Perheessämme ei ole koskaan puhuttu tunteista, eikä vanhemmat ole sanoneet rakastavansa.

Sama meillä. Me lapset olemme syntyneet 80-luvulla. Meilläkään ei ole koskaan puhuttu tunteista eikä näytetty tunteita tai välittämistä. Meitä ei ole pidetty sylissä eikä meillä halata. Sairaana ei  saanut mitään sympatiaa tai hoivaa vaan olisi pitänyt olla sitkeä ja kestää. Vanhempani eivät näytä välittämistään edes toisilleen ja kavahtavat toistensa kosketusta. Emme saaneet koskaan mitään kehuja tai kannustamista. Tämä on käsittääkseni aika yleistäkin ikäpolvellani. 

Teissä lapsissa ei ole vikaa. Ennen vaan oltiin pidättyväisiä ja tunteiden näyttäminen oli heikkoutta. Siksi tunteita on piiloteltu. Vanhempasi eivät ole oppineet näyttämään tunteitaan omassa lapsuudessakaan. 

Itse olen yrittänyt päästä eroon lapsuudenkodin tunnekylmyydestä. Itse puhun muiden läheisteni kanssa tunteista, enkä häpeile itkemistä konserteissa tai elokuvissa. Halailen ihmisiä ja olen yrittänyt opetella kehumaan vaikka työkavereitani. Näitä taitoja voi opetella, vaikka on jäänyt niistä paitsi lapsena. Onko sinulla ketään läheisiä ystäviä, joiden kanssa voisit olla avoin tunteiden näyttämisen kanssa? 

Juu, ei mekään olla amerikkalaisia

Ei meilläkään, saman ikäpolven vanhemmat. Mutta minusta se on ihan ok niin, tunteet on mitä on eikä niistä puhumisella ole juuri merkitystä. Itsekään en koe mitään halua tai tarvetta puhua tunteistani kellekään, riittää että tunnen ne itse. Rakkauden osoittamisessakin arvostan tekoja en sanoja.

Inhoan tuollaista amerikkalaista vieraskulttuuria jossa tunteita tuodaan kauheasti julkiseksi ja niistä puhua jauhetaan. Ehkä maailman tylsin puheenaihe.

Kaikilla meistä on tunteet, eikä se että ei niin kauheasti puhu tunteista tai näytä niitä suurieleisesti joka paikassa tee ihmisestä tunnekylmää.

Suomessa ei käsittääkseni (ainakaan ennen) ole ollut sellaista tapaa, että lapsille olisi kerrottu rakastavansa, vaan se välittäminen on osoitettu teoilla, mikä on mielestäni ohan ok. Sen sijaan se että tunteensa näyttävää vähätellään ja ilkutaan ei tietenkään ole oikein, mutta varmaan ap:n vanhemmat on senkin mallin kotoaan oppineet.

Tuttua. Jotkut eivät vain osaa. Omat vanhempani syntyivät 40-luvun lopulla sodan traumatisoimille vanhemmille ja heidän energiansa meni fyysisestä ja henkisestä väkivallasta selviytymiseen. Ihan sekaisin ovat kumpikin, ja väkivaltaa koin minäkin heidän käsissään. Lopulta oli pakko hyväksyä, etteivät he koskaan muutu. Aloitin itse aikuisiällä terapian, jonka avulla opin luottamaan ja ymmärtämään, että toisenlaisiakin ihmisiä on olemassa. Aloin keskittyä löytämään elämääni ihmisiä, joilla ei ole samanlaisia ongelmia tunne-elämän kanssa, ja heiltä olen saanut sitä välittämistä ja lämpöä, mistä lapsena ja nuorena jäin paitsi.

Isäni ei itkenyt edes oman äitinsä hautajaisissa siinä missä kaikki muut itkivät. Voit vain kuvitella millaisen "tunnekasvatuksen" me lapset saatiin. Harmikseni olen huomannut olevani paljon isäni kaltainen sillä saralla, mutta sen huomattuani olen pyrkinyt "tunteellisempaan" elämään. Kun/Jos joskus saan lapsia niin haluan tehdä heille rakastetun olon, sellaisen mistä jäin itse paitsi.

Vierailija kirjoitti:

Inhoan tuollaista amerikkalaista vieraskulttuuria jossa tunteita tuodaan kauheasti julkiseksi ja niistä puhua jauhetaan. Ehkä maailman tylsin puheenaihe.

Kaikilla meistä on tunteet, eikä se että ei niin kauheasti puhu tunteista tai näytä niitä suurieleisesti joka paikassa tee ihmisestä tunnekylmää.

Pidätkö kulttuurista, jossa vaietaan ja kun tunteista puhutaan, lautoaan jotain ilkkuvaa? Suurieleisyyden ja vaikenemisen välillä on maastoa, sekin merkitsee mitä suustansa päästää ulos.

Niin, suomalainen mies/nainen ei puhu eikä pussaa, sanoo sanonta.

Se ettei tunteista puhuta lainkaan, niitä ei näytetä, ainakaan positiivisia, eikä sanoiteta näkyy nykynuorison voinnissa ja varhaiskasvatuksessa pienillä lapsilla. Päiväkodeissa joudutaan hirveästi sanoittamaan ihan normaalejakin tunnetiloja, opettamaan tunnesäätelyä (on tod pahasti tunnesäätelyssään ongelmaisia lapsia jotka käyttäytytävtvät jopa aggressiivisesti toisia kohtaan ja saavat päivittäin aivan kohtuuttomia hepuleita milloin mistäkin) anteeksi pyytämistä yms.

Mitä omiin lapsiini (16v ja 18v) tulee niin he ovat kuulleet jo kohtuajoistaan, että rakastan ja kuulevat sen päivittäin, aamulla kun eroamme ja illalla kun käyvät nukkumaan. Rakkaus on myös sanoja, ei vain tekoja. Juu ja en ole virheetön tms, mutta tässä koen onnistuneeni, luontaisesti. Itse en asiaa omiltani kuullut ja teotkin oli mitä oli joten omiani kohdalla toiminut täysin päinvastoin.

Tunne lukkosi *vinkvink*.

Minä myös kerron lapselleni joka päivä, että olet isän poika ja hyvä poika. Pidän myös sylissä ja silittelen päätä. Itse en isältäni koskaan saanut minkäänlaista osoitusta välittämisestä. T. 44-v valkoinen heteromies

Mun äiti ei koskaan sanonut rakastavansa minua eikä ollut mikään "sylittelijä", mutta en koe että hän olisi ollut kylmä ihminen. Hän näytti ja näyttää yhä rakkautensa teoilla. Ei isäkään suoraan sanonut että "rakastan sinua", mutta hän oli hellä, piti sylissä, silitteli hiuksia ja sanoi minua tärkeimmäksi aarteekseen. 

Vanhempani ovat nyt kuusikymppisiä, ja he itse eivät olleet saaneet kotoaan minkäänlaista hellyyttä.

Miksi venyt yhä vanhempien nurkissa? Ei munkaan lapsuudenperheessä halittu tai puhuttu, mun perheessä halitaan joka päivä.

Aikuistuminen ratkaisee tuonkin ongelman.

Kotonani en saanut minkäänlaista hellyyttä osakseni. Äitini sylissä en muista olleeni koskaan. Kadehdin vielä teini-ikäisenä useita vuosia nuorempaa siskoani, joka saattoi vielä mennä isän syliin. Olen koettanut toimia omien lasteni kanssa toisin, mutta tuntuu, ettei se kanna hedelmää, koska sain juuri teinityttäreltäni kuulla olevani paska äiti. Enimmäkseen vituttaa, omaan lapsuuteeni verraten lapseni ovat saaneet paljon hellyyttä ja läsnäoloa, mutta mitään kiitollisuutta eivät tunne. Kiittämättömiä ovat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Inhoan tuollaista amerikkalaista vieraskulttuuria jossa tunteita tuodaan kauheasti julkiseksi ja niistä puhua jauhetaan. Ehkä maailman tylsin puheenaihe.

Kaikilla meistä on tunteet, eikä se että ei niin kauheasti puhu tunteista tai näytä niitä suurieleisesti joka paikassa tee ihmisestä tunnekylmää.

Pidätkö kulttuurista, jossa vaietaan ja kun tunteista puhutaan, lautoaan jotain ilkkuvaa? Suurieleisyyden ja vaikenemisen välillä on maastoa, sekin merkitsee mitä suustansa päästää ulos.

En ole tuollaiseen ilkkumiseen koskaan omassa lähipiirissäni törmännyt. Korkeintaan jonkinasteiseen vaivaantuneisuuteen eli ei oikein tiedetä mitä pitäisi tehdä jos joku alkaa vaikka julkisesti itkemään. Ja jotkut voi ehkä itse sisäisesti ajatella että onpa outoa ettei hallitse tunteitaan niin että pitäisi mölyt mahassaan sopimattomassa paikassa ja itkisi sitten vaikka kotonaan. Mutta peruskohteliaita kaikki ovat, eivät kyllä ketään päin näköä ilku.

Kaikkia sukupolvelta toiselle kulkeneita asioita ei välttämättä pysty edes katkaisemaan yhteen polveen. Jotkut asiat näet vielä lapsenlapsissasi. Mutta tärkeää on yrittää ja saada muutos alulle!

Vierailija kirjoitti:

Isäni ei itkenyt edes oman äitinsä hautajaisissa siinä missä kaikki muut itkivät. Voit vain kuvitella millaisen "tunnekasvatuksen" me lapset saatiin. Harmikseni olen huomannut olevani paljon isäni kaltainen sillä saralla, mutta sen huomattuani olen pyrkinyt "tunteellisempaan" elämään. Kun/Jos joskus saan lapsia niin haluan tehdä heille rakastetun olon, sellaisen mistä jäin itse paitsi.

Vierailija kirjoitti:

Niin, suomalainen mies/nainen ei puhu eikä pussaa, sanoo sanonta.

Se ettei tunteista puhuta lainkaan, niitä ei näytetä, ainakaan positiivisia, eikä sanoiteta näkyy nykynuorison voinnissa ja varhaiskasvatuksessa pienillä lapsilla. Päiväkodeissa joudutaan hirveästi sanoittamaan ihan normaalejakin tunnetiloja, opettamaan tunnesäätelyä (on tod pahasti tunnesäätelyssään ongelmaisia lapsia jotka käyttäytytävtvät jopa aggressiivisesti toisia kohtaan ja saavat päivittäin aivan kohtuuttomia hepuleita milloin mistäkin) anteeksi pyytämistä yms.

Mitä omiin lapsiini (16v ja 18v) tulee niin he ovat kuulleet jo kohtuajoistaan, että rakastan ja kuulevat sen päivittäin, aamulla kun eroamme ja illalla kun käyvät nukkumaan. Rakkaus on myös sanoja, ei vain tekoja. Juu ja en ole virheetön tms, mutta tässä koen onnistuneeni, luontaisesti. Itse en asiaa omiltani kuullut ja teotkin oli mitä oli joten omiani kohdalla toiminut täysin päinvastoin.

Miksi piväkodissa aina sanoitetaan eikä puhuta, keskustella, nimetä ym? Muitakin sanoja on olemassa kuin "sanoittaa".

Vierailija kirjoitti:

Isäni ei itkenyt edes oman äitinsä hautajaisissa siinä missä kaikki muut itkivät. Voit vain kuvitella millaisen "tunnekasvatuksen" me lapset saatiin. Harmikseni olen huomannut olevani paljon isäni kaltainen sillä saralla, mutta sen huomattuani olen pyrkinyt "tunteellisempaan" elämään. Kun/Jos joskus saan lapsia niin haluan tehdä heille rakastetun olon, sellaisen mistä jäin itse paitsi.

Ei se ettei itke hautajaisissa tarkoita välttämättä tunnekylmyyttä. Itsekään en ole koskaan itkenyt tuollaisissa tilanteissa, en oman äidin hautajaisissa enkä omaa koiraa lopetettaessa. Näin koska en halua surustani sillä tavalla julkista enkä halua ihmisten reaktioita siihen. Mutta olen kyllä itkenyt, paljonkin, yksin ollessani. Metsässä kävelyllä, yksin kotona. Osaan hallita sitä milloin ilmaista tunteet ja milloin ei ole aika.

Olen 70-luvulla syntynyt ja kaikki tuo on tuttua omasta lapsuudestani. Ainoa joka piti hyvänä, oli oma 1910 luvulla syntynyt mummini. En oikeasti ymmärrä, miksi meitä lapsia ei kehuttu, kannustettu ja hellitty, koska nyt vanhemmillani ei ole mitään ongelmaa näyttää välittämistä minun lapsilleni. Jopa jörrikkä isäni halaa mun lapsia ja ottaa syliin. Minua ei kyllä halaa vieläkään. Äiti on samanlainen. Kannustavat ja kehuvat ja ylpeilevät tutuille lastenlasten saavutuksilla, meille taas tehtiin hyvin selväksi, että älkää kuvitelko itsestänne liikoja, ette ole mitään eikä teistä ei tule mitään.

Olen kyllä onnellinen, että ovat kokeneet jonkinlaisen henkisen kasvun. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Vierailija kirjoitti:

Miksi venyt yhä vanhempien nurkissa? Ei munkaan lapsuudenperheessä halittu tai puhuttu, mun perheessä halitaan joka päivä.

Aikuistuminen ratkaisee tuonkin ongelman.

"Miksi venyt yhä vanhempien nurkissa?" Olen juuri täyttänyt 18, muutan kotoa sitten kun aika on sopiva. Ja kuten aloitusviestissä mainitsin, 2000 luvulla syntyneitä lapsia, eli kyseessä olisi korkeintaan 19 vuotias joten en usko että voisi puhua vanhempien nurkissa pyörimisestä ainakaan huonossa mielessä.

ap