suhteissa on myös eniten iloa, tehdään kivoja juttuja, höpötellään mitä vaan arkiasioistakin.

En pidä kauhean pidättyväisistä ihmisistä, tuntuu että en tunne heitä, eivätkä kaunistellut, aina niin ihanat kuulumiset pitkän päälle ole kovin kiinnostavia.

Nimenomaan rehellisesti. Tarkoittaa myös, että jos elämässä on kaikki asiat hyvin, on onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä, ei tarvitse alkaa keksiä mitään ongelmia, arkaluontoisia asioita tai salaisuuksia, joita pitäisi jakaa. 

Vierailija kirjoitti:

Olisi mielenkiintoista tietää, mitä arkaluontoisia asioita teillä on, joista erityisesti haluatte avautua ystävälle? Sydänsuruja, paise perseessä, petin Peraa ja sain tippurin? 

Tähän olisi kiva saada vastaus.