Lue keskustelun säännöt.
Olen kyllästynyt olemaan ystäville kakkosvaihtoehto
09.12.2019 |
Olen ystävilleni ns. kakkosvaihtoehto ja asia kyllästyttää minua. Kanssani pidetään vaihtelevasti yhteyttä (yhteydenotot tulevat sekä minun että ystävieni puolelta, mutta harvakseltaan), mutta kasvotusten näkeminen on ystävien prioriteettilistan häntäpäässä. Jos järjestän juhlat, ystävät eivät lupaudu tulemaan "katsellaan, koska saattaa tulla jotain muuta/työkaverini Mirkun pikkujoulut on just silloin". Minua ei puolestaan kutsuta pikkujouluihin, tupareihin, synttäreille, koska "juhlin vaan pienessä porukassa muutaman ystävän kans/sinulla olisi kuitenkin ikävää siellä, kun et tuntisi ketään ennestään". Sitten kun nähdään, minun kanssani saatetaan käydä kahvilla tai sitten ehdotetaan, ettei mentäisi edes kahville "kun shoppailin ystävieni kanssa viime viikolla ja nyt tekee tiukkaa eikä ole varaa mennä kahville". Ystäväni käyvät tärkeämpien ystäviensä kanssa leffassa, konserteissa yms. joten minulle näiden kohdalla myydään ei oota. Olen kutsunut ystäviä kylään viimeksi nyt joulun alla, mutta kaikilla on omat kiireensä ja kehottavat laittamaan kortit ja lahjat postitse heille. Kotonani on koristeltu kauniin jouluisesti ja leipoisin mielelläni, jos saisin ystäviä kylään.
Ymmärrän, että jokainen saa tehdä ystäviensä suhteen niin kuin haluaa, mutta tilanne kyllästyttää minua. Onko jollain muulla ollut samanlaista ystävien kanssa ja miten ratkaisitte tilanteen? Olenko ainoa, jolla tuntuu olevan ystävinä vain heitä, joille olen kakkosvaihtoehto?
Ap
Kommentit (63)
Komppaan tuota kommenttia, jossa mainittiin ystävien näkevän sinut kaverina. Omalla kohdallani ainakin on näin. Olemme tunteneet ystävieni kanssa jo vuosia, joidenkin kanssa vuosikymmenen. Minulle he ovat ne läheisimmät ystävät, mutta heille olen etäisempi kaveri. En tiedä miksi näemme tilanteen kovin eri tavalla. En usko, että asia tulee muuttumaan. Täytyy vain toivoa, että löydän tulevaisuudessa uusia ystäviä.
Tsemppiä kaikille kakkosina oleville, ehkä meidän tilanteemme muuttuu vielä joskus!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Komppaan tuota kommenttia, jossa mainittiin ystävien näkevän sinut kaverina. Omalla kohdallani ainakin on näin. Olemme tunteneet ystävieni kanssa jo vuosia, joidenkin kanssa vuosikymmenen. Minulle he ovat ne läheisimmät ystävät, mutta heille olen etäisempi kaveri. En tiedä miksi näemme tilanteen kovin eri tavalla. En usko, että asia tulee muuttumaan. Täytyy vain toivoa, että löydän tulevaisuudessa uusia ystäviä.
Tsemppiä kaikille kakkosina oleville, ehkä meidän tilanteemme muuttuu vielä joskus!
Oletko tullut ajatelleeksi, että ehkä sulla on matalammat odotukset ystävyydelle kuin heillä? Ja sen vuoksi pidät heitä läheisinä ystävinäsi, mutta he sua vain etäisempänä kaverinaan?
Kuulostat tosi kivalle tyypille, ap. ❤❤ Joku tulee olemaan vielä onnellinen että tutustui sinuun, näin uskon. ❤🙏🏻
Vierailija kirjoitti:
Mä jätin tollaset kaverit itsekin, paljon mukavampaa yksin.
Ja päätökseni tein kun mulla vaihtu numero, laitoin kaikille siitä viestiä ja arvaa kui moni vaihtoi, sit ne ain ihmetteli kuka olen. Silleen ööää...
Ei oo nykyään vaikeeta numeroo vaihtaa puhelimen yhteystietoihin, jos ei jaksa sellasta vaivaa tehdä ni soronoo.
Minulla hajosi puhelin ja meni lähes kaikki numerot sen mukana. Somessa ilmoitin asian ja että saa itse ilmoittaa numeron minulle. Se miten vain pari vaivautui oli aika simät avaava kokemus.
En kyllä ole itsekään jäänyt kaipaamaan.
Nyt on vähän paha sanoa tämän tiedon perusteella, ap. Ensimmäinen ajatus on, että yrität roikkua ihmisissä joiden kanssa sinulla ei ole mitään yhteistä tai jotka eivät oikeasti kauheasti pidä sinusta. Jos pystyt olemaan ottamatta tämän kovin henkilökohtaisesti, pääset asiassa eteenpäin. Sinä et pidä kaikista ihmisistä ja loogisesti kaikki eivät pidä sinusta. Tiedän kyllä itsekin, että joskus elämässä saattaa haalia ihmissuhteita, joita ei sitten oikeastaan haluakaan, kun ne eivät vain ota niin sanotusti tulta. Näin vielä sivuhuomiona mahdollista toki on se, että olet vain tosi ärsyttävä livenä ja siksi kaikki välttelevät sinua. En väitä mitään, koska en tiedä. Tämä on vain yksi monista vaihtoehdoista.
Hyvä asia tässä tilanteessa on nyt se, että tunnistat sen, etteivät omat tarpeesi täyty. Keskity enemmän noihin tarpeisiin kuin ihmisten syyttämiseen. Alat löytää kenties itsellesi paremmin sopivia tuttavuuksia, ja siitä se sitten itsestään lähtee kehittymään oikeaan suuntaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Komppaan tuota kommenttia, jossa mainittiin ystävien näkevän sinut kaverina. Omalla kohdallani ainakin on näin. Olemme tunteneet ystävieni kanssa jo vuosia, joidenkin kanssa vuosikymmenen. Minulle he ovat ne läheisimmät ystävät, mutta heille olen etäisempi kaveri. En tiedä miksi näemme tilanteen kovin eri tavalla. En usko, että asia tulee muuttumaan. Täytyy vain toivoa, että löydän tulevaisuudessa uusia ystäviä.
Tsemppiä kaikille kakkosina oleville, ehkä meidän tilanteemme muuttuu vielä joskus!
Oletko tullut ajatelleeksi, että ehkä sulla on matalammat odotukset ystävyydelle kuin heillä? Ja sen vuoksi pidät heitä läheisinä ystävinäsi, mutta he sua vain etäisempänä kaverinaan?
Näin olen itsekin päätellyt. Minua on kohdeltu lapsesta asti kaikissa lähisuhteissani väkivaltaisesti ja kylmästi, joten koen ystävyydeksi oikeastaan minkä tahansa kanssakäymisen jossa ei ole selkeästi hyljeksitty tai kiusattu. Oikeasti en merkitse näille ihmisille mitään. Kun ei ole ikinä kokenut olevansa kellekään tärkeä, niin kehittää itseään suojellakseen harhan läheistä ihmissuhteista. Sivusta huomautuksena.
Huh huh, mitä kokemuksia! Näin miehenä minua ei koskaan lakkaa hämmästyttämästä naisten ihmissuhteiden pinnallisuus, ilkeys, välinpitämättömyys ja suoranainen hyötymistarkoitus. Miehet eivät ikimaailmassa sietäisi tuollaista käytöstä toisiltaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Komppaan tuota kommenttia, jossa mainittiin ystävien näkevän sinut kaverina. Omalla kohdallani ainakin on näin. Olemme tunteneet ystävieni kanssa jo vuosia, joidenkin kanssa vuosikymmenen. Minulle he ovat ne läheisimmät ystävät, mutta heille olen etäisempi kaveri. En tiedä miksi näemme tilanteen kovin eri tavalla. En usko, että asia tulee muuttumaan. Täytyy vain toivoa, että löydän tulevaisuudessa uusia ystäviä.
Tsemppiä kaikille kakkosina oleville, ehkä meidän tilanteemme muuttuu vielä joskus!
Oletko tullut ajatelleeksi, että ehkä sulla on matalammat odotukset ystävyydelle kuin heillä? Ja sen vuoksi pidät heitä läheisinä ystävinäsi, mutta he sua vain etäisempänä kaverinaan?
Näin olen itsekin päätellyt. Minua on kohdeltu lapsesta asti kaikissa lähisuhteissani väkivaltaisesti ja kylmästi, joten koen ystävyydeksi oikeastaan minkä tahansa kanssakäymisen jossa ei ole selkeästi hyljeksitty tai kiusattu. Oikeasti en merkitse näille ihmisille mitään. Kun ei ole ikinä kokenut olevansa kellekään tärkeä, niin kehittää itseään suojellakseen harhan läheistä ihmissuhteista. Sivusta huomautuksena.
Täällä sama. Minä en todellisuudessa merkitse kenellekään mitään. Ja vaikka olen kuullut joskus sanottavankin että ”olen tärkeä”, on tämä ollut osa sadistista kiusaamiskokonaisuutta.
Kun he seuraavan kerran tahtovat johonkin sano on muuta menoa, tai olet päättänyt olla kotona.
Jokainen ihmissuhteisiin kaiken laskeva joutuu pettymään. "En minä vaan menisikään".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Huh huh, mitä kokemuksia! Näin miehenä minua ei koskaan lakkaa hämmästyttämästä naisten ihmissuhteiden pinnallisuus, ilkeys, välinpitämättömyys ja suoranainen hyötymistarkoitus. Miehet eivät ikimaailmassa sietäisi tuollaista käytöstä toisiltaan.
Niin. Minä tosin olen kokenut tämän käytöksen mieheltä naiselle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä jätin tollaset kaverit itsekin, paljon mukavampaa yksin.
Ja päätökseni tein kun mulla vaihtu numero, laitoin kaikille siitä viestiä ja arvaa kui moni vaihtoi, sit ne ain ihmetteli kuka olen. Silleen ööää...
Ei oo nykyään vaikeeta numeroo vaihtaa puhelimen yhteystietoihin, jos ei jaksa sellasta vaivaa tehdä ni soronoo.
Minulla hajosi puhelin ja meni lähes kaikki numerot sen mukana. Somessa ilmoitin asian ja että saa itse ilmoittaa numeron minulle. Se miten vain pari vaivautui oli aika simät avaava kokemus.
En kyllä ole itsekään jäänyt kaipaamaan.
Jos tarkoitat somella facebookia tai instaa, niin ne ei näytä ilmoitustasi läheskään kaikille. Voi olla että vain nuo pari edes näkivät sen. Muut näkisivät sen vain jos menevät vartavasten sivuillesi ja selaavat uutisvirtaasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä jätin tollaset kaverit itsekin, paljon mukavampaa yksin.
Ja päätökseni tein kun mulla vaihtu numero, laitoin kaikille siitä viestiä ja arvaa kui moni vaihtoi, sit ne ain ihmetteli kuka olen. Silleen ööää...
Ei oo nykyään vaikeeta numeroo vaihtaa puhelimen yhteystietoihin, jos ei jaksa sellasta vaivaa tehdä ni soronoo.
Minulla hajosi puhelin ja meni lähes kaikki numerot sen mukana. Somessa ilmoitin asian ja että saa itse ilmoittaa numeron minulle. Se miten vain pari vaivautui oli aika simät avaava kokemus.
En kyllä ole itsekään jäänyt kaipaamaan.Jos tarkoitat somella facebookia tai instaa, niin ne ei näytä ilmoitustasi läheskään kaikille. Voi olla että vain nuo pari edes näkivät sen. Muut näkisivät sen vain jos menevät vartavasten sivuillesi ja selaavat uutisvirtaasi.
Tämä. Itse pyytäisin numeron henkilökohtaisesti ihmisiltä, joiden numeron muistan itselläni olleen ja haluan numeron edelleen olevan. Aika monella on mm. Facessa puhelinnumero jo valmiina ja yksityisviesti kulkee. Muita reittejä on mm. Fonecta caller tai yhteisten kaverien kautta saatu yhteys.
Minä en kyllä jaksa pohtia olenko jonkun tosiystävä vai pelkkä kaveri, tuttu tai hätävara. Elän omaa elämääni. Aina aikataulut ei sovi yhteen ja joskus tapaamisiin tulee muutoksia mutta en vaivaudu siitä vetämään herneitä nokkaan tai tule surulliseksi. Viihdyn myös mainiosti yksin enkä tunne oloani oikeastaan koskaan yksinäiseksi. Suostun ystävien kanssa vain siihen mikä minulle sopii ja hyväksyn saman oikeuden myös ystävilleni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mua raivostuttaa myös tämä sama varakaverina olo, ja mitta tuli n. vuosi sitten täyteen.
Yhdellä kaverilla alkoi tulla tavaksi perua sovittuja menoja vedoten väsymykseen tai siihen että halusi tehdä paremman kaverinsa kanssa jotain. Tuo jälkimmäinen on se mistä tuli paha mieli, varsinkin kun itse en erottele kavereita, ystäviä, parasta kaveria jne. Tuo erottelu on mun mielestä aika teennäinen ja oikeastaan kulttuurisidonnainen, ehkä suomessa on tuo erottelu oikeasti merkittävä, mutta ulkomailla ei edes tunneta tuota eroa, sitä ei ole sanastossa. Ulkomailla on muutenkin helpompi kaverustua ihmisten kanssa. Mutta joo. Tämän kaverin käytös oli mun mielestä aika töykeää. Sanoa nyt ensinnäkin suoraan että peruu menon paremman menon ilmetessä ajankohdalle. Sen jälkeen nuo väsymisetkin alkoi tuntua tekosyyltä. Luottamus kaveriin alkoi rakoilla.
Hän ei luultavasti jostain syystä viihdy kanssani enää kuten ennen, minkä takia olenkin paljon miettinyt mitä olen tehnyt väärin. Mutta tällä kaverilla on ollut taipumusta jo pienestä pitäen olla lähinnä yhden parhaan kaverin kanssa. Jotkut vaan on sellaisia. Omat odotukset oli korkeammalla ja tipahtivat sitten. Aluksi olin tietysti että ”joo ei se mitään, nähdään toinen kerta :)”. Mutta sitten aloin tuoda ärsytystä enemmän ilmi, että hei, voit toki perua, mutta se ei tunnu mukavalta, mutta tee miten itse parhaaksi näet. Aloin sitten myös itse keksiä varasuunnitelmia ja tavata muita ihmisiä. Tapasin myös puolisoni ja hänen kanssaan olen saanut nyt kokea ekaa kertaa sen että olen oikeasti tärkeä ja rakastettu. Kaveruutemme on tuon jälkeen lopahtanut täysin ja hän on vähän epäsuorasti piikitellyt mua jostain. Kaveri ei osoita enää mitään mielenkiintoa kanssani olemiseen tai kiinnostu kuulumisistani. On tosi kurjaa olla varakaveri. Parempi ilman. Tulee arvoton olo vain tuollaisesta.
Sitten on toinen kaveri, hänen suhteen ei ole koskaan ollut odotuksiakaan ja jotenkin kaveruus on aina ollut sellaista että tiedän että hänellä on läheisimpiä kavereita. Kaveri ei kuitenkaan tee tuollaisia tökeröitä ohareita joissa peruu koska muuta tulee tilalle, vaikka on joskus väsymisen tai oikeasti tärkeän menon takia perunut. Ehkä tuon takia tilanteessa ei ärsytä oikein mikään. Kunnioittaa minua eikä pidä itsestäänselvyytenä.
Muutama muukin kaveri on ollut. Osa asuu nykyään ulkomailla eikä yhteydenpito oikein onnistu enää, muut muuttaneet ja eri elämäntilanteita. Kun on peruttu näkeminen, olen arvannut että se on tekosyy. En oikein kieltämättä jaksa enää yrittää kaverisuhteiden kanssa. Kyllä niitä joskus tulee taas jos on tullakseen. Olen aina lapsesta saakka ollut se varakaveri joka hylätään helposti, joten kaverisuhteet on aika vaikeita mulle.
Vierailija kirjoitti:
Komppaan tuota kommenttia, jossa mainittiin ystävien näkevän sinut kaverina. Omalla kohdallani ainakin on näin. Olemme tunteneet ystävieni kanssa jo vuosia, joidenkin kanssa vuosikymmenen. Minulle he ovat ne läheisimmät ystävät, mutta heille olen etäisempi kaveri. En tiedä miksi näemme tilanteen kovin eri tavalla. En usko, että asia tulee muuttumaan. Täytyy vain toivoa, että löydän tulevaisuudessa uusia ystäviä.
Tsemppiä kaikille kakkosina oleville, ehkä meidän tilanteemme muuttuu vielä joskus!
Minua pari tituleeraa parhaaksi ystäväksi ja avautuvat sekä pyytävät apua. Silti olen aina kakkonen kun voisi tehdä jotain hauskaa.
Minulle on yleensä myös tarjolla se kakkossija. Eipä tullutkaan kutsua enää pikkujouluihin, instastoorista näin kaksi vuotta sitten kun kaverit olivat kokoontuneet yhden kaveri luo viettämään pikkujouluja. Viestitellään kyllä silloin tällöin, joskus minutkin kutsutaan mutta jotenkin tuntuu että minun täytyy oikein kysellä tällaisten tapahtumien perään. Kenenkäs luona pikkujoulut tänä vuonna on? Onko viikonloppuna jotain juttuja tulossa? Lähdetäänkö kahville? Entäs lenkille?
Kyllähän tää nyt vähän ärsyttää, olin meidän kaveriporukasta kyllä ensimmäisiä jotka perheen perustivat, mutta olen kyllä siitäkin huolimatta osallistunut pyydettäessä aina parhaani mukaan, enkä uskokaan että kyse olisi siitä. En toisaalta osaa sanoa että mistä on kyse, ehkä olen sitten jotenkin ärsyttävä :D
Muutama vuosi sitten elämäntilanteeni oli tämä: kolme lasta, joista nuorin vasta vauva. Ihana mies, mutta paljon töissä ja työmatkoilla. Ainoat tukiverkot oli miehen vanhemmat, jotka tuolloin vielä molemmat työelämässä vahvasti mukana. Minulla oli tuolloin ja on edelleen surullisen etäiset välit sisarpuoliini ja minua paljon vanhempiin veljiin. Meillä kaikilla on huonot välit alkoholistivanhempiimme. Tuona kuopuksen vauvavuotena sattui vielä muita ikäviä asioita, joiden keskellä sitten kamppailin arkielämäni kanssa. Yksin, jos mies oli reissussa, kahdestaan miehen kanssa kun oli kotona.
Samaan aikaan meidän naapurustossa asui ihan mukavia ihmisiä, äitejä, jotka olivat myös kotona pienten lastensa kanssa, tai juuri palanneet töihin ja yksi, joka oli perhepäivähoitaja. Luulin, että olemme kavereita keskenämme, sillä joskus teimme jotakin ilman lapsia, vuorotellen jonkun aloitteesta. Sitten heräsin vauvan kanssa tilanteeseen, jossa meidän lämmin ja rauhallinen keittiö oli hyvä paikka purkaa sydäntä, vatvoa ihmissuhteita ja purkaa sitä pahaa oloaan. Minä hyvänä kuuntelijana aloin suivaantua tilanteeseen ja yritin väliin puhua myös itsestäni ja omasta elämästäni vain huomatakseni, että ei minua kuunneltu. "Jaa, no mä en osaa tohon sanoa mitään" ja "mut hyvähän sulla on kun sun mies on hyväpalkkaisessa työssä" niin kuin raha aina ratkaisisi kaiken.
Lopulta, kun vauvasta tuli taapero ja hän alkoi nukkua yönsä kokonaisena ja minä aloin tuntea oloni paremmaksi, alkoi joka vkl lävähtää Facebookissa naamalle tupareita, pikkujouluja, teatteri-iltoja, tyttöjen iltoja. Siellä ne muut meni ja teki, ja minä jäin ulkopuolelle.
Nyttemmin olemme muuttaneet pois. Kahteen perheeseen olemme pitäneet yhteyttä, tai siis me olemme ja he ovat käyneet kylässä muutaman kerran, mutta vastakutsua ei ole kuulunut. Minua on alkanut hävettää, että olen tällainen. Tykkäisin leipoa ja kokata, tykkään keskustella, tykkäisin, osaisin ja pystyisin myös spontaaneihin lähtöihin. Voisin jopa matkustella, mutta siihen nyt varsinkaan en ole löytänyt ketään seuraksi. Hävettää, että olen se jonka perhe ei pidä yhteyttä ja jolla ei ole kavereita eikä ystäviä.
Poistuin Facebookista ja Instagramista koska en kestänyt nähdä kaikkea sitä, mitä toivoisin että minullakin olisi. Tässä sitä nyt ollaan. Olen vasta 37-vuotias, mutta en uskalla enää tehdä aloitetta. En halua ajautua taas siihen, että olen terapeutti enkä mitään muuta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen lopullisesti yksin. Tuttavia toki omaan, mutta käsittämättömän, monivuotisen kiusaamissuhteen jälkeen en ole enää kykenevä luottamaan ihmisyyteen tai ystävyyteen. Suurin osa ihmisistä on opportunisteja, eli seura kelpaa vain kun siitä hyötyy - tai ei ole parempaa tarjolla. Se on loukkaavaa ja syö ihmisyyttä.
Edit: kiusaajani tiesi yksinäisyydestäni, ja pilkkasi ”pieniä piirejäni”. Hänellä oli myös tapana kertoa, kuinka nyt siirtyy ”oikeiden ihmisten pariin”. Olen tätä tahkonnut terapiassa, enkä vieläkään ymmärrä, kuina saatoin koulutettuna ja fiksuna ihmisenä antaa alistaa itseäni noin pahoin. Ja vaikka hävettääkin, on nämä hyvä kertoa ääneen; näin annoin itseäni kaltoinkohdella, tällaisia ihmisiä on - pahoja ja julmia.
Minulle kanssa uusi "ystävä" löi heti ensimmäisen erimielisyyden ensimetreillä vyön alle: ei mikään ihme että sulla ei ole kavereita kun olet tuollainen.
En ole mennyt terapiaan työstämään asiaa, mietin sitä joskus mielessäni, että en tiedä tosiaan mikä siinä on että niitä kavereita ei ole. Jokin minussa, joka saa sanomaan tuolla tavalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen lopullisesti yksin. Tuttavia toki omaan, mutta käsittämättömän, monivuotisen kiusaamissuhteen jälkeen en ole enää kykenevä luottamaan ihmisyyteen tai ystävyyteen. Suurin osa ihmisistä on opportunisteja, eli seura kelpaa vain kun siitä hyötyy - tai ei ole parempaa tarjolla. Se on loukkaavaa ja syö ihmisyyttä.
Edit: kiusaajani tiesi yksinäisyydestäni, ja pilkkasi ”pieniä piirejäni”. Hänellä oli myös tapana kertoa, kuinka nyt siirtyy ”oikeiden ihmisten pariin”. Olen tätä tahkonnut terapiassa, enkä vieläkään ymmärrä, kuina saatoin koulutettuna ja fiksuna ihmisenä antaa alistaa itseäni noin pahoin. Ja vaikka hävettääkin, on nämä hyvä kertoa ääneen; näin annoin itseäni kaltoinkohdella, tällaisia ihmisiä on - pahoja ja julmia.
Minulle kanssa uusi "ystävä" löi heti ensimmäisen erimielisyyden ensimetreillä vyön alle: ei mikään ihme että sulla ei ole kavereita kun olet tuollainen.
En ole mennyt terapiaan työstämään asiaa, mietin sitä joskus mielessäni, että en tiedä tosiaan mikä siinä on että niitä kavereita ei ole. Jokin minussa, joka saa sanomaan tuolla tavalla.
Se on kyllä jokin näissä ilkeilijöissä mikä saa sanomaan tuollaisia. Kun joku ärsyyntyy ihan mukavasta ihmisestä, ärsyyntyjällä on joku ongelma. Esim ne jotka ärsyyntyy ujoista, tai herkkyydestä, näillä ärsyyntyjillä on joku oma kompleksi ujoudesta tai itsensä suhteen.
Ei nyt ihan sama tilanne ole, mutta ei ole enää oikein läheisiä kavereita. Kaukaisemmistakin suurin asuu jossain muualla ja jos nykyään tutustuu johonkin, aika pintapuoliseksi jää kun ilmeisesti kuitenkin muilla ihmisillä on omat läheiset kaverinsa ties kuinka pitkältä aikaa.
En tiedä mistä hemmetistä löytäisi uusia ystäviä, en osaa edes aloittaa.