Lue keskustelun säännöt.
En ole erityisen ylpeä lapsistani. Kellään muulla samoja ajatuksia?
14.12.2019 |
Minulla on 14 ja 12-vuotiaat tytöt. Lapsuusaika oli kerrassaan ihanaa ja lapset oli minusta aivan täydellisiä joka asiassa. Valitettavasti tilanne on muuttunut siten, että heihin on tullut monia piirteitä, joista en pidä enkä lainkaan arvosta. Olenkin ruvennut miettimään, mikä on mennyt pieleen - vai onko se nyt vain sitten niin, että lapset kasvavat yksilöiksi, joilla on omat halunsa ja vanhempi ei tähän voi täysin vaikuttaa?
Jos nyt lyhyesti tiivistän asiat, joista en erityisemmin pidä lapsissani:
-kumpikaan ei juurikaan lue tai pärjää erityisen hyvin koulussa
-kumpikaan ei ole erityisen kiinnostunut mistään saati hyvä missään
-molemmat on pissiksiä, joita kiinnostaa lähinnä ulkonäkö ja puhelimen rämplääminen
-kumpikaan ei ole sosiaalisesti lahjakas vaan pikemminkin näissä tilanteissa aika onneton
Olemme mieheni kanssa molemmat korkeasti koulutettuja, kulttuurin ja sivistyksen nimeen vannovia ihmisiä ja suuresti ihmettelen, miten omat lapset on tällaisia.
Loppuun korostan, että rakastan kyllä lapsiani kovasti, mutta tuttavapiirissä on kyllä useita samanikäisiä lapsia, joita monissa asioissa arvostan enemmän. Tämä on aika inhottava tunne.
Onko muilla samanlaisia tunteita?
Kommentit (36)
Kuulostaa siltä, että vanhempina olette vain odottaneet tytöiltä mutta ette antaneet. Enkä tarkoita materiaalia tai rahaa. Vanhemmat kasvattavat sekä ovat myös tukena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eipä uskoisi että korkeakoulutettu tuomitsee ihmisen teini-iän perusteella.
Olin koko teini-iän "pissis", koulu kyllä sujui mutta muuten kiinnosti lähinnä bilettäminen ja pojat. Kuitenkin lopulta aikuistuin, hankin maisterintutkinnon, kiinnostavan uran ja muutenkin kehitän itseäni.
Anna lapsillesi tilaa olla mitä haluavat. Tarjoudu maksamaan harrastuksia, jos haluavat oppia vaikka instrumentin tai alkaa vaikka tanssia. Jos eivät harrasta mitään nyt, rohkaise kokeilemaan eri lajeja, myös oudompia.
Tue koulunkäynnissä, mutta älä painosta että pakko mennä lukioon ja yliopistoon. Painostamalla saat aikaan vain vastareaktion. Parasta on, että annat lasten itse päättää. Miettikää vaikka yhdessä lasten kanssa heidän vahvuuksiaan ja miten niitä vois kehittää vielä lisää. Anna lapsille onnistumisen tunteita, älä lyttää ja vähättele.
Kieltämättä joskus mietityttää. Itse olin teininä aktiivinen, olin nuorisopolitiikassa, oppilaskunnassa, yritin vaikuttaa nuoruuden vimmalla. Olin myös hyvä koulussa, sosiaalinen, osallistuin erilaisiin kirjoitus/matikka jne kilpailuihin ja pärjäsinkin. Olin myös urheilullinen, joskin kilpaurheilu jäi jo teininä.
Oma tyttäreni on keskiverto koulussa. Ystäviä hänellä kyllä on, mikä on hienoa. Mutta muuten yleinen kiinnostus vaikka yhteiskunnallisiin asioihin puuttuu täysin. Tulevaisuudensuunnitelmat ovat aivan epämääräisiä vielä. Harrastus on, muttei mitenkään intohimoa siihenkään. Shoppailusta ja itsensä laittamisesta jaksaa innostua. Ja somessa roikkuu.
En oleta, että tyttäreni olisi kopio itsestäni. Olen onnellinen siitä, että hänellä menee ilmeisen hyvin kuitenkin, ei mitään päihdesekoiluja ja koulussa kuitenkin jaksaa käydä ja tunnollisesti sen hoitaa. Ja tosiaan kavereita on, ja on terve. Mutta silti välillä vähän kaihertaa, ettei yhtään ole sellaista nuoruuden paloa vaikuttaa, muuttaa ja parantaa maailmaa, lilluu vaan massan mukana. Se minua hieman huolestuttaa nuorissa yleensäkin, sellaista tervettä kapinointia ja paloa ei tunnu olevan samalla tavalla kuin meillä oli. Toki meillä oli myös sitten enemmän kaikkea tyhmäilykäytöstä, mutta en minä lopulta pidä nuoruuden sekoilua pahana asiana, se kuuluu kasvuun.
Tuossa iässä teinien hormonit hyrrää ylikierroksilla ja kaikki vastakkaisen sukupuolen hurmaamiseen liittyvä on ylikorostuneen tärkeää. Kyllä ne siitä tokenee. Mutta tosiaan kannattaa miettiä, oletteko tukeneet tervettä itsetuntoa ja tyttöjen omia mielenkiinnon kohteita tarpeeksi. Tärkeintä tässä elämässä on tulla onnelliseksi tai ainakin tyytyväiseksi, ei menestyneeksi tai ihailluksi. Toki sinut itsensä kanssa oleva ihminen on yleensä myös ihailtu. Ja elämä harvoin on suora polku, vaan ihmiset muuttuu ja kehittyy koko ajan aikuisenakin.
Duunariperheistä voi myös tulla korkeakoulutettuja lapsia, ei se luonne periydy yksi yhteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuttavaperheen vanhemmat ovat väitelleet tohtoreiksi ja tehneet mittavat akateemiset urat. Lapset ovat sairaanhoitaja, myymäläpäällikkö ja varastomies, mutta erittäin tasapainoisia ja onnellisia vaikuttavat kaikki olevan.
Lapset yleensä vanhemmiten alkavat muistuttamaan vanhempiaan enemmän tai vähemmän. TÄrkeää on olla kannustava ja hyväksyvä esimerkki kun he ovat teini-iässä. Teininä kapinoidaan usein juuri sitä vastaan mitä vanhemmat edustavat. Eli vaikka juuri nyt tuo pissistyyli on heistä hienoa ja lukeminen on tylsää, voi asia kääntyä 10 vuoden päästä täysin päälaelleen. Edellyttää sitä että vanhemmat on kannustavia ja hyväksyviä, eivätkä vahvista kapina-aatetta paheksumisella ja tuomalla ilmi etteivät ole lapsistaan ylpeitä sellaisina kuin he ovat...
Tosi usein lapset on lopulta ns. oikeesti aikuisina yllättävänkin samanlaisia ja samoja arvoja kannattavia kuin vanhempansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kieltämättä joskus mietityttää. Itse olin teininä aktiivinen, olin nuorisopolitiikassa, oppilaskunnassa, yritin vaikuttaa nuoruuden vimmalla. Olin myös hyvä koulussa, sosiaalinen, osallistuin erilaisiin kirjoitus/matikka jne kilpailuihin ja pärjäsinkin. Olin myös urheilullinen, joskin kilpaurheilu jäi jo teininä.
Oma tyttäreni on keskiverto koulussa. Ystäviä hänellä kyllä on, mikä on hienoa. Mutta muuten yleinen kiinnostus vaikka yhteiskunnallisiin asioihin puuttuu täysin. Tulevaisuudensuunnitelmat ovat aivan epämääräisiä vielä. Harrastus on, muttei mitenkään intohimoa siihenkään. Shoppailusta ja itsensä laittamisesta jaksaa innostua. Ja somessa roikkuu.
En oleta, että tyttäreni olisi kopio itsestäni. Olen onnellinen siitä, että hänellä menee ilmeisen hyvin kuitenkin, ei mitään päihdesekoiluja ja koulussa kuitenkin jaksaa käydä ja tunnollisesti sen hoitaa. Ja tosiaan kavereita on, ja on terve. Mutta silti välillä vähän kaihertaa, ettei yhtään ole sellaista nuoruuden paloa vaikuttaa, muuttaa ja parantaa maailmaa, lilluu vaan massan mukana. Se minua hieman huolestuttaa nuorissa yleensäkin, sellaista tervettä kapinointia ja paloa ei tunnu olevan samalla tavalla kuin meillä oli. Toki meillä oli myös sitten enemmän kaikkea tyhmäilykäytöstä, mutta en minä lopulta pidä nuoruuden sekoilua pahana asiana, se kuuluu kasvuun.
Minulla on täsmälleen samoja ajatuksia. Omat kaksi lastani ovat niin kovin seesteisiä, gowiththeflow-henkisiä, että mietin eikö heillä ole mitään varsinaista omaa tahtotilaa tai mielipidettä oikeasti suurimpaan osaan maailman asioista. Ja hieman huolestuttaa, vaikka tottakai pääsen äitinä nyt aika helpolla, kun eivät juurikaan kapinoi.
Kulttuurin ja sivistyksen nimiin -maininta vei uskottavuuden kirjoitukseltasi.
Pahoittelen, heikko perimänne näkyy lapsissanne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No joskus jos lapsi tekee jotain hienoa, vaikka saa hyvän koearvosanan tai oppii jonkun taidon, olen ylpeä. Mutta useimmiten olen onnellinen lapsistani, en sinänsä ylpeä. Ylpeys on aina vähän vertailujuttu kuitenkin, eikä minulla ole tarvetta vertailla tai saada kunniaa lasteni kautta.
Tämän takia jälkiabortit tai käänteiset pika-adoptiot tulisi laillistaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole erityisen ylpeä. Pahimmalta ehkä tuntuu, että omat tärkeimmät arvot, joiden välittämiseksi olen tehnyt kaikkeni eivät ole välittyneet, vaan molemmat teinini ovat aika itsekkäitä, ei kovin hyväntahtoisia ja empaattisia, ei erityisen kohteliaita ja ystävällisiä ja äärimmäisen pinnallisia ja materialistisia. Ja tiedän, voivat toki muuttua tästä paljonkin.
En ole koskaan ymmärtänyt miksi omista lapsista edes pitäisi olla ylpeä? Eikä lapsilla ole mitään velvollisuutta tehdä vanhempiaan ylpeiksi vaan elää sellaista elämää johon ovat itse tyytyväisiä. Mun lapset saavat olla ihan mitä haluavat ja se kelpaa mulle, kunhan eivät rikollisiksi ryhdy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jälleen kerran vanhemmille tulee lasten teini-ikä täytenä yllätyksenä: "nykyajan nuoret sitä ja tätä ja tuota ja me itse oltiin nuorena empaattisempia, ahkerampia, poliittisesti aktiivisempia"
hohhoijaa...
Samaistun täysin ap:n tuntemuksiin, tosin mulla on kohta 15-vuotias alisuoriutujapoika, joka ei tee mitään, koulu menee huonosti, koko ajan saa olla huolissaan, on päihdekokeiluja jne. Mitään se ei tee oma-aloitteisesti, urheiluharrastus jäi seiskan alussa.
Se, että en tunne kauheasti ylpeyttä, tulee mieleen silloin, kun joku vaikka kehuu oman teininsä urheilusuorituksia tai iloitsee koulumenestyksestä. Lähinnä se vaan ärsyttää, kun ei siihen voi itse vastata mitään. Olisi kiva tuntea sellaista ylpeyttä, vaikka olenkin sitä mieltä, että lapseni eivät ole olemassa minua varten eikä heitä kiinnosta samat asiat kuin minua. Mutta jos edes jokin kiinnostaisi ja jostain voisi kehua...
Teini-ikä kyllä muuttaa kaiken tässä asiassa, kuten joku tässä ketjussa totesikin.
Lisäksi se ärsyttää, että vanhemmillani on tapana aina kertoa veljeni teinityttären saavutuksista, kuinka hän on hyvä koulussa ja muutenkin erinomainen, auttaa vanhempiaan ja on ahkera. Toisin kuin oma poikani.
En minä varsinaisesti ole ylpeä lapsistani, miksi olisin? Heillä on heidän elämänsä, haaveensa ja heidän tekemisensä ja tekemättä jättämisensä ovat heidän ansionsa tai häpeänsä.
Rakastan lapsiani kyllä, tuen heidän valintojaan (pois lukien jos nyt rikollisiksi tms ryhtyvät) ja pyrin antamaan heille hyvät juuret ja siivet omalle elämälleen. Eivät he minun jatkeita tai minun saavutuksiani ole.
Voin toki olla ylpeä taas itse siitä, että olen välttänyt monia omien vanhempieni virheitä lasteni kasvatuksessa. Ja koen, että se on ollut hyvä lapsilleni.