Miksi perheelliset naiset ovat niin katkeria lapsettomille naisille?

En minä ainakaan ole katkera lapsettomille, minulla on hyvät ja lämpimät välit moneen lapsettomaan ihmiseen. Henkilökohtaisesti taas olen hyvin tyytyväinen elämääni aikalailla jokaisella osa-alueella. Ainoastaan minut tekee surulliseksi tällaiset keskustelut, joissa halutaan vähätellä ja pilkata naisia, joilla on tai ei ole lapsia ja se, että osa naisista näihin provoihin tarttuu. Kaikille paha mieli, lakkopäivä pulkassa?

Olen elänyt molempia elämiä koska sain lapset reilusti yli 30 v. Niinä lapsettomina nuoruusvuosinani sain perheenäideiltä osakseni huonoa kohtelua ja asennoitumista että "tuo se vaan bilettää ja on vastuuton". Todellisuudessa paiskin töitä ja opiskelin ja yritin löytää parisuhdetta jossa lapsen uskaltaisi hankkia. Silti oletettiin että mun elämä on ihan pelkkää tyhjäkäyntiä ja mulla on hyvin aikaa hoitaa muidenkin kersoja ja juosta viihdyttämässä sukulaismummoja. Noista 2-kymppisenä äideiksi tulleista selvästi paistoi läpi katkeruus omista valinnoista ja piloille mennyt nuoruus.

treffit kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua lähinnä säälittää lapsettomat naiset. Ei sitä onnea kaikille ole suotu herätä hyvin nukutun yön jälkeen rauhallisesti tuhisevan taaperon ja miehen vierestä. 

Itsehan heraan sen miehen ja meidan rauhallisesti tuhisevan koiran vieresta. :) Tykkaan tasta kombosta enemman, koira alyaa lahtea sangysta kun aletaan intiimipuuhiin :D 

Heraan itse joka aamu vahintaan 8 tunnin younien jalkeen siihen, kun heratyskello soi (viikolla, viikonloppuisin toki nukutaan niin pitkaan kuin nukuttaa eika kukaan herata) ja mies vetaa mut unenlampimaan syleilyyn ja suukottelee mua kutittavan partansa kanssa. Heraan siis joka aamu hymyillen/nauraen, onnellisena ja rakastettuna ja taynna tarmoa tulevaan paivaan. <3 

Mita olen kavereilta oppinut niin se tuhiseva taapero on viikonloppuisinkin jo viimeistaan seitsemalta tikkana ylos sangysta ja meluaa huushollissa ja sille pitaa alkaa laittamaan aamupalaa. Tama ei olisi koskaan mulle mitenkaan onnellinen heratys. Mutta kukin tavallaan tietysti :) 

Näinpä olemme kaikki erilaisia ja eläköön erilaisuus! Minusta olisi ällöttävää, jos heräisin koira vierestäni. Meillä on kyllä koira, mutta se nukkuu eteisessä omalla petillään. Ja ihanin aamuherätys on muistoissani se, kun unentuoksuinen lapseni kömpi viereen, otti kaulasta kiinni ja sanoi: "Äiti, lakas äiti. Mää niin lakastan sua." Minä siinä kyyneleet silmissä, että voi kun ihanaa ja niin äitikin rakastaa sinua kullannuppu. Lapsi siihen:"No niin, nyt aamupuuloa!". (oikein reippaalla äänellä)

Toki ihania aamuherätyksiä on ollut paljon muitakin, äitienpäivien aamut, kun keittiöstä kuuluu kilinää ja supatusta ja yrität jaksaa vielä hetken odottaa pieniä onnittelijoita. Sitten ylpeät ja vähän jännittyneet lapset ojentamassa kahvia ja aamupalaa, kukkia, itsetehtyjä kortteja ja lahjoja. Kyllä siinä on monet liikutuksen ja onnenkyyneleet vuodatettu. 

Valehtelisin, jos väittäisin, ettenkö olisi joskus viikonloppuaamuna ajatellut, että voi kun saisi vielä nukkua, mutta pakko nousta aamupalan laittoon. Mutta silti saldo jää valtavasti plussan puolelle. Lapset on vaan niin mielettömän ihania. Minun mielestäni. 

Vierailija kirjoitti:

treffit kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

treffit kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No en kyllä ole katkera, miksi olisin? Täällä voin sanoa, että minusta lapsettomien elämä vaikuttaa kauhean tylsältä: aamulla töihin, illaksi kotiin ja ruuat mikroon, sitten sohvalle katsomaan telkkaria. Jotkut käy oikein salillakin. Tätä samaa vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Karmeaa. Mutta ymmärrän kyllä, että ei se velasta siltä tunnu, hän varmasti ajattelee minun elämästäni, että onpa karmeaa. Omat lapset alkaa olla jo aikuisia ja on ihanaa, että on ollut erilaisia elämänvaiheita ja tulee vielä olemaankin. Pääsen toivon mukaan vielä kokemaan mummoudenkin. Minun puolestani jokainen saa hankkia tai olla hankkimatta lapsia, ei kuulu minulle. 

Tama on niin totta. Minulle kamalaa olisi se, etta kotona olisi koko ajan joku ihmisenalku vaatimassa huomiota ja meluamassa tyopaivan jalkeen, ja etta sita pitaisi viela kuskata harrastuksiinkin. :) Eli jokainen tekee ne itselleen parhaiksi kokemansa valinnat. 

Sen verran korjaisin etta oma elamani ei ole kuvailemasi kaltaista, me kaydaan siella salillakin joo (tai iltakavelyilla kahdestaan) mutta suurin osa arki-illoista istutaan kuitenkin sohvalla, kuunnellaan musiikkia, keskustellaan, pusitaan, rakastellaan ja saatetaan siemailla viinejakin. Ateria on ns. alusta asti itse tehty (on katsos aikaa ruuanlaitolle eli mikrolle ei ole tarvetta) ja telkkaria (Netflixia) katsotaan lahinna harvoin viikonloppuisin. Siis jos ei olla kavereiden kanssa menossa tai jollain viikonloppukaupunkimatkalla kahdestaan. :) 

Kiva kun oot tyytyväinen elämääsi! Minäkin käyn salilla ja lisäksi joogassa, harrastan myös hiihtoa, uintia, pyöräilyä, sulkapalloa, lukemista ja käsitöitä. Meilläkin ateriat on aina ollut alusta asti itse tehtyjä ja mikroa ei edes omisteta. Viiniä ei kyllä arki-iltoina siemailla, meillä se kuuluu vain juhla-aterioille. Musiikkiakin meillä kuunnellaan paljon, keskustellaan joko miehen kanssa kahdestaan tai nuorten kanssa, se vasta onkin mielenkiintoista, kuulee uusimmat kuulumiset yliopisto- ja lukiomaailmastakin. Näin useamman kymmenen yhdessäolovuoden jälkeenkin vielä jaksetaan pussailla, halia ja rakastella. Tietysti meillä ei voi useinkaan rakastella ihan missä ja milloin vain, mutta ehkä se onkin säilyttänyt sen kipinän, kun sitä hyvää on pitänyt vähän annostella. Eli ei meidän elämät niin hirveän paljon sitten eroa toisistaan, meillä vain on lapset lisänä. 

Niinpa :) Mutta miten ajattelit etta meilla olisi vain tylsia tv-iltoja ja mikroaterioita? :D 

Tuli kärjistettyä omien tuttavien perusteella. Ja muistan täältä lukeneeni muutamia ketjuja, jossa velat ovat kertoneet aikalailla tuonkaltaisesta elämästä, siitä miten helppoa on, kun ei tarvitse laittaa ruokaa ja saa vain maata koko illan sohvalla ja katsoa telkkaria tai olla koneella. Tai käydä joskus salilla jos siltä tuntuu. Omat tuttavat mm. kehuvat, miten ihanaa on, kun ei tarvitse laittaa joulua. Saa syödä pizzaa pakastimesta ja maata sohvalla monta päivää. Olen jo keski-ikäinen ja nämä meidän tuttavapiirin vela-pariskunnatkin suurin osa ovat. Heidän kohdallaan ihmettelen myös, miten huonolla tolalla heidän parisuhteensa ovat, siitäkin ovat avautuneet. Nuorempana kun hehkuttivat, miten ihanaa on, kun on niin paljon parisuhdeaikaa. Mietin, että onkohan sitä sitten ollut liikaakin, kun ei ole ollut noita "pikku häiriköitä". 

No, tämäpä tästä. Kuten sanoin, minun puolesta jokainen saa vapaasti tehdä ratkaisunsa lasten hankkimisen suhteen ja vilpittömästi toivon, että tästä asiasta ei aina riideltäsi, elellään ihan sovussa vaan, toiset sohvalla maaten ja toiset ympäri maailmaa juosten ja suurin osa varmaan siltä väliltä. 

Joo siis olen ihan samaa mielta sun kanssa, en yrita provosoida vaan ihan natisti keskustella. :)

Olen itsekin kai keski-ikainen kun 45 taytan ensi vuoden alusta. Niin meita on erilaisia. Me just nimenomaan tykataan laittaa ruokaa, se on molemmille vahan kuin harrastus. Me ei oikein arvosteta noita valmis- ja einesruokia. Ja - meille laitettiin se joulu jo 30.11. ihan kuusta myoten, ollaan ihan jouluhulluja molemmat :D 

Eli ei kai tuo mitenkaan velatyypillista ole tai siis ei varmaan, kuten jo tavallaan sanoitkin, ole vain yhta tyyppia perheellisia tai veloja. :) 

Vierailija kirjoitti:

treffit kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua lähinnä säälittää lapsettomat naiset. Ei sitä onnea kaikille ole suotu herätä hyvin nukutun yön jälkeen rauhallisesti tuhisevan taaperon ja miehen vierestä. 

Itsehan heraan sen miehen ja meidan rauhallisesti tuhisevan koiran vieresta. :) Tykkaan tasta kombosta enemman, koira alyaa lahtea sangysta kun aletaan intiimipuuhiin :D 

Heraan itse joka aamu vahintaan 8 tunnin younien jalkeen siihen, kun heratyskello soi (viikolla, viikonloppuisin toki nukutaan niin pitkaan kuin nukuttaa eika kukaan herata) ja mies vetaa mut unenlampimaan syleilyyn ja suukottelee mua kutittavan partansa kanssa. Heraan siis joka aamu hymyillen/nauraen, onnellisena ja rakastettuna ja taynna tarmoa tulevaan paivaan. <3 

Mita olen kavereilta oppinut niin se tuhiseva taapero on viikonloppuisinkin jo viimeistaan seitsemalta tikkana ylos sangysta ja meluaa huushollissa ja sille pitaa alkaa laittamaan aamupalaa. Tama ei olisi koskaan mulle mitenkaan onnellinen heratys. Mutta kukin tavallaan tietysti :) 

Näinpä olemme kaikki erilaisia ja eläköön erilaisuus! Minusta olisi ällöttävää, jos heräisin koira vierestäni. Meillä on kyllä koira, mutta se nukkuu eteisessä omalla petillään. Ja ihanin aamuherätys on muistoissani se, kun unentuoksuinen lapseni kömpi viereen, otti kaulasta kiinni ja sanoi: "Äiti, lakas äiti. Mää niin lakastan sua." Minä siinä kyyneleet silmissä, että voi kun ihanaa ja niin äitikin rakastaa sinua kullannuppu. Lapsi siihen:"No niin, nyt aamupuuloa!". (oikein reippaalla äänellä)

Toki ihania aamuherätyksiä on ollut paljon muitakin, äitienpäivien aamut, kun keittiöstä kuuluu kilinää ja supatusta ja yrität jaksaa vielä hetken odottaa pieniä onnittelijoita. Sitten ylpeät ja vähän jännittyneet lapset ojentamassa kahvia ja aamupalaa, kukkia, itsetehtyjä kortteja ja lahjoja. Kyllä siinä on monet liikutuksen ja onnenkyyneleet vuodatettu. 

Valehtelisin, jos väittäisin, ettenkö olisi joskus viikonloppuaamuna ajatellut, että voi kun saisi vielä nukkua, mutta pakko nousta aamupalan laittoon. Mutta silti saldo jää valtavasti plussan puolelle. Lapset on vaan niin mielettömän ihania. Minun mielestäni. 

Poppareita lämmitellessä Av-raati hyväksynee tämän. Tuosta edellisestä olikin jo saada diabeteksen. Joka herää elämänsä jokainen aamu hymyillen/nauraen, on kyllä hyvällä lääkityksellä. Ohis.

zaza kirjoitti:

En minä ainakaan ole katkera lapsettomille, minulla on hyvät ja lämpimät välit moneen lapsettomaan ihmiseen. Henkilökohtaisesti taas olen hyvin tyytyväinen elämääni aikalailla jokaisella osa-alueella. Ainoastaan minut tekee surulliseksi tällaiset keskustelut, joissa halutaan vähätellä ja pilkata naisia, joilla on tai ei ole lapsia ja se, että osa naisista näihin provoihin tarttuu. Kaikille paha mieli, lakkopäivä pulkassa?

Kiitos tästä. Olen ihan kurkkuani myöten äitejä, jotka eivät osaa maailmaansa mahduttaa muita naisia kuin äitejä. Olen kuitenkin tosi kiva äitejä kohtaan enkä piruile omasta tulokulmastani käsin.

Eiköhän teiniäitejä lukuunottamatta kaikilla perheellisillä naisilla ole kokemusta myös elämästä ilman perhettä. Itsekin sain kapsen vasta 35-Vuotiaana, joten johan siinä ehti lapsettomuudesta nauttia. Nyt nautin elämästä ihanan lapseni kanssa. Aika aikaansa kutakin. Ovatko kaikkien velojen omat äidit siis jotenkin onnettomia ja katkeria että saivat teidät velalapset? Siinä tapauksessa ymmärrän kyllä velojen lapsettomuutta, oman lapsuuden on täytynyt olla hirveä syyllistävän ja katkeroituneen äidin kanssa. Otan osaa.

Revanderit äänessä.

Vierailija kirjoitti:

Olen elänyt molempia elämiä koska sain lapset reilusti yli 30 v. Niinä lapsettomina nuoruusvuosinani sain perheenäideiltä osakseni huonoa kohtelua ja asennoitumista että "tuo se vaan bilettää ja on vastuuton". Todellisuudessa paiskin töitä ja opiskelin ja yritin löytää parisuhdetta jossa lapsen uskaltaisi hankkia. Silti oletettiin että mun elämä on ihan pelkkää tyhjäkäyntiä ja mulla on hyvin aikaa hoitaa muidenkin kersoja ja juosta viihdyttämässä sukulaismummoja. Noista 2-kymppisenä äideiksi tulleista selvästi paistoi läpi katkeruus omista valinnoista ja piloille mennyt nuoruus.

37 tässä, ilmeisesti toistaiseksi ainoa ajoittain katkera. Mun katkeruuteni lapsettomia kohtaan johtui ainoastaan siitä, että keikuin (myöhään diagnosoitua) erityistä kasvattaessa uupumuksen partaalla ja väliin tuntui siltä, että huolia on harteilla satatuhatta kiloa yllättäen ja pyytämättä....mutta niin vaan nekin jäivät taakse, ja se ajoittainen katkeruuskin. Olin myös nuori äidiksi tullessa, ja nyttemmin ehtinyt elää molempia elämiä, jos niitä haluaa erillisinä ajatella. Sama aika siinä kasvatustyössä menee, toisilla ennemmin, toisilla myöhemmin, jos sen tien valitsee. Elämää se vain on, aikansa kutakin.

Tulin äidiksi 30-vuotiaana. Ehdin elää aika railakkaan nuoruuden ja rauhoittua jo kauan ennen äitiyttäni. Oikeastaan sääliksi käy, että joku ei pääse kokemaan näin suurta rakkautta, mitä omaa lastaan kohtaan tuntee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen elänyt molempia elämiä koska sain lapset reilusti yli 30 v. Niinä lapsettomina nuoruusvuosinani sain perheenäideiltä osakseni huonoa kohtelua ja asennoitumista että "tuo se vaan bilettää ja on vastuuton". Todellisuudessa paiskin töitä ja opiskelin ja yritin löytää parisuhdetta jossa lapsen uskaltaisi hankkia. Silti oletettiin että mun elämä on ihan pelkkää tyhjäkäyntiä ja mulla on hyvin aikaa hoitaa muidenkin kersoja ja juosta viihdyttämässä sukulaismummoja. Noista 2-kymppisenä äideiksi tulleista selvästi paistoi läpi katkeruus omista valinnoista ja piloille mennyt nuoruus.

37 tässä, ilmeisesti toistaiseksi ainoa ajoittain katkera. Mun katkeruuteni lapsettomia kohtaan johtui ainoastaan siitä, että keikuin (myöhään diagnosoitua) erityistä kasvattaessa uupumuksen partaalla ja väliin tuntui siltä, että huolia on harteilla satatuhatta kiloa yllättäen ja pyytämättä....mutta niin vaan nekin jäivät taakse, ja se ajoittainen katkeruuskin. Olin myös nuori äidiksi tullessa, ja nyttemmin ehtinyt elää molempia elämiä, jos niitä haluaa erillisinä ajatella. Sama aika siinä kasvatustyössä menee, toisilla ennemmin, toisilla myöhemmin, jos sen tien valitsee. Elämää se vain on, aikansa kutakin.

Niin mutta kun tämä sama voi tapahtua lapsettomalle jossain toisessa muodossa. Jos vain joku saisi äitien kaaliin, että unettomuus, väsymys, sitoumukset, vaatimukset etc etc etc voivat tulla ihmisille jossain muussakin muodossa. Mutta kun ei mene jakeluun. "Kun sulla ei ole lapsia ja pälä pälä.." Mitä minun pitäisi sanoa heille? Kun sulla ei ole mielikuvitusta eikä elämänkokemusta ja pälä pälä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen elänyt molempia elämiä koska sain lapset reilusti yli 30 v. Niinä lapsettomina nuoruusvuosinani sain perheenäideiltä osakseni huonoa kohtelua ja asennoitumista että "tuo se vaan bilettää ja on vastuuton". Todellisuudessa paiskin töitä ja opiskelin ja yritin löytää parisuhdetta jossa lapsen uskaltaisi hankkia. Silti oletettiin että mun elämä on ihan pelkkää tyhjäkäyntiä ja mulla on hyvin aikaa hoitaa muidenkin kersoja ja juosta viihdyttämässä sukulaismummoja. Noista 2-kymppisenä äideiksi tulleista selvästi paistoi läpi katkeruus omista valinnoista ja piloille mennyt nuoruus.

37 tässä, ilmeisesti toistaiseksi ainoa ajoittain katkera. Mun katkeruuteni lapsettomia kohtaan johtui ainoastaan siitä, että keikuin (myöhään diagnosoitua) erityistä kasvattaessa uupumuksen partaalla ja väliin tuntui siltä, että huolia on harteilla satatuhatta kiloa yllättäen ja pyytämättä....mutta niin vaan nekin jäivät taakse, ja se ajoittainen katkeruuskin. Olin myös nuori äidiksi tullessa, ja nyttemmin ehtinyt elää molempia elämiä, jos niitä haluaa erillisinä ajatella. Sama aika siinä kasvatustyössä menee, toisilla ennemmin, toisilla myöhemmin, jos sen tien valitsee. Elämää se vain on, aikansa kutakin.

Mä ymmärrän että vanhemmuudessa on haasteensa. Olen itsekin ihan normilasten vanhempana ollut joskus niin väsynyt että toivoin että mulle kävisi jotain että pääsisin sairaalaan makaamaan. Ei silti tulisi mieleenkään veetuilla jollekin lapsettomalle että "sinulla se on helppo elämä, olet itsekäs ja mahdat vaan bilettää". Vaikka jollain oliskin helppo elämä, pelkkää matkustelua ja biletystä, niin ei se olis millään tavalla multa pois. Ja tottakai nautin perheestäni myös. T. Se kenelle vastasit, oon samaa mieltä että aikansa kutakin. :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen elänyt molempia elämiä koska sain lapset reilusti yli 30 v. Niinä lapsettomina nuoruusvuosinani sain perheenäideiltä osakseni huonoa kohtelua ja asennoitumista että "tuo se vaan bilettää ja on vastuuton". Todellisuudessa paiskin töitä ja opiskelin ja yritin löytää parisuhdetta jossa lapsen uskaltaisi hankkia. Silti oletettiin että mun elämä on ihan pelkkää tyhjäkäyntiä ja mulla on hyvin aikaa hoitaa muidenkin kersoja ja juosta viihdyttämässä sukulaismummoja. Noista 2-kymppisenä äideiksi tulleista selvästi paistoi läpi katkeruus omista valinnoista ja piloille mennyt nuoruus.

37 tässä, ilmeisesti toistaiseksi ainoa ajoittain katkera. Mun katkeruuteni lapsettomia kohtaan johtui ainoastaan siitä, että keikuin (myöhään diagnosoitua) erityistä kasvattaessa uupumuksen partaalla ja väliin tuntui siltä, että huolia on harteilla satatuhatta kiloa yllättäen ja pyytämättä....mutta niin vaan nekin jäivät taakse, ja se ajoittainen katkeruuskin. Olin myös nuori äidiksi tullessa, ja nyttemmin ehtinyt elää molempia elämiä, jos niitä haluaa erillisinä ajatella. Sama aika siinä kasvatustyössä menee, toisilla ennemmin, toisilla myöhemmin, jos sen tien valitsee. Elämää se vain on, aikansa kutakin.

Niin mutta kun tämä sama voi tapahtua lapsettomalle jossain toisessa muodossa. Jos vain joku saisi äitien kaaliin, että unettomuus, väsymys, sitoumukset, vaatimukset etc etc etc voivat tulla ihmisille jossain muussakin muodossa. Mutta kun ei mene jakeluun. "Kun sulla ei ole lapsia ja pälä pälä.." Mitä minun pitäisi sanoa heille? Kun sulla ei ole mielikuvitusta eikä elämänkokemusta ja pälä pälä?

Kuulostaa pienten lasten vanhemmilta. Silloin oma elämä on sattuneesta syystä aika lapsikeskeistä, ja sitä sitten vaan tulvii yli äyräiden, haluttiin eli ei. Aika korjaa eli mahdollinen besserwisserismi haihtuu kyllä vuosien myötä - teinien vanhemmat eivät enää tiedä, osaa tai hallitse kaikkea. Jos ei haihdu, hanki parempaa seuraa? -ed.

Katkera? Toki lapsissa on haasteensa, mutta näytän nuoremmalta. En tiedä miksi näin on. Ehkä hormonaaliset syyt, tai vähäinen baarissa käynti ja runsaampi ulkoilu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen elänyt molempia elämiä koska sain lapset reilusti yli 30 v. Niinä lapsettomina nuoruusvuosinani sain perheenäideiltä osakseni huonoa kohtelua ja asennoitumista että "tuo se vaan bilettää ja on vastuuton". Todellisuudessa paiskin töitä ja opiskelin ja yritin löytää parisuhdetta jossa lapsen uskaltaisi hankkia. Silti oletettiin että mun elämä on ihan pelkkää tyhjäkäyntiä ja mulla on hyvin aikaa hoitaa muidenkin kersoja ja juosta viihdyttämässä sukulaismummoja. Noista 2-kymppisenä äideiksi tulleista selvästi paistoi läpi katkeruus omista valinnoista ja piloille mennyt nuoruus.

37 tässä, ilmeisesti toistaiseksi ainoa ajoittain katkera. Mun katkeruuteni lapsettomia kohtaan johtui ainoastaan siitä, että keikuin (myöhään diagnosoitua) erityistä kasvattaessa uupumuksen partaalla ja väliin tuntui siltä, että huolia on harteilla satatuhatta kiloa yllättäen ja pyytämättä....mutta niin vaan nekin jäivät taakse, ja se ajoittainen katkeruuskin. Olin myös nuori äidiksi tullessa, ja nyttemmin ehtinyt elää molempia elämiä, jos niitä haluaa erillisinä ajatella. Sama aika siinä kasvatustyössä menee, toisilla ennemmin, toisilla myöhemmin, jos sen tien valitsee. Elämää se vain on, aikansa kutakin.

Mä ymmärrän että vanhemmuudessa on haasteensa. Olen itsekin ihan normilasten vanhempana ollut joskus niin väsynyt että toivoin että mulle kävisi jotain että pääsisin sairaalaan makaamaan. Ei silti tulisi mieleenkään veetuilla jollekin lapsettomalle että "sinulla se on helppo elämä, olet itsekäs ja mahdat vaan bilettää". Vaikka jollain oliskin helppo elämä, pelkkää matkustelua ja biletystä, niin ei se olis millään tavalla multa pois. Ja tottakai nautin perheestäni myös. T. Se kenelle vastasit, oon samaa mieltä että aikansa kutakin. :)

Juuei, taivas varjele. Mistä sitä tietää kenenkään toisen elämästä, eivät lapset ole ainoa syy uupua. Musta ylipäätään se, että lapset tai lapsettomuus tekisi ihmisistä jotenkin ratkaisevasti erilaisia , parempia tai pahempia on outo, sehän on vain yksi osa elämää, yksi valinta (pl. tahattomasti lapsettomat). Toki muistissa on, että iso valinta, mutta ei mun elämäni nyt aikuisen äitinä niin kauhesti enää eroa niiden ystävien elämästä, jotka valitsivat toisin. Ja oli siinä hienojakin aikoja, enkä kadu, mutta ainakaan mulla äitiys ei ollut vaan joko-tai, se oli sekä-että, sekä onnea että murhetta. Kuten elämä yleensäkin. -ed.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

treffit kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua lähinnä säälittää lapsettomat naiset. Ei sitä onnea kaikille ole suotu herätä hyvin nukutun yön jälkeen rauhallisesti tuhisevan taaperon ja miehen vierestä. 

Itsehan heraan sen miehen ja meidan rauhallisesti tuhisevan koiran vieresta. :) Tykkaan tasta kombosta enemman, koira alyaa lahtea sangysta kun aletaan intiimipuuhiin :D 

Heraan itse joka aamu vahintaan 8 tunnin younien jalkeen siihen, kun heratyskello soi (viikolla, viikonloppuisin toki nukutaan niin pitkaan kuin nukuttaa eika kukaan herata) ja mies vetaa mut unenlampimaan syleilyyn ja suukottelee mua kutittavan partansa kanssa. Heraan siis joka aamu hymyillen/nauraen, onnellisena ja rakastettuna ja taynna tarmoa tulevaan paivaan. <3 

Mita olen kavereilta oppinut niin se tuhiseva taapero on viikonloppuisinkin jo viimeistaan seitsemalta tikkana ylos sangysta ja meluaa huushollissa ja sille pitaa alkaa laittamaan aamupalaa. Tama ei olisi koskaan mulle mitenkaan onnellinen heratys. Mutta kukin tavallaan tietysti :) 

Näinpä olemme kaikki erilaisia ja eläköön erilaisuus! Minusta olisi ällöttävää, jos heräisin koira vierestäni. Meillä on kyllä koira, mutta se nukkuu eteisessä omalla petillään. Ja ihanin aamuherätys on muistoissani se, kun unentuoksuinen lapseni kömpi viereen, otti kaulasta kiinni ja sanoi: "Äiti, lakas äiti. Mää niin lakastan sua." Minä siinä kyyneleet silmissä, että voi kun ihanaa ja niin äitikin rakastaa sinua kullannuppu. Lapsi siihen:"No niin, nyt aamupuuloa!". (oikein reippaalla äänellä)

Toki ihania aamuherätyksiä on ollut paljon muitakin, äitienpäivien aamut, kun keittiöstä kuuluu kilinää ja supatusta ja yrität jaksaa vielä hetken odottaa pieniä onnittelijoita. Sitten ylpeät ja vähän jännittyneet lapset ojentamassa kahvia ja aamupalaa, kukkia, itsetehtyjä kortteja ja lahjoja. Kyllä siinä on monet liikutuksen ja onnenkyyneleet vuodatettu. 

Valehtelisin, jos väittäisin, ettenkö olisi joskus viikonloppuaamuna ajatellut, että voi kun saisi vielä nukkua, mutta pakko nousta aamupalan laittoon. Mutta silti saldo jää valtavasti plussan puolelle. Lapset on vaan niin mielettömän ihania. Minun mielestäni. 

Poppareita lämmitellessä Av-raati hyväksynee tämän. Tuosta edellisestä olikin jo saada diabeteksen. Joka herää elämänsä jokainen aamu hymyillen/nauraen, on kyllä hyvällä lääkityksellä. Ohis.

:D :D :D

Taytyy varmaan korjata sen verran, etta NYKYISEN elaman. Olen hillittoman rakastunut ja uudehkossa suhteessa, puolisen vuotta nyt asuttu yhdessa <3 

Kai tama kelpaa selitykseksi? Toivottavasti ei nyt mennyt liian onnelliseksi, en toki halua pilata kenenkaan paivaa omalla onnellisuudellani. Lupaan huomenna yrittaa herata pahalla paalla ja kiroillen, okei? :)

Vierailija kirjoitti:

Katkera? Toki lapsissa on haasteensa, mutta näytän nuoremmalta. En tiedä miksi näin on. Ehkä hormonaaliset syyt, tai vähäinen baarissa käynti ja runsaampi ulkoilu.

Ei baarissa käynti ole mikään yleinen velojen harrastus, vaikka sitä varsinkin täällä mielellään sellaiseksi provotaan.

treffit kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

treffit kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua lähinnä säälittää lapsettomat naiset. Ei sitä onnea kaikille ole suotu herätä hyvin nukutun yön jälkeen rauhallisesti tuhisevan taaperon ja miehen vierestä. 

Itsehan heraan sen miehen ja meidan rauhallisesti tuhisevan koiran vieresta. :) Tykkaan tasta kombosta enemman, koira alyaa lahtea sangysta kun aletaan intiimipuuhiin :D 

Heraan itse joka aamu vahintaan 8 tunnin younien jalkeen siihen, kun heratyskello soi (viikolla, viikonloppuisin toki nukutaan niin pitkaan kuin nukuttaa eika kukaan herata) ja mies vetaa mut unenlampimaan syleilyyn ja suukottelee mua kutittavan partansa kanssa. Heraan siis joka aamu hymyillen/nauraen, onnellisena ja rakastettuna ja taynna tarmoa tulevaan paivaan. <3 

Mita olen kavereilta oppinut niin se tuhiseva taapero on viikonloppuisinkin jo viimeistaan seitsemalta tikkana ylos sangysta ja meluaa huushollissa ja sille pitaa alkaa laittamaan aamupalaa. Tama ei olisi koskaan mulle mitenkaan onnellinen heratys. Mutta kukin tavallaan tietysti :) 

Näinpä olemme kaikki erilaisia ja eläköön erilaisuus! Minusta olisi ällöttävää, jos heräisin koira vierestäni. Meillä on kyllä koira, mutta se nukkuu eteisessä omalla petillään. Ja ihanin aamuherätys on muistoissani se, kun unentuoksuinen lapseni kömpi viereen, otti kaulasta kiinni ja sanoi: "Äiti, lakas äiti. Mää niin lakastan sua." Minä siinä kyyneleet silmissä, että voi kun ihanaa ja niin äitikin rakastaa sinua kullannuppu. Lapsi siihen:"No niin, nyt aamupuuloa!". (oikein reippaalla äänellä)

Toki ihania aamuherätyksiä on ollut paljon muitakin, äitienpäivien aamut, kun keittiöstä kuuluu kilinää ja supatusta ja yrität jaksaa vielä hetken odottaa pieniä onnittelijoita. Sitten ylpeät ja vähän jännittyneet lapset ojentamassa kahvia ja aamupalaa, kukkia, itsetehtyjä kortteja ja lahjoja. Kyllä siinä on monet liikutuksen ja onnenkyyneleet vuodatettu. 

Valehtelisin, jos väittäisin, ettenkö olisi joskus viikonloppuaamuna ajatellut, että voi kun saisi vielä nukkua, mutta pakko nousta aamupalan laittoon. Mutta silti saldo jää valtavasti plussan puolelle. Lapset on vaan niin mielettömän ihania. Minun mielestäni. 

Poppareita lämmitellessä Av-raati hyväksynee tämän. Tuosta edellisestä olikin jo saada diabeteksen. Joka herää elämänsä jokainen aamu hymyillen/nauraen, on kyllä hyvällä lääkityksellä. Ohis.

:D :D :D

Taytyy varmaan korjata sen verran, etta NYKYISEN elaman. Olen hillittoman rakastunut ja uudehkossa suhteessa, puolisen vuotta nyt asuttu yhdessa <3 

Kai tama kelpaa selitykseksi? Toivottavasti ei nyt mennyt liian onnelliseksi, en toki halua pilata kenenkaan paivaa omalla onnellisuudellani. Lupaan huomenna yrittaa herata pahalla paalla ja kiroillen, okei? :)

Kelpaa, ja oli arvattavissa. Olisi älyllisesti epärehellistä väittää, että heräät nauraen angiinassa tai iskettyäsi paljaan jalan koiranoksennukseen. Rakkaus on ihana asia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen elänyt molempia elämiä koska sain lapset reilusti yli 30 v. Niinä lapsettomina nuoruusvuosinani sain perheenäideiltä osakseni huonoa kohtelua ja asennoitumista että "tuo se vaan bilettää ja on vastuuton". Todellisuudessa paiskin töitä ja opiskelin ja yritin löytää parisuhdetta jossa lapsen uskaltaisi hankkia. Silti oletettiin että mun elämä on ihan pelkkää tyhjäkäyntiä ja mulla on hyvin aikaa hoitaa muidenkin kersoja ja juosta viihdyttämässä sukulaismummoja. Noista 2-kymppisenä äideiksi tulleista selvästi paistoi läpi katkeruus omista valinnoista ja piloille mennyt nuoruus.

37 tässä, ilmeisesti toistaiseksi ainoa ajoittain katkera. Mun katkeruuteni lapsettomia kohtaan johtui ainoastaan siitä, että keikuin (myöhään diagnosoitua) erityistä kasvattaessa uupumuksen partaalla ja väliin tuntui siltä, että huolia on harteilla satatuhatta kiloa yllättäen ja pyytämättä....mutta niin vaan nekin jäivät taakse, ja se ajoittainen katkeruuskin. Olin myös nuori äidiksi tullessa, ja nyttemmin ehtinyt elää molempia elämiä, jos niitä haluaa erillisinä ajatella. Sama aika siinä kasvatustyössä menee, toisilla ennemmin, toisilla myöhemmin, jos sen tien valitsee. Elämää se vain on, aikansa kutakin.

Niin mutta kun tämä sama voi tapahtua lapsettomalle jossain toisessa muodossa. Jos vain joku saisi äitien kaaliin, että unettomuus, väsymys, sitoumukset, vaatimukset etc etc etc voivat tulla ihmisille jossain muussakin muodossa. Mutta kun ei mene jakeluun. "Kun sulla ei ole lapsia ja pälä pälä.." Mitä minun pitäisi sanoa heille? Kun sulla ei ole mielikuvitusta eikä elämänkokemusta ja pälä pälä?

Kuulostaa pienten lasten vanhemmilta. Silloin oma elämä on sattuneesta syystä aika lapsikeskeistä, ja sitä sitten vaan tulvii yli äyräiden, haluttiin eli ei. Aika korjaa eli mahdollinen besserwisserismi haihtuu kyllä vuosien myötä - teinien vanhemmat eivät enää tiedä, osaa tai hallitse kaikkea. Jos ei haihdu, hanki parempaa seuraa? -ed.

Hyvä pointti, et liene ihan pöhkö. Joskus vain voi käydä niin, että sitä parempaa seuraa ei vain horisontissa näy. Mutta olet oikeassa.

treffit kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua lähinnä säälittää lapsettomat naiset. Ei sitä onnea kaikille ole suotu herätä hyvin nukutun yön jälkeen rauhallisesti tuhisevan taaperon ja miehen vierestä. 

Itsehan heraan sen miehen ja meidan rauhallisesti tuhisevan koiran vieresta. :) Tykkaan tasta kombosta enemman, koira alyaa lahtea sangysta kun aletaan intiimipuuhiin :D 

Heraan itse joka aamu vahintaan 8 tunnin younien jalkeen siihen, kun heratyskello soi (viikolla, viikonloppuisin toki nukutaan niin pitkaan kuin nukuttaa eika kukaan herata) ja mies vetaa mut unenlampimaan syleilyyn ja suukottelee mua kutittavan partansa kanssa. Heraan siis joka aamu hymyillen/nauraen, onnellisena ja rakastettuna ja taynna tarmoa tulevaan paivaan. <3 

Mita olen kavereilta oppinut niin se tuhiseva taapero on viikonloppuisinkin jo viimeistaan seitsemalta tikkana ylos sangysta ja meluaa huushollissa ja sille pitaa alkaa laittamaan aamupalaa. Tama ei olisi koskaan mulle mitenkaan onnellinen heratys. Mutta kukin tavallaan tietysti :) 

Kuolaava koiranturpa tyynyllä ei kuvaa käsitystäni onnellisesta aamusta ja lapset ovat erilaisia. Ehkä sinun tuttaviesi lapset singahtavat ajoissa ylös, omani nousee samoihin aikoihin kuin muutkin. Ihan siis tulee nukuttua viikonloppuna pitkään koko sakin.