Lue keskustelun säännöt.
Yksin asuvat: Miten kestätte yksinäisyyttä?
30.12.2019 |
Eli mitä te yksin asuvat teette arkipäivisin tai arki-iltaisin työn/koulun jälkeen, kun tulette kotiin? Entä te, keillä ei ole töitä tai koulua? Millä täytätte päivänne? Onko teillä yksin asuvilla ahdistusta, joka liittyy yksinäisyyteen? Kertokaa teidän kokemuksista ja tuntemuksista aiheeseen liittyen.
Minä asun Helsingissä opiskelijasolussa kahden ulkomaalaisen solukämppiksen kanssa. Emme koskaan juttele toisillemme, vaikka asumme samassa asunnossa. Käytämme yhteisiä tiloja eri aikaan. Minulla on Helsingissä kavereita, joita näen kerran viikossa. Käyn ammattikorkeakoulua, ja lähioppipäiviä minulla on harvakseltaan. Silloin, kun olen yksin, minua ahdistaa paljon ja tekemisen puute vaivaa. Koen olevani todella sosiaalinen ja ulospäin suuntautunut, ja nautin keskustelemisesta ja ajan kuluttamisesta muiden ihmisten kanssa. Yksin oleminen neljän seinän sisällä ei todellakaan sovi minulle.
Kommentit (51)
Hyvin sitä kestää. Varsinkin nyt, kun elämässäni on surua, olisi vaikeaa jos kotona olisi joku toinen ihminen vaatimassa huomiota. En jaksaisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä ainakin nautin yksin olemisesta. Mielestäni tietynlainen omissa oloissaan oleminen on myös osa Suomen kulttuuria, kuten sekin, ettei naapureille jutella sen kummemmin (mistä Ap mainitsi aloituksessa). Se on kai aivan luonnollista. Kun olen yksin kotona, selaan nettipalstoja, kuuntelen musiikkia ja katson telkkaria. Päivisin työt kutsuvat.
Sun kannattaisi varmaan hankkia joku sosiaalinen harrastus.
Eikös Helsingissä ole aina tekemistä tarjolla? Lähde vain maailman menoihin. Eikö sinulla asu Helsingissä yhtään sukulaista?
Erittäin huonosti. Ystävää näen pari kertaa vuodessa. Samanlainen olo kuin aloittajalla, vaikka paljon vanhempi olenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mee tinderiin tai ala urheilla. Pikkuhiljaa saat enemmän ystäviä.
Olen introvertti ja viihdyn tosi hyvin yksin, mutta kaipaisin ihmisiä myös. Tutut asuu kaukana, nelikymppisenä tuntuu hankalalta löytää uusia kavereita kun kaikilla on omat kuviot ja perheet, työyhteisöä ei nykyisessä työpaikassa oikein ole. Toivoisin että olisi joku jonka kanssa juoda kahvia ja jakaa päivän kuulumisia, edes joskus. Sosiaalisia harrastuksia olen kokeillut myös, mutta ne jää sinne harrastukseen, ystävyyssuhteita on vaikeampi luoda.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse nautin yksinolosta. Olen introvertti ja ärsyynnyyn liiallisesta sosiaalisuudesta. Rakastan asuntoani ja omaa rauhaani. Ymmärrän kyllä hyvin, että kaikki eivät viihdy yksinään. Jos olet iäkäs, huonokuntoinen, on varmasti vaikeata olla yksin, ilman apua. Voi kun suomessa olisi samanlaisia kyläyhteisöjä kuin esim. Hollannissa, jossa iäkkäät voisivat asua yhdessä, ja hoitajat kävisivät auttamassa, apua tarvitsevia. Hoitajille tietenkin maksettaisiin kunnon palkka, toisin kuin suomessa.
On se joskus hankalaa, yleensä notkun vaan tietokoneella tai pelaan legojen kanssa. Mut sitteku ei jaksa niin lähden ulos ja meen tyttöystävän luo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huonosti kestän. Ahdistaa ja on paha olla koko ajan kun on niin yksinäinen olo. Itse olen introvertti ja viihdyn pääasiassa tosi hyvin yksin, mutta se on mennyt jo sille asteelle, ettei mulla ole ketään ketä tavata silloin, kun haluaisin olla jonkun kanssa. Itsepähän olen kuoppani kaivanut. Joka tapauksessa käytän vapaa-aikani siivoillessa, ruoan laittoon, kaupassa käymiseen, kävelylenkeillä ja kuntosalilla ja tietty nettiä selailen ja youtubea ja sarjoja katselen. Ryhmäliikuntatunneilla ja kuntosalilla saa näennäisesti ihmiskontakteja, vaikkei siellä toisille mitään puhutakaan. Olen ruvennut miettimään, että mistä saisi jonkun ns. kaveriporukan tai harrastusporukan, että saisi nähdä samoja naamoja vaikka kerran viikossa, mutta ei tarvitsisi itse olla kauhean sosiaalinen. Itse tykkään olla enempi tarkkailija, minkä takia niitä kaverisuhteita ei sitten juuri synnykään (oma vika taas).
Ihmiset ovat niin erilaisia. Mä viihdyn yksin todella hyvin. Ystäviä ja sukua on ja heitäkin tapaan säännöllisesti, mutta todellakin kaipaan yksin oloa. Ja sitä, ettei asunnossa kukaan ole vaatimassa multa huomiota, vaan kotona olen vain minä yksin. Aah.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
AP HUOM!! Yksin asuminen ei tarkoita yksinäisyyttä!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Paskaa ihmissuhdetta ja kaikenlaisia lusikassanukkujia en kestä.
Mut on tää myös helvettiä!
Paskaa ihmissuhdetta ja kaikenlaisia lusikassanukkujia en kestä.
Mut on tää myös helvettiä!
Yksi tuttuni on jossain sinkku porukassa. Oletan porukan löytyneen fb kautta. Matkustavat kotimaassa ja ulkomailla yhdessä ja käyvät muutenkin jossain , konserteissa tms. Porukassa on kuulemma kovin eri ikäisiä ja sehän onkin vaan rikkaus.
Yksin on minusta ihan ok olla, mutta kun minulta on nyt puuttunut reilun vuoden myös työyhteisö, niin nyt koen välillä yksinäisyyttä. Kun oli töitä, työyhteisö riitti (joskus liikaakin) tyydyttämään ns.seurankaipuun. Päiväni kulutan lukemalla, neuloen, kävellen, lenkkeillen, nettiä selatessa, areenasta sarjoja katsellen. Olisi ihanaa, kun olisi sellainen (vaikka) naapuri, jota voisi tavata edes kerran viikossa ja saisi höpöttää sydämen kyllyydestä silloin.....
Aloittaja- kirjoitti:
Minä (Ap) jatkan vielä. Eli olin jouluna vanhemmillani lomailemassa ja pidin todella paljon lomasta, kun sain heti heräämishetkestä saakka kahvitella seurassa ja jutella perheen kanssa, ja olla sosiaalinen nukkumaanmenoon asti. Toki olin välillä omissa oloissani, hoidin sähköpostia, hain töitä ja katsoin netflixiä tai luin kirjaa tms. Mutta sosiaalinen kanssakäyminen vanhempieni ja sukulaisten kanssa oli ihanaa. Paluu kotiin Helsinkiin ahdisti suuresti kun tiesin, että joudun taas keksimään tekemistä itselleni, ettei tylsyys ja yksinäisyys pääse vaivaamaan.
Olet tottunut liian hyvälle jos sinulla on vanhemmat ja sukulaisia. Itse olen jo lapsuudesta asti tottunut yksin oloon, tosin pitkään minulla oli eläinystäviä perheenjäseninä. Minulla oli ajanjakso jolloin olin avoliitossa ja sitä kautta oli ihania sukulaisia mutta nyt kun on erottu niin nähdään harvemmin.
Nyt kun lemmikkini ovat kuolleet tunnen kestämätöntä yksinäisyyttä. Varsinkin kun sairastuin vakavasti enkä pysty paljoa poistumaan kotoa. Jos olisin terve täyttäisin yksinäisyyttä käymällä harrastustunneilla joka ilta ja tapaisin kavereita ja matkustelisin. Minulla on harrastus joka vaatii useiden tuntien harjoittelemista mielellään päivittäin ja voisin myös opiskella koko ajan jotain uutta että ei minulla siinä mielessä käy aika pitkäksi. Helsingissä kun asuu niin on konsertteja, kirjastoja, uimahalleja, ilmaisluentoja, museoita jonne mennä.
Hanki se harrastus. Sellainen missä esiinnytään yhdessä, esim. tanssi tai kuoro, niin syntyy hyviä ihmissuhteita, läheisiäkin.
Facebookista löytyy yksinäisille seuraa: naisten treffit ja eurosinkut
Minä kysyisin näin päin:
Perheelliset: Miten kestätte sen, että ette saa olla yksin ja rauhassa? Minulle olisi painajaista, jos joku olisi koko ajan keskeyttämässä ajatuksiani ja omia puuhailujani.
Kyllä yksinäisyyteen tottuu. Olen asunut nyt kolme vuotta yksin. Välillä iskee yksinäisyys mutta silloin soitan videopuhelun jollekin perheeni jäsenelle, olen aktiivisesti yhteydessä vanhempiini ja sisarukseeni.
Päivisin olen töissä, iltaisin harrastuksessa, vapaaehtoistyössä tai kotona selailen nettiä, katson telkkaria, laulan tai luen.
Vapaapäivinä tulee käytyä kahviloissa, ulkoilemassa yms.
Minä (Ap) jatkan vielä. Eli olin jouluna vanhemmillani lomailemassa ja pidin todella paljon lomasta, kun sain heti heräämishetkestä saakka kahvitella seurassa ja jutella perheen kanssa, ja olla sosiaalinen nukkumaanmenoon asti. Toki olin välillä omissa oloissani, hoidin sähköpostia, hain töitä ja katsoin netflixiä tai luin kirjaa tms. Mutta sosiaalinen kanssakäyminen vanhempieni ja sukulaisten kanssa oli ihanaa. Paluu kotiin Helsinkiin ahdisti suuresti kun tiesin, että joudun taas keksimään tekemistä itselleni, ettei tylsyys ja yksinäisyys pääse vaivaamaan.