Lue keskustelun säännöt.
Miehen JÄRKKY neljänkympin kriisi - mitä kaikkea siihen kuuluu ja kuinka jeesuksen pitkään se kestää? Mikä on paras lääke vaivaan?
31.12.2019 |
Te jotka olette vierestä seuranneet miesten neljänkympin kriisejä, niin mitä se käytännössä eteni? Kuinka hulluna mies oli ja ymmärsikö tätä itse ja jos kyllä, niin missä vaiheessa? Kuinka kauan tällainen kriiseily oikein kestää? Kuinka äkisti kriisi loppuu? Miten tämän saa kestettyä ja minimoitua vahingot niin, ettei koko perhe hajoa?
Mies on saanut oman kriisinsä joskus v. 2017/2018 vuoden taitteessa, mutta tämä vuosi on ollut jotakin aivan järkyttävää. Tänä vuonna on kyseenalaistanut yhteisen elämän, uhoaa ja uhmaa. Syyttää minua, ystäviään ja sukulaisia kaikesta ja kaikki asiat on huonosti. On ihastunut kolmanteen, ostelee hullunlailla tavaraa ja käy parturissa ja vaatekaupassa muutaman viikon välein. On kotiaskareissa flegmaattinen ja kiukuttelee siitäkin.
Mielipiteet vaihtelee päivittäin ja suuttuu käsittämättömistä asioista, esim. on itse ehdottanut edellisenä päivänä jotakin, ja jos olen hyvää hyvyyttäni selvittänyt asiaa ja kertonut sitten hänelle, että tämä homma onnistuisi, niin sitten asia onkin yhtäkkiä aivan syvältä ja suuttuu. Aivan käsittämätöntä.
Koko yhteinen elämämme (20 v) onkin ollut nyt yhtäkkiä täysin hirveää aikaa ja hän on minun takia menettänyt elämän. Syyttelee 15 vuotta vanhoista jutuista, kuin ne olisi eilen tapahtunut. Kiukuttelee ja uhoaa kotona, kuin näppynaamainen teini. Koko maailman on häntä vastaan, paitsi tämä ihana uusi, nuori typy, joka on kenties hänen kauan etsimänsä elämänkumppaninsa. Huoh. Millään ei tunnu olevan väliä, paitsi sillä omalla navalla ja peilikuvalla. Kaikki aiemmin tehdyt päätökset ovatkin olleet yhtäkkiä AIVAN vääriä eikä häntä ole IKINÄ kuunneltu missään asiassa. Mieliala heittelee laidasta laitaan. Ollaan yhtäkkiä oltu AINA aivan vääriä tyyppejä toisillemme.
Muuten olisin lähtenyt kävelemään jo aikaa sitten, mutta ko kyseessä on ollut aikaisemmin tasapainoinen ja normaali mies ja perheen isä. Nyt on kuitenkin pari vuotta hypännyt hulluna, mutta aivan erityisesti tämän vuoden.
En ole oikein mistään löytänyt varsinaista faktaa tästä ukkojen neljänkympin kriisistä, joten ihmettelen tässä, että tuleeko se järki joskus vielä päähän ja kuinka kauan tällainen kriisi kestää? Ukko täyttää ensi vuonna 40 v.
Mulla on hyvä itsetunto ja tiedän tasan tarkkaan, että muitakin ottajia omavaraiselle, työteliäälle ja katseenkestävälle naiselle kyllä olisi, jolla on jalat maassa. Olenpahan kuitenkin sinnikkoluonteeltani ja rakkaudesta jäänyt katsomaan, että palaako se järki sinne kalloon. Noin hulluna ei voi nimittäin loputtomiin olla.
Kommentit (266)
Vierailija kirjoitti:
Sama tilanne kuin miehellä tuossa yllä. Tuntuu kuin olisin vuosien saatossa ajautunut jonkun muun ihmisen elämään.
On tämä perheleikki vaan niin perseestäkaikilla tasoilla. Onko elämässäni mitään mistä vilpittömästi nautin?
Näin nelivitosena naisena kerron että kyllä se perheleikki naisenkin pinnaa koetteli. Mies luisteli matkatyössä ja pääsi kuin koira veräjästä suurimmista ongelmista makaamalla hotellissa. Toisaalta, olemme olleet aina sitoutuneita toisiimme ja perheeseen vaikka tiedämme että perhe-elämä on välillä tylsää, ankeata ja perseestä. Se on vaan kestettävä kuin aikuinen. Nyt kun lapsi on jo aikuinen, meillä on alkanut uusi kuherruskausi. Matkustelemme keskenämme ja naimme kuin kanit. Kyllä olisi harmittanut vaihtaa tämä nykyinen onni lapsen vuoroviikkoelämään. Olisiko se onni tullut silloinkaan ja kuinka kauan se olisi kestänyt?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kriisi sitä ja kriisi tätä.
Jos sulla ei ole jokin kriisi meneillään = se on jo kriisi.
Kriisit ovat trendikkäitä. Pitää olla jokin kriisi, tai et kuulu meihin. Ja siitä seuraa kriisi.
En kuulu joukkoon.
Minäkään en usko kriiseihin. Kriisejä syytellään silloin kun omaa menojalkaa vipattaa ja halutaan elää vain itselle. Kriiseillä yritetään vain oikeuttaa oma huono käytös.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kai ap ole mun miehen kanssa naimisissa? Jokainen ap:n kirjoittama sana tässä ketjussa on kuin kynästäni! Mies 43v ja 6 vuotta on tätä hulluutta kestänyt. Yhdessä 25 vuotta. Jep, olen varmaan maailman pitkähermoisin nainen.
Ja on mies pettänyt, haukkunut minut rumaksi, elämää rajoittavaksi, tylsäksi, koko perhe-elämämme ja suhteemme kuivaksi, arki on mälsää - eikun ihan hyvää- eikun mälsää, seksi on huonoa ja jos onkin joskus hyvää niin sitä on liian harvoin ja olen liian himoton. Mitään en enää osaa tehdä oikein ja en ihannoi miestä riittävästi. Pitäisi kuulemma lausua ääneen miehelle kiitokset jos hän tyhjentää tiskikoneen, tosin hän ei ole 25 vuoden aikana kertaakaan kiittänyt minua tiskikoneen tyhjennyksestä. En kuulemma huomioi tarpeeksi ja erityisen huonoa on että en toivota häntä eteisessä tervetulleeksi kotiin kun hän saapuu töistä - ei kuulemma osoita rakkautta jos huudan keittiöstä 'moi'. Ei halua että katson telkkaria, mutta ei osaa sanoa mitä pitäisi tehdä sen sijaan. Juo alkoholia tosi paljon ja syö vain roskaruokaa, mikä näkyy jo ulkonäössä. Töissä ahdistaa, ja työkaverit on ammattitaidottomia. jne jne.
Nyt taas on mykkäkoulu miehellä päällä. Syynä se, että en ollut kovin kiinnostunut valmistamaan perinteisiä jouluruokia itse vaan halusin ostaa lanttulaatikot ja kinkut valmiina. Kun kuulemma joulu syntyy ruokia tekemällä eikä kaupasta valmiina ostamalla.
Silloin kun pettäminen selvisi sanoin, että mene ja ota ero. Hoidan lapset niin pääset kunnon naintipuuhiin ja tyhmä vaimo ja tyhmät lapset ei rajoita elämää. Ei lähtenyt, itki että haluaa minut ja perheen.
Mä olen sanonut, että sinä olet se joka erohakemuksen laittaa vireille, en minä, koska minä en ole juossut muiden naisten perässä ja halunnut tuhota nelilapsisen perheen elämää.
En ymmärrä jos elämä mun ja lasten kanssa on niiiiin kaameaa niin miksi ei lähde?
Minä en ymmärrä, mikset itse ota eroa. Altistat vielä lapsetkin tuolle perhehelvetille! Olette molemmat passiivis-aggressiivisen kuuloisia marttyyreitä, jotka yrittävät syyttää toista onnettomasta elämästä.
Sinun pitäisi ottaa vastuu omasta ja lasten hyvinvoinnista ja muuttaa erilleen. He ansaitsevat turvallisen lapsuuden.
N49, äitiMinun? Minun pitäisi ottaa vastuu lasten hyvinvoinnista? Missä on miehen vastuu?
Olen ehdottanut miehelle seuraavaa: Jos olen niin valtavan huono vaimo niin mies voi itse ottaa eron, ottaa kaikki neljä lasta mukaansa ja aloittaa uuden ihqun elämän jonkun kätevän äitipuolen kanssa. Minä otan lapset luokseni joka toinen viikonloppu ja maksan lastenvalvojan määräämät elatusmaksut. Miehellä ja mahdollisella uudella ihqulla naisella on NELJÄ kättä hoitamassa neljää lasta ja selvityvät lasten kasvatuksesta paremmin kuin minä yksinäni KAHDEN käden kanssa. Miehen vastaus ehdotukseen: *mykkäkoulu* eli ehdotukseni ei kelvannut.
Kun niitä lapsia on yhteisellä päätöksellä aikoinaan tehty niin ei se mies voi vaan heittää rukkasia nurkkaan kun 'ei ole enää kivaa' ja alkaa viidenneksi lapseksi.
Eikö se silti nyt ole se viides lapsi? Olet nostanut kissan pöydälle ja sanonut suoraan, mutta koska päätös on sysätty sinulle, mies voi kiukutella kuin kakara, käydä vieraissa ja palata silti kotiin, jossa ydinperhe ja vaimo huolehtimassa mukuloista. Kaikki, mitä hän haluaa tehdä, onnistuu edelleen. Miten tämä auttaa sinua mihinkään suuntaan? eri
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihminen muuttuu koko elämänsä ajan. Se mikä on parikymppisenä tuntunut hyvälle ja järkevälle vaihtoehdolle ei välttämättä ole enää se mitä haluat nelikymppisenä. Jos pariskunta elää ruuhkavuosiaan niin ei ole mikään suuri ihme, jos arjessa kasvetaan erilleen. Monesti nuorempana suhde on alkanut aika heppoisin perustein, tyyliin naapurin Jape tai Lissu. Ei siinä välttämättä ole kauhean syvällisiä mietitty, vaan harrastettu seksiä ja posahdettu paksuksi. Seurauksena siitä vihillemeno ja kodin rakentaminen jne, nämä perinteiset.
Jossain vaiheessa sitten herää miettimään, että tätäkö se on? Puoliso kenen kanssa ei ole muuta yhteistä kuin osoite ja ehkä lapset, jotka lentäneet pesästä. Omat haaveet ja unelmat on jääneet sinne pyykkikasojen ja kauppakassien taakse. Puolison kanssa kipinä kadonnut ja seksielämä lopahtanut tyystin. Keskusteluyhteys rajoittuu arkisiin asioihin, jos edes niihin. Toinen on itsestäänselvä ja yhtä seksikäs kuin eteisen naulakko.
Sitten kun tämän koomavaiheen löytää elämäänsä uudelleen kipinän, valon ja innostuksen, niin mielestäni sitä kohti on mentävä. Oli se sitten uusi rakkaus, harrastus tai ammatti Elämä on kuitenkin lyhyt, siitä pitää nauttia ja tehdä mieleistään. 40-50 vuotiaana sitä on jo sinut itsensä ja toiveidensa kanssa. Silloin vielä terveyttä ja elinvuosia jäljellä, jolloin vielä hyvin pystyy aloittamaan ns. uuden vaiheen elämässään ja elämään oman näköistä elämäänsä. Kriisi tulee siitä kun oivaltaa nykyisen elämän ja haaveidensa aiheuttaman ristiriidan. Vanha on tuttua ja turvallista, mutta uudessa elämänvaiheessa on uutuuden viehätys ja siellä odottaa se tulevaisus mitä oikeasti haluat.
Itse ottaisin miehen kanssa asiallisesti puheeksi asian ja laittaisin eron saman tien vireelle. Tilanne ei palaa entiselleen ja miehesi ilmiselvästi haluaa muutosta. Auta häntä lähtemään! Ei kannata haaskata aikaa eikä voimavaroja yhtään enempää. Summa summarum: elämässä et ikinä voi tietää mitä tuleman pitää, mutta useimmat katuvat vain niitä tekemättä jättämisiään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei kai ap ole mun miehen kanssa naimisissa? Jokainen ap:n kirjoittama sana tässä ketjussa on kuin kynästäni! Mies 43v ja 6 vuotta on tätä hulluutta kestänyt. Yhdessä 25 vuotta. Jep, olen varmaan maailman pitkähermoisin nainen.
Ja on mies pettänyt, haukkunut minut rumaksi, elämää rajoittavaksi, tylsäksi, koko perhe-elämämme ja suhteemme kuivaksi, arki on mälsää - eikun ihan hyvää- eikun mälsää, seksi on huonoa ja jos onkin joskus hyvää niin sitä on liian harvoin ja olen liian himoton. Mitään en enää osaa tehdä oikein ja en ihannoi miestä riittävästi. Pitäisi kuulemma lausua ääneen miehelle kiitokset jos hän tyhjentää tiskikoneen, tosin hän ei ole 25 vuoden aikana kertaakaan kiittänyt minua tiskikoneen tyhjennyksestä. En kuulemma huomioi tarpeeksi ja erityisen huonoa on että en toivota häntä eteisessä tervetulleeksi kotiin kun hän saapuu töistä - ei kuulemma osoita rakkautta jos huudan keittiöstä 'moi'. Ei halua että katson telkkaria, mutta ei osaa sanoa mitä pitäisi tehdä sen sijaan. Juo alkoholia tosi paljon ja syö vain roskaruokaa, mikä näkyy jo ulkonäössä. Töissä ahdistaa, ja työkaverit on ammattitaidottomia. jne jne.
Nyt taas on mykkäkoulu miehellä päällä. Syynä se, että en ollut kovin kiinnostunut valmistamaan perinteisiä jouluruokia itse vaan halusin ostaa lanttulaatikot ja kinkut valmiina. Kun kuulemma joulu syntyy ruokia tekemällä eikä kaupasta valmiina ostamalla.
Silloin kun pettäminen selvisi sanoin, että mene ja ota ero. Hoidan lapset niin pääset kunnon naintipuuhiin ja tyhmä vaimo ja tyhmät lapset ei rajoita elämää. Ei lähtenyt, itki että haluaa minut ja perheen.
Mä olen sanonut, että sinä olet se joka erohakemuksen laittaa vireille, en minä, koska minä en ole juossut muiden naisten perässä ja halunnut tuhota nelilapsisen perheen elämää.
En ymmärrä jos elämä mun ja lasten kanssa on niiiiin kaameaa niin miksi ei lähde?
Surullinen tarina. Voisit kuitenkin alkaa miettiä, millainen tilanteenne on sitten, kun lapset ovat muuttaneet omilleen. Itse olen sitä mieltä, että pariskunta on keskenään perheen perusyksikkö, siihen ehkä syntyy lapsia, jotka ovat siinä aikansa ja lentävät pesästä. Sitten palaudutaan taas perusyksiköksi. Siinä vaiheessa viimeistään suhteen todellinen tila tulee näkyväksi. Se maailmalla lentänyt ja toista mitätöinyt puoliso tuskin muuttuu jälleen siksi, johon toinen aikanaan ihastui. Tyhjä koti ja yksinäisyys taas voi alkaa ahdistaa sitä, joka on pyörittänyt lähes yksin koko rulettia. Tässä vaiheessa se ero tulee viimeistään.
Lasten takia ei huonoa suhdetta kannata pitkittää. Kyllä he vaistoavat tilanteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis kyllä olen miestä kuunnellut aivan ajatuksen kanssa ja huomannutkin, että joissakin asioissa on parantamisen varaa, kuten kaikissa suhteissa. Niille asioille olen omalta puoletani tehnyt jo muutoksia.
Kyse on nyt kuitenkin siitä, että ei ole ollut tänä vuonna vähääkään oma itsensä. On ajanut itsensä melkoiseen ansaan, missä on huono olla. Sekoillut niin huolella ja suoltaa päivät pitkät erittäin sekavia juttuja, mielipide vaihtelee luokattoman paljon. Kuvitelmat muiden arkielämästä on kuin satukirjasta ja sitten välillä taas väläyttelee kommentteja meidän arkielämästä, että sehän on aina ollut toimivaa ja hyvää. Toisessa hetkessä elämä on pilattu eikä mikään ole ollut hyvin, IKINÄ. Kulkee pää huurussa.
Itse tiedän, että meidän arki on ollut oikein toimivaa aikaisemmin ja on vaikka minkälaisista myrkyistä selvitty. On tehty sitä tätä ja tuota ja on ollut mukavaa, molemmilla. Ei ole ollut pihtarointia eikä rahapulassa kärvistelyä. On ollut aikaa yhdessä ja erikseen, eikä ole vankina kotona pidetty. On ollut molemminpuolista joustoa ja luottamusta.
Missään vaiheessa en ole ukkoa pakottanut kotiin kanssani jäämään, vaan olen sanonut, että lähtijälle on ovi auki. Olen sanonut, että jos hän on varma, että onni odottaa häntä kodin ulkopuolella, niin halaan lähtijäiseksi ja toivotan hänelle hyvää loppuelämää.
Sen olen kuitenkin myös kertonut, että minun apu ja tuki, keskusteluhetket, mielipiteiden jakamiset, yhteinen arki, seksi, taloudellinen tuki sun muut on siinä vaiheessa menetetty. Hän on sitten täysin omillaan, miten järjestää asiansa, 50-50 lastenhoidon, sun muut "pikkuseikat". Pakottahaan ei ketään voi jäämään, mutta eipä tuo ole saanut eropapereita tehtyä eikä asuntoa hommattua.
Joku tässä siis mättää, kun ei saa lähdettyä, jos liitto on ollut todella niin hirvittävä. Kummalisinta tässä on, että ei ole tästä hirvittävästä elämästä saanut mainittua aikaisemmin, vaan se on tullut mieleen mainita juuri nyt, kun pörrää kuin päihtynyt ampiainen seinästä seinään. Aikaisemmin on tosiaankin vaikuttanut aivan tyytyväiseltä elämäänsä ja käyttäytynyt hyvätapaisesti niin minua kuin muitakin ihmisiä kohtaan.
Itse olen sanonut, että minä en kotoa lähde yhtään mihinkään, enkä myös eropapereita laita. Se on ilman muuta sen tehtävä, joka haluaa lähteä.
Luulenpa, ettet ole näin rakentavasti asiaa esittänyt miehelle. Todennäköisesti olet kiristänyt, itkenyt ja raivonnut. Tulosta avioeropaperit netistä ja sano miehellesi, että tässä nämä täytä. Ehkä siinä vaiheessa miehenkin puhe- ja yhteistyökyky palaa.
Sen voin elämänkokemuksen perusteella sanoa, että välinne eivät tulee enää samanlaisiksi kuin ennen, koska miehellä on vahva tunnekokemus tämän toisen naisen kanssa. Sinä et sitä nyt ehkä ymmärrä, mutta kun itse joskus ihastut tulisesti johonkin saat ymmärystä miehen sekopäisyyteen ja ailahteluun.
NO jaa... ehkäpä tuokaan ei ole ihan noin yksinkertaista. Miespuolisen ystäväni elämää tässä reilut 20v seuranneena voisin todeta, että mitä suurempi hullaannus, sen suurempi ainakin voi olla myös pudotus.
Hän itse jätti ensimmäisen vaimonsa kun kaksi lasta oli suht pieniä. Oli ihan silmittömän rakastunut uuteen työkaveriinsa, siis sellainen vuosisadan rakkaustarina, että oksat pois.
Ei siinä oikeasti mennyt kuin se 2-3 vuotta kun kaikki alkoi olla ihan paskaa taas. On moneen kertaan todennut, että ei se puoliso oikeasti vaihtamalla parantunut. Lapsia teki uudenkin kanssa 2, ja nyt niitä vaan on liikaa, varsinkin kun nämä uudet on erityislapsia. Eroaisi, jos kehtaisi, mutta ei kehtaa uudestaan. Ja nämä hän siis on itse avoimesti puhunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei kai ap ole mun miehen kanssa naimisissa? Jokainen ap:n kirjoittama sana tässä ketjussa on kuin kynästäni! Mies 43v ja 6 vuotta on tätä hulluutta kestänyt. Yhdessä 25 vuotta. Jep, olen varmaan maailman pitkähermoisin nainen.
Ja on mies pettänyt, haukkunut minut rumaksi, elämää rajoittavaksi, tylsäksi, koko perhe-elämämme ja suhteemme kuivaksi, arki on mälsää - eikun ihan hyvää- eikun mälsää, seksi on huonoa ja jos onkin joskus hyvää niin sitä on liian harvoin ja olen liian himoton. Mitään en enää osaa tehdä oikein ja en ihannoi miestä riittävästi. Pitäisi kuulemma lausua ääneen miehelle kiitokset jos hän tyhjentää tiskikoneen, tosin hän ei ole 25 vuoden aikana kertaakaan kiittänyt minua tiskikoneen tyhjennyksestä. En kuulemma huomioi tarpeeksi ja erityisen huonoa on että en toivota häntä eteisessä tervetulleeksi kotiin kun hän saapuu töistä - ei kuulemma osoita rakkautta jos huudan keittiöstä 'moi'. Ei halua että katson telkkaria, mutta ei osaa sanoa mitä pitäisi tehdä sen sijaan. Juo alkoholia tosi paljon ja syö vain roskaruokaa, mikä näkyy jo ulkonäössä. Töissä ahdistaa, ja työkaverit on ammattitaidottomia. jne jne.
Nyt taas on mykkäkoulu miehellä päällä. Syynä se, että en ollut kovin kiinnostunut valmistamaan perinteisiä jouluruokia itse vaan halusin ostaa lanttulaatikot ja kinkut valmiina. Kun kuulemma joulu syntyy ruokia tekemällä eikä kaupasta valmiina ostamalla.
Silloin kun pettäminen selvisi sanoin, että mene ja ota ero. Hoidan lapset niin pääset kunnon naintipuuhiin ja tyhmä vaimo ja tyhmät lapset ei rajoita elämää. Ei lähtenyt, itki että haluaa minut ja perheen.
Mä olen sanonut, että sinä olet se joka erohakemuksen laittaa vireille, en minä, koska minä en ole juossut muiden naisten perässä ja halunnut tuhota nelilapsisen perheen elämää.
En ymmärrä jos elämä mun ja lasten kanssa on niiiiin kaameaa niin miksi ei lähde?
Tilannepäivitys. Miehen mykkäkoulu jatkuu edelleen ja eilen kysyin meinaako pitkäänkin vielä vihoitella jouluruokien valmistukseen liittyen. Mies sanoi, että ei tämä nyt niistä jouluruuista johdukaan vaan on pidemmän aikaa kertynyt kaikkea. Kysyin että mitäs nyt on kertynyt, kun mielestäni ei olla edes riidelty viime aikoina.
Kuulemma silloin kun kolmanneksi vanhin lapsi oli päiväkodissa (eli 10 vuotta sitten) minä valitin neljälle lapselle että äiti ei jaksa koko ajan siivota lattioilla lojuvia lasten leluja ja vaatteita ja mies ei ymmärrä kuinka olen voinut sanoa lapsille niin.
Sanoin, että pitääkö tässä nyt pyöritellä 10 vuotta vanhoja asioita? Ja että kyllä saatoin joskus sanoakin niin silkkaa väsymystäni mutta pikkulapsiaika on mennyttä.
Lisäksi mies pyysi kertomaan mitä yhteistä meillä on mielestäni ja kerroin ajatuksiani. Mies ei puhunut mitään.
Haukkui myös eilen minua Netflixin katsomisesta (katson 1-2 elokuvaa viikossa). Kuulemma senkin ajan voisi tehdä jotain yhdessä. Tosin mies ei suostu katsomaan Netflixiä kanssani eli pitäisi olla jotain muuta. Hulluinta tässä on, että eilen illalla mies alkoi itse katsomaan Netflix-leffaa yksinään. Outo logiikka jos hän voi katsoa Netflixiä ja minä en?!
Eli teinpä mitä vaan niin se on väärin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mies luisteli matkatyössä ja pääsi kuin koira veräjästä suurimmista ongelmista makaamalla hotellissa.
-tuo kirjoitus tuolta ylempää.
tiedoksi kirjoittajalle,matkahommista tulee sitä rahaa millä sinunkin kotileikit sitten makseltiin ja nykyiset matkustamiset . ja reissuilla ei paljoa muuta tehdä kuin töitä.
Te, jotka jatkoitte yhdessäoloa miehen kriisin jälkeen. Niin miten selvisitte henkisesti siitä kamalasta ajanjaksosta ja niistä miehen puheista silloin?
Viekää/ menkää kriiseilijät lääkäriin ja sen jälkeen terapiaan. Hankkikaa vaikka koira tai opiskelkaa uusi ammatti. Kyllä pää hajoaa, jos antaa itsensä kuolla henkisesti pystyyn. Saattaa raha- asiatkin parantua eikä tule märehdittyä elämän kurjuutta.
Hei miehet, teillä on oikeus puhua perheestä kotileikkinä tasan niin kauan kuin dippaatte kikkelinne naiseen ja siitätte lapsen, joka on ihminen eikä nukke, ja jonka hoitaminen täyspäiseksi aikuiseksi ei ole mikään leikki josta voitte pestä kätenne. Jos teillä on jotain "kotileikkiä" vastaan niin se päätös tehdään ennen lisääntymistä eli toisin sanoen jätetään lisääntymättä. Jos teette lapsia niin sen jälkeen menee oikeus halventaa itse vapaaehtoisesti perustamaanne perhettä kotileikiksi.
Ja lisäänpä vielä että lähdit tai jäit, kasva nyt jumalauta aikuiseksi ja ota vastuu teoistasi.