Lue keskustelun säännöt.
Miehen JÄRKKY neljänkympin kriisi - mitä kaikkea siihen kuuluu ja kuinka jeesuksen pitkään se kestää? Mikä on paras lääke vaivaan?
31.12.2019 |
Te jotka olette vierestä seuranneet miesten neljänkympin kriisejä, niin mitä se käytännössä eteni? Kuinka hulluna mies oli ja ymmärsikö tätä itse ja jos kyllä, niin missä vaiheessa? Kuinka kauan tällainen kriiseily oikein kestää? Kuinka äkisti kriisi loppuu? Miten tämän saa kestettyä ja minimoitua vahingot niin, ettei koko perhe hajoa?
Mies on saanut oman kriisinsä joskus v. 2017/2018 vuoden taitteessa, mutta tämä vuosi on ollut jotakin aivan järkyttävää. Tänä vuonna on kyseenalaistanut yhteisen elämän, uhoaa ja uhmaa. Syyttää minua, ystäviään ja sukulaisia kaikesta ja kaikki asiat on huonosti. On ihastunut kolmanteen, ostelee hullunlailla tavaraa ja käy parturissa ja vaatekaupassa muutaman viikon välein. On kotiaskareissa flegmaattinen ja kiukuttelee siitäkin.
Mielipiteet vaihtelee päivittäin ja suuttuu käsittämättömistä asioista, esim. on itse ehdottanut edellisenä päivänä jotakin, ja jos olen hyvää hyvyyttäni selvittänyt asiaa ja kertonut sitten hänelle, että tämä homma onnistuisi, niin sitten asia onkin yhtäkkiä aivan syvältä ja suuttuu. Aivan käsittämätöntä.
Koko yhteinen elämämme (20 v) onkin ollut nyt yhtäkkiä täysin hirveää aikaa ja hän on minun takia menettänyt elämän. Syyttelee 15 vuotta vanhoista jutuista, kuin ne olisi eilen tapahtunut. Kiukuttelee ja uhoaa kotona, kuin näppynaamainen teini. Koko maailman on häntä vastaan, paitsi tämä ihana uusi, nuori typy, joka on kenties hänen kauan etsimänsä elämänkumppaninsa. Huoh. Millään ei tunnu olevan väliä, paitsi sillä omalla navalla ja peilikuvalla. Kaikki aiemmin tehdyt päätökset ovatkin olleet yhtäkkiä AIVAN vääriä eikä häntä ole IKINÄ kuunneltu missään asiassa. Mieliala heittelee laidasta laitaan. Ollaan yhtäkkiä oltu AINA aivan vääriä tyyppejä toisillemme.
Muuten olisin lähtenyt kävelemään jo aikaa sitten, mutta ko kyseessä on ollut aikaisemmin tasapainoinen ja normaali mies ja perheen isä. Nyt on kuitenkin pari vuotta hypännyt hulluna, mutta aivan erityisesti tämän vuoden.
En ole oikein mistään löytänyt varsinaista faktaa tästä ukkojen neljänkympin kriisistä, joten ihmettelen tässä, että tuleeko se järki joskus vielä päähän ja kuinka kauan tällainen kriisi kestää? Ukko täyttää ensi vuonna 40 v.
Mulla on hyvä itsetunto ja tiedän tasan tarkkaan, että muitakin ottajia omavaraiselle, työteliäälle ja katseenkestävälle naiselle kyllä olisi, jolla on jalat maassa. Olenpahan kuitenkin sinnikkoluonteeltani ja rakkaudesta jäänyt katsomaan, että palaako se järki sinne kalloon. Noin hulluna ei voi nimittäin loputtomiin olla.
Kommentit (266)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei tuo ole mikään kriisi. Eroa mies valmistelee ja koettaa hakea oikeutusta sille kehittelemällä kaikenlaisia kuviteltuja vääryyksiä.
Jos olette jo niin pitkällä, että miehelläsi on toinen ja hän avoimesti kertoo asiasta, niin en katselisi päivääkään. Mies järkiintyy vasta sitten, kun on elänyt jonkin aikaa uuden ihastuksensa kanssa arkea. Nyt hän elää huumaa, mutta se haihtuu.Samaa mieltä. Koin itse mieheni taholta saman, ja ymmärsin ja ymmärsin. Koitin tukea ja ymmärtää. Lopulta alkoi itse vihjailla erosta ja sanoin että antaa palaa. Muutti pois, kiukutteli puolisen vuotta kaikesta kuinka ”hän joutuu nyt niin koville kun pitää elareita maksaa ja pienessä kämpässä pitää lapsia kerran viikossa”. Todellisuudessa minä jäin taloomme koska olin ainoa joka pystyi, ja mies maksoi elaria alle minimin.
Nyt reilu vuosi myöhemmin itkee, kun oli kiva ja ymmärtäväinen vaimo ja ihanat lapset ja niin kiva talokin missä puuhastella. Että lähti etsimään jotain eikä itsekään tiennyt mitä. Uuden naisen kanssa tullut bänät.
Se on voivoi. Mulla ei ole ikävä, se ehti mennä ohi jo.
Etkö voi antaa uutta mahdollisuutta? On ihan normaalia että ihmiset tekevät elämässään virheitä ja tulee huonoja vaiheita. Huomaa sitten jälkikäteen että toimi väärin.
Niinkö? Miksi? Vaikka minulle kerrottiin että en ole ikinä ollut se oikea ja kiukuteltiin ja valitettiin kaikesta viimeiset vuodet? Tuijotettiin omaa napaa ja tehtiin ohareita, bailattiin ja reissattiin. Lähdettiin etsimään oikeaa sielunkumppania ja tylytettiin vielä kun se löytyi.
Ja nyt pitäisi ”antaa anteeksi huono vaihe”? On mullakin ollut huono vaihe kun lapset oli pieniä, mutta toku toleranssi sentään millaiseen käytökseen sortuu. En ole ikinä sanonut miehelle, että hän ei oikeastaan ole koskaan ollut se oikea. Tai että kaikki hänessä kyllästyttää (vaikka kyllästytti). Mietin vain koko ajan että kyllä tämä menee ohi, olen nyt vain väsynyt ja hormonit jyllää jne. Ihastuin työpaikan mieheenkin ja haaveilin miten paljon ihanampi hänen kanssaan olisi, mutta tuolloinkin tajusin sen johtuvan vain henk koht kriisistäni. Ja ohi se menikin, kun ei antanut sille valtaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei tuo ole mikään kriisi. Eroa mies valmistelee ja koettaa hakea oikeutusta sille kehittelemällä kaikenlaisia kuviteltuja vääryyksiä.
Jos olette jo niin pitkällä, että miehelläsi on toinen ja hän avoimesti kertoo asiasta, niin en katselisi päivääkään. Mies järkiintyy vasta sitten, kun on elänyt jonkin aikaa uuden ihastuksensa kanssa arkea. Nyt hän elää huumaa, mutta se haihtuu.Samaa mieltä. Koin itse mieheni taholta saman, ja ymmärsin ja ymmärsin. Koitin tukea ja ymmärtää. Lopulta alkoi itse vihjailla erosta ja sanoin että antaa palaa. Muutti pois, kiukutteli puolisen vuotta kaikesta kuinka ”hän joutuu nyt niin koville kun pitää elareita maksaa ja pienessä kämpässä pitää lapsia kerran viikossa”. Todellisuudessa minä jäin taloomme koska olin ainoa joka pystyi, ja mies maksoi elaria alle minimin.
Nyt reilu vuosi myöhemmin itkee, kun oli kiva ja ymmärtäväinen vaimo ja ihanat lapset ja niin kiva talokin missä puuhastella. Että lähti etsimään jotain eikä itsekään tiennyt mitä. Uuden naisen kanssa tullut bänät.
Se on voivoi. Mulla ei ole ikävä, se ehti mennä ohi jo.
Etkö voi antaa uutta mahdollisuutta? On ihan normaalia että ihmiset tekevät elämässään virheitä ja tulee huonoja vaiheita. Huomaa sitten jälkikäteen että toimi väärin.
Niinkö? Miksi? Vaikka minulle kerrottiin että en ole ikinä ollut se oikea ja kiukuteltiin ja valitettiin kaikesta viimeiset vuodet? Tuijotettiin omaa napaa ja tehtiin ohareita, bailattiin ja reissattiin. Lähdettiin etsimään oikeaa sielunkumppania ja tylytettiin vielä kun se löytyi.
Ja nyt pitäisi ”antaa anteeksi huono vaihe”? On mullakin ollut huono vaihe kun lapset oli pieniä, mutta toku toleranssi sentään millaiseen käytökseen sortuu. En ole ikinä sanonut miehelle, että hän ei oikeastaan ole koskaan ollut se oikea. Tai että kaikki hänessä kyllästyttää (vaikka kyllästytti). Mietin vain koko ajan että kyllä tämä menee ohi, olen nyt vain väsynyt ja hormonit jyllää jne. Ihastuin työpaikan mieheenkin ja haaveilin miten paljon ihanampi hänen kanssaan olisi, mutta tuolloinkin tajusin sen johtuvan vain henk koht kriisistäni. Ja ohi se menikin, kun ei antanut sille valtaa.
Tää vois olla mun kirjoittama, ihan sanasta sanaan, paitsi että mä elän vielä vaihetta jossa vaan ymmärrän uudelleen ja uudelleen kiukuttelut, haukkumiset ja muun epäreilun käytöksen. Tätä kestänyt nyt pari vuotta. Mies syyttelee minua elämänsä pilaamisesta ja yhtäkkiä olenkin alinta paskaa kaikessa. Ei kuitenkaan ota eroa, ilmeisesti minun pitäisi sekin tehdä. Ja pikkuhiljaa kyllästyttää tämä touhu että otankin, vaikka todennäköisesti mies jatkaa syyttelyään entistä enemmän. En käsitä miten aikuiset ihmiset eivät ota vastuuta omasta elämästään? Ei minun onnellisuuteni ainakaan ole kenestäkään riippuvaista. Toki ero sattuisi ja syvältä, kestäisi toipua jne., mutta minusta olisi hieman liioiteltua sanoa että joku muu pilaisi elämäni tai mahdollisuuden onnellisuuteen, ihan vapaasta tahdosta kai jokainen on parisuhteessa ja aikuiset ihmiset tekevät itse omat päätöksensä. Minä en ainakaan haluaisi elää niin, että antaisin jollekin toiselle ihmiselle valtuuden pilata elämäni. Minun ainutkertainen ja lopulta hyvin lyhyt elämäni, sitä ei yksikään muu ihminen pilaa kuin minä itse!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi ap siedät moista?
Kertomuksesi on kuin mieheni siskon parisuhteesta. Liittoa 20v takana, vaimo antanut aina miehelleen vapauden käydä omissa menoissaan ja mieshän on käynyt. Vaimo kotona viihtyvää kilttirouva tyyppiä ja mies lapsellinen, uhoava "äijä".
Mies alkaa ryypiskelyn sijasta kuntoilemaan ja laihduttamaan. Yhtä-äkkiä mies ilmoitti haluavansa eron. Vaimo ihmettelee, että mikäs kriisi ja aivopieru miehellä on. Ei kuulemma toista naista, vaan kipinä kuulemma sammunut. Vaimo vaan ymmärtää ja antaa miehelle aikaa rauhoittua. No selvisihän se kuitenkin, että toinen nainen ollut kuvioissa pidempään. Ero tuli.
Oli aika sietämätöntä katsella vierestä tämän vaimon sinisilmäisyyttä ja lehmän hermoja. Suhtautui mieheensä kuin kiukuttelevaan lapseen. Odotti ja odotti, että kohta se rauhoittuu. Itse sanoin heti, että satavarmasti toinen nainen kyseessä, mutta vaimo vaan sitä, että ei ole kuulemma toista naista.
Mies ei koskaan halua eroa ellei uusi suhde ole jo pedattuna.
Voi kuulkaa, kyllä voi olla neljänkympin kriisi myös ilman toisia naisia! Olen nimittäin nelikymppinen mies, ja tunnistan monista näistä tänne kirjoitetuista tarinoista niin itseni! Päällisin puolin kaikki hyvin, meillä ei ole raha- tai muita huolia, terveet lapset, oma koti jne. SILTI, vaimon naama ärsyttää, kaikki mitä hän tekee tai sanoo tai ehdottaa menee väärin, elämä on pelkkää ikävää rutiinia, teini-ikää lähestyvien lasten kanssa joutuu jatkuvati kinastelemaan. Tuntuu että kaikki kiva elämässä on koettu, ja ainoa suunta on alaspäin kohti ikävää vanhuutta. Yksinkertaisesti vaan tämä perhe-elämä tuntuu jatkuvalta kitumiselta. Parasta aikaa on se, kun saa olla yksin.
Erona muihin tarinoihin on se, että tunnistan nämä ajatukset omaksi kriisikseni, ja yritän hammasta purren olla sanomatta tai tekemättä mitään tyhmää. Ihmiset ympärilläni ovat kuitenkin viattomia, enkä halua "kostaa" heille omaa pahaa oloa. Omia ajatuksiaan ei kuitenkaan pääse karkuun ja ihan helvetin pahaltahan tämä oman elämän "hukkaan valuminen" tuntuu. Ainakin vuoden tätä on jatkunut, ja sydämestäni toivon, että se jo vähitellen menisi ohi.
Siitä oletuksesta olen eri mieltä, että neljänkympin kriisin takana olisi lähes poikkeuksetta toinen nainen. Itse ainakin, jos ero tulisi, nauttisin omasta vapaudesta ja vapaa-ajasta, enkä missään tapauksessa hyppäisi heti uuteen suhteeseen. Mutta niin kauan kun tiedän ja ymmärrän, että tähän asti elämässä saavutetut asiat ovat liian arvokkaita hajotettavaksi oman navan takia, yritän pitää hommaa kasassa ja olla tekemättä mitään tyhmiä päätöksiä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama tilanne kuin miehellä tuossa yllä. Tuntuu kuin olisin vuosien saatossa ajautunut jonkun muun ihmisen elämään.
On tämä perheleikki vaan niin perseestäkaikilla tasoilla. Onko elämässäni mitään mistä vilpittömästi nautin?
Vierailija kirjoitti:
Sama tilanne kuin miehellä tuossa yllä. Tuntuu kuin olisin vuosien saatossa ajautunut jonkun muun ihmisen elämään.
On tämä perheleikki vaan niin perseestäkaikilla tasoilla. Onko elämässäni mitään mistä vilpittömästi nautin?
Jokainen on vastuussa omasta elämästään. Jos on edetty siihen pisteeseen, että ollaan naimisissa, on moneen kertaan ollut mahdollisuus vastata suoraan kysymykseen, että en tahdo. Yleensä näissä asioissa pariskunta puhuu etukäteen, haluavatko parisuhteen ja perheen. Jos suostuu, vaikka ei tahdo, niin se on pahimman luokan pettämistä. Siinä pettää sekä itseään, että puolisoaan, ja asia tulee jossain vaiheessa elämää eteen kuitenkin.
Perheleikki sanana kuulostaa siltä, että et halua ottaa mitään vastuuta perheestäsi, ja loikit yli siitä missä aita on matalin. Valinta on yksin sinun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama tilanne kuin miehellä tuossa yllä. Tuntuu kuin olisin vuosien saatossa ajautunut jonkun muun ihmisen elämään.
On tämä perheleikki vaan niin perseestäkaikilla tasoilla. Onko elämässäni mitään mistä vilpittömästi nautin?
Jokainen on vastuussa omasta elämästään. Jos on edetty siihen pisteeseen, että ollaan naimisissa, on moneen kertaan ollut mahdollisuus vastata suoraan kysymykseen, että en tahdo. Yleensä näissä asioissa pariskunta puhuu etukäteen, haluavatko parisuhteen ja perheen. Jos suostuu, vaikka ei tahdo, niin se on pahimman luokan pettämistä. Siinä pettää sekä itseään, että puolisoaan, ja asia tulee jossain vaiheessa elämää eteen kuitenkin.
Perheleikki sanana kuulostaa siltä, että et halua ottaa mitään vastuuta perheestäsi, ja loikit yli siitä missä aita on matalin. Valinta on yksin sinun.
Olet niin oikeassa kuin vain voi olla.
Tosin kriisivaiheessa ollaan jo kymmeniä vuosia mainitsemistasi keskusteluista ja valinnoista eteenpäin.
Mitä tehdä kun tajuaa, että elämä loppuu muutaman kymmenen vuoden kuluttua ja aiempi valinta on ollut väärä tai valheellinen?
Onko vastuun ottaminen perheestä sitä että näyttelee valhetta hamaan hautaan asti?
Vai onko se sitä, että "kriisiytyy" ja repäisee itsensä irti kuviosta minkä tietää myrkyksi omalle sielulleen?
Kriisi sitä ja kriisi tätä.
Jos sulla ei ole jokin kriisi meneillään = se on jo kriisi.
Kriisit ovat trendikkäitä. Pitää olla jokin kriisi, tai et kuulu meihin. Ja siitä seuraa kriisi.
En kuulu joukkoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama tilanne kuin miehellä tuossa yllä. Tuntuu kuin olisin vuosien saatossa ajautunut jonkun muun ihmisen elämään.
On tämä perheleikki vaan niin perseestäkaikilla tasoilla. Onko elämässäni mitään mistä vilpittömästi nautin?
Jokainen on vastuussa omasta elämästään. Jos on edetty siihen pisteeseen, että ollaan naimisissa, on moneen kertaan ollut mahdollisuus vastata suoraan kysymykseen, että en tahdo. Yleensä näissä asioissa pariskunta puhuu etukäteen, haluavatko parisuhteen ja perheen. Jos suostuu, vaikka ei tahdo, niin se on pahimman luokan pettämistä. Siinä pettää sekä itseään, että puolisoaan, ja asia tulee jossain vaiheessa elämää eteen kuitenkin.
Perheleikki sanana kuulostaa siltä, että et halua ottaa mitään vastuuta perheestäsi, ja loikit yli siitä missä aita on matalin. Valinta on yksin sinun.Olet niin oikeassa kuin vain voi olla.
Tosin kriisivaiheessa ollaan jo kymmeniä vuosia mainitsemistasi keskusteluista ja valinnoista eteenpäin.
Mitä tehdä kun tajuaa, että elämä loppuu muutaman kymmenen vuoden kuluttua ja aiempi valinta on ollut väärä tai valheellinen?
Onko vastuun ottaminen perheestä sitä että näyttelee valhetta hamaan hautaan asti?
Vai onko se sitä, että "kriisiytyy" ja repäisee itsensä irti kuviosta minkä tietää myrkyksi omalle sielulleen?
Voisin kuvitella, että kriisiytyjällä on myös vastuu läheisistään.
Ehkä olen väärässä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama tilanne kuin miehellä tuossa yllä. Tuntuu kuin olisin vuosien saatossa ajautunut jonkun muun ihmisen elämään.
On tämä perheleikki vaan niin perseestäkaikilla tasoilla. Onko elämässäni mitään mistä vilpittömästi nautin?
Jokainen on vastuussa omasta elämästään. Jos on edetty siihen pisteeseen, että ollaan naimisissa, on moneen kertaan ollut mahdollisuus vastata suoraan kysymykseen, että en tahdo. Yleensä näissä asioissa pariskunta puhuu etukäteen, haluavatko parisuhteen ja perheen. Jos suostuu, vaikka ei tahdo, niin se on pahimman luokan pettämistä. Siinä pettää sekä itseään, että puolisoaan, ja asia tulee jossain vaiheessa elämää eteen kuitenkin.
Perheleikki sanana kuulostaa siltä, että et halua ottaa mitään vastuuta perheestäsi, ja loikit yli siitä missä aita on matalin. Valinta on yksin sinun.Olet niin oikeassa kuin vain voi olla.
Tosin kriisivaiheessa ollaan jo kymmeniä vuosia mainitsemistasi keskusteluista ja valinnoista eteenpäin.
Mitä tehdä kun tajuaa, että elämä loppuu muutaman kymmenen vuoden kuluttua ja aiempi valinta on ollut väärä tai valheellinen?
Onko vastuun ottaminen perheestä sitä että näyttelee valhetta hamaan hautaan asti?
Vai onko se sitä, että "kriisiytyy" ja repäisee itsensä irti kuviosta minkä tietää myrkyksi omalle sielulleen?
Tottahan se tietysti on, että ei nuorena tule aina mietittyä ihan loppuun asti.
Mutta tuo vastuun ottaminen on minusta sitä, että teet itsellesi parhaan ratkaisun, eli otat eron. Jos sinulla on lapsia, niin pysyt heidän elämässään kiinteästi, koska he eivät ole syyllisiä. Puolison kanssa voi olla hankalampaa, mutta jos perhe-elämä tuntuu nyt ylivoimaiselta, eikä mitään valoa näy, ei sitä väkisinkään pidä olla huonossa suhteessa.
Kaikkien kannalta olisi varmaan helpointa yrittää hoitaa ero mahdollisimman kivuttomasti. Ei siis tekstarilla, ei kolmansien osapuolten avulla, eikä muutenkaan petollisesti. Vaan rehellisesti kertoen, miltä tuntuu.
Vierailija kirjoitti:
Lääkärissä käynti aiheellista ennenkuin todella alkaa tapahtumaan, bibo.
Mikä on bibo? Oletko se, jonka meilit menivät unwanded-laatikkoon? Semmoinen vähän vajaa koulupudokas?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lääkärissä käynti aiheellista ennenkuin todella alkaa tapahtumaan, bibo.
Mikä on bibo? Oletko se, jonka meilit menivät unwanded-laatikkoon? Semmoinen vähän vajaa koulupudokas?
Tarkoitti varmaan kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Minäkin sen ymmärsin ja nyt sinäkin.
*eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama tilanne kuin miehellä tuossa yllä. Tuntuu kuin olisin vuosien saatossa ajautunut jonkun muun ihmisen elämään.
On tämä perheleikki vaan niin perseestäkaikilla tasoilla. Onko elämässäni mitään mistä vilpittömästi nautin?
Jokainen on vastuussa omasta elämästään. Jos on edetty siihen pisteeseen, että ollaan naimisissa, on moneen kertaan ollut mahdollisuus vastata suoraan kysymykseen, että en tahdo. Yleensä näissä asioissa pariskunta puhuu etukäteen, haluavatko parisuhteen ja perheen. Jos suostuu, vaikka ei tahdo, niin se on pahimman luokan pettämistä. Siinä pettää sekä itseään, että puolisoaan, ja asia tulee jossain vaiheessa elämää eteen kuitenkin.
Perheleikki sanana kuulostaa siltä, että et halua ottaa mitään vastuuta perheestäsi, ja loikit yli siitä missä aita on matalin. Valinta on yksin sinun.Olet niin oikeassa kuin vain voi olla.
Tosin kriisivaiheessa ollaan jo kymmeniä vuosia mainitsemistasi keskusteluista ja valinnoista eteenpäin.
Mitä tehdä kun tajuaa, että elämä loppuu muutaman kymmenen vuoden kuluttua ja aiempi valinta on ollut väärä tai valheellinen?
Onko vastuun ottaminen perheestä sitä että näyttelee valhetta hamaan hautaan asti?
Vai onko se sitä, että "kriisiytyy" ja repäisee itsensä irti kuviosta minkä tietää myrkyksi omalle sielulleen?
Eri kirjoittaja mutta se mitä sanot halveksivasti perheleikiksi on sun lasten lapsuus. Mikä siinä on että miehet VOI siittää yhteisellä päätöksellä lapset ja olla sen jälkeen ihan että tää on joku LEIKKI joka ei kuulu mulle ja josta en ota vastuuta. Aikuinen ihminen.
Up.