Yksin asuvat: Miten kestätte yksinäisyyttä?

Voin hyvin ja täytän iltani ihan samoin kuin muutkin ihmiset. Ihme kysymyksiä. Ei ole yksin asumiseen liittyvää ahdistusta, miksi olisi. Olen vieläpä tällä hetkellä työtön ja aika kuluu. Työttömyys huolettaa hieman, ei liity yksinäisyyteen. En kaipaa mitään työyhteisöä vaan palkkaa. Jos nyt alkaisin seurustelemaan en todellakaan haluaisi muuttaa yhteen ainakaan pariin vuoteen.

Yksinolo on ylellisyyttä, kun kukaan ei vaadi mitään ja saa olla niinkuin haluaa.

Mutta jos kärsii, niin kannattaa hankkia parisuhdekumppani. Se on ulospäinsuuntautuvalle helppoa.

Mulla on ystäviä ja harrastuksia. Ei yksin asuminen siis välttämättä tarkoita yksinäisyyttä. 

Minulla ei ole kyllä oikeastaan koskaan mitään ahdistusta olla yksin. Se on oikeastaan aika ihanaa, olla vaan omassa rauhassa.

Teen esim. hyvää ruokaa, kuuntelen podcasteja, katson netflixiä, teen kotihommia, käyn saunassa. Pari kertaa viikossa näen kavereita ja jos kotona meinaa tylsistyttää mutta en jaksa tehdä mitään ihmeellistä, niin vierailen silloin äitini luona.

En ole yksinäinen vaan nautin täysin siemauksin omasta rauhasta ja tilasta. Mikään ei ole parempaa kuin oma koti jossa saa olla omassa rauhassa.

sua taitaa ärsyttää moinen asia; eih, miesasiakaskaan kiinnostu joka häiriköivästä jonka pitäisi olla raudoissa eikä ravaamassa perässä ties mihin. käytkö kenties stalkkaamassa muiden ikkunoita pimeällä ja ihmettelet miksi on niin hyvin jyvällä myös huonoissa valo-olosuhteissa.

Vierailija kirjoitti:

Huonosti kestän. Ahdistaa ja on paha olla koko ajan kun on niin yksinäinen olo. Itse olen introvertti ja viihdyn pääasiassa tosi hyvin yksin, mutta se on mennyt jo sille asteelle, ettei mulla ole ketään ketä tavata silloin, kun haluaisin olla jonkun kanssa. Itsepähän olen kuoppani kaivanut. Joka tapauksessa käytän vapaa-aikani siivoillessa, ruoan laittoon, kaupassa käymiseen, kävelylenkeillä ja kuntosalilla ja tietty nettiä selailen ja youtubea ja sarjoja katselen. Ryhmäliikuntatunneilla ja kuntosalilla saa näennäisesti ihmiskontakteja, vaikkei siellä toisille mitään puhutakaan. Olen ruvennut miettimään, että mistä saisi jonkun ns. kaveriporukan tai harrastusporukan, että saisi nähdä samoja naamoja vaikka kerran viikossa, mutta ei tarvitsisi itse olla kauhean sosiaalinen. Itse tykkään olla enempi tarkkailija, minkä takia niitä kaverisuhteita ei sitten juuri synnykään (oma vika taas).

Olet ihan kuin minä 😊

Ihan hyvin tätä jaksaa kun kirjoittelee vaikka tänne AV:lle. Ennemmin hajoaisi pää jos olisi joku toinenkin ja pitäisi jatkuvalla syötöllä jauhaa jotain skeidaa.

Ehkä sitä hyväksyy itsensä semmosena kuin on, kun on itsenäinen ja osaa olla yksin. Toisaalta tunnen näkymätöntä yhteyttä muihin erakkoluonteisiin vaikka täällä palstalla, kirjoja lukemalla, netin välityksellä, harrastelemalla. Tai kun näkee samankaltaisen omissa ajatuksissaan kulkevan tontun kuin itse ulkona, jotenkin tuntee hengenheimolaisuutta. Ihmettelen eniten kun joku perheellinen märisee yksinäisyydestä; eikö ihminen osaa olla itsensä kanssa?

Pitää olla tekemistä aivoille, lukea,pelata,kokkailla....

Ihan hyvin mennyt tässä pari viikkoa, tosin kävin kaupassa viime torstaina jolloin sanoin kassaneidille että ei kiitos kuittia.

Siinä minun sosiaaliset puheet ja kontaktit siis parilta viikolta,ja vielä pari viikkoa edessä (loma sitten loppuu)

Kiitos, oikein hyvin.

Asun yksin, en koe olevani yksinäinen. Kaikenlaista puuhaa kotona kaikenaikaa. Olisi varmaan siivoamistakin mutta kuka sitä jaksaa 24/7 ja yksinään ei edes tule sotkua niin.

Luen, kuuntelen, askarruksia. Seuraa kun haluan niin lähden kirjastoon, ostoskeskukseen, näen kavereita ja sukulaisia. Harrastan liikuntaa 4krt/vk.

Pidän omasta tilasta ja yksin olosta, mutta haluaisin kyllä olla jotenkin merkityksellinen jollekulle.  Kun kukaan ei soita, ei tule käymään, ei kaipaa, niin onhan se aika kamala kokemus etenkin, jos sitä jatkuu vuosikausia. Töiden kautta voi ehkä joku rakentaa jonkinlaista mieltä elämään ja saada taloudellista itsenäisyyttä ja vapautta toteuttaa itseään, mutta kyllä ulkopuolisuuden kokemus joskus ahdistaa. Yksin asuminen ei sinänsä haittaa. Fakta on vain se, että perhe ja ystäväpiiri antavat usein ihmiselle perusturvallisuuden kokemuksen. Näin nuorena ja elinvoimaisena vielä ehkä jollain tasolla kestää yksinäisyyttä, mutta vanhetessa sairaudet lisääntyvät ja sitä myötä turvattomuus. Yksin asuvana sitä tiedostaa, että voit heittää veivisi milloin tahansa sairauskohtaukseen ja mädäntyä viikokausia yksiössäsi ennen, kuin naapuri haistaa hajoavan lihasi seinien läpi ja sinut siivotaan pois tästä elämästä vaatimattomin menoin, joihin ei tule ketään papin ja haudankaivajan lisäksi.  Tietenkin monet yksin asuvat ovat hyvin sosiaalisia ja heillä on paljon ystäviä. Minulla ei ole ikinä ollutkaan. 

Mitä vikaa yksinäisyydessä on? Sehän on parasta.

vuosi lopuillaan tän ketjun innoittamana katoin puhelimen saldon ,  11 puhelua 10 töihin  yks hammaslekuriin .  prepaidia kulunut muutaman kymmenen senttiä.

Minun sos. kontaktit ainoastaan töissä, ihan hyvin menee siltiki.

harrastan ja luen paljon .

Oma puhe kuullostaa oudolta kun ei ole puhunut kenellekkään moneen viikkoon .

Tappaahan tää hitaasti mutta olen sinut sen kanssa .

Vammauduin kauan sitten . Yhteyttä on turha pitää kun ei ole mitään yhteistä tai puhuttavaa kenellekkään.

Kyllä mua vähän masentaa kun ei ole yhtään ystävää. Mutta jos olisi ystäviä niin en kyllä jaksaisi olla niiden kanssa koko ajan.

Liity johonkin seuraan tai yhdistykseen. Mene mukaan vapaaehtoistoimintaan. Liity partioon. Partiolaiseksi voi ryhtyä myös aikuisena.

Itse olen jo tukevasti keski-ikäinen, mutta liityin purjehdustaidottomana Naispurjehtijoihin, koska purjehdusveneen kyytiin pääseminen kiinnosti. En tuntenut sieltä ketään. Olen päässyt purjehtimaan ja olen saanut paljon uusia ystäviä ja mielekästä tekemistä! Susosittelen!

Kun olin yksinäinen, aloin ystäväpalvelun kautta ystäväksi eräälle ikäihmisille. Sain tutustua hienoon ihmiseen ja tutustuin myös muihin kivoihin tyyppeihin. Ajattelen asian niin, että annan toiselle mitä itse kaipaan.

Tää saattaa kuulostaa ristiriitaiselta, mut yksiössä saattaisit tuntea itsesi vähemmän yksinäiseksi kuin solussa. Itse asuin melkein vuoden solussa ja tunsin itseni asunnolla ollessani todella yksinäiseksi. Halusin jatkuvasti viikonloppuisin kotikotiin ja pyörin ja hyörin vapaa-aikana kaupungilla, kahviloissa jne. jottei minun tarvitsisi mennä pikkuiseen soluhuoneeseeni tylsistymään. Heti kun muutin yksiöön, oloni piristyi. Sain tehdä ruokaa kun halusin, käydä vessassa kun halusin, hengata vaikka eteisessä jos siltä tuntui. Toki yksiöön muuttaminen ei ole kaikille mahdollista, ainakaan opiskellessa Helsingissä. Mutta mikäli se on, suosittelen. Yksinäisyys tuntuu vähemmän ikävältä kun saa olla oikeasti rauhassa.

Vierailija kirjoitti:

Ryhmäliikuntatunneilla ja kuntosalilla saa näennäisesti ihmiskontakteja, vaikkei siellä toisille mitään puhutakaan. Olen ruvennut miettimään, että mistä saisi jonkun ns. kaveriporukan tai harrastusporukan, että saisi nähdä samoja naamoja vaikka kerran viikossa, mutta ei tarvitsisi itse olla kauhean sosiaalinen. Itse tykkään olla enempi tarkkailija, minkä takia niitä kaverisuhteita ei sitten juuri synnykään (oma vika taas).

Siellä liikuntatunnillahan sinä voit tarkkailla eikä tarvitse olla sosiaalinen. Sitähän sinä tekstisi mukaan haluat.