Lue keskustelun säännöt.
En ole erityisen ylpeä lapsistani. Kellään muulla samoja ajatuksia?
14.12.2019 |
Minulla on 14 ja 12-vuotiaat tytöt. Lapsuusaika oli kerrassaan ihanaa ja lapset oli minusta aivan täydellisiä joka asiassa. Valitettavasti tilanne on muuttunut siten, että heihin on tullut monia piirteitä, joista en pidä enkä lainkaan arvosta. Olenkin ruvennut miettimään, mikä on mennyt pieleen - vai onko se nyt vain sitten niin, että lapset kasvavat yksilöiksi, joilla on omat halunsa ja vanhempi ei tähän voi täysin vaikuttaa?
Jos nyt lyhyesti tiivistän asiat, joista en erityisemmin pidä lapsissani:
-kumpikaan ei juurikaan lue tai pärjää erityisen hyvin koulussa
-kumpikaan ei ole erityisen kiinnostunut mistään saati hyvä missään
-molemmat on pissiksiä, joita kiinnostaa lähinnä ulkonäkö ja puhelimen rämplääminen
-kumpikaan ei ole sosiaalisesti lahjakas vaan pikemminkin näissä tilanteissa aika onneton
Olemme mieheni kanssa molemmat korkeasti koulutettuja, kulttuurin ja sivistyksen nimeen vannovia ihmisiä ja suuresti ihmettelen, miten omat lapset on tällaisia.
Loppuun korostan, että rakastan kyllä lapsiani kovasti, mutta tuttavapiirissä on kyllä useita samanikäisiä lapsia, joita monissa asioissa arvostan enemmän. Tämä on aika inhottava tunne.
Onko muilla samanlaisia tunteita?
Kommentit (36)
Kannattaa ehkä odottaa, että teini-ikä menee ohi. En tunnistaisi itseäni jos vertaisin 18-vuotiasta minääni ja itseäni nyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi ei, kauhulla ootan että käykö noin minullekin! Oma ainokaiseni on vasta 1,5v iki-ihana suloinen pikkupoika mutta mitä jos jotain menee väärin, ja siitä kasvaakin semmoinen kiroileva, huonosti koulussa pärjäävä huonokäytöksinen pipopäähulttio!? 😓
Tunnistan jossain määrin ajatuksiasi. Varsinkin se tietty pinnallisuus ja materian ihailu häiritsevät minua. Mutta on lapsissani paljon sellaisia piirteitä, joita taas ihailen ja arvostan. Esimerkiksi kumpikin teini on todella sosiaalinen ja sanavalmis. Heillä on myös hyvä itsetunto, ainakin jos itseeni saman ikäisenä vertaa. Itsehän koin kamalaa itseinhoa ja maailmantuskaa tuossa iässä.
Voi olla, että tytöt kapinoivat teidän arvojanne vastaan olemalla tuollaisia älyllisesti laiskoja pissiksiä. Tyypillistä tuossa iässä, että kodin arvot ja opetukset kyseenalaistetaan. Muutaman vuoden kuluttua molemmat ovat todennäköisesti jo aivan erilaisia, varsinkin vanhempi tytöistä.
Kyllähän niistä omia yksilöitä kasvaa. Ja terveeseen irtautumiseen kuuluu sekä vanhemman että teinin välillä vähän halveksia sitä toista. Jos läpi koko teini-iän vaan ihailee sitä omaansa ja pitää täydellisenä, jää helposti roikkumaan aikuiseen lapseensa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei, minunkaan äitini ei ole koskaan ollut minusta ylpeä. Olin kyllä aina koulussa hyvä, mutta sen jälkeen en olekaan tehnyt mitään oikein 25 vuoteen. :) Ehkä tyttäresi vaan ovat erilaisia ihmisiä kuin sinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No en ole varauksetta ylpeä teinipojastani (nuoremmat vielä pieniä ja ihania). Hän on hölmöillyt ja koetellut hermojani melkoisesti ja osittain on arvomaailmaltaan hyvin erilainen kuin minä. Mutta kun katson ohi näiden juttujen, on hän kokonaisuutena aika mahtava tapaus. Ja oma itsensä, ei meidän vanhempien jatke, mikä on tärkeintä.
Miten olette tukeneet heidän koulunkäyntiään? Auttaneet läksyissä, kuulustellut kokeisiin? Vienyt viikottain kirjastoon? Ollut ylipäätään päivittäin kiinnostunut heidän koulunkäynnistään? Toisaalta jos heidän akateeminen tasonsa ei riitä tuon korkeammalle niin sitten ei. Onnellinen voi olla amiksenakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muuttuvat vielä.
Sain kyllä sellaiset vibat että olet vaativa ja tytöt tuntee kaikenaikaa olevansa jotenkin liian vähän sinun silmissäsi. Jokainen ihminen on arvokas ihan omana itsenään ja ominaisuuksiensa kanssa.
Ja vaikka eivät suorittaisikaan elämää. Vaikutat sellaiselta suorittajamammalta.
Ei minunkaan kaksi vanhinta lastani olleet hyviä koulussa, vaikka sekä mies että minä olimme. Hyvä elämä heillä silti nyt aikuisena on. Nuorin on vielä kotona, on hyvä lukiossa ja uskon että hänkin tiensä löytää.
Ja ei, en ole aina ollut lapsistani ylpeä, mutta ovat he silti minun rakkaitani. Ei minun mielestäni vanhemman tarvitse olla aina ylpeä siitä millaisia lapset ovat, kunhan pyrkii rakastamaan, tukemaan ja hyväksymään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa vähän siltä, että lapsistasi ei ole kasvanut juuri sellaisia kuin sinä olet halunnut/kuvitellut, ja kun vertaat muiden lapsiin sua vähän hävettää omasi ja mietit varmasti, et ehkä tietoisesti, mitä muut ajattelevat susta vanhempana. Samanlaisten asioiden kanssa sun teinityttö painivat, mitä niistä ajatellaan.
Onko tytöilläsi mielenterveysongelmia? Onko fyysisen terveyden kanssa ongelmia? Onko koulukiusaamista? Onko yksinäisyyttä? Onko päihdeongelmaa? Jos näihin kaikkiin pystyt vastaamaan ei, ole onnellinen lapsistasi ja unohda tuollainen turhanpäiväinen vinkuminen. Jos vastaat yhteenkään kyllä, tue lastasi parhaasi mukaan, älä missään nimessä häpeä ja kauhistele mitä joku tuttava susta ja tyttäristäsi miettii.
Tässä on minusta yksi perustavanlaatuinen virhe sisäänrakennettuna: miksi omat lapset automaattisesti olisivat hienoimpia olemassaolevia lapsia? Itse olen työskennellyt 15 vuotta yläkoulun opettajana ja tuo mielikuva on kyllä jo aikoja sitten karissut. Toisaalta, en varmasti itsekään ole paras mahdollinen vanhempi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta on jotenkin inhottavaa, että lapsia vertaillaan ja heitä käytetään omaan egobuustaukseen (meidän Mirkulla on luokan paras keskiarvo, Mirkku laulaa soolon joulujuhlassa, Mirkku on luokan kaunein, Mirku sai kympin, Mirkun joukkue voitti piirimestaruuden, Mirkku pääsee parhaaseen lukioon!) Lakatkaa näkemässä lapsissa itsenne ja omat odotuksenne ja tukekaa heitä sellaisena kuin ovat niissä asioissa joita he itse haluavat. Itse suren edelleen, että kaikki omat lahjani ja saavutukseni (taiteellinen ja kirjallisen lahjakkuus, voitin muutamia palkintojakin jotka eivät kiinnostaneet ketään) sivuutettiin kylmästi ja sain vain huokailua siitä, kun en ollut hyvä sellaisissa asioissa joissa vanhemmat ja suku olisivat halunneet minun olevan (urheilu, varsinkin hiihto 🤮, sanavalmis reippaus, kauneus jne.)
Ehkä hekään eivät ole erityisen ylpeitä sinusta?
Hmm. Tästå heräsi muutamia ajatuksia. Ensinnäkin lapset ja vanhemmuus muuttuvat minun mielestäni todella paljon 6-7v iässä ja sitten uudestään 13-14v iässä. Isot lapset eivät vain ole samalla tavalla universaalin suloisia, viattomia ja välittömästi palkitsevia kuin pikkulapset. Tämä koskee kaikkia lapsia, niitä fiksuimpia ja sivistyneimpiäkin.
Toisekseen, on inhimillistä haluta olla ylpeä lapsistaan ja että muutkin olisivat edes vähän. Mutta minusta tuo, jos se on syvempi ja pysyvämpi tunne, perustuu vääränlaiseen ajatteluun. Kun päättää hankkia lapsen, sitoutuu ottamaan vastaan juuri sen mitä sieltä tulee. Lasta ei kuulu hankkia minkään omien unelmien täyttämiseksi (paitsi vanhemmuuden sinänsä) eikä tuottamaan vanhemmille mitään paitsi kokemuksen vanhemmuudesta.
Ei tuon ikäisistä voi sanoa vielä mitään, itseäni kiinnosti kaikki muu paitsi koulu ja opiskelu, juhlin ja kävin satunnaisesti koulussa vielä lukiossakin. Viimeisenä vuonna lukiossa havahduin ja todella panostin opiskeluun, kirjoitin hyvät paperit. Olen lääkäri.
Minusta tuntuu että sinun olisi pitänyt opettaa niitä sosiaalisia taitoja ja laittaa lapset johonkin harrastukseen pieninä jotta olisivat nyt hyviä. Eihän kukaan itsestään muutu hyväksi vaikka pianon soitossa tai sosiaalisesti? Ja oletteko lukeneet heidän kanssaan, käyneet kulttuuritapahtumissa jne?
Minä en ole. Molemmat +-18 v poikani ovat evvk-tyyppejä. Eivät viitsisi tehdä mitään. Ei mitään tavoitteita.
Huoh. Minä olen kolmannessa polvessa akateeminen. Taitaa ketju katketa nyt.
Ei sillä, että arvostaisin akateemisuutta. Ruvetkoon vaikka putkimiehiksi, pääasia olisi, että jotain tehdään.
Jotta osa voi nousta keskiarvon yläpuolelle, toisten on jäätävä sen alapuolelle.