Te tietoisesti lapsettomat: kuka teidät hoitaa vanhana?

Vierailija kirjoitti:

Moni täällä sanoo itse päättävänsä päivänsä. Samaa olen itsekin ajatellut. mutta onko se niin yksinkertaista? Itsemurha on yllättävän vaikea tehdä. Miksi nykyiset kyöhät ja yksinäiset jne. vanhukset eivät pistä itseään kylmäksi. Vai voittaako kuitenkin elämänhalu: kun edessä on pelkkä tyhjyys haluaa sinnitellä hinnalla millä hyvänsä.

Suomessa kuitenkin tilastojen mukaan  joka toinen päivä yli 65 v tekee it.semurhan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä luulen, että yhteiskunta tulee tässä asiassa muuttumaan. Meillä on jo nyt paljon vanhuksia, joista omaiset (vaikka heitä onkin) ei huolehdi. Tulee ehkä kokonaan uusi ammattiryhmä, eräänlaiset vanhusten edunvalvojat. Kansalainen voi tehdä tulevaisuudessa Omakannan kaltaisessa järjestelmässä jo hyväkuntoisena ilmoituksen  edunvalvojan tarpeesta tulevaisuutta varten (aivan kuten voi jo nyt tehdä sinne oman hoitotahtonsa). Palvelu saattaa olla yksityinen tai sitten ihan julkisen sektorinkin tuottama (tai molempia). Tietokannasta ajetaan ilmoituksen tekijöistä säännöllisin väliajoin raportti ja edunvalvontafirma ottaa yhteyttä kansalaiseeqn selvittääkseen tämän tilanteen ja palveluiden tarpeen. Jos kansalainen pärjää vielä ihan itsekin, seuraava yhteydenotto tapahtuu tietyn ajan päästä. Tieto on myös terveydenhuollossa saatavilla, jos vaikka saakin yllättäen aivoinfarkitin jo viiskymppisenä. Edunvalvojafirma tekee viranomaistaholla sen väännön, mitä nykyisin omaiset joutuvat kunnallisten palveluiden vuoksi tekemään. Edunvalvontafirman työntekijöillä tulee olemaan huomattavasti enemmän osaamista ja tietoa näistä asioista kuin omaisilla. Nykyinen Huoli-ilmoitus tulee myös kansalaisten tietoisuuteen entistä paremmin ja naapurit, ystävät tai muut ihmiset tulevat tekemään Huoli-ilmoituksia ja ilmoituksen tekemisestä lähtee automattisesti tieto myös edunvalvojafirmalle. Vähävaraiset saattavat saada palvelun julkiselta sektorilta tai sitten maksusitoumuksen kunnalta yksityyiselle. 

Ei tarvita mitään uutta ammattikuntaa. Kyllähän meillä on jo sosiaalipuolella ammettaja joissa tuohon on mahdollisuus. Enemmän kyse on siitä halutaako niin tehdä. Sen verran kyyninen itse ole että en oikein usko. Meillä on tällä hetkellä vanhuksia enemmän kuin koskaan ja enemmän kuin koskaan tulevaisuudessa tulee olemaan. Miksi sitä tahtotilaa lähimmäisyyteen olisi tulevaisuudessa yhtään sen enempää.

Mä taas uskon, koska bisnes on bisnestä. Yhä useampi ihminen on nykyisin työterveyshuollon piirissä ja muutenkin käyttää yksityistä terveydenhuoltoa. Jo muutaman vuosikymmenen aikana on ollut ihan tavallista ottaa lapsille jo raskausaikana vakuutus, jotta voi käyttää lasta aina tarpeen tullen yksityislääkärillä. Vakuutusyhtiötkin saattavat kiinnostua tällaisen edunvalvontatoiminnan perustamisesta. Uusi edunvalvontavakuutus, jota tarjotaan vaikkapa yli 45-vuotiaille.

Tämän päivän vanhukset ovat eläneet erilaisessa maailmassa. He ovat nuorina luottaneet siihen, että koulutus takaa työpaikan, valtion leipä on pitkä mutta kapea, sosiaaliturva toimii jne. Tämän päivän kolmekymppiset elävät ihan erilaisessa maailmassa. Sen vuoksi tämän päivän kolmekymppisten vanhuuskin tulee olemaan erilainen. On keksittävä uusia tapoja ratkaista ongelmia. 

On ihan selvää, että palvelut julkiselta sektorilta tulee vähenemään. Me, jotka pikkuhiljaa alamme lähestyä eläkeikää, olemme tiedostaneet asian pääsääntöisesti hyvin jo monta vuotta. Emme luota edes siihen, että eläkkeemme määrä tulisi olemaan se, jota nyt meille mainostetaan. Kymmenessä vuodessa ehditään vielä napsia meidänkin eläkkeitä pienemmäksi ja nostaa vielä eläkeikääkin. Pitää olla valmis maksamaan palveluista tai sitten jää ilman. Käänteinen asuntolaina on olemassa jo nyt ja silläkin rahalla voi ostaa palveluita. 

Bisnes on nimenomaan bisnestä. Vakuutusyhtiöille kelpaa varmasti rahat mutta vaativatko he hoitoa kun rahoja olisi käytettävä.

Nykyiset kolmikymppiset hoitavat vanhuspolitiikkaa nyt eivät sitten kun ovat itse kahdeksankymppisiä. Asenteet toki on ne jota he periyttävät jälkipolville ihan riippumatta siitä onko heillä omia lapsia vai ei. Kolmikymppisten kohdalla on kyse siitä miten kymmenen kahdenkymmenen vuoden kuluttua syntyvät tätä maata ja vanhuspolitiikkaa hoitaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näin kotihoidossa työskentelevänä sanon vaan, että kyllä paremmin ovat asiat sellaisilla vanhuksilla, joilla on lähiomaisia hoitamassa asiat. Ei se aina lapset ole, monella on vaikka nuorempi sisarus. Vaikka asuisi kaukanakin, se että joku vanhuksen oikeasti tunteva vahtii tilannetta kyllä tekee ison eron.

Tämä ei ole kannanotto lapsettomuusasiaan vaan siihen, kun täällä moni väittää, että yhtä hyvin asiat hoidetaan vaikkei olisi ketään huolehtimassa. Ei se valitettavasti niin mene, paitsi paperilla ehkä.

Sama ilmiö kuin esimerkiksi sairaaloissa. Parempaa hoitoa saa, jos joku lähiomainen vahtii ja kyselee ja vaatii.

Esimerkiksi oma poikani oli juuri leikkauksessa. Hänelle mm unohdettiin tuoda ajallaan lääkkeet, kukaan ei katsonut että nousi sängystä edes välillä jaloittelemaan jne. Itse piti kaikki tällainen huolehtia. Naapurisängyssä oli nuori, jolla ei olleet vanhemmat paikalla koko ajan. Aika lailla sai yksin olla, lääkärikierrolla kysyttiin oliko esimerkiksi käynyt yhtään kävelemässä. No ei ollut, määrättiin hoitaja auttamaan. Kertaakaan ei kukaan tullut häntä kävelyttämään ennenkuin vanhemmat sitten tulivat katsomaan. Itse pari kertaa kyselin pojalta haluaisiko että käyn hoitajia patistelemassa, mutta oli kuulemma ok.

En tiedä, minkä ikäinen poikasi on. Mä olen ollut viime vuosina parikin kertaa isossa leikkauksessa ja molemmilla kerroilla mut nostettiin sängystä ylös kävelemään leikkauspäivän iltana jo  ennenkuin spinaalipuudutus oli edes kunnolla hävinnyt jaloista. Toki laskettiin heti istumaan sängylle, kun huomattiin, että jalat ei vielä kanna. Mutta seuraavana aamuna ylös ja kävelemään fysioterapeutin ohjauksessa  rappusiin (polven tekonivelleikkauksista kyse) ja seuraavana päivänä kotiin. Lääkkeitä tuotiin säännöllisesti ja kipulääkkeitäkin enemmän kuin ehdin pyytää. 

Sain myös joitakin vuosia sitten vakavan sairaskohtauksen ja olin kolme viikkoa sairaalassa. Mulla oli sekä tytär että poika (aikuisia molemmat) aina paikalla, mihin nyt vaan saikin omaiset tulla mukaan. He olivat suunniltaan huolesta, mutta kummallakaan ei ole lääketieteen eikä hoitotieteen osaamista. Ei heillä ollut mitään hajua siitä, mitä lääkkeitä olisin tarvinnut, mitä tutkimuksia tai toimenpiteitä mulle olisi pitänyt tehdä tai kuinka monta yksikköä verta mulle olisi pitänyt tiputtaa. Olen itse sairaanhoitaja ja luotan siihen, että kun mulle jotain sattuu, ammattilaiset osaavat hommansa paremmin kuin mun lapseni. Tosin nuorempi lapsistani harkitsee nyt opiskelua sairaanhoitajaksi tai ensihoitajaksi. 

Vierailija kirjoitti:

Moni täällä sanoo itse päättävänsä päivänsä. Samaa olen itsekin ajatellut. mutta onko se niin yksinkertaista? Itsemurha on yllättävän vaikea tehdä. Miksi nykyiset kyöhät ja yksinäiset jne. vanhukset eivät pistä itseään kylmäksi. Vai voittaako kuitenkin elämänhalu: kun edessä on pelkkä tyhjyys haluaa sinnitellä hinnalla millä hyvänsä.

Harvoinhan noista kirjoitellaan mutta muistelisin lukeneeni että itsemurhaan päätyy  pari sataa vanhusta vuosittain.  Samassa jutussa mainittiin myös että vanhukset ovat tuon itsemurhan suhteen nuorempia selvästi määrätietoisempia eli tekotapa valitaan siten että selviytymisen mahdollisuudet ovat heikot. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä luulen, että yhteiskunta tulee tässä asiassa muuttumaan. Meillä on jo nyt paljon vanhuksia, joista omaiset (vaikka heitä onkin) ei huolehdi. Tulee ehkä kokonaan uusi ammattiryhmä, eräänlaiset vanhusten edunvalvojat. Kansalainen voi tehdä tulevaisuudessa Omakannan kaltaisessa järjestelmässä jo hyväkuntoisena ilmoituksen  edunvalvojan tarpeesta tulevaisuutta varten (aivan kuten voi jo nyt tehdä sinne oman hoitotahtonsa). Palvelu saattaa olla yksityinen tai sitten ihan julkisen sektorinkin tuottama (tai molempia). Tietokannasta ajetaan ilmoituksen tekijöistä säännöllisin väliajoin raportti ja edunvalvontafirma ottaa yhteyttä kansalaiseeqn selvittääkseen tämän tilanteen ja palveluiden tarpeen. Jos kansalainen pärjää vielä ihan itsekin, seuraava yhteydenotto tapahtuu tietyn ajan päästä. Tieto on myös terveydenhuollossa saatavilla, jos vaikka saakin yllättäen aivoinfarkitin jo viiskymppisenä. Edunvalvojafirma tekee viranomaistaholla sen väännön, mitä nykyisin omaiset joutuvat kunnallisten palveluiden vuoksi tekemään. Edunvalvontafirman työntekijöillä tulee olemaan huomattavasti enemmän osaamista ja tietoa näistä asioista kuin omaisilla. Nykyinen Huoli-ilmoitus tulee myös kansalaisten tietoisuuteen entistä paremmin ja naapurit, ystävät tai muut ihmiset tulevat tekemään Huoli-ilmoituksia ja ilmoituksen tekemisestä lähtee automattisesti tieto myös edunvalvojafirmalle. Vähävaraiset saattavat saada palvelun julkiselta sektorilta tai sitten maksusitoumuksen kunnalta yksityyiselle. 

Ei tarvita mitään uutta ammattikuntaa. Kyllähän meillä on jo sosiaalipuolella ammettaja joissa tuohon on mahdollisuus. Enemmän kyse on siitä halutaako niin tehdä. Sen verran kyyninen itse ole että en oikein usko. Meillä on tällä hetkellä vanhuksia enemmän kuin koskaan ja enemmän kuin koskaan tulevaisuudessa tulee olemaan. Miksi sitä tahtotilaa lähimmäisyyteen olisi tulevaisuudessa yhtään sen enempää.

Mä taas uskon, koska bisnes on bisnestä. Yhä useampi ihminen on nykyisin työterveyshuollon piirissä ja muutenkin käyttää yksityistä terveydenhuoltoa. Jo muutaman vuosikymmenen aikana on ollut ihan tavallista ottaa lapsille jo raskausaikana vakuutus, jotta voi käyttää lasta aina tarpeen tullen yksityislääkärillä. Vakuutusyhtiötkin saattavat kiinnostua tällaisen edunvalvontatoiminnan perustamisesta. Uusi edunvalvontavakuutus, jota tarjotaan vaikkapa yli 45-vuotiaille.

Tämän päivän vanhukset ovat eläneet erilaisessa maailmassa. He ovat nuorina luottaneet siihen, että koulutus takaa työpaikan, valtion leipä on pitkä mutta kapea, sosiaaliturva toimii jne. Tämän päivän kolmekymppiset elävät ihan erilaisessa maailmassa. Sen vuoksi tämän päivän kolmekymppisten vanhuuskin tulee olemaan erilainen. On keksittävä uusia tapoja ratkaista ongelmia. 

On ihan selvää, että palvelut julkiselta sektorilta tulee vähenemään. Me, jotka pikkuhiljaa alamme lähestyä eläkeikää, olemme tiedostaneet asian pääsääntöisesti hyvin jo monta vuotta. Emme luota edes siihen, että eläkkeemme määrä tulisi olemaan se, jota nyt meille mainostetaan. Kymmenessä vuodessa ehditään vielä napsia meidänkin eläkkeitä pienemmäksi ja nostaa vielä eläkeikääkin. Pitää olla valmis maksamaan palveluista tai sitten jää ilman. Käänteinen asuntolaina on olemassa jo nyt ja silläkin rahalla voi ostaa palveluita. 

Bisnes on nimenomaan bisnestä. Vakuutusyhtiöille kelpaa varmasti rahat mutta vaativatko he hoitoa kun rahoja olisi käytettävä.

Nykyiset kolmikymppiset hoitavat vanhuspolitiikkaa nyt eivät sitten kun ovat itse kahdeksankymppisiä. Asenteet toki on ne jota he periyttävät jälkipolville ihan riippumatta siitä onko heillä omia lapsia vai ei. Kolmikymppisten kohdalla on kyse siitä miten kymmenen kahdenkymmenen vuoden kuluttua syntyvät tätä maata ja vanhuspolitiikkaa hoitaa.

Juuri näin. Tätä tarkoitinkin. Tämän päivän kolmekymppiset miettivät, hoidetaanko heidän vanhuutensa jotenkin toisin vai tekevätkö he lapsia siksi, että heidän lastensa elämäntehtävä on hoitaa vanhempansa. He tekevät päätöksen siitä, uskaltavatko heidän lapsensa tehdä aikanaan laåsia vai onko oletettavissa, että lasten sijasta pitääkin hoitaa vanhuksia. He päättävät, voivatko he tai heidän lapsensa muuttaa toiselle puolelle Suomea tai peräti lähteä hyvän työtarjouksen tai vaikka rakkauden perässä ulkomaille vai pitääkö heidän asua kenties vuosikymmeniä vanhempiensa lähellä, jotta voivat sitten auttaa omia vanhempiaan. He luovat yhteiskuntaa, jossa helsinkiläinen voi mennä naimisiin ivalolaisen kanssa ilman huolta siitä,  kumman vanhemmat aikanaan hoidetaan ja kumman jätetään hoitamatta. 

Ne 20 vuoden päästä syntyvät taas aikanaan itse päättävät. miten hoitavat omat vanhuksensa vai hoitavatko mitenkään. 

Vierailija kirjoitti:

Kukaan ei oikeasti halua olla lapseton. Lapsettomat vaikuttavat jotenkin tosi ilkeiltä ja katkerilta näissäkin kommenteissa. En tiedä mitään ihanampaa kuin oma tyttölapseni.

ihana äitini hakkasi ja piti nälässä..muutin kotoa 16 vuotiaana.

Olen vela..onko sulla jotain valittamista?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä luulen, että yhteiskunta tulee tässä asiassa muuttumaan. Meillä on jo nyt paljon vanhuksia, joista omaiset (vaikka heitä onkin) ei huolehdi. Tulee ehkä kokonaan uusi ammattiryhmä, eräänlaiset vanhusten edunvalvojat. Kansalainen voi tehdä tulevaisuudessa Omakannan kaltaisessa järjestelmässä jo hyväkuntoisena ilmoituksen  edunvalvojan tarpeesta tulevaisuutta varten (aivan kuten voi jo nyt tehdä sinne oman hoitotahtonsa). Palvelu saattaa olla yksityinen tai sitten ihan julkisen sektorinkin tuottama (tai molempia). Tietokannasta ajetaan ilmoituksen tekijöistä säännöllisin väliajoin raportti ja edunvalvontafirma ottaa yhteyttä kansalaiseeqn selvittääkseen tämän tilanteen ja palveluiden tarpeen. Jos kansalainen pärjää vielä ihan itsekin, seuraava yhteydenotto tapahtuu tietyn ajan päästä. Tieto on myös terveydenhuollossa saatavilla, jos vaikka saakin yllättäen aivoinfarkitin jo viiskymppisenä. Edunvalvojafirma tekee viranomaistaholla sen väännön, mitä nykyisin omaiset joutuvat kunnallisten palveluiden vuoksi tekemään. Edunvalvontafirman työntekijöillä tulee olemaan huomattavasti enemmän osaamista ja tietoa näistä asioista kuin omaisilla. Nykyinen Huoli-ilmoitus tulee myös kansalaisten tietoisuuteen entistä paremmin ja naapurit, ystävät tai muut ihmiset tulevat tekemään Huoli-ilmoituksia ja ilmoituksen tekemisestä lähtee automattisesti tieto myös edunvalvojafirmalle. Vähävaraiset saattavat saada palvelun julkiselta sektorilta tai sitten maksusitoumuksen kunnalta yksityyiselle. 

Ei tarvita mitään uutta ammattikuntaa. Kyllähän meillä on jo sosiaalipuolella ammettaja joissa tuohon on mahdollisuus. Enemmän kyse on siitä halutaako niin tehdä. Sen verran kyyninen itse ole että en oikein usko. Meillä on tällä hetkellä vanhuksia enemmän kuin koskaan ja enemmän kuin koskaan tulevaisuudessa tulee olemaan. Miksi sitä tahtotilaa lähimmäisyyteen olisi tulevaisuudessa yhtään sen enempää.

Mä taas uskon, koska bisnes on bisnestä. Yhä useampi ihminen on nykyisin työterveyshuollon piirissä ja muutenkin käyttää yksityistä terveydenhuoltoa. Jo muutaman vuosikymmenen aikana on ollut ihan tavallista ottaa lapsille jo raskausaikana vakuutus, jotta voi käyttää lasta aina tarpeen tullen yksityislääkärillä. Vakuutusyhtiötkin saattavat kiinnostua tällaisen edunvalvontatoiminnan perustamisesta. Uusi edunvalvontavakuutus, jota tarjotaan vaikkapa yli 45-vuotiaille.

Tämän päivän vanhukset ovat eläneet erilaisessa maailmassa. He ovat nuorina luottaneet siihen, että koulutus takaa työpaikan, valtion leipä on pitkä mutta kapea, sosiaaliturva toimii jne. Tämän päivän kolmekymppiset elävät ihan erilaisessa maailmassa. Sen vuoksi tämän päivän kolmekymppisten vanhuuskin tulee olemaan erilainen. On keksittävä uusia tapoja ratkaista ongelmia. 

On ihan selvää, että palvelut julkiselta sektorilta tulee vähenemään. Me, jotka pikkuhiljaa alamme lähestyä eläkeikää, olemme tiedostaneet asian pääsääntöisesti hyvin jo monta vuotta. Emme luota edes siihen, että eläkkeemme määrä tulisi olemaan se, jota nyt meille mainostetaan. Kymmenessä vuodessa ehditään vielä napsia meidänkin eläkkeitä pienemmäksi ja nostaa vielä eläkeikääkin. Pitää olla valmis maksamaan palveluista tai sitten jää ilman. Käänteinen asuntolaina on olemassa jo nyt ja silläkin rahalla voi ostaa palveluita. 

Bisnes on nimenomaan bisnestä. Vakuutusyhtiöille kelpaa varmasti rahat mutta vaativatko he hoitoa kun rahoja olisi käytettävä.

Nykyiset kolmikymppiset hoitavat vanhuspolitiikkaa nyt eivät sitten kun ovat itse kahdeksankymppisiä. Asenteet toki on ne jota he periyttävät jälkipolville ihan riippumatta siitä onko heillä omia lapsia vai ei. Kolmikymppisten kohdalla on kyse siitä miten kymmenen kahdenkymmenen vuoden kuluttua syntyvät tätä maata ja vanhuspolitiikkaa hoitaa.

Juuri näin. Tätä tarkoitinkin. Tämän päivän kolmekymppiset miettivät, hoidetaanko heidän vanhuutensa jotenkin toisin vai tekevätkö he lapsia siksi, että heidän lastensa elämäntehtävä on hoitaa vanhempansa. He tekevät päätöksen siitä, uskaltavatko heidän lapsensa tehdä aikanaan laåsia vai onko oletettavissa, että lasten sijasta pitääkin hoitaa vanhuksia. He päättävät, voivatko he tai heidän lapsensa muuttaa toiselle puolelle Suomea tai peräti lähteä hyvän työtarjouksen tai vaikka rakkauden perässä ulkomaille vai pitääkö heidän asua kenties vuosikymmeniä vanhempiensa lähellä, jotta voivat sitten auttaa omia vanhempiaan. He luovat yhteiskuntaa, jossa helsinkiläinen voi mennä naimisiin ivalolaisen kanssa ilman huolta siitä,  kumman vanhemmat aikanaan hoidetaan ja kumman jätetään hoitamatta. 

Ne 20 vuoden päästä syntyvät taas aikanaan itse päättävät. miten hoitavat omat vanhuksensa vai hoitavatko mitenkään. 

En ikinä muuttaisi ulkomaille pysyvästi (esim naimisiin), koska silloin vanhemmillani ei olisi ketään katsomassa hoitonsa perään.

Lapsilla on tärkeä tehtävä huolehtia siitä, että vanhemmat saavat asiaankuuluvaa hoitoa. Jollei vanhuksella ole ketään, hän on täysin heitteillä. Suuresta kaveripiiristä ei ole mitään apua, jos elää kovin vanhaksi.

Tokan poikaystäväni uskovainen isä kävi vähintään 4 kertaa viikossa dementoituneen äitinsä luona.

Syötti pesi hoiti. vaikka mummo oli hoitokodissa.

Kiltti hyvä mies , itse en kykenisi.ja olen ateisti vela.

joulu tulee kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kukaan ei oikeasti halua olla lapseton. Lapsettomat vaikuttavat jotenkin tosi ilkeiltä ja katkerilta näissäkin kommenteissa. En tiedä mitään ihanampaa kuin oma tyttölapseni.

ihana äitini hakkasi ja piti nälässä..muutin kotoa 16 vuotiaana.

Olen vela..onko sulla jotain valittamista?

Moni korjaa lapsuuttaan olemalla hyvä äiti omille lapsilleen. Traumaterapiaa.

Vierailija kirjoitti:

Tokan poikaystäväni uskovainen isä kävi vähintään 4 kertaa viikossa dementoituneen äitinsä luona.

Syötti pesi hoiti. vaikka mummo oli hoitokodissa.

Kiltti hyvä mies , itse en kykenisi.ja olen ateisti vela.

Ihana mies ❤️

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä luulen, että yhteiskunta tulee tässä asiassa muuttumaan. Meillä on jo nyt paljon vanhuksia, joista omaiset (vaikka heitä onkin) ei huolehdi. Tulee ehkä kokonaan uusi ammattiryhmä, eräänlaiset vanhusten edunvalvojat. Kansalainen voi tehdä tulevaisuudessa Omakannan kaltaisessa järjestelmässä jo hyväkuntoisena ilmoituksen  edunvalvojan tarpeesta tulevaisuutta varten (aivan kuten voi jo nyt tehdä sinne oman hoitotahtonsa). Palvelu saattaa olla yksityinen tai sitten ihan julkisen sektorinkin tuottama (tai molempia). Tietokannasta ajetaan ilmoituksen tekijöistä säännöllisin väliajoin raportti ja edunvalvontafirma ottaa yhteyttä kansalaiseeqn selvittääkseen tämän tilanteen ja palveluiden tarpeen. Jos kansalainen pärjää vielä ihan itsekin, seuraava yhteydenotto tapahtuu tietyn ajan päästä. Tieto on myös terveydenhuollossa saatavilla, jos vaikka saakin yllättäen aivoinfarkitin jo viiskymppisenä. Edunvalvojafirma tekee viranomaistaholla sen väännön, mitä nykyisin omaiset joutuvat kunnallisten palveluiden vuoksi tekemään. Edunvalvontafirman työntekijöillä tulee olemaan huomattavasti enemmän osaamista ja tietoa näistä asioista kuin omaisilla. Nykyinen Huoli-ilmoitus tulee myös kansalaisten tietoisuuteen entistä paremmin ja naapurit, ystävät tai muut ihmiset tulevat tekemään Huoli-ilmoituksia ja ilmoituksen tekemisestä lähtee automattisesti tieto myös edunvalvojafirmalle. Vähävaraiset saattavat saada palvelun julkiselta sektorilta tai sitten maksusitoumuksen kunnalta yksityyiselle. 

Ei tarvita mitään uutta ammattikuntaa. Kyllähän meillä on jo sosiaalipuolella ammettaja joissa tuohon on mahdollisuus. Enemmän kyse on siitä halutaako niin tehdä. Sen verran kyyninen itse ole että en oikein usko. Meillä on tällä hetkellä vanhuksia enemmän kuin koskaan ja enemmän kuin koskaan tulevaisuudessa tulee olemaan. Miksi sitä tahtotilaa lähimmäisyyteen olisi tulevaisuudessa yhtään sen enempää.

Mä taas uskon, koska bisnes on bisnestä. Yhä useampi ihminen on nykyisin työterveyshuollon piirissä ja muutenkin käyttää yksityistä terveydenhuoltoa. Jo muutaman vuosikymmenen aikana on ollut ihan tavallista ottaa lapsille jo raskausaikana vakuutus, jotta voi käyttää lasta aina tarpeen tullen yksityislääkärillä. Vakuutusyhtiötkin saattavat kiinnostua tällaisen edunvalvontatoiminnan perustamisesta. Uusi edunvalvontavakuutus, jota tarjotaan vaikkapa yli 45-vuotiaille.

Tämän päivän vanhukset ovat eläneet erilaisessa maailmassa. He ovat nuorina luottaneet siihen, että koulutus takaa työpaikan, valtion leipä on pitkä mutta kapea, sosiaaliturva toimii jne. Tämän päivän kolmekymppiset elävät ihan erilaisessa maailmassa. Sen vuoksi tämän päivän kolmekymppisten vanhuuskin tulee olemaan erilainen. On keksittävä uusia tapoja ratkaista ongelmia. 

On ihan selvää, että palvelut julkiselta sektorilta tulee vähenemään. Me, jotka pikkuhiljaa alamme lähestyä eläkeikää, olemme tiedostaneet asian pääsääntöisesti hyvin jo monta vuotta. Emme luota edes siihen, että eläkkeemme määrä tulisi olemaan se, jota nyt meille mainostetaan. Kymmenessä vuodessa ehditään vielä napsia meidänkin eläkkeitä pienemmäksi ja nostaa vielä eläkeikääkin. Pitää olla valmis maksamaan palveluista tai sitten jää ilman. Käänteinen asuntolaina on olemassa jo nyt ja silläkin rahalla voi ostaa palveluita. 

Bisnes on nimenomaan bisnestä. Vakuutusyhtiöille kelpaa varmasti rahat mutta vaativatko he hoitoa kun rahoja olisi käytettävä.

Nykyiset kolmikymppiset hoitavat vanhuspolitiikkaa nyt eivät sitten kun ovat itse kahdeksankymppisiä. Asenteet toki on ne jota he periyttävät jälkipolville ihan riippumatta siitä onko heillä omia lapsia vai ei. Kolmikymppisten kohdalla on kyse siitä miten kymmenen kahdenkymmenen vuoden kuluttua syntyvät tätä maata ja vanhuspolitiikkaa hoitaa.

Juuri näin. Tätä tarkoitinkin. Tämän päivän kolmekymppiset miettivät, hoidetaanko heidän vanhuutensa jotenkin toisin vai tekevätkö he lapsia siksi, että heidän lastensa elämäntehtävä on hoitaa vanhempansa. He tekevät päätöksen siitä, uskaltavatko heidän lapsensa tehdä aikanaan laåsia vai onko oletettavissa, että lasten sijasta pitääkin hoitaa vanhuksia. He päättävät, voivatko he tai heidän lapsensa muuttaa toiselle puolelle Suomea tai peräti lähteä hyvän työtarjouksen tai vaikka rakkauden perässä ulkomaille vai pitääkö heidän asua kenties vuosikymmeniä vanhempiensa lähellä, jotta voivat sitten auttaa omia vanhempiaan. He luovat yhteiskuntaa, jossa helsinkiläinen voi mennä naimisiin ivalolaisen kanssa ilman huolta siitä,  kumman vanhemmat aikanaan hoidetaan ja kumman jätetään hoitamatta. 

Ne 20 vuoden päästä syntyvät taas aikanaan itse päättävät. miten hoitavat omat vanhuksensa vai hoitavatko mitenkään. 

En ikinä muuttaisi ulkomaille pysyvästi (esim naimisiin), koska silloin vanhemmillani ei olisi ketään katsomassa hoitonsa perään.

Lapsilla on tärkeä tehtävä huolehtia siitä, että vanhemmat saavat asiaankuuluvaa hoitoa. Jollei vanhuksella ole ketään, hän on täysin heitteillä. Suuresta kaveripiiristä ei ole mitään apua, jos elää kovin vanhaksi.

pitääkö ku.sipää pahoinpielijä mutsikin hoitaa..tekopy.hä.i.diootti

Vierailija kirjoitti:

joulu tulee kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kukaan ei oikeasti halua olla lapseton. Lapsettomat vaikuttavat jotenkin tosi ilkeiltä ja katkerilta näissäkin kommenteissa. En tiedä mitään ihanampaa kuin oma tyttölapseni.

ihana äitini hakkasi ja piti nälässä..muutin kotoa 16 vuotiaana.

Olen vela..onko sulla jotain valittamista?

Moni korjaa lapsuuttaan olemalla hyvä äiti omille lapsilleen. Traumaterapiaa.

Sitäkös se onkin lasten teko..terapiaa??

HUUTONAURUA

Mulla p.askat vanhemmat ja yksinäinen vanhuus pa.skat vaipoissa.

pitää olla realisti...ansaitsinko tämän

jeesus ..joulupukki? Selittäkää

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näin kotihoidossa työskentelevänä sanon vaan, että kyllä paremmin ovat asiat sellaisilla vanhuksilla, joilla on lähiomaisia hoitamassa asiat. Ei se aina lapset ole, monella on vaikka nuorempi sisarus. Vaikka asuisi kaukanakin, se että joku vanhuksen oikeasti tunteva vahtii tilannetta kyllä tekee ison eron.

Tämä ei ole kannanotto lapsettomuusasiaan vaan siihen, kun täällä moni väittää, että yhtä hyvin asiat hoidetaan vaikkei olisi ketään huolehtimassa. Ei se valitettavasti niin mene, paitsi paperilla ehkä.

Sama ilmiö kuin esimerkiksi sairaaloissa. Parempaa hoitoa saa, jos joku lähiomainen vahtii ja kyselee ja vaatii.

Esimerkiksi oma poikani oli juuri leikkauksessa. Hänelle mm unohdettiin tuoda ajallaan lääkkeet, kukaan ei katsonut että nousi sängystä edes välillä jaloittelemaan jne. Itse piti kaikki tällainen huolehtia. Naapurisängyssä oli nuori, jolla ei olleet vanhemmat paikalla koko ajan. Aika lailla sai yksin olla, lääkärikierrolla kysyttiin oliko esimerkiksi käynyt yhtään kävelemässä. No ei ollut, määrättiin hoitaja auttamaan. Kertaakaan ei kukaan tullut häntä kävelyttämään ennenkuin vanhemmat sitten tulivat katsomaan. Itse pari kertaa kyselin pojalta haluaisiko että käyn hoitajia patistelemassa, mutta oli kuulemma ok.

En tiedä, minkä ikäinen poikasi on. Mä olen ollut viime vuosina parikin kertaa isossa leikkauksessa ja molemmilla kerroilla mut nostettiin sängystä ylös kävelemään leikkauspäivän iltana jo  ennenkuin spinaalipuudutus oli edes kunnolla hävinnyt jaloista. Toki laskettiin heti istumaan sängylle, kun huomattiin, että jalat ei vielä kanna. Mutta seuraavana aamuna ylös ja kävelemään fysioterapeutin ohjauksessa  rappusiin (polven tekonivelleikkauksista kyse) ja seuraavana päivänä kotiin. Lääkkeitä tuotiin säännöllisesti ja kipulääkkeitäkin enemmän kuin ehdin pyytää. 

Sain myös joitakin vuosia sitten vakavan sairaskohtauksen ja olin kolme viikkoa sairaalassa. Mulla oli sekä tytär että poika (aikuisia molemmat) aina paikalla, mihin nyt vaan saikin omaiset tulla mukaan. He olivat suunniltaan huolesta, mutta kummallakaan ei ole lääketieteen eikä hoitotieteen osaamista. Ei heillä ollut mitään hajua siitä, mitä lääkkeitä olisin tarvinnut, mitä tutkimuksia tai toimenpiteitä mulle olisi pitänyt tehdä tai kuinka monta yksikköä verta mulle olisi pitänyt tiputtaa. Olen itse sairaanhoitaja ja luotan siihen, että kun mulle jotain sattuu, ammattilaiset osaavat hommansa paremmin kuin mun lapseni. Tosin nuorempi lapsistani harkitsee nyt opiskelua sairaanhoitajaksi tai ensihoitajaksi. 

Kaverini on joutunut jo 3 kertaa pyytämään vanhemmilleen hoitoa, jota muuten ei olisi annettu. Kerran äidilleen ja 2 kertaa isälleen.

Ei kukaan...huudan osastolla:äääyyäääyuuää...hak kaan päätäni tyynyyn ja kusen housuuni

Ap:n vihjailuista huolimatta en aio tehdä lapsia. Hoitakoon kuka tahansa tai olkoon hoitamatta, en tee lapsia. Tulikohan tämä nyt selväksi, ettei taas parin viikon päästä tarvitse aloittaa uutta lapsettomien haukkuma/syyllistämisketjua?

Olen toisen dementikkovanhuksen kanssa samassa huoneessa.

kusiset vaipat haisee.

huudamme: äääääätahdonkotiin...äääääääää..ääääääää

Ketään ei kiinnosta vanhat pahaltahaisevat kurpat, paitsi itsepäisyyspäivänä ja jouluna.

Joka muuta väittää valehtelee

Yääää...prööööthhh pas.ka tulee housuun..yyyäääähhhh....minä se käytin adidaksen vaatteita nuorena..pieru

Lapsellisilta (olen itsekin sellainen) haluaisin kysyä muutaman asian

- kuinka pitkä etäisyys kodistasi on vanhempiensi kotiin?

- jos vanhempasi soittaa sinulle klo 03 aamuyöllä kivuissaan, montako minuuttia sinulta menee vanhempasi luokse?

- jos asut kauempana vanhemmistasi, millainen osaaminen sinulla on pelkästään puhelimessa juttelun perusteella arvioida, tarvitseeko vanhempasi nyt ambulanssin vai meneekö ohi kotikonstein tai käyttäen niitä lääkkeitä, joita vanhemmallesi on määrätty? 

- millainen työ sinulla on? Voitko lähteä töistäsi välittömästi, kun vanhempasi tarvitsee pikaisesti apuasi? Esim kaaduttuaan kotona eikä pääse omin (tai edes puolisoinsa) avuin ylös?

- onko työpaikkasi ylipäätään niin joustava, että voit olla vanhempasi mukana niin lääkärikäynneillä kuin erilaisissa tutkimuksissakin?

- oletko todellakin aina valmis pomppaamaan kesken unien mihin tahansa aikaan vuorokaudesta ja lähtemään apuun?

- jos sinulla on puoliso, onko puolisosikin valmis tähän?

- oletko valmis ottamaan äitisi, isäsi, anoppisi tai appesi teille asumaan tai muuttamaan heidän luokseen? Mitä puolisosi sanoo asiasta? 

- uskotko olevasi vanhempiesi loppuun asti siinä kunnossa, että pystyt auttamaan? Että et saa syöpää tai jotain muuta? 

- onko sulla ketään, jolle voit purkaa omaa väsymistäsi?

Kun omat vanhemmat ovat vielä reippaita ja hyväkuntoisia, on helppoa kuvitella olevansa aikanaan avuksi. Se on kaunis ajatus ja sellainen ajatus onkin usein vanhempiaan rakastavilla lapsilla. Todellisuus - sitten aikanaan - voikin osoittautua paljon vaikeammaksi. Mulla on sentään taustalla aiempi sairaanhoitajan koulutus, mutta just pari viikkoa sitten olin aivan lopussa. Äidistäni oli tehty sairaalassa DNR-päätös ja mun piti kertoa asista niin isälleni kuin kaikille muillekin läheisille. Ja ottaa vastaan ne tunteet, mitä tuo elvytyskielto muissa aiheutti. Olen ollut itsekin sairaana, mutta silti leikkauksen hälkeen kyynärsauvojen kanssa kulkien raahannut ruokaostoksia vanhemmilleni. Ei se mitään herkkua ole. Ei mitään suloista ja kaunista kyyneleet silmissä ja kovissa kivuissa kantaa painavia ostoksia. 

Omat vanhempani ovat aina pitäneet itsestäänselvänä, että minä hoidan. Koska olen sairaanhoitaja. No en ole ollut enää moneen vuosikymmeneen, koska oma terveys esti hoitsunhommat. Olen pyrkinyt järjestämään kaiken siten, että voin kipittää (ja monet kerrat olen kipittänytkin) vanhempieni luokse arvioimaan tilanteen. Koska olen aina ollut suvun vahva, mulla ei ole ketään, jolle voisin edes mainita omasta väsymyksestäni. On vain kestettävä....joko siihen asti, että vanhempani kuolevat tai siihen asti, että kuolen itse. Rakastan vanhempiani ja mielelläni heitä autan, mutta ei tämä ole mitään kivamukavaa oman sädekehän kiillotusta vaan joskus uupumisrajoillekin vetävää  rankkaa työtä. 

Vierailija kirjoitti:

Lapsellisilta (olen itsekin sellainen) haluaisin kysyä muutaman asian

- kuinka pitkä etäisyys kodistasi on vanhempiensi kotiin?

- jos vanhempasi soittaa sinulle klo 03 aamuyöllä kivuissaan, montako minuuttia sinulta menee vanhempasi luokse?

- jos asut kauempana vanhemmistasi, millainen osaaminen sinulla on pelkästään puhelimessa juttelun perusteella arvioida, tarvitseeko vanhempasi nyt ambulanssin vai meneekö ohi kotikonstein tai käyttäen niitä lääkkeitä, joita vanhemmallesi on määrätty? 

- millainen työ sinulla on? Voitko lähteä töistäsi välittömästi, kun vanhempasi tarvitsee pikaisesti apuasi? Esim kaaduttuaan kotona eikä pääse omin (tai edes puolisoinsa) avuin ylös?

- onko työpaikkasi ylipäätään niin joustava, että voit olla vanhempasi mukana niin lääkärikäynneillä kuin erilaisissa tutkimuksissakin?

- oletko todellakin aina valmis pomppaamaan kesken unien mihin tahansa aikaan vuorokaudesta ja lähtemään apuun?

- jos sinulla on puoliso, onko puolisosikin valmis tähän?

- oletko valmis ottamaan äitisi, isäsi, anoppisi tai appesi teille asumaan tai muuttamaan heidän luokseen? Mitä puolisosi sanoo asiasta? 

- uskotko olevasi vanhempiesi loppuun asti siinä kunnossa, että pystyt auttamaan? Että et saa syöpää tai jotain muuta? 

- onko sulla ketään, jolle voit purkaa omaa väsymistäsi?

Kun omat vanhemmat ovat vielä reippaita ja hyväkuntoisia, on helppoa kuvitella olevansa aikanaan avuksi. Se on kaunis ajatus ja sellainen ajatus onkin usein vanhempiaan rakastavilla lapsilla. Todellisuus - sitten aikanaan - voikin osoittautua paljon vaikeammaksi. Mulla on sentään taustalla aiempi sairaanhoitajan koulutus, mutta just pari viikkoa sitten olin aivan lopussa. Äidistäni oli tehty sairaalassa DNR-päätös ja mun piti kertoa asista niin isälleni kuin kaikille muillekin läheisille. Ja ottaa vastaan ne tunteet, mitä tuo elvytyskielto muissa aiheutti. Olen ollut itsekin sairaana, mutta silti leikkauksen hälkeen kyynärsauvojen kanssa kulkien raahannut ruokaostoksia vanhemmilleni. Ei se mitään herkkua ole. Ei mitään suloista ja kaunista kyyneleet silmissä ja kovissa kivuissa kantaa painavia ostoksia. 

Omat vanhempani ovat aina pitäneet itsestäänselvänä, että minä hoidan. Koska olen sairaanhoitaja. No en ole ollut enää moneen vuosikymmeneen, koska oma terveys esti hoitsunhommat. Olen pyrkinyt järjestämään kaiken siten, että voin kipittää (ja monet kerrat olen kipittänytkin) vanhempieni luokse arvioimaan tilanteen. Koska olen aina ollut suvun vahva, mulla ei ole ketään, jolle voisin edes mainita omasta väsymyksestäni. On vain kestettävä....joko siihen asti, että vanhempani kuolevat tai siihen asti, että kuolen itse. Rakastan vanhempiani ja mielelläni heitä autan, mutta ei tämä ole mitään kivamukavaa oman sädekehän kiillotusta vaan joskus uupumisrajoillekin vetävää  rankkaa työtä. 

 

Pitikö äitisi sinua nälässä? löikö välillä?