Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Onko teillä ollut haastavia/käytöshäiriöisiä koiria? Mitä teitte?
05.12.2019 |
Uteliaisuudesta. Kouluttajan kanssa jutellessa käy aina ilmi, että ihmisillä on tooooosi vaikeitakin koiria kotonaan (ihan siis vaarallisiakin), mutta tuntuu muutoin elämässä, että harvoin kuulee siitä, että jonkun koira on purrut tai muuta vastaavaa. Ehkä siitä ei kehdata puhua? Nyt voi anonyymisti ainakin jakaa.
Itselläni on erittäin haastava vahvaviettinen nuori uroskoira, jonka kanssa on tehty ja tehdään edelleen hartiavoimin töitä. Tosi palkitsevaa, mutta ei tämä "perusperhekoiraksi" tituulerattu pystykorvapaimen todellakaan sopisi kotiin, jossa sen kanssa ei voitaisi käyttää ja _osattaisi_ käyttää aikaa ja treeniä sen viettien harjoitteluun ja kontrollin opettelemiseen. Esim. lapsiperhe, toinen koira, ei vapaanapitomahdollisuuksia luonnossa, tms. Myönnän ihan suoraan, että oma koirani olisi mahdollisesti vaarallinen toisessa perheessä. Ainakin jos se pentuna olisi päätynyt perheeseen, jossa sitä oltaisiin vaikka koulutettu fyysisin keinoin. Koirani ei siihen mukaudu, mutta huolestuttaa lukea netistä koiran ongelmakäytöksestä, kun 90% vastauksista on sarjaa "näytä sille että oot pomo, ota luu suusta mukisematta jos se murisee" jne. Useimmilla on käynyt näissä tapauksissa kuitenkin tuuri, että koira on luonteeltaan sellainen, että se lopulta luopuu tilanteessa eikä käy päälle kuten oma koirani tekisi, jos näin oltaisiin menetelty.
Harmittaa välillä kuulla esim. lapsiperheissä olevista koirista, joilla esiintyy aggressioita, sillä se on tosi vaikea tilanne kaikille.
Kommentit (70)
Vierailija kirjoitti:
treffit kirjoitti:
Mulla oli rottweilerin ja saksanpaimenkoiran sekoitus, 16-viikkoisena tuli meille kotiin perheesta, joka oli laiminlyonyt sen taysin. Myivat sita netissa ja kun mentiin hakemaan 50 eurolla, huoneen nurkassa kyyristeli pelokas, epasosiaalinen koira jolla nakyi kylkiluut ovelle asti. Perheessa oli kolme alle kouluikaista lasta ja melu oli sen mukainen. Tiedettiin etta ongelmia tulee, mutta ei vaan voitu jattaa sita sinne. :(
Itki ilosta aaneen kun ekan kerran annoin uunipuuroa ja paistettua jauhelihaa sekaan, oli saanut vain kuivia raksuja kerran (!!) paivassa siihen asti. Lihotin kaverin normaalikuntoon.
Koirasta tuli tottelevainen, kelpo vahti ja ihan kiva kaverikin, mutta pelkopurija oli lopun elamaansa ja puri ihan surutta myos minua useammankin kerran (jos esimerkiksi yritin ottaa myrkyllista tammenterhoa pois suusta, oli sormet verilla sen jalkeen).
Toisten koirien kanssa ei parjannyt koskaan (tosin tama saattoi olla mun vika kun en sosiaalistanut kunnolla) vaan oli remmirahisija.
Loppuun asti pidettiin, varoitettiin vieraita ja lasten vierailujen aikaan laitettiin joko ulos tai toiseen huoneeseen (ei luotettu lasten kanssa).
Piikin sai kun 10-vuotiaana lonkat pettivat, rustokudos oli kadonnut ja kaverilla oli vaikeuksia kannatella takapaataan. Ei alettu enaa sarkylaakkeiden kanssa temppuilemaan, katsottiin etta armollisempaa antaa nukkua pois.
Rehellisesti: ei ole ikava. Pelkasin sita vahan, aina.
Ymmärrän täysin. Koiran luonne muodostuu jo niin vahvasti sen pikkupentuajan vaikutteista (eli ennen kuin haitte sen). Pelkoaggressiivisen kanssa on vaikea olla oikeastaan koskaan rento ja se on tosi vaikeaa.
Kiitos ymmarryksestasi, huomaan etta sulla on kokemusta aiheesta. Ja just nimenomaan tuo rentous puuttui varsinkin kun tiesi etta tulossa on ns. vaikea tilanne. Pitaisi olla luonnollinen mutta vaikeaahan se on, kun on satavarma etta toinen kohta puree...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eroahdistuskoira oli meillä. Muutto sai aikaan ahdistuksen kahden vuoden iässä. Lääkityksellä hoidettiin kuntoon. Toisen kerran minä muutin kotoa pois. Ahdistus yksin ollessa lisääntyi, kun ex ei viitsinyt lenkityttää koiraa. Yritin ottaa koiran luokseni ja entistä lääkitys yritettiin, mutta oireet paheni. Töissä minun oli pakko käydä ja mikään muu seura ei auttanut kuin minä tai ex. Lasten kanssa ollessakin ulvoi ja käveli levottomasti koko ajan. Lopetus tuli kuukautta ennen 10 vuoden ikää.
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli isokokoinen, vähän riistaviettinen uroskoira. Ajateltiin ulkoilukaveriksi, koska olemme miehen aktiivisia ulkoilmaihmisiä ja koiria on molemmilla ollut lapsuudenkodeissaan, joten emme olleet kokemattomia.
Koira oli jo pentuna jotenkin vähän outo, provosoiva ja ylikiihkeä. Tehtiin ihan valtavasti töitä sen kanssa, pyrittiin johdonmukaisuuteen, luotettavaan johtamiseen, tehtiin harjoituksia, ulkoiltiin paljon jotta koiralle ei tulisi tylsää jne. Siltikin koira teki tahallaan asioita, jotka tiesi kielletyiksi saadakseen huomiota (annoimme kyllä positiivista huomiota aina kun oli aihetta, mutta mikään ei riittänyt) ja oli hyvin konfliktinhakuinen. Jos ei muuta, niin alkoi yhtäkkiä tuijottamaan meitä sellaisella kiilusilmäkatseella ja haukkumaan meille.
Ulkona kävi toisten koirien kimppuun, jos haistoi koiran niin lähti oikein vetämään jäljille ja "jahtasi" muita käydäkseen suoraan kimppuun. Ei siis puolustanut itseään tai provosoitunut, vaan halusi hyökätä heti kun sai toisesta koirasta hajun.
Karkaili myös, oppi avaamaan ulko-oven ja paineli siitä pihalle, piti alkaa pitämään ovea lukossa vaikka oltiin kotona.
Ei ollut koskaan ihmisille vaarallinen, mutta oli pelottava ja lopulta päädyimme lopettamaan koiran, koska jokainen päivä oli yhtä taistelua eikä se vielä 4-vuotiaanakaan ollut rauhoittunut yhtään. Olemme puhuneet asiasta paljon ja jutelleet kokeneiden koiraihmisten kanssa ja vaikka tunnen yhä syyllisyyttä, uskon että koirassa oli jokin synnynnäinen "vika", eikä se vain soveltunut lemmiksiksi. Tuntui kuin olisimme pitäneet kattomme alla villieläintä. Seuraavaksi otimme pienemmän suomenlapinkoirauroksen ja kaikki on sujunut hyvin.
Kaikki kuulostaa tutulta paitsi tuo muiden koirien kimppuun käyminen tai karkailu. Kuulostaa erittäin vahvaviettiseltä koiralta, joka tuskin olisikaan soveltunut normaaliin kotiin. Monet pystykorvarodut ilmentää tällaisia piirteitä ja ovat alkukantaisia, joten ne saattavatkin käyttäytyä villieläinten tavoin.
En tietenkään tiedä näin kertomuksen perusteella miten paha tilanne on ollut, mutta ehkä koiran olisi voinut sijoittaa johonkin todella osaavaan kotiin, mutta niitä ei kuitenkaan riitä kaikille tietenkään.
ap
treffit kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
treffit kirjoitti:
Mulla oli rottweilerin ja saksanpaimenkoiran sekoitus, 16-viikkoisena tuli meille kotiin perheesta, joka oli laiminlyonyt sen taysin. Myivat sita netissa ja kun mentiin hakemaan 50 eurolla, huoneen nurkassa kyyristeli pelokas, epasosiaalinen koira jolla nakyi kylkiluut ovelle asti. Perheessa oli kolme alle kouluikaista lasta ja melu oli sen mukainen. Tiedettiin etta ongelmia tulee, mutta ei vaan voitu jattaa sita sinne. :(
Itki ilosta aaneen kun ekan kerran annoin uunipuuroa ja paistettua jauhelihaa sekaan, oli saanut vain kuivia raksuja kerran (!!) paivassa siihen asti. Lihotin kaverin normaalikuntoon.
Koirasta tuli tottelevainen, kelpo vahti ja ihan kiva kaverikin, mutta pelkopurija oli lopun elamaansa ja puri ihan surutta myos minua useammankin kerran (jos esimerkiksi yritin ottaa myrkyllista tammenterhoa pois suusta, oli sormet verilla sen jalkeen).
Toisten koirien kanssa ei parjannyt koskaan (tosin tama saattoi olla mun vika kun en sosiaalistanut kunnolla) vaan oli remmirahisija.
Loppuun asti pidettiin, varoitettiin vieraita ja lasten vierailujen aikaan laitettiin joko ulos tai toiseen huoneeseen (ei luotettu lasten kanssa).
Piikin sai kun 10-vuotiaana lonkat pettivat, rustokudos oli kadonnut ja kaverilla oli vaikeuksia kannatella takapaataan. Ei alettu enaa sarkylaakkeiden kanssa temppuilemaan, katsottiin etta armollisempaa antaa nukkua pois.
Rehellisesti: ei ole ikava. Pelkasin sita vahan, aina.
Ymmärrän täysin. Koiran luonne muodostuu jo niin vahvasti sen pikkupentuajan vaikutteista (eli ennen kuin haitte sen). Pelkoaggressiivisen kanssa on vaikea olla oikeastaan koskaan rento ja se on tosi vaikeaa.
Kiitos ymmarryksestasi, huomaan etta sulla on kokemusta aiheesta. Ja just nimenomaan tuo rentous puuttui varsinkin kun tiesi etta tulossa on ns. vaikea tilanne. Pitaisi olla luonnollinen mutta vaikeaahan se on, kun on satavarma etta toinen kohta puree...
Tiedän erittäin hyvin. Aika harvassa on ne, ketkä olisivat tuollaisen koiran kanssa jaksaneet sen koko elinikää. Pelkoaggressiivisuus on mielestäni se ehkä hankalin "ongelmakäytös", koska koira tuskin koskaan oppii siitä eroon (hermorakenne, pentuajan pahoinpitely jne) ja se varoittamaton aggressio on aina tavallaan läsnä. En itsekään pitäisi koiraa, joka purisi usein ja paljon.
Vierailija kirjoitti:
Eroahdistuskoira oli meillä. Muutto sai aikaan ahdistuksen kahden vuoden iässä. Lääkityksellä hoidettiin kuntoon. Toisen kerran minä muutin kotoa pois. Ahdistus yksin ollessa lisääntyi, kun ex ei viitsinyt lenkityttää koiraa. Yritin ottaa koiran luokseni ja entistä lääkitys yritettiin, mutta oireet paheni. Töissä minun oli pakko käydä ja mikään muu seura ei auttanut kuin minä tai ex. Lasten kanssa ollessakin ulvoi ja käveli levottomasti koko ajan. Lopetus tuli kuukautta ennen 10 vuoden ikää.
Eroahdistus on surullinen ongelma. Se on myös aika yleinen, mutta harvoin siitä kuulee normaalissa elämässä. Koiranne sai elää kuitenkin pitkän elämän :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koirani oli pentuaikana kuin toinen työpaikka, niin vaativa se oli. Oli yhtä h*lvettiä sen koulutusrumban kanssa ensimmäiset 2 vuotta. Sen jälkeen rauhottui hieman, mutta vieläkään ei voi sen kanssa lenkkeillä rennosti tai rauhassa. Kyseessä paimenkoira ja uros. Sillä tuntuu olevan ihan adhd-aivot jotka käy tuhat lasissa 24/7 eikä todellakaan ole luonnostaan myöskään kiltti, vaan uhmaa vieläkin. Noh, ehkä jokin päivä.
En kehdannut koskaan mennä koirakouluun sen kanssa, koska se olisi vain pilannut tunnin kaikilta muilta.
Vierailija kirjoitti:
Pakko oli lopettaa kolmevuotiaana, kouluttajatkin nosti kädet pystyyn sen kanssa. Jopa se "paras" joka nettisivullaan mainosti että kaikki on onnistunut mutta yhden omistajat eivät alkaneet maksaa - muuten olisi kyllä senkin kouluttanut kuntoon. Joopa joo. Olis pitäny maksaa taas omaisuus koirasta, jonka terveysongelmat magneettikuvauksineen oli maksaneet jo varmaan tuplasti ostohinnan.
Mikä oli pahin ongelma?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vika narun toisessa päässä
Katse peiliin
Sama kuin lasten kanssa
Vierailija kirjoitti:
Vika narun toisessa päässä
Katse peiliin
Sama kuin lasten kanssa
Juuh. Koiria on myös äärimmäisen erilaisia, osa jo geneettisiltä ominaisuuksiltaan, ettei niitä ihan tuosta vain narun päässä kouluteta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On, pieni remmiräyhä arka "helppo" seura- ja harrastuskoira, joka on hyvin reaktiivinen ja voimakasviettinen. Olisi kouluttajankin mukaan todella hyvä agi- tai muu harrastuskoira, jos pää vain kestäisi muita koiria ja impulssihallintaa saataisiin paremmaksi.
Ekat puoli vuotta -vuosi meni erittäin hyvin, käytiin monenlaiset pentu- ja sosiaalistamiskurssit, pentuleikkikoulut, kuljettiin junassa, harrastettiin pentuagia ym. Sitten alkoi vähitellen kaikkien vastaantulijoiden jännittäminen ja räksyttäminen ja riekkuminen - autot, pyörät, kävelijät, juoksijat, lastenvaunut, skuuttailijat ja etenkin toiset koirat. (Muita reaktioita on saatu koulutuksella paremmin haltuun, toiset koirat on edelleen hyvin haastavia.) Harrastuksissa ja koulutuksissa kaikki huomio siirtyi vähitellen muihin koiriin. Reaktio on epämääräinen uteliaisuus-ylisosiaalisuus-pelko-aggressio kombinaatio, josta ei oikein ota aina selvää. Toisaalta kaikki kiinnostaa aivan ylipaljon mutta samaan aikaan pelottaa ja turhauttaa. Koira hyökkii hihna tiukalla, haukkuu ja riehuu mutta jos olisi irti, menisi 2-3m päähän haukkumaan mutta ei koske eikä mene ihan lähelle. Jos toinen koira tulee lähelle, kääntyy herkästi selälleen ja jopa päästää pissat alleen eli on todella arka ja alistuva.
Meillä on aiemmin ollut kaksi koiraa ja niiden kanssa pärjättiin hyvin, paljon vähemmillä tiedoilla ja taidoilla, kuin mitä nyt on joutunut hankkimaan... eli ei ole edes meille se eka koira, joka pilattu kokemattomien omistajien takia...
Luulen, että meillä syynä on mm. a) pentu on sijoituskoiran pentu ja emä on ollut kasvattajalla hoidossa lopputiineyden, synnytyksen ja pentuajan ja stressi näkyy myös pennuissa. B) koiralla on hyvin reaktiivinen hermorakenne. Se on älykäs ja hyvin helposti turhautuva ja tekee omia (vääriä) päätöksiä, miten tilanteessa toimitaan. C). Sillä on pari huonoa kokemusta, kun samat kaksi irtokoiraa jahtasivat sitä metsälenkillä (myös oma koira oli silloin irti) ja koki varmaan pelkoa ja hätää enkä päässyt sitä heti suojelemaan. Tämä tapahtui juuri n. alle vuoden iässä. D) koira on oikeasti arka, arempi kuin aluksi luulin ja tulkitsin. Olen yrittänyt sosiaalistaa sitä liikaa tai liian voimakkaasti, vienyt sitä liian vaativiin tilanteisiin ja paikkoihin enkä ole osannut antaa sille aikaa ja turvaa riittävästi. Silloin se on oppinut, että paras tapa puolustautua stressaavassa paikassa on rähjääminen. Vaikka se hyökkii ja haukkuu ja rähisee hihnassa, se on oikeasti aivan kynnysmatto ja kääntyy selälleen ja pissaa alleen, jos toinen isompi koira oikeasti tulee ihan lähelle. Tuttujen koirakaverien kanssa se osaa olla aivan nätisti, on fiksuin porukasta, osaa leikkiä ja alistuu ja väistää ja antaa tilaa, ei yritä koskaan pomottaa tai ärsyttää ketään.
Mutta joo....huoh, on näitä vaikeita koiria. Rakas se on mutta kovin haasteellinen. Onneksi on pieni, niin sen tarvittaessa nappaa kainaloon ja kävelee pois vaikeasta tilanteesta. Mutta ei tullut siis sitä kivaa ja helppoa lenkki- ja harrastuskaveria, jota odotin.
Näin pienen aran ja pelosta rähisevän koiran kanssa ärsyttää välillä, kun se perusasenne on aina, että juu, ei ole viitsitty taas pikkufifiä kouluttaa.... Kunpa tietäisivät, mikä määrä aikaa, työtä ja rahaa on mennyt tähän asti.
Nykyään näkee ihan liikaa vaativia rotuja ihmisillä lemmikkeinä. Itse tein ihan saman virheen (malinois) ja koira ei onneksi muuten ole vaaraksi mutta se on ihan järkyttävä remmirähjääjä. Oon oikeastaan luovuttanut sen kanssa jo koko homman suhteen, se on pian 5-vuotias ja haluaa m u rhata joka ikisen vastaantulevan koiran. Häpeän sitä joka lenkillä, mutta ihan sama se on naksutella ja nameja heitellä tai lelua kun koiraa ei kiinnosta yhtään mikään muu kuin muut koirat ja rähjääminen. Oon jo luovuttanu sen kanssa jos ollaan rehellisiä. Inhoan vaan yli kaiken sitä kun pitää lähteä lenkille ja alkaa jo ahdistamaan kun takin pukee päälle. Pentuna koira purki tuota minuun ja kävi kiinni useamman kerran reiteen ohitustilanteissa. Nykyään pyrin vain kiertämään muut koirat sen verta kaukaa, ettei se kiihdy niin paljoa. Harmittaa ja masentaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On, pieni remmiräyhä arka "helppo" seura- ja harrastuskoira, joka on hyvin reaktiivinen ja voimakasviettinen. Olisi kouluttajankin mukaan todella hyvä agi- tai muu harrastuskoira, jos pää vain kestäisi muita koiria ja impulssihallintaa saataisiin paremmaksi.
Ekat puoli vuotta -vuosi meni erittäin hyvin, käytiin monenlaiset pentu- ja sosiaalistamiskurssit, pentuleikkikoulut, kuljettiin junassa, harrastettiin pentuagia ym. Sitten alkoi vähitellen kaikkien vastaantulijoiden jännittäminen ja räksyttäminen ja riekkuminen - autot, pyörät, kävelijät, juoksijat, lastenvaunut, skuuttailijat ja etenkin toiset koirat. (Muita reaktioita on saatu koulutuksella paremmin haltuun, toiset koirat on edelleen hyvin haastavia.) Harrastuksissa ja koulutuksissa kaikki huomio siirtyi vähitellen muihin koiriin. Reaktio on epämääräinen uteliaisuus-ylisosiaalisuus-pelko-aggressio kombinaatio, josta ei oikein ota aina selvää. Toisaalta kaikki kiinnostaa aivan ylipaljon mutta samaan aikaan pelottaa ja turhauttaa. Koira hyökkii hihna tiukalla, haukkuu ja riehuu mutta jos olisi irti, menisi 2-3m päähän haukkumaan mutta ei koske eikä mene ihan lähelle. Jos toinen koira tulee lähelle, kääntyy herkästi selälleen ja jopa päästää pissat alleen eli on todella arka ja alistuva.
Meillä on aiemmin ollut kaksi koiraa ja niiden kanssa pärjättiin hyvin, paljon vähemmillä tiedoilla ja taidoilla, kuin mitä nyt on joutunut hankkimaan... eli ei ole edes meille se eka koira, joka pilattu kokemattomien omistajien takia...
Luulen, että meillä syynä on mm. a) pentu on sijoituskoiran pentu ja emä on ollut kasvattajalla hoidossa lopputiineyden, synnytyksen ja pentuajan ja stressi näkyy myös pennuissa. B) koiralla on hyvin reaktiivinen hermorakenne. Se on älykäs ja hyvin helposti turhautuva ja tekee omia (vääriä) päätöksiä, miten tilanteessa toimitaan. C). Sillä on pari huonoa kokemusta, kun samat kaksi irtokoiraa jahtasivat sitä metsälenkillä (myös oma koira oli silloin irti) ja koki varmaan pelkoa ja hätää enkä päässyt sitä heti suojelemaan. Tämä tapahtui juuri n. alle vuoden iässä. D) koira on oikeasti arka, arempi kuin aluksi luulin ja tulkitsin. Olen yrittänyt sosiaalistaa sitä liikaa tai liian voimakkaasti, vienyt sitä liian vaativiin tilanteisiin ja paikkoihin enkä ole osannut antaa sille aikaa ja turvaa riittävästi. Silloin se on oppinut, että paras tapa puolustautua stressaavassa paikassa on rähjääminen. Vaikka se hyökkii ja haukkuu ja rähisee hihnassa, se on oikeasti aivan kynnysmatto ja kääntyy selälleen ja pissaa alleen, jos toinen isompi koira oikeasti tulee ihan lähelle. Tuttujen koirakaverien kanssa se osaa olla aivan nätisti, on fiksuin porukasta, osaa leikkiä ja alistuu ja väistää ja antaa tilaa, ei yritä koskaan pomottaa tai ärsyttää ketään.
Mutta joo....huoh, on näitä vaikeita koiria. Rakas se on mutta kovin haasteellinen. Onneksi on pieni, niin sen tarvittaessa nappaa kainaloon ja kävelee pois vaikeasta tilanteesta. Mutta ei tullut siis sitä kivaa ja helppoa lenkki- ja harrastuskaveria, jota odotin.
Näin pienen aran ja pelosta rähisevän koiran kanssa ärsyttää välillä, kun se perusasenne on aina, että juu, ei ole viitsitty taas pikkufifiä kouluttaa.... Kunpa tietäisivät, mikä määrä aikaa, työtä ja rahaa on mennyt tähän asti.
Et ole yksin. Itsekin halusin tosiaan alun perin vaelluksille kaverin ja metsälenkeille (ap tässä). Symppaan kaikkea tuota.
Oma koirani tosin on niin vahvaviettinen, ettei se pystynyt pentuna toimimaan muiden koirien läsnäollessa missään agilityssä vaan olemme harjoitelleet pennusta saakka vain sen vireystilan hallintaa.
Kaverillani oli tuollainen aidosti hermorakenteeltaan arka koira, rähjäsi remmissä aina vaan pahemmin ja pahemmin ja kehittyi eroahdistus siihen päälle. Hän ei saanut koiraa koskaan treenattua oikeastaan rauhallisemmaksi, vaan tavallaan vaan tyytyi kohtaloonsa ja lenkkeili rähjäävän (huom ison) koiran kanssa. Koira myös teki tuota, että heittäytyi selälleen muiden koirien eteen ja pissasi alleen, eli pelkoahdistunut koira oli kyseessä.
Itsekin miettinyt, että olisiko kasvattajan kanssa kannattanut jutella näistä kaikista asioista omaani koiraani liittyen, mutta en jotenkin usko, että olisi kovin vastaanottavainen kritiikille, vaikka kyseessä erittäin suosittu ko. rodun kasvattaja.
Koirani on iso uros ja yksi päivä ihan yhtäkkiä se hyökkäsi koirapuistossa toisen koiran kimppuun, ihan tosissaan. Pelästyin ihan sairaasti ja menin shokkiin ensin. Ei olla käyty missään muiden koirien lähellä enää sen jälkeen enkä uskaltaisikaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luulen, että harvalla kasvattajalla on mitään itsekritiikkiä tässä suhteessa. Etenkin käytösongelmat on aina sen omistajan syytä, ei missään nimessä vikaa suvussa tai kasvattajan valinnoissa, sijoituskoiran haasteissa, kasvattajan kotioloissa tms. (ei, vaikka samassa pentueessa olisi useammilla samoja ongelmia) Sama pätee myös vaikkapa lonkka- ja selkävikoihin, jotka on aina omistajan syytä ja joko väärästä ruokinnasta tai väärästä liikunnasta johtuvia, ei taustoista kiinni...
Mieheni saksanpaimenkoira, joka ennen hänelle tuloa oli läpäissyt poliisikokeet. En tajua miksi isäntä halusi sellaisen koiran itselleen aikanaan. Koira oli n.5v kun tavattiin, se murisi minulle heti ja aina oli silmissä tyhjä katse..sellainen, että on oikein vartiointivietti päällä ja kaikki on mahdollinen uhka.
En senkummemmin tiennyt koiran koulutuksesta mitään, mutta tapaillessamme alkuun aloin antamaan koiralle ruokaa ja välipaloja, käskytin aina siinä ruuan varjolla pikkuisen peruskäskyillä.
Aloin leikkiä koiran kanssa keppiä ja palloa heittämällä, käytin koiraa myös uimassa niin että uin itse samalla. Tässä kohtaa koira alkoi jo viihtymään minun kanssa keittiössä, kun tein ruokaa, eikä enään haukkunut minulle, kun tulin käymään. Aloin pikkuhiljaa lässyttämään koiralle ja opetin sen heiluttamaan häntää höpöhöpö puheille ihan häntää eestaas veivaamalla..tämä ei nimittäin näin tehnyt ennen ja minusta se oli tosi outoa. Kyllä se senkin sitten oppi😂😅
Sitten kun komennot sujui hyvin aloin viemään koiraa lenkille täydellä mahalla, tiedossa oli että ei pidä toisista koirista yhtään. Varsinkaan mustista koirista, kun oli joskus pentuna joku musta käynyt kimppuun.
Muutin isännän luo ja osa huonekaluista vaihdettiin minun omiin...tässä vaiheessa määräsin koiralle pari uutta sääntöä: yhdellekkään sohvalle ei ollut enään koiralla asiaa, vaan paikka oli nahkaisessa nojatuolissa tästedes. Tähän aikaan kun tapasin koiran sohvalta me painimme monta kertaa, murisin, kävin niskavilloihin ja selkäkarvoihin kiinni ja kertaheitolla käänsin koiran paljastamaan mahansa ja pidin siinä hetken, että meni viesti perille: minä määrään. Koira ei koskaan yrittänyt purra, murinakin oli ensikertaan verrattuna paljon lievempää.
Ostin koiralle eristetyn kopin ja lämmittimen, koira laitettiin työpäivän ajaksi aina ulos. Tämä oli ehkä se ratkaisevin tekijä, nimittäin siihen loppui se kummallinen talon päästä päähän juokseminen ja tyhjä katse. Tässä vaiheessa oli aikaa kulunut puoli vuotta. Koira kulki välillä kauppareissulle ja lomamatkoille mukaan, koska tykkäsi olla auton kontissa.
Sitten kolmen vuoden päästä tulin raskaaksi, koira alkoi vahtia minua..siitä oli tullut paljon itsevarmempi ja rauhallisempi. Vietiin koiralle vaippa haisteltavaksi ja kotiin tullessa pidettiin kylläisenä, annoin rintamaitoakin koiralle ja sillä oli aika jännä efekti..koira haki öisin turvaa yhdestä sitä 2x isommasta musta pantteri-pehmolelusta.
Muutettiin lapsen ollessa 6kk, koira elelee pääosin pihalla. Sisällä ja sisäpihalla hengailee valvottuna, tykkää nykyään kaikesta hellittelystä, silmistä näkyy ihan eri pilke nykyään sen tyhjän toljotuksen sijaan, erityisen paljon tykkää leikkitapella minun kanssa kun haastetaan, valtataistelua ei ole tarvinnut enään käydä sen sohva-asian jälkeen.
Toinen lapsi syntyy parin viikon päästä. Tämä sakemanni on kyllä kasvanut hyväksi ja luotettavaksi perhekoiraksi ja nyt minua huolestuttaa, kun tässä vuoden aikana on koiran kunto mennyt aika paljon huonompaan suuntaan. Ihan on monta kertaa pitänyt asian takia jopa itkeä, kun on koiralle höpissyt hölmöjä. Ikää sillä on jo 13v.
Vierailija kirjoitti:
Nykyään näkee ihan liikaa vaativia rotuja ihmisillä lemmikkeinä. Itse tein ihan saman virheen (malinois) ja koira ei onneksi muuten ole vaaraksi mutta se on ihan järkyttävä remmirähjääjä. Oon oikeastaan luovuttanut sen kanssa jo koko homman suhteen, se on pian 5-vuotias ja haluaa m u rhata joka ikisen vastaantulevan koiran. Häpeän sitä joka lenkillä, mutta ihan sama se on naksutella ja nameja heitellä tai lelua kun koiraa ei kiinnosta yhtään mikään muu kuin muut koirat ja rähjääminen. Oon jo luovuttanu sen kanssa jos ollaan rehellisiä. Inhoan vaan yli kaiken sitä kun pitää lähteä lenkille ja alkaa jo ahdistamaan kun takin pukee päälle. Pentuna koira purki tuota minuun ja kävi kiinni useamman kerran reiteen ohitustilanteissa. Nykyään pyrin vain kiertämään muut koirat sen verta kaukaa, ettei se kiihdy niin paljoa. Harmittaa ja masentaa.
Meidän koiramme tekee tuota. Ensimmäisenä vuonna olin koko ajan mustelmilla puremisten vuoksi. Nykyisin ulkoilemme kauempana metsässä, johon muut koirakot eivät vaivaudu. Tällöin koira on mahdollisimman rento ja itse saan olla rento, joten voimme nauttia kävelystä ja toisistamme. Sain jonkinasteisen burnoutin, kun ensimmäiset pari vuotta kuljimme paljon kylällä ja koulutin koiraa, kuten olin tehnyt kaikille edellisillekin koirillemme. Tämä olikin sitten vähän toisenlainen tapaus ja opetti minut siihen, että vaikka kuinka olisi paljon kokemusta koirista, jotkut koirat vain ovat ja pysyvät haasteellisina koko ikänsä.
Vierailija kirjoitti:
Luulen, että harvalla kasvattajalla on mitään itsekritiikkiä tässä suhteessa. Etenkin käytösongelmat on aina sen omistajan syytä, ei missään nimessä vikaa suvussa tai kasvattajan valinnoissa, sijoituskoiran haasteissa, kasvattajan kotioloissa tms. (ei, vaikka samassa pentueessa olisi useammilla samoja ongelmia) Sama pätee myös vaikkapa lonkka- ja selkävikoihin, jotka on aina omistajan syytä ja joko väärästä ruokinnasta tai väärästä liikunnasta johtuvia, ei taustoista kiinni...
Meillä juuri tällainen. Koiralla erittäin vakava resurssiaggressiivisuus (joka on oikeastaan puolustamista, ei sitä aitoa aggressiivisuutta) tiettyjen asioiden suhteen, ja itkimme tämän takia todella todella paljon. Nuorempana koiran kanssa sitä aidosti pelkäsi. Olin kasvattajaan yhteydessä ja hän sanoi, että "ai! ikävä kuulla että on ollut hankalaa. teidän pitää harjoitella sen kanssa" ja sitten kertoi, että koiramme kaikilla sisaruksilla on kuulemma SAMA ONGELMA.
Sain selvitettyä sitten, että tämä on ihan varmasti peräisin sekä koiran geeneistä (vanhemmissa molemmissa sama piirre, kasvattaja mainosti yhdistelmää "leppoisaksi, kiltin nöyräksi, hyvä itsetuntoiseksi, aktiiviseksi") että kasvattajan tavasta pitää pikkupentuina= syövät samasta kiposta ja oppivat siinä jo taistelemaan ruuasta.
Ihan virallinen rodun kasvattaja on, kaikki koirat liiton hyväksymistä yhdistelmistä ja silti tällaista.
Nyt meinataan kai samaa sukulinjaa vielä jatkaakin.
Kiinnostavia juttuja, kertokaa lisää!
Mun vanhemmilla oli collie-mix, joka oli arvaamaton. Se oli pennusta asti jotenkin ovelan oloinen koira, katseli alta kulmien. Ei purrut ketään tosissaan, mutta näykkäisi. Halusi rapsutuksia, mutta olin aina varuillani sen kanssa. Oli todella itsepäinen mutta myös hyvin fiksu koira.
Oli sellanen tunne varmaan koko perheellä, että miksi koirasta tuli tollanen. Hoidettiin kyllä hyvin ja tykättiin siitä. Koulutksen puute ei ollut ongelma, oli asiantuntijat apuna. Luulen, että sillä oli vaan äreä ja arvaamaton luonne.
Eka perheen koira oli pystykorva-mix, joka ei purrut eikä murissut, vaikka lapset leikki ja riepotti kuinka.
Myp kirjoitti:
Mieheni saksanpaimenkoira, joka ennen hänelle tuloa oli läpäissyt poliisikokeet. En tajua miksi isäntä halusi sellaisen koiran itselleen aikanaan. Koira oli n.5v kun tavattiin, se murisi minulle heti ja aina oli silmissä tyhjä katse..sellainen, että on oikein vartiointivietti päällä ja kaikki on mahdollinen uhka.
En senkummemmin tiennyt koiran koulutuksesta mitään, mutta tapaillessamme alkuun aloin antamaan koiralle ruokaa ja välipaloja, käskytin aina siinä ruuan varjolla pikkuisen peruskäskyillä.
Aloin leikkiä koiran kanssa keppiä ja palloa heittämällä, käytin koiraa myös uimassa niin että uin itse samalla. Tässä kohtaa koira alkoi jo viihtymään minun kanssa keittiössä, kun tein ruokaa, eikä enään haukkunut minulle, kun tulin käymään. Aloin pikkuhiljaa lässyttämään koiralle ja opetin sen heiluttamaan häntää höpöhöpö puheille ihan häntää eestaas veivaamalla..tämä ei nimittäin näin tehnyt ennen ja minusta se oli tosi outoa. Kyllä se senkin sitten oppi😂😅
Sitten kun komennot sujui hyvin aloin viemään koiraa lenkille täydellä mahalla, tiedossa oli että ei pidä toisista koirista yhtään. Varsinkaan mustista koirista, kun oli joskus pentuna joku musta käynyt kimppuun.
Muutin isännän luo ja osa huonekaluista vaihdettiin minun omiin...tässä vaiheessa määräsin koiralle pari uutta sääntöä: yhdellekkään sohvalle ei ollut enään koiralla asiaa, vaan paikka oli nahkaisessa nojatuolissa tästedes. Tähän aikaan kun tapasin koiran sohvalta me painimme monta kertaa, murisin, kävin niskavilloihin ja selkäkarvoihin kiinni ja kertaheitolla käänsin koiran paljastamaan mahansa ja pidin siinä hetken, että meni viesti perille: minä määrään. Koira ei koskaan yrittänyt purra, murinakin oli ensikertaan verrattuna paljon lievempää.
Ostin koiralle eristetyn kopin ja lämmittimen, koira laitettiin työpäivän ajaksi aina ulos. Tämä oli ehkä se ratkaisevin tekijä, nimittäin siihen loppui se kummallinen talon päästä päähän juokseminen ja tyhjä katse. Tässä vaiheessa oli aikaa kulunut puoli vuotta. Koira kulki välillä kauppareissulle ja lomamatkoille mukaan, koska tykkäsi olla auton kontissa.
Sitten kolmen vuoden päästä tulin raskaaksi, koira alkoi vahtia minua..siitä oli tullut paljon itsevarmempi ja rauhallisempi. Vietiin koiralle vaippa haisteltavaksi ja kotiin tullessa pidettiin kylläisenä, annoin rintamaitoakin koiralle ja sillä oli aika jännä efekti..koira haki öisin turvaa yhdestä sitä 2x isommasta musta pantteri-pehmolelusta.
Muutettiin lapsen ollessa 6kk, koira elelee pääosin pihalla. Sisällä ja sisäpihalla hengailee valvottuna, tykkää nykyään kaikesta hellittelystä, silmistä näkyy ihan eri pilke nykyään sen tyhjän toljotuksen sijaan, erityisen paljon tykkää leikkitapella minun kanssa kun haastetaan, valtataistelua ei ole tarvinnut enään käydä sen sohva-asian jälkeen.
Toinen lapsi syntyy parin viikon päästä. Tämä sakemanni on kyllä kasvanut hyväksi ja luotettavaksi perhekoiraksi ja nyt minua huolestuttaa, kun tässä vuoden aikana on koiran kunto mennyt aika paljon huonompaan suuntaan. Ihan on monta kertaa pitänyt asian takia jopa itkeä, kun on koiralle höpissyt hölmöjä. Ikää sillä on jo 13v.
Ainoa mikä tuossa särähtää on tuo koiraan fyysisesti kajoaminen (siis sohva-asiassa). Tämä voi olla erittäin vaarallista joidenkin koirien kohdalla. Sulla kävi periaatteessa tuuri, että koirallenne ei se sohva ollut taistelemisen arvoinen, koska jos olisi ollut, niin ei olisi käynyt välttämättä hyvin.
Olen kokeillut pentuna omani koirani kanssa, mikä metodi toimii, ja oma koirani lisää vaan kierroksia fyysisestä kontaktista sun muusta, ja käy päälle, jos puolustusvietissä sitä alkaisi nujakoimaan. Eli juurikin tuollaisessa tilanteessa purisi. Teidän koira ei onneksi varmaan ollut sellaisessa vietissä sen sohvan suhteen, vaan ennemmin ehkä testasi saako sinne mennä.
Muutoin tietenkin kiva kuulla onnellisesti loppuneista tapauksista :)
Alue: Aihe vapaa
Omasta mielestani en ole ollenkaan kylma. Annoimme koiralle parhaan mahdollisen ympariston ja teimme lopetuspaatoksen, kun aika oli kypsa. Kuitenkin vastuullisesti huolehdimme siita ja rakastimme sita sen vioista huolimatta (vaikka puri meita). Mutta vaikea koira se oli kuitenkin.