Perheessämme ei ole koskaan puhuttu tunteista, eikä vanhemmat ole sanoneet rakastavansa.

Oma äitini syntynyt 60-luvulla, mutta hänen vanhempansa näyttivät tunteitaan, mutta oma äitini taas ei. Minä olen syntynyt 90-luvulla ja minun on äärimmäisen vaikea puhua tunteistani. Olen silti mielestäni onnistunut hyvin puhumaan tunteistani oman perheeni kanssa ja näyttämään lapsille rakkautta ja kiintymystä, minun on silti vaikea sanoa kellekään rakastavani, mutta sanon sitä silti ja tarkoitan sitä.

Vierailija kirjoitti:

Kotonani en saanut minkäänlaista hellyyttä osakseni. Äitini sylissä en muista olleeni koskaan. Kadehdin vielä teini-ikäisenä useita vuosia nuorempaa siskoani, joka saattoi vielä mennä isän syliin. Olen koettanut toimia omien lasteni kanssa toisin, mutta tuntuu, ettei se kanna hedelmää, koska sain juuri teinityttäreltäni kuulla olevani paska äiti. Enimmäkseen vituttaa, omaan lapsuuteeni verraten lapseni ovat saaneet paljon hellyyttä ja läsnäoloa, mutta mitään kiitollisuutta eivät tunne. Kiittämättömiä ovat.

Ööh tuota noin se että teinisi pitävät sinua tyhmänä vanhempana, tarkoittaa nimenomaan sitä että olet hoitanut kasvatustyön hyvin! Kyllä ne siitä rauhoittuvat, tuo on välttämätön kehitysvaihe aikuiseksi kasvamisessa. Itseäni vaan jaksaa ihmetyttää, miksei neuvoloissa puhuta myös varhaislapsuuden jälkeisestä ajasta, sillä teini-iän voimakkuus ja pitkä kesto tulee yleensä kaikille vanhemmille yllätyksenä. Teini-ikä tai ennemminkin henkinen kasvaminen ei yleensä lopu vielä silloinkaan kun lapsi muuttaa kotoa. Ihminen on kunnolla aikuinen vasta kaksvitosena ja tunnustan itsekin pitäneeni vanhempiani täysinä tyhminä kalkkiksina vielä yli parikymppisenä. 

Huolestuttavaa olisi se, jos lapsi ei ota pesäeroa. 

Itse olen -72 syntynyt ja mieheni -75. Mun omassa lapsuuden kodissa puuttui kaikki hyvät tunteet ja kannustus. Vanhemmat tappeli usein. Sitä jäi omaan itseensä siinä ilmapiirissä. Ei edes halunnut kertoa kellekään mitään sisäisestä elämästään.

Tapasin mieheni joka oli täysin päinvastaisesta perheestä. Heillä asui "koko suku" saman katon alla. Siellä jaettiin kaikki ja halattiin. Se oli outoa meikäläiselle. Pikku hiljaa alkoivat saamaan muakin ulos kuorestani ja aloin oikeasti nauttia elämästä ja niistä ihmisistä. Ei ollut pakko puhua, mutta kun kysellään kuulumisia ja otetaan isolla lämpimällä halilla aina vastaan, ei siinä naama nurinpäin voi olla.

Meidän lapset ovat syntyneet myös 2000 luvulla. Silloin päätin, että mieluummin alan äidiksi joka tunteilee liikaa kuin liian vähän. Joten lapset ovat saaneet kannustusta ja halituksia, kutituksia päivittäin. Istutaan jatkuvasti alas ja höpötellään mitä elämässä on menossa ja vähän se ohi.

Toisinaan tulee mulle aikoja, että tavallaan se halaus ja se rakkauden suitsutus unohtuu. Palaan ikään kuin siihen lapsuuden moodiin ja taas pitää ryhdistäytyä. Eli automaattisesti tämä tunteiden näyttäminen ei aina tule. Siksipä pelkäänkin, että lapset ovat saaneet musta epäaidon kuvan äitinä ja äidin rakkaudesta. > ollaan tästäkin vinkkelistä juteltu. Ovat ymmärtävinään, mutta entäpä jos vahinko on tehty jo, kun olivat pieniä?

Hyviä tyyppejä niistä on kuitenkin kasvanut. Ainutlaatuisia ja erityisen rakkaita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kotonani en saanut minkäänlaista hellyyttä osakseni. Äitini sylissä en muista olleeni koskaan. Kadehdin vielä teini-ikäisenä useita vuosia nuorempaa siskoani, joka saattoi vielä mennä isän syliin. Olen koettanut toimia omien lasteni kanssa toisin, mutta tuntuu, ettei se kanna hedelmää, koska sain juuri teinityttäreltäni kuulla olevani paska äiti. Enimmäkseen vituttaa, omaan lapsuuteeni verraten lapseni ovat saaneet paljon hellyyttä ja läsnäoloa, mutta mitään kiitollisuutta eivät tunne. Kiittämättömiä ovat.

Ööh tuota noin se että teinisi pitävät sinua tyhmänä vanhempana, tarkoittaa nimenomaan sitä että olet hoitanut kasvatustyön hyvin! Kyllä ne siitä rauhoittuvat, tuo on välttämätön kehitysvaihe aikuiseksi kasvamisessa. Itseäni vaan jaksaa ihmetyttää, miksei neuvoloissa puhuta myös varhaislapsuuden jälkeisestä ajasta, sillä teini-iän voimakkuus ja pitkä kesto tulee yleensä kaikille vanhemmille yllätyksenä. Teini-ikä tai ennemminkin henkinen kasvaminen ei yleensä lopu vielä silloinkaan kun lapsi muuttaa kotoa. Ihminen on kunnolla aikuinen vasta kaksvitosena ja tunnustan itsekin pitäneeni vanhempiani täysinä tyhminä kalkkiksina vielä yli parikymppisenä. 

Huolestuttavaa olisi se, jos lapsi ei ota pesäeroa. 

Kiitos näistä lohduttavista sanoista. Mun on ehkä vaikea suhtautua normaaliin murrosikään, koska itselläni ei sellaista ollut vaikeasta perhetilanteesta johtuen, oltiin siskon kanssa todella kilttejä nuoria. Toinen lapseni on ollut myös hyvin sopeutuvainen, erituisyydestä johtuen, mutta toinen taas kaikkea muuta.

Mun lapsuusperheessä ei puhuta tunteista tai oikein mistään muustakaan. Nyt aikuisena vanhemmat ei koskaan kysy mitä kuuluu tai osoita minkäänlaista kiinnostusta aikuisiin lapsiinsa. Ihan käsittämätöntä. Meitä on monta sisarusta, synnytty 70-90 -luvulla, vanhemmat 50-luvulla.

Vierailija kirjoitti:

Kotonani en saanut minkäänlaista hellyyttä osakseni. Äitini sylissä en muista olleeni koskaan. Kadehdin vielä teini-ikäisenä useita vuosia nuorempaa siskoani, joka saattoi vielä mennä isän syliin. Olen koettanut toimia omien lasteni kanssa toisin, mutta tuntuu, ettei se kanna hedelmää, koska sain juuri teinityttäreltäni kuulla olevani paska äiti. Enimmäkseen vituttaa, omaan lapsuuteeni verraten lapseni ovat saaneet paljon hellyyttä ja läsnäoloa, mutta mitään kiitollisuutta eivät tunne. Kiittämättömiä ovat.

Vaadit lapsiltasi kiitollisuutta, kun sinun pitää toimia normaalisti lapsia hellien ja läsnäollen? Ehdollistat väärällä tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kotonani en saanut minkäänlaista hellyyttä osakseni. Äitini sylissä en muista olleeni koskaan. Kadehdin vielä teini-ikäisenä useita vuosia nuorempaa siskoani, joka saattoi vielä mennä isän syliin. Olen koettanut toimia omien lasteni kanssa toisin, mutta tuntuu, ettei se kanna hedelmää, koska sain juuri teinityttäreltäni kuulla olevani paska äiti. Enimmäkseen vituttaa, omaan lapsuuteeni verraten lapseni ovat saaneet paljon hellyyttä ja läsnäoloa, mutta mitään kiitollisuutta eivät tunne. Kiittämättömiä ovat.

Vaadit lapsiltasi kiitollisuutta, kun sinun pitää toimia normaalisti lapsia hellien ja läsnäollen? Ehdollistat väärällä tavalla.

Kuten sanoin, niin lapsuudenperheessäni se ei ollut normaalia. Normaalia oli elämä alkoholistiäidin ehdoilla. Joudun hyvin paljon tekemään töitä ollakseni ns. normaali, minulla ei ole sellaisista perhesuhteista kokemusta. Kohtuuttomalta tuntuu haukkuminen huonoksi äidiksi, vaikka en sitä millään mittapuulla ole. Mun mutsi taas oli sitä, millä tahansa mittapuulla. Olen iloinen, ettei lapseni ole joutuneet kokemaan samaa, mutta huonoksi äidiksi haukkuminen saa mun karvat pystyyn ja teini kyllä tietää sen. Olen ponnistellut niin valtavasti ollakseni toisenlainen kuin äitini.

En minäkään ole kuullut koskaan äidiltäni, että.hän rakastaisi minua. En myöskään muista mitään läheisyyttä tai hellyydenosoitusta. Nyt hän itkee katkerana, kun kukaan lapsista ei koskaan arvosta eikä sano rakastavansa äitiään. Niin...

Tuttua, olen 1970 -luvulla syntynyt ja vanhempani olivat eläneet lapsuutensa sota-aikana. Minua kyllä pidettiin sylissä mutta sanallisesti tunteita ei juurikaan ilmaistu. Oli todella kuluttavaa opetella lukemaan vanhempieni eleitä ja opin lapsuudessa vaistoamaan kaiken tunneskaalan. Tämä johti siihen että minusta tuli kiltti ja poltin itseni osittain tämän takia loppuun ollessani 25-vuotias. Jouduin opettelemaan puhumaan tunteistani ja olemaan avoin terapian avustuksella. Minulla ei ole lapsia mutta olen joskus miettinyt kasvattaisinko lapseni tahtomattani kuin vanhempani jos lapsia olisi eli toistaisin samaa käytösmallia. Puhuminen ja tunteiden avaaminen on todella vaikeaa mikäli sitä ei ole lapsena oppinut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, suomalainen mies/nainen ei puhu eikä pussaa, sanoo sanonta.

Se ettei tunteista puhuta lainkaan, niitä ei näytetä, ainakaan positiivisia, eikä sanoiteta näkyy nykynuorison voinnissa ja varhaiskasvatuksessa pienillä lapsilla. Päiväkodeissa joudutaan hirveästi sanoittamaan ihan normaalejakin tunnetiloja, opettamaan tunnesäätelyä (on tod pahasti tunnesäätelyssään ongelmaisia lapsia jotka käyttäytytävtvät jopa aggressiivisesti toisia kohtaan ja saavat päivittäin aivan kohtuuttomia hepuleita milloin mistäkin) anteeksi pyytämistä yms.

Mitä omiin lapsiini (16v ja 18v) tulee niin he ovat kuulleet jo kohtuajoistaan, että rakastan ja kuulevat sen päivittäin, aamulla kun eroamme ja illalla kun käyvät nukkumaan. Rakkaus on myös sanoja, ei vain tekoja. Juu ja en ole virheetön tms, mutta tässä koen onnistuneeni, luontaisesti. Itse en asiaa omiltani kuullut ja teotkin oli mitä oli joten omiani kohdalla toiminut täysin päinvastoin.

Miksi piväkodissa aina sanoitetaan eikä puhuta, keskustella, nimetä ym? Muitakin sanoja on olemassa kuin "sanoittaa".

Se on termi, jota käytetään sen vuoksi, että kaikki tietävät mistä on kyse eli eräänlainen yleinen käytäntö eikä tarkoitettu miksikään henkilökohtaiseksi loukkaukseksi ketään kohtaan. Ärsyyntymisesi kertoo enemmän itsestäsi, entä päiväkodin henkilökunnasta.