Apua, tuli kauhea olo Annika Metsäkedon haastattelun lukemisesta

Aina tämä Annika keksii jotain, miten pysytellä julkisuudessa. Muuta en sano.

Annikahan ei saanut mieleistään miestä eikä koskaan kerinnyt saamaan omaa perhettä joten hän tavallaan siksi "varasti" tämän lapsen itselleen. Annikan äiti oli pitkään kotiäiti ja toivoi mummoutta mutta kumpikaan lapsistaan ei sitten saanut lapsia. Annikan äitiä käy kyllä sääliksi.

Siis se lapsi on 11v, se ei heräile öisin, se ei itke hampaitaan, se ymmärtää puhetta... Ja äitiys on ihan hurjan rankkaa!

Hämmentävä juttu, jossa jotenkin kaikki vastuu omista tunteista on siirretty muille. Että on kurjaa, kun muut ei olekaan lähteneet sille ilon tielle, jolle oletettiin heidän lähtevän. Ja että se lapsi ei olekaan samantien kaikkien rakas.

Tuonikäiselle lapselle voi muuten sanoa, että koulussa ollaan oppimassa, siellä kuunnellaan muita ja tehdään ohjeiden mukaan. Ei turkkilainen syntyperä oikeuta töiden laiminlyöntiin!

Metsäketo joutui hakemaan Turkista karva ranteen, koska ei saa enää kunnollista suomalaista miestä. Mutta ei se mies sitä oikeasti rakasta, haluaa vain Suomeen elintasoaan nostamaan ja lapselleen hyvän koulutuksen.

Eipä käy Annikaa kateeksi !

"Tällaista se on kai kaikilla, joilla on pieniä lapsia...". Siis Annikan mielestä 11-vuotias on pieni lapsi. Ei taida tietää todellisesta elämästä mitään. Ja voiko tosiaan kuka tahansa lapata Suomeen nauttimaan ilmaisesta, "tasokkaasta" koulutuksesta, vaikka ei tuossa tapauksessa ole isä sen kummemmin kuin lapsikaan Suomen kansalainen? Mutta näköjään avioliiton siivellä voi. Muutenkin mielestäni joteenkin sairasta, että Annika puhuu kuin olisi ko. tytön biologinen äiti ja viettää jopa äitien päivää... Näköjään onnellisesti sivuuttanut sen tosiasian, että tytöllä on myös ihan oikea oma äitikin olemassa. Ja ymmärrän täysin kyllä Annikan äitiä, jos hän on hartaasti toivonut lapsen lapsia (siis omien lastensa lapsia) ja joutunut siinä pettymään, niin ei joku vieras lapsi ole ollenkaan sama asia. Ihan luonnollista, ettei Annikan äidillä herää mitään syvempiä tunteita ko. lasta kohtaan noin vaan "käskemällä" ja sitähän tämä Annika ei näytä tajuavan.

Vähän liikaa avautui... Esim. lapsen kouluhaasteista ja miten äitinsä ei oikein hyväksy tyttöä.

Miksi erehtyi turkkilaiseen tupakoijaan.

Pitääkö aina avautua kaikesta Me Naisille... abortista kertominen oli jo se, mitä en olisi halunnut lukea.

Onko työ, josta hän on saanut potkut, tuon ihmisen ainoa meriitti, jolla hän roikkuu kynsin hampain julkisuudessa?

Mikä tuossa Annikan haastattelussa oli muka niin negatiivistä? Ihan kiva juttu, uskalsi sanoa miten asiat ovat rehellisesti.

On kyllä upea nainen! Hyvä haastattelu myös. Taitaa mammoilla kateus puhua.

Minä ihailen ja hiukan toki myös ihmettelen Annikan avoimuutta. Juttu vaikutti lähes inhorealistiselta. Kaikkea hyvää perheelle, erityisesti tyttärelle. Kyllä se siitä suttaantuu. Äidiksi ei todella opita vuodessa eikä kahdessa.

En tiedä negatiivisuudesta, mutta: "Annikasta tuli äiti viime vuoden elokuussa..." Joo ei tullut. Luoja.

Ehkä Annika avautui vähän liikaa yksityisasioistaan. Mutta en oikein ymmärrä teidän muiden paasausta taaskaan.

"Annikasta tuli äiti viime vuoden elokuussa, kun hänen turkkilaisen aviomiehensä, Baris Kirkgözin, 45, tytär muutti Annikan ja Barisin luo Suomeen. Siirtoa oli harkittu pitkään. Aikuiset täällä ja Turkissa uskoivat, että Suomessa tyttö saisi paremman elämän sekä ehjemmän kodin, ja ennen kaikkea lapsi itse halusi sitä.

11-vuotiaan Azran mukana täyttyi myös Annikan elämänmittainen haave omasta perheestä. Annika oli jo parikymppisenä helposti nähnyt itsensä kolmen lapsen omistautuvana kotiäitinä.

”Vanhemmuus näköjään on sitä, että elää lapselle ja lapsen kautta.”

Elämä kuitenkin meni niin, ettei omia lapsia tullut, ja arki muotoutui sen mukaiseksi. Annika saattoi valita matkansa, harrastuksensa, ruokansa ja asuntonsa vain omia toiveitaan vastaaviksi. Kalenteri täyttyi töistä ja ex tempore -elämästä.

– 47 vuotta ehdin elää ikään kuin vain itselleni, ja olihan se mageeta elämää. Kun kaikki sitten muuttuu, se on ollut kova pala opeteltavaksi, Annika sanoo nyt, kun uusperhe-elämää on takana reilu vuosi.

– Elämästäni varmasti puuttui asioita ilman vanhemmuutta. Itse olin kuitenkin jo tottunut tilanteeseen, eikä elämästäni tuntunut puuttuvan mitään. Nyt äitiyden mukana olen saanut paljon, mutta myös menettänyt itsenäisyyttäni ja riippumattomuuttani. Vanhemmuus näköjään on sitä, että elää lapselle ja lapsen kautta.

Annika on elämänmuutoksestaan enimmäkseen onnellinen, mutta kuvailee ensimmäisen vuoden tunnekirjon myös yllättäneen hänet.

– On ollut hetkiä, kun olen miettinyt, mihin elämäni hävisi, miksi lähdin tähän ja miksi ylipäätään olin halunnut lapsia. Ja miksi ihmeessä olin haaveillut kolmesta, kun jo yhdessäkin on tarpeeksi! hän parahtaa.

– Tiedän ajatusteni kuulostavan itsekkäiltä ja sitä ne ovatkin, sellaistahan elämänikin on saanut olla. Nyt kuitenkin kaiken keskipiste on pieni lapsi, joka ei ansaitse muuta kuin hyvää ja rakkautta."

"Suurimpia konkreettisia muutoksia Annikalle oli keskustakodin vaihtaminen isompaan lähiöasuntoon. Annika oli asunut aivan Helsingin ytimessä 13 vuotta, mutta päätti luopua kaksiostaan, jotta tytär saisi oman huoneen ja turvallisemman koulumatkan. Henkisellä puolella tuli vastuu uuden ihmisen hyvinvoinnista, kehityksestä ja turvallisuudesta.

Annika tietää myös, millaisen sopeutumisen keskellä Azra on ollut. Tyttö on tsempannut vieraan kulttuurin, kielen ja kavereiden keskellä samaan aikaan irtaantuessaan kaikesta tutusta Turkissa. Hän puhuu Facetimessa biologisen äitinsä kanssa lähes päivittäin ja on käynyt Turkissa lomillaan. Siellä hän on halunnut korostaa suomalaistuneita tapojaan: vapauttaan käyttää kynsilakkaa ja hiusväriä, pukeutua haluamallaan tavalla, liikkua itsenäisesti.

– Ja kun Leyla-mummi tulee saunaan uima-asussa, Azra huomauttaa, että meillä Suomessa saunotaan alasti!

Sopeutumisessa on auttanut sosiaalinen, utelias ja peloton luonne. Kun Annika kuvailee Azraa, on helppo tunnistaa samankaltaisuuksia heidän välillään. Ehkä siksi yhteys syntyi aikoinaan niin helposti. Azra alkoi kutsua Annikaa äidikseen jo Turkissa ennen kuin muuttoa Suomeen edes suunniteltiin.

Annika nauraa, että Azran mukana heille muutti myös Wilma, koulujen ja kodin välinen viestiyhteys. Ensimmäisenä keväänä se huusi kuin hinaaja. Azran valmistelevalla luokalla riitti vaikeuksia ja levottomuutta. Luonne- ja kielierojen takia kodin yhteyshenkilönä toimi useimmin neuvotteleva Annika eikä jyrkempi Baris.

– Keväällä mietin, tuleeko tästä ikinä mitään, kun ongelmat olivat ihan päivittäisiä. Stressasin Azran pärjäämistä hulluna, ja se heijastui kaikkeen. Baris hermoili ja pyysi anteeksi, kuinka oli muka pilannut elämäni. Muistutin hänelle, että itsehän tätä halusin, Annika kertoo.

Kesätauon jälkeen Azra aloitti uudessa koulussa, ihan tavallisella, täysin suomalaisella luokalla. Arjen ongelmat vähenivät ropisten.

– En tiedä, miten isoa hattua nostaisin Azran opettajille. Heillä on ollut huikea merkitys tytön löytyneessä koulumotivaatiossa ja viihtyvyydessä. Okei, Wilma huomauttelee edelleen, jos ympäristö­opin tunnilla on tehty matematiikan tehtäviä, mutta ainakin lapsi käy koulua innoissaan ja turvallisin mielin, Annika kertoo.

– Baris aina sanoo, että stressaan turhasta ja jokin päivä vielä kuolen siihen. Hän saattaa olla siinä oikeassa."

"Muutosten keskellä Annika on kantanut huolta myös äitinsä jaksamisesta ja ajatteli, että lapsi ilahduttaisi tätä tulollaan. Ainakaan vielä niin ei ole tapahtunut.

– Ehkä Azran turkkilaiset piirteet, äänekkyys ja vilkkaus, ärsyttävät tai ehkä se, että minun perheessäni asiat tehdään meidän tavallamme. Turha lasta on mulkoilla tai tuhahdella hänelle paheksuvasti. Olin toivonut, että äitini löytäisi yhteyden Azran kanssa, mutta se ei näköjään tapahdu sormia napsauttamalla.

Annika pohtii, tunteeko äiti jääneensä paitsioon nyt, kun Annikalla on kiireensä oman perheen kanssa.

– Joskus peiliin katsoessa ajattelen, että ohi ovat ne ajat, kun näytin pirteältä ja nuorelta. Tunnistan murehtimisen merkit itsessäni. Näytän vanhentuneeni, harmaata tulee ja tukkaa lähtee, Annika sadattelee.

– Mutta ei tässä mitään marttyyripisteitä haeta. Samperi, tällaista se on kai kaikilla, joilla on pieniä lapsia tai ikääntyviä vanhempia."

Vierailija kirjoitti:

Siis se lapsi on 11v, se ei heräile öisin, se ei itke hampaitaan, se ymmärtää puhetta... Ja äitiys on ihan hurjan rankkaa!

Hämmentävä juttu, jossa jotenkin kaikki vastuu omista tunteista on siirretty muille. Että on kurjaa, kun muut ei olekaan lähteneet sille ilon tielle, jolle oletettiin heidän lähtevän. Ja että se lapsi ei olekaan samantien kaikkien rakas.

Tuonikäiselle lapselle voi muuten sanoa, että koulussa ollaan oppimassa, siellä kuunnellaan muita ja tehdään ohjeiden mukaan. Ei turkkilainen syntyperä oikeuta töiden laiminlyöntiin!

Tota, noin niinkuin muuten juttuun kantaa ottamatta, kyllähän se vanhemmuus voi 11-vuotiaan kanssakin olla rankkaa. Aika monta lastensa biologista äitiä olen tavannut ja ihan tältäkin palstalta lukenut, kuinka niillä on rankkaa vaikka lapsi/lapset olisi isompia. Miksi sitten äitipuoli ei voisi kokea tilannetta rankaksi kun on toisena vanhempana (biolog. äiti kun on toisessa maassa?) vastuussa lapsesta jolla on esim. koulunkäynnin kanssa ongelmia?

Pieni lapsi...11v? Just joo.