Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Ujojen introverttien kohtaamisongelmat
01.12.2019 |
Pistetäänpä alulle taas yksi yksinäisen miehen vuodatusketju, kun tänne näin anonyyminä saa kertoa.
Liityn tähän kolmekymppisten joukkoon, joka ei koskaan ole ollut parisuhteessa.
Koen olevani noin päällisin puolin suht' normaali - koulutettu, käyn töissä, maksan asuntolainaa, alkoton ja savuton. Olen keskivertoa pidempi ja BMI on normaalirajojen keskellä. Kaikin puolin tavis. Harrastuksia löytyy, muun muassa urheilua, mutta kaikki on sooloaktiviteettejä.
Olen koittanut etsiä kaverihaku.netin kautta harrastuskaveria (miehiä sekä naisia) näin alkuun, mutta ei tunnu ihmisiä kiinnostavan. Saavatko he niin paljon vastauksia, että eivät pysty vastaamaan kaikille? Pitäisi varmaan luoda oma ilmoitus ja testata niinkin päin.
Näin ujona introverttinä en ole mitään supliikkimiehiä ja koskaan ei ole ollut pokkaa lähestyä naisia muussa kuin jonkin konkreettisen asian hoitamisen yhteydessä. Veikkaan että muut näkevät minut etäisenä henkilönä ja täten naisetkaan eivät ole koskaan lähestyneet minua.
He jotka hieman tuntevat minua, todennäköisesti pitävät minua hieman erilaisena. Suomen alkoholikulttuurissa niin monesti se alkoton henkilö on vähän outo - "miksi et ryyppää?". Minua on esimerkiksi luultu uskovaiseksi, mahdollisesti lestadiolaiseksi (asun Oulussa, missä lestadiolaisia on reilusti). Olen agnostikko, jos jotain sattuu kiinnostamaan.
Joku kuitenkin kysyy minkälaisen naisen "kelpuuttaisin". Unelmanaisen kanssa olisin asioista samalla aaltopituudella. Hän tietäisi mitä introversio oikeasti tarkoittaa pääkopan sisällä, esim. miksi baarit ei kiinnosta minua tai miksi uusiin ihmisiin tutustuminen on niin vaikeaa kun siihen lisätään ujous päälle.
Hänellä olisi oma elämä kunnossa ja asialliset elämäntavat. Mikään siveydensipuli ei tarvitse olla, kunhan ei ole pettänyt ketään ja tällä iällä ymmärrän, jos on tullut lapsikin tai kaksi tehtyä. Eihän tässä enää teinejä olla.
Täälläkin on usein mainittu, että kukaan ei tule minua kotoa hakemaan. Ja tottahan tämä on, tiedän varsin hyvin. Mutta kun persoonallisuustyyppi on mitä on, niin tähän tilanteeseen olen ajautunut. Tätä palstaa selaillessa olen vain yllättänyt kuinka paljon naisiakin taitaa olla samantyylisessä tilanteessa?
En ole katkera, ainakaan vielä. Ehkä vain olen vihdoinkin kasvanut aikuiseksi ja elämää ihmetellessä, ja varsinkin tätä palstaa lukiessa, olen tullut siihen ajatukseen että ehkä minun pitäisi jotain tehdä että ei tarvi sitten vanhoilla päivillä olla katkera ja valitella että kun olisi nuorempana älynnyt tehdä jotain.
Varmasti joku jossain on se unelmanainen minulle ja minä olisin hänelle se unelmamies. Mutta miten me tämäntyyliset introvertit voisimme kohdata toisiamme, kun perusluonne on enemmän tai vähemmän ihmisiä välttelevä?
Tällainen sunnuntai-vuodatus tällä kertaa...
Kommentit (103)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se parisuhteen löytäminen on monesti todella pienestä kiinni. Samaistun aloittajaan sikäli todella vahvasti että olin hyvin samanlainen "tapaus" aina 28 vuotiaaksi saakka. Ei yhtään varsinaista parisuhdetta siihen mennessä, pari sellaista tapailun tapaista joista ei sen kummempaa koskaan tullut (ja poikuus siis tallella). En vain oikein koskaan osannut tai uskaltanut osoittaa kiinnostustani tai edetä niin kuin olisi pitänyt.
Sitten kerran olin kaverini kanssa liikenteessä ja menimme yhdelle oluelle. Samaa ravintolaan sattui pieni porukka tyttöjä joista yhden kanssa tuo kaveri alkoi jutella (on aina ollut tosi hyvä naisten kanssa). Minä sitten siinä vierellä istuin orpona ja vähän ujosti vilkuilin toista tyttöä siinä lähellä joka oli tosi mukavan näköinen ja oloinen. Hänkin tuntui aina välillä katselevan minuun päin. Kaveri sitten sanoi minulle että "mene nyt juttelemaan tuon tytön kanssa kun sitä koko ajan vilkuilet". Ensin iski se tavallinen paniikki ja päässä takoi että "EI" mutta joku tilapäinen mielenhäiriö sai minut nousemaan ylös ja menemään tytön luo.
Enkä edelleenkään tiedä mitä ihmettä siinä tapahtui mutta se juttu alkoikin luistaa todella hyvin ja lopulta juttelimme varmaan kaksi tuntia kahdestaan baarin nurkassa. Vaihdettiin lopuksi puhelinnumerot ja sovittiin että voitaisiin tavata uudestaan. No nyt oltu yli 10 vuotta yhdessä, naimisissa 8 vuotta ja lapsia 2.
Edelleen mietin että olisin luultavasti yksin jos kaveri ei olisi minua tupannut eteenpäin tuona yhtenä iltana. Ja että elämä voi olla kiinni ihan ohikiitävien pienien hetkien päätöksistä.
Todella tyypillistä. Taaskaan naisen ei tarvinnut tehdä mitään, ja sinäkin perinteisenä miehenä alistuit noihin ikiaikaisiin, ahtaisiin rooleihin.
Entä sitten? Kuten joku viisas sanoi: "voit olla joko oikeassa tai sitten voit olla onnellinen". Minä valitsin jälkimmäisen.
Maailmaa vastaan ei kannata taistella jos siitä taistelusta ei seuraa mitään hyvää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
aina se ekstrovertti ei ole paras kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja vielä sen verran että kovasti tuota katse sitä ja katse tätä juttua jaksetaan hokea. Mitä te sillä katseella sitten teette? Jos mies katsoo silmiinne, tapahtuuko silloinkaan mitään? Vai onko se niin että naisen aloite on joku hymy, joka "oikeuttaa" miehen silti tekemään sen ensi-iskun? Itse en laita paljoa painoarvoa katseelle; mielestäni se on yliarvostettua.
Ei kukaan pakota laittamaan. Mutta älä myöskään valita, jos joku toinen laittaa painoarvoa ja tekee hymyilevälle naiselle aloitteen.
Kuvitteellinen tilanne tavallisessa ruokakaupassa: vieressäni seisoo kaksi miestä valkkaamassa yhtä aikaa tomaatteja kanssani. Tomaatteja on ladottu laariin aika paljon liikaa ja niitä alkaa vyörymään alaspäin kohdallani. Alan nauramaan, estelemään tomaattejen lattialle pyörähtämistä ja sanon miehille samalla jotain kevyttä mokomista kurittomista tomaateista. Toinen mies ei sano sanaakaan, ilmekään ei värähdä ja hän vain jatkaa tomaattiensa valitsemista. Toinen mies taas lähtee heti auttamaan, nostaa kanssani muutaman maahan pudonneen tomaatin, nauraa kanssani ja vastaa kivasti silmiini hymyillen katsoen minulle jotain ihan kevyttä myös.
Kumman kanssa on helpompi jatkaa juttua ja hyväntuulista höpötystä, josta voi seurata vaikka kauppareissun jälkeen kahvituokio, ehkä jopa treffit?
Näin minulle kävi pari vuotta sitten ja sillä tiellä ollaan vieläkin. Sitä toista miestä en enää edes muista ulkonäöltä, hän ei ollut millään tavoin kiinnostava, koska hän ei ollut läsnä. Minä ja hassu tilanne oli hänelle se ja sama.
No tuohonhan ne naistennaurattajat juuri iskevät -- naisten haluun olla keskipisteitä ja tulla höpläytetyksi.
Sosiaalinen mies = naisia huijaava naistennaurattaja? Omani on sitten osannut höpläyttää minua jo useamman vuoden. Ja jos joutuisin valitsemaan hauskan naistennaurattajan ja jalkojaan tuijottavan jöröjukan välillä, niin valitsisin todellakin sen hauskan naistennaurattajan.
eri
aina se ekstrovertti ei ole paras kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja vielä sen verran että kovasti tuota katse sitä ja katse tätä juttua jaksetaan hokea. Mitä te sillä katseella sitten teette? Jos mies katsoo silmiinne, tapahtuuko silloinkaan mitään? Vai onko se niin että naisen aloite on joku hymy, joka "oikeuttaa" miehen silti tekemään sen ensi-iskun? Itse en laita paljoa painoarvoa katseelle; mielestäni se on yliarvostettua.
Ei kukaan pakota laittamaan. Mutta älä myöskään valita, jos joku toinen laittaa painoarvoa ja tekee hymyilevälle naiselle aloitteen.
Kuvitteellinen tilanne tavallisessa ruokakaupassa: vieressäni seisoo kaksi miestä valkkaamassa yhtä aikaa tomaatteja kanssani. Tomaatteja on ladottu laariin aika paljon liikaa ja niitä alkaa vyörymään alaspäin kohdallani. Alan nauramaan, estelemään tomaattejen lattialle pyörähtämistä ja sanon miehille samalla jotain kevyttä mokomista kurittomista tomaateista. Toinen mies ei sano sanaakaan, ilmekään ei värähdä ja hän vain jatkaa tomaattiensa valitsemista. Toinen mies taas lähtee heti auttamaan, nostaa kanssani muutaman maahan pudonneen tomaatin, nauraa kanssani ja vastaa kivasti silmiini hymyillen katsoen minulle jotain ihan kevyttä myös.
Kumman kanssa on helpompi jatkaa juttua ja hyväntuulista höpötystä, josta voi seurata vaikka kauppareissun jälkeen kahvituokio, ehkä jopa treffit?
Näin minulle kävi pari vuotta sitten ja sillä tiellä ollaan vieläkin. Sitä toista miestä en enää edes muista ulkonäöltä, hän ei ollut millään tavoin kiinnostava, koska hän ei ollut läsnä. Minä ja hassu tilanne oli hänelle se ja sama.
No tuohonhan ne naistennaurattajat juuri iskevät -- naisten haluun olla keskipisteitä ja tulla höpläytetyksi.
Niin, parisuhde on joukkuelaji, ei yksilölaji. Jos pelaat toista vastaan, et saa hänestä joukkuekaveria. Pelaa siis sen toisen kanssa jos haluat joukkueen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se parisuhteen löytäminen on monesti todella pienestä kiinni. Samaistun aloittajaan sikäli todella vahvasti että olin hyvin samanlainen "tapaus" aina 28 vuotiaaksi saakka. Ei yhtään varsinaista parisuhdetta siihen mennessä, pari sellaista tapailun tapaista joista ei sen kummempaa koskaan tullut (ja poikuus siis tallella). En vain oikein koskaan osannut tai uskaltanut osoittaa kiinnostustani tai edetä niin kuin olisi pitänyt.
Sitten kerran olin kaverini kanssa liikenteessä ja menimme yhdelle oluelle. Samaa ravintolaan sattui pieni porukka tyttöjä joista yhden kanssa tuo kaveri alkoi jutella (on aina ollut tosi hyvä naisten kanssa). Minä sitten siinä vierellä istuin orpona ja vähän ujosti vilkuilin toista tyttöä siinä lähellä joka oli tosi mukavan näköinen ja oloinen. Hänkin tuntui aina välillä katselevan minuun päin. Kaveri sitten sanoi minulle että "mene nyt juttelemaan tuon tytön kanssa kun sitä koko ajan vilkuilet". Ensin iski se tavallinen paniikki ja päässä takoi että "EI" mutta joku tilapäinen mielenhäiriö sai minut nousemaan ylös ja menemään tytön luo.
Enkä edelleenkään tiedä mitä ihmettä siinä tapahtui mutta se juttu alkoikin luistaa todella hyvin ja lopulta juttelimme varmaan kaksi tuntia kahdestaan baarin nurkassa. Vaihdettiin lopuksi puhelinnumerot ja sovittiin että voitaisiin tavata uudestaan. No nyt oltu yli 10 vuotta yhdessä, naimisissa 8 vuotta ja lapsia 2.
Edelleen mietin että olisin luultavasti yksin jos kaveri ei olisi minua tupannut eteenpäin tuona yhtenä iltana. Ja että elämä voi olla kiinni ihan ohikiitävien pienien hetkien päätöksistä.
Todella tyypillistä. Taaskaan naisen ei tarvinnut tehdä mitään, ja sinäkin perinteisenä miehenä alistuit noihin ikiaikaisiin, ahtaisiin rooleihin.
Herää pahvi, kop kop. Miten sinä olet saanut alkusi edes? Kysäisepä isältäsi neuvoja miten iskeä nainen.
Sinä "oikeassa tai onnellinen", taidat olla sama tyyppi joka ties kuinka kauan sitten kommentoi aivan samaa johonkin vastaavaan ketjuun. Eli ilmeisesti joku piinkova naisasianainen jonka mielestä kaikki maailman naiset ovat palkintoja, joiden eteen miehen täytyy ponnistella ja nähdä hieman enemmänkin vaivaa, koska se olisi kuulemma joku luonnonlaki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se parisuhteen löytäminen on monesti todella pienestä kiinni. Samaistun aloittajaan sikäli todella vahvasti että olin hyvin samanlainen "tapaus" aina 28 vuotiaaksi saakka. Ei yhtään varsinaista parisuhdetta siihen mennessä, pari sellaista tapailun tapaista joista ei sen kummempaa koskaan tullut (ja poikuus siis tallella). En vain oikein koskaan osannut tai uskaltanut osoittaa kiinnostustani tai edetä niin kuin olisi pitänyt.
Sitten kerran olin kaverini kanssa liikenteessä ja menimme yhdelle oluelle. Samaa ravintolaan sattui pieni porukka tyttöjä joista yhden kanssa tuo kaveri alkoi jutella (on aina ollut tosi hyvä naisten kanssa). Minä sitten siinä vierellä istuin orpona ja vähän ujosti vilkuilin toista tyttöä siinä lähellä joka oli tosi mukavan näköinen ja oloinen. Hänkin tuntui aina välillä katselevan minuun päin. Kaveri sitten sanoi minulle että "mene nyt juttelemaan tuon tytön kanssa kun sitä koko ajan vilkuilet". Ensin iski se tavallinen paniikki ja päässä takoi että "EI" mutta joku tilapäinen mielenhäiriö sai minut nousemaan ylös ja menemään tytön luo.
Enkä edelleenkään tiedä mitä ihmettä siinä tapahtui mutta se juttu alkoikin luistaa todella hyvin ja lopulta juttelimme varmaan kaksi tuntia kahdestaan baarin nurkassa. Vaihdettiin lopuksi puhelinnumerot ja sovittiin että voitaisiin tavata uudestaan. No nyt oltu yli 10 vuotta yhdessä, naimisissa 8 vuotta ja lapsia 2.
Edelleen mietin että olisin luultavasti yksin jos kaveri ei olisi minua tupannut eteenpäin tuona yhtenä iltana. Ja että elämä voi olla kiinni ihan ohikiitävien pienien hetkien päätöksistä.
Todella tyypillistä. Taaskaan naisen ei tarvinnut tehdä mitään, ja sinäkin perinteisenä miehenä alistuit noihin ikiaikaisiin, ahtaisiin rooleihin.
Herää pahvi, kop kop. Miten sinä olet saanut alkusi edes? Kysäisepä isältäsi neuvoja miten iskeä nainen.
Faijaltani en jumalauta kysy yhtään mitään, ja alkaa jo ärsyttää tuo teidän jankkauksenne. Eivät naiset ole minulle mitään ylivertaisia prinsessoja joita täytyisi varauksetta palvoa. Kritisoin vain nyt ja aina sitä, että liian moni mies menee dikkinsä johdattelemana ja taantuu täydelliseksi itsekunniattomaksi lapamadoksi naisten edessä. Miksi naiset asemoivat itsensä tahdottomiksi olennoiksi jotka korjaa pois kuleksimasta joku suupaltti naistennaurattaja?
aina se ekstrovertti ei ole paras kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja vielä sen verran että kovasti tuota katse sitä ja katse tätä juttua jaksetaan hokea. Mitä te sillä katseella sitten teette? Jos mies katsoo silmiinne, tapahtuuko silloinkaan mitään? Vai onko se niin että naisen aloite on joku hymy, joka "oikeuttaa" miehen silti tekemään sen ensi-iskun? Itse en laita paljoa painoarvoa katseelle; mielestäni se on yliarvostettua.
Ei kukaan pakota laittamaan. Mutta älä myöskään valita, jos joku toinen laittaa painoarvoa ja tekee hymyilevälle naiselle aloitteen.
Kuvitteellinen tilanne tavallisessa ruokakaupassa: vieressäni seisoo kaksi miestä valkkaamassa yhtä aikaa tomaatteja kanssani. Tomaatteja on ladottu laariin aika paljon liikaa ja niitä alkaa vyörymään alaspäin kohdallani. Alan nauramaan, estelemään tomaattejen lattialle pyörähtämistä ja sanon miehille samalla jotain kevyttä mokomista kurittomista tomaateista. Toinen mies ei sano sanaakaan, ilmekään ei värähdä ja hän vain jatkaa tomaattiensa valitsemista. Toinen mies taas lähtee heti auttamaan, nostaa kanssani muutaman maahan pudonneen tomaatin, nauraa kanssani ja vastaa kivasti silmiini hymyillen katsoen minulle jotain ihan kevyttä myös.
Kumman kanssa on helpompi jatkaa juttua ja hyväntuulista höpötystä, josta voi seurata vaikka kauppareissun jälkeen kahvituokio, ehkä jopa treffit?
Näin minulle kävi pari vuotta sitten ja sillä tiellä ollaan vieläkin. Sitä toista miestä en enää edes muista ulkonäöltä, hän ei ollut millään tavoin kiinnostava, koska hän ei ollut läsnä. Minä ja hassu tilanne oli hänelle se ja sama.
No tuohonhan ne naistennaurattajat juuri iskevät -- naisten haluun olla keskipisteitä ja tulla höpläytetyksi.
Tässä tulee hyvin esiin se monien miesten ajatteluvirhe. He ajattelevat että naisten kanssa hyvin toimeen tuleva mies on pakostikin feikki, siis mies joka vain huijaa olevansa mukavaa seuraa. He siis näkevät miehen ja naisen vastapuolina joilla on vastakkaiset intressit ja ainoa keino saada nainen on huijata hetken naista luulemaan miehen haluavan samaa kuin hän.
Mutta tämä on täysin väärä ajattelutapa. Oikeasti naisen saa kun haluaa ihan aidosti olla samalla aaltopituudella kuin hän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eikö sinulla ole ap edes kavereita?
Tähän minäkin haluaisin vastauksen. Jos ap:lla ei ole kavereita, niin voi tosiaan olla aika vaikeaa lähteä naisen kanssa juttelemaan. Ap sanoi kuitenkin olevansa töissä, joten kai hän nyt jotenkin saa suunsa auki ihmisten kanssa? Eikö se nyt ole aika sama jutteleeko työkaverin, naisen tai miehen kanssa kuin ihan minkä vain naisen tai miehen kanssa??
Vierailija kirjoitti:
Sinä "oikeassa tai onnellinen", taidat olla sama tyyppi joka ties kuinka kauan sitten kommentoi aivan samaa johonkin vastaavaan ketjuun. Eli ilmeisesti joku piinkova naisasianainen jonka mielestä kaikki maailman naiset ovat palkintoja, joiden eteen miehen täytyy ponnistella ja nähdä hieman enemmänkin vaivaa, koska se olisi kuulemma joku luonnonlaki.
Olen kyllä ihan tavis mies. Enkä sinällään ajattele että miehen tarvitsisi ponnistella sen kummemmin kuin naisen. Mutta kyllä elämässä nyt vain yleensä pitää tehdä töitä jotta saa sen jonka haluaa. Ei täällä tipahda syliin ilmaiseksi juuri mikään, ei opiskelupaikka, ei työpaikka, ei ura. Voit toki voivotella elämän epäreiluutta jos naisten pitää keskimäärin tehdä vähän vähemmän töitä parisuhteen saamiseksi kuin miesten mutta johtaako se voivottelu oikeasti johonkin? Siis muuhun kuin että olet yksin? Ja kun ei johda niin mitä sinä siitä hyödyt? Et sinä yksin pysty koko deittailukulttuuria muuttamaan vaikka kuinka yrittäisit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se parisuhteen löytäminen on monesti todella pienestä kiinni. Samaistun aloittajaan sikäli todella vahvasti että olin hyvin samanlainen "tapaus" aina 28 vuotiaaksi saakka. Ei yhtään varsinaista parisuhdetta siihen mennessä, pari sellaista tapailun tapaista joista ei sen kummempaa koskaan tullut (ja poikuus siis tallella). En vain oikein koskaan osannut tai uskaltanut osoittaa kiinnostustani tai edetä niin kuin olisi pitänyt.
Sitten kerran olin kaverini kanssa liikenteessä ja menimme yhdelle oluelle. Samaa ravintolaan sattui pieni porukka tyttöjä joista yhden kanssa tuo kaveri alkoi jutella (on aina ollut tosi hyvä naisten kanssa). Minä sitten siinä vierellä istuin orpona ja vähän ujosti vilkuilin toista tyttöä siinä lähellä joka oli tosi mukavan näköinen ja oloinen. Hänkin tuntui aina välillä katselevan minuun päin. Kaveri sitten sanoi minulle että "mene nyt juttelemaan tuon tytön kanssa kun sitä koko ajan vilkuilet". Ensin iski se tavallinen paniikki ja päässä takoi että "EI" mutta joku tilapäinen mielenhäiriö sai minut nousemaan ylös ja menemään tytön luo.
Enkä edelleenkään tiedä mitä ihmettä siinä tapahtui mutta se juttu alkoikin luistaa todella hyvin ja lopulta juttelimme varmaan kaksi tuntia kahdestaan baarin nurkassa. Vaihdettiin lopuksi puhelinnumerot ja sovittiin että voitaisiin tavata uudestaan. No nyt oltu yli 10 vuotta yhdessä, naimisissa 8 vuotta ja lapsia 2.
Edelleen mietin että olisin luultavasti yksin jos kaveri ei olisi minua tupannut eteenpäin tuona yhtenä iltana. Ja että elämä voi olla kiinni ihan ohikiitävien pienien hetkien päätöksistä.
Todella tyypillistä. Taaskaan naisen ei tarvinnut tehdä mitään, ja sinäkin perinteisenä miehenä alistuit noihin ikiaikaisiin, ahtaisiin rooleihin.
Herää pahvi, kop kop. Miten sinä olet saanut alkusi edes? Kysäisepä isältäsi neuvoja miten iskeä nainen.
Faijaltani en jumalauta kysy yhtään mitään, ja alkaa jo ärsyttää tuo teidän jankkauksenne. Eivät naiset ole minulle mitään ylivertaisia prinsessoja joita täytyisi varauksetta palvoa. Kritisoin vain nyt ja aina sitä, että liian moni mies menee dikkinsä johdattelemana ja taantuu täydelliseksi itsekunniattomaksi lapamadoksi naisten edessä. Miksi naiset asemoivat itsensä tahdottomiksi olennoiksi jotka korjaa pois kuleksimasta joku suupaltti naistennaurattaja?
Ei minulta ole kukaan nainen mitään palvontaa vaatinut. Se että olen aidosti kiinnostunut jostain kiinnostavasta naisesta ei ole mitään palvontaa vaan aivan normaalia ihmisten välistä kanssakäymistä. Ja melkein heti huomaa myös jos se toinen on kiinnostunut ja kyllä siinä sitten se on aivan vastavuoroista ilman mitään erityisiä pelejä tai palvontoja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinä "oikeassa tai onnellinen", taidat olla sama tyyppi joka ties kuinka kauan sitten kommentoi aivan samaa johonkin vastaavaan ketjuun. Eli ilmeisesti joku piinkova naisasianainen jonka mielestä kaikki maailman naiset ovat palkintoja, joiden eteen miehen täytyy ponnistella ja nähdä hieman enemmänkin vaivaa, koska se olisi kuulemma joku luonnonlaki.
Olen kyllä ihan tavis mies. Enkä sinällään ajattele että miehen tarvitsisi ponnistella sen kummemmin kuin naisen. Mutta kyllä elämässä nyt vain yleensä pitää tehdä töitä jotta saa sen jonka haluaa. Ei täällä tipahda syliin ilmaiseksi juuri mikään, ei opiskelupaikka, ei työpaikka, ei ura. Voit toki voivotella elämän epäreiluutta jos naisten pitää keskimäärin tehdä vähän vähemmän töitä parisuhteen saamiseksi kuin miesten mutta johtaako se voivottelu oikeasti johonkin? Siis muuhun kuin että olet yksin? Ja kun ei johda niin mitä sinä siitä hyödyt? Et sinä yksin pysty koko deittailukulttuuria muuttamaan vaikka kuinka yrittäisit.
No ainakin itsekunnioitus säilyy. Olen harvinaisen ylpeä siitä että olen sanojeni mittainen, äärimmäisen kova mies niin henkisesti kuin fyysisestikin, kaikkien näiden soijapoikien ja muiden semifeministien sijaan. En nöyristele ketään. En tule koskaan hyväksymään näitä parisuhteiden mielestäni TÄYSIN typeriä soidinkuvioita ja niihin vääjäämättä liittyviä ihmisten kaksinaamaisuuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se parisuhteen löytäminen on monesti todella pienestä kiinni. Samaistun aloittajaan sikäli todella vahvasti että olin hyvin samanlainen "tapaus" aina 28 vuotiaaksi saakka. Ei yhtään varsinaista parisuhdetta siihen mennessä, pari sellaista tapailun tapaista joista ei sen kummempaa koskaan tullut (ja poikuus siis tallella). En vain oikein koskaan osannut tai uskaltanut osoittaa kiinnostustani tai edetä niin kuin olisi pitänyt.
Sitten kerran olin kaverini kanssa liikenteessä ja menimme yhdelle oluelle. Samaa ravintolaan sattui pieni porukka tyttöjä joista yhden kanssa tuo kaveri alkoi jutella (on aina ollut tosi hyvä naisten kanssa). Minä sitten siinä vierellä istuin orpona ja vähän ujosti vilkuilin toista tyttöä siinä lähellä joka oli tosi mukavan näköinen ja oloinen. Hänkin tuntui aina välillä katselevan minuun päin. Kaveri sitten sanoi minulle että "mene nyt juttelemaan tuon tytön kanssa kun sitä koko ajan vilkuilet". Ensin iski se tavallinen paniikki ja päässä takoi että "EI" mutta joku tilapäinen mielenhäiriö sai minut nousemaan ylös ja menemään tytön luo.
Enkä edelleenkään tiedä mitä ihmettä siinä tapahtui mutta se juttu alkoikin luistaa todella hyvin ja lopulta juttelimme varmaan kaksi tuntia kahdestaan baarin nurkassa. Vaihdettiin lopuksi puhelinnumerot ja sovittiin että voitaisiin tavata uudestaan. No nyt oltu yli 10 vuotta yhdessä, naimisissa 8 vuotta ja lapsia 2.
Edelleen mietin että olisin luultavasti yksin jos kaveri ei olisi minua tupannut eteenpäin tuona yhtenä iltana. Ja että elämä voi olla kiinni ihan ohikiitävien pienien hetkien päätöksistä.
Todella tyypillistä. Taaskaan naisen ei tarvinnut tehdä mitään, ja sinäkin perinteisenä miehenä alistuit noihin ikiaikaisiin, ahtaisiin rooleihin.
Herää pahvi, kop kop. Miten sinä olet saanut alkusi edes? Kysäisepä isältäsi neuvoja miten iskeä nainen.
Faijaltani en jumalauta kysy yhtään mitään, ja alkaa jo ärsyttää tuo teidän jankkauksenne. Eivät naiset ole minulle mitään ylivertaisia prinsessoja joita täytyisi varauksetta palvoa. Kritisoin vain nyt ja aina sitä, että liian moni mies menee dikkinsä johdattelemana ja taantuu täydelliseksi itsekunniattomaksi lapamadoksi naisten edessä. Miksi naiset asemoivat itsensä tahdottomiksi olennoiksi jotka korjaa pois kuleksimasta joku suupaltti naistennaurattaja?
Ei minulta ole kukaan nainen mitään palvontaa vaatinut. Se että olen aidosti kiinnostunut jostain kiinnostavasta naisesta ei ole mitään palvontaa vaan aivan normaalia ihmisten välistä kanssakäymistä. Ja melkein heti huomaa myös jos se toinen on kiinnostunut ja kyllä siinä sitten se on aivan vastavuoroista ilman mitään erityisiä pelejä tai palvontoja.
Minä en tuohon usko.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinä "oikeassa tai onnellinen", taidat olla sama tyyppi joka ties kuinka kauan sitten kommentoi aivan samaa johonkin vastaavaan ketjuun. Eli ilmeisesti joku piinkova naisasianainen jonka mielestä kaikki maailman naiset ovat palkintoja, joiden eteen miehen täytyy ponnistella ja nähdä hieman enemmänkin vaivaa, koska se olisi kuulemma joku luonnonlaki.
Olen kyllä ihan tavis mies. Enkä sinällään ajattele että miehen tarvitsisi ponnistella sen kummemmin kuin naisen. Mutta kyllä elämässä nyt vain yleensä pitää tehdä töitä jotta saa sen jonka haluaa. Ei täällä tipahda syliin ilmaiseksi juuri mikään, ei opiskelupaikka, ei työpaikka, ei ura. Voit toki voivotella elämän epäreiluutta jos naisten pitää keskimäärin tehdä vähän vähemmän töitä parisuhteen saamiseksi kuin miesten mutta johtaako se voivottelu oikeasti johonkin? Siis muuhun kuin että olet yksin? Ja kun ei johda niin mitä sinä siitä hyödyt? Et sinä yksin pysty koko deittailukulttuuria muuttamaan vaikka kuinka yrittäisit.
No ainakin itsekunnioitus säilyy. Olen harvinaisen ylpeä siitä että olen sanojeni mittainen, äärimmäisen kova mies niin henkisesti kuin fyysisestikin, kaikkien näiden soijapoikien ja muiden semifeministien sijaan. En nöyristele ketään. En tule koskaan hyväksymään näitä parisuhteiden mielestäni TÄYSIN typeriä soidinkuvioita ja niihin vääjäämättä liittyviä ihmisten kaksinaamaisuuksia.
No ihan suoraan sanoen et kyllä vaikuta siltä että kunnioittaisit kauheasti itseäsi. Lähinnä vain perustelet sitä että et tee asialle mitään jotta suojelet itseäsi satuttamiselta.
Et myöskään selvästi oikein ymmärrä mitä kahden ihmisen välinen parisuhde vaatii. Se vaatii kaikkea muuta kuin kovuutta. Siinä pitää juuri uskaltaa avata itsensä sille toiselle ja päästää se toinen lähelle. Mikään "äärimmäisen kova mies" ei voi saada oikeaa parisuhdetta, korkeintaan etäisen hyväksikäyttösuhteen jossa kaksi erillistä ihmistä yrittää sietää toisiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se parisuhteen löytäminen on monesti todella pienestä kiinni. Samaistun aloittajaan sikäli todella vahvasti että olin hyvin samanlainen "tapaus" aina 28 vuotiaaksi saakka. Ei yhtään varsinaista parisuhdetta siihen mennessä, pari sellaista tapailun tapaista joista ei sen kummempaa koskaan tullut (ja poikuus siis tallella). En vain oikein koskaan osannut tai uskaltanut osoittaa kiinnostustani tai edetä niin kuin olisi pitänyt.
Sitten kerran olin kaverini kanssa liikenteessä ja menimme yhdelle oluelle. Samaa ravintolaan sattui pieni porukka tyttöjä joista yhden kanssa tuo kaveri alkoi jutella (on aina ollut tosi hyvä naisten kanssa). Minä sitten siinä vierellä istuin orpona ja vähän ujosti vilkuilin toista tyttöä siinä lähellä joka oli tosi mukavan näköinen ja oloinen. Hänkin tuntui aina välillä katselevan minuun päin. Kaveri sitten sanoi minulle että "mene nyt juttelemaan tuon tytön kanssa kun sitä koko ajan vilkuilet". Ensin iski se tavallinen paniikki ja päässä takoi että "EI" mutta joku tilapäinen mielenhäiriö sai minut nousemaan ylös ja menemään tytön luo.
Enkä edelleenkään tiedä mitä ihmettä siinä tapahtui mutta se juttu alkoikin luistaa todella hyvin ja lopulta juttelimme varmaan kaksi tuntia kahdestaan baarin nurkassa. Vaihdettiin lopuksi puhelinnumerot ja sovittiin että voitaisiin tavata uudestaan. No nyt oltu yli 10 vuotta yhdessä, naimisissa 8 vuotta ja lapsia 2.
Edelleen mietin että olisin luultavasti yksin jos kaveri ei olisi minua tupannut eteenpäin tuona yhtenä iltana. Ja että elämä voi olla kiinni ihan ohikiitävien pienien hetkien päätöksistä.
Todella tyypillistä. Taaskaan naisen ei tarvinnut tehdä mitään, ja sinäkin perinteisenä miehenä alistuit noihin ikiaikaisiin, ahtaisiin rooleihin.
Herää pahvi, kop kop. Miten sinä olet saanut alkusi edes? Kysäisepä isältäsi neuvoja miten iskeä nainen.
Faijaltani en jumalauta kysy yhtään mitään, ja alkaa jo ärsyttää tuo teidän jankkauksenne. Eivät naiset ole minulle mitään ylivertaisia prinsessoja joita täytyisi varauksetta palvoa. Kritisoin vain nyt ja aina sitä, että liian moni mies menee dikkinsä johdattelemana ja taantuu täydelliseksi itsekunniattomaksi lapamadoksi naisten edessä. Miksi naiset asemoivat itsensä tahdottomiksi olennoiksi jotka korjaa pois kuleksimasta joku suupaltti naistennaurattaja?
Ei minulta ole kukaan nainen mitään palvontaa vaatinut. Se että olen aidosti kiinnostunut jostain kiinnostavasta naisesta ei ole mitään palvontaa vaan aivan normaalia ihmisten välistä kanssakäymistä. Ja melkein heti huomaa myös jos se toinen on kiinnostunut ja kyllä siinä sitten se on aivan vastavuoroista ilman mitään erityisiä pelejä tai palvontoja.
Minä en tuohon usko.
Sehän se ongelmasi onkin että et usko että muut ihmiset voisivat olla oikeasti mukavia. Tähän pätee usein sekin vanha sanonta että "niin metsä vastaa kuin sinne huutaa". Jos olet itse kova ja etäinen niin kyllä muutkin ovat sinua kohtaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se parisuhteen löytäminen on monesti todella pienestä kiinni. Samaistun aloittajaan sikäli todella vahvasti että olin hyvin samanlainen "tapaus" aina 28 vuotiaaksi saakka. Ei yhtään varsinaista parisuhdetta siihen mennessä, pari sellaista tapailun tapaista joista ei sen kummempaa koskaan tullut (ja poikuus siis tallella). En vain oikein koskaan osannut tai uskaltanut osoittaa kiinnostustani tai edetä niin kuin olisi pitänyt.
Sitten kerran olin kaverini kanssa liikenteessä ja menimme yhdelle oluelle. Samaa ravintolaan sattui pieni porukka tyttöjä joista yhden kanssa tuo kaveri alkoi jutella (on aina ollut tosi hyvä naisten kanssa). Minä sitten siinä vierellä istuin orpona ja vähän ujosti vilkuilin toista tyttöä siinä lähellä joka oli tosi mukavan näköinen ja oloinen. Hänkin tuntui aina välillä katselevan minuun päin. Kaveri sitten sanoi minulle että "mene nyt juttelemaan tuon tytön kanssa kun sitä koko ajan vilkuilet". Ensin iski se tavallinen paniikki ja päässä takoi että "EI" mutta joku tilapäinen mielenhäiriö sai minut nousemaan ylös ja menemään tytön luo.
Enkä edelleenkään tiedä mitä ihmettä siinä tapahtui mutta se juttu alkoikin luistaa todella hyvin ja lopulta juttelimme varmaan kaksi tuntia kahdestaan baarin nurkassa. Vaihdettiin lopuksi puhelinnumerot ja sovittiin että voitaisiin tavata uudestaan. No nyt oltu yli 10 vuotta yhdessä, naimisissa 8 vuotta ja lapsia 2.
Edelleen mietin että olisin luultavasti yksin jos kaveri ei olisi minua tupannut eteenpäin tuona yhtenä iltana. Ja että elämä voi olla kiinni ihan ohikiitävien pienien hetkien päätöksistä.
Todella tyypillistä. Taaskaan naisen ei tarvinnut tehdä mitään, ja sinäkin perinteisenä miehenä alistuit noihin ikiaikaisiin, ahtaisiin rooleihin.
Herää pahvi, kop kop. Miten sinä olet saanut alkusi edes? Kysäisepä isältäsi neuvoja miten iskeä nainen.
Faijaltani en jumalauta kysy yhtään mitään, ja alkaa jo ärsyttää tuo teidän jankkauksenne. Eivät naiset ole minulle mitään ylivertaisia prinsessoja joita täytyisi varauksetta palvoa. Kritisoin vain nyt ja aina sitä, että liian moni mies menee dikkinsä johdattelemana ja taantuu täydelliseksi itsekunniattomaksi lapamadoksi naisten edessä. Miksi naiset asemoivat itsensä tahdottomiksi olennoiksi jotka korjaa pois kuleksimasta joku suupaltti naistennaurattaja?
Ei minulta ole kukaan nainen mitään palvontaa vaatinut. Se että olen aidosti kiinnostunut jostain kiinnostavasta naisesta ei ole mitään palvontaa vaan aivan normaalia ihmisten välistä kanssakäymistä. Ja melkein heti huomaa myös jos se toinen on kiinnostunut ja kyllä siinä sitten se on aivan vastavuoroista ilman mitään erityisiä pelejä tai palvontoja.
Minä en tuohon usko.
No sitten et usko, ei se meidän päätämme vaivaa. Tosi moni mies on kuitenkin itselleen löytänyt ihanan rakkaan naisen, jonka kanssa on hyvä olla vuodesta toiseen, nukahtaa sylitysten, jutella kaikista asioista ja jonka näkeminen tai ajattelu tuo aina mukavan olon.
Minä olen ollut mieheni kanssa yhdessä yli 20 vuotta ja meitä luullaan vieläkin nuoreksi pariksi. Vanhempani ovat olleet yhdessä yli 50 vuotta ja he ovat kuin paita ja peppu vieläkin, sen aistii heti kun heidät näkee.
Harmi, että sinulla ei näitä mukavia ihania fiiliksiä tule.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinä "oikeassa tai onnellinen", taidat olla sama tyyppi joka ties kuinka kauan sitten kommentoi aivan samaa johonkin vastaavaan ketjuun. Eli ilmeisesti joku piinkova naisasianainen jonka mielestä kaikki maailman naiset ovat palkintoja, joiden eteen miehen täytyy ponnistella ja nähdä hieman enemmänkin vaivaa, koska se olisi kuulemma joku luonnonlaki.
Olen kyllä ihan tavis mies. Enkä sinällään ajattele että miehen tarvitsisi ponnistella sen kummemmin kuin naisen. Mutta kyllä elämässä nyt vain yleensä pitää tehdä töitä jotta saa sen jonka haluaa. Ei täällä tipahda syliin ilmaiseksi juuri mikään, ei opiskelupaikka, ei työpaikka, ei ura. Voit toki voivotella elämän epäreiluutta jos naisten pitää keskimäärin tehdä vähän vähemmän töitä parisuhteen saamiseksi kuin miesten mutta johtaako se voivottelu oikeasti johonkin? Siis muuhun kuin että olet yksin? Ja kun ei johda niin mitä sinä siitä hyödyt? Et sinä yksin pysty koko deittailukulttuuria muuttamaan vaikka kuinka yrittäisit.
No ainakin itsekunnioitus säilyy. Olen harvinaisen ylpeä siitä että olen sanojeni mittainen, äärimmäisen kova mies niin henkisesti kuin fyysisestikin, kaikkien näiden soijapoikien ja muiden semifeministien sijaan. En nöyristele ketään. En tule koskaan hyväksymään näitä parisuhteiden mielestäni TÄYSIN typeriä soidinkuvioita ja niihin vääjäämättä liittyviä ihmisten kaksinaamaisuuksia.
Voisin vinkata sinulle että Salkkarit ei kuvaa ihan täysin realistisesti tavallisten ihmisten seurustelusuhteita.
Vierailija kirjoitti:
Sinä "oikeassa tai onnellinen", taidat olla sama tyyppi joka ties kuinka kauan sitten kommentoi aivan samaa johonkin vastaavaan ketjuun. Eli ilmeisesti joku piinkova naisasianainen jonka mielestä kaikki maailman naiset ovat palkintoja, joiden eteen miehen täytyy ponnistella ja nähdä hieman enemmänkin vaivaa, koska se olisi kuulemma joku luonnonlaki.
Kyllä se olet ihan sinä, jolle on tullut edes mieleen ajatus, että naiset olisivat palkintoja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se parisuhteen löytäminen on monesti todella pienestä kiinni. Samaistun aloittajaan sikäli todella vahvasti että olin hyvin samanlainen "tapaus" aina 28 vuotiaaksi saakka. Ei yhtään varsinaista parisuhdetta siihen mennessä, pari sellaista tapailun tapaista joista ei sen kummempaa koskaan tullut (ja poikuus siis tallella). En vain oikein koskaan osannut tai uskaltanut osoittaa kiinnostustani tai edetä niin kuin olisi pitänyt.
Sitten kerran olin kaverini kanssa liikenteessä ja menimme yhdelle oluelle. Samaa ravintolaan sattui pieni porukka tyttöjä joista yhden kanssa tuo kaveri alkoi jutella (on aina ollut tosi hyvä naisten kanssa). Minä sitten siinä vierellä istuin orpona ja vähän ujosti vilkuilin toista tyttöä siinä lähellä joka oli tosi mukavan näköinen ja oloinen. Hänkin tuntui aina välillä katselevan minuun päin. Kaveri sitten sanoi minulle että "mene nyt juttelemaan tuon tytön kanssa kun sitä koko ajan vilkuilet". Ensin iski se tavallinen paniikki ja päässä takoi että "EI" mutta joku tilapäinen mielenhäiriö sai minut nousemaan ylös ja menemään tytön luo.
Enkä edelleenkään tiedä mitä ihmettä siinä tapahtui mutta se juttu alkoikin luistaa todella hyvin ja lopulta juttelimme varmaan kaksi tuntia kahdestaan baarin nurkassa. Vaihdettiin lopuksi puhelinnumerot ja sovittiin että voitaisiin tavata uudestaan. No nyt oltu yli 10 vuotta yhdessä, naimisissa 8 vuotta ja lapsia 2.
Edelleen mietin että olisin luultavasti yksin jos kaveri ei olisi minua tupannut eteenpäin tuona yhtenä iltana. Ja että elämä voi olla kiinni ihan ohikiitävien pienien hetkien päätöksistä.
Todella tyypillistä. Taaskaan naisen ei tarvinnut tehdä mitään, ja sinäkin perinteisenä miehenä alistuit noihin ikiaikaisiin, ahtaisiin rooleihin.
Herää pahvi, kop kop. Miten sinä olet saanut alkusi edes? Kysäisepä isältäsi neuvoja miten iskeä nainen.
Faijaltani en jumalauta kysy yhtään mitään, ja alkaa jo ärsyttää tuo teidän jankkauksenne. Eivät naiset ole minulle mitään ylivertaisia prinsessoja joita täytyisi varauksetta palvoa. Kritisoin vain nyt ja aina sitä, että liian moni mies menee dikkinsä johdattelemana ja taantuu täydelliseksi itsekunniattomaksi lapamadoksi naisten edessä. Miksi naiset asemoivat itsensä tahdottomiksi olennoiksi jotka korjaa pois kuleksimasta joku suupaltti naistennaurattaja?
Tarkoittaako kiinnostuksen osoittaminen mielestäsi samaa kuin palvonta? Jos tarkoittaa, kannattaa harkita asenteenmuutosta, mikäli pariutuminen on toiveissasi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se parisuhteen löytäminen on monesti todella pienestä kiinni. Samaistun aloittajaan sikäli todella vahvasti että olin hyvin samanlainen "tapaus" aina 28 vuotiaaksi saakka. Ei yhtään varsinaista parisuhdetta siihen mennessä, pari sellaista tapailun tapaista joista ei sen kummempaa koskaan tullut (ja poikuus siis tallella). En vain oikein koskaan osannut tai uskaltanut osoittaa kiinnostustani tai edetä niin kuin olisi pitänyt.
Sitten kerran olin kaverini kanssa liikenteessä ja menimme yhdelle oluelle. Samaa ravintolaan sattui pieni porukka tyttöjä joista yhden kanssa tuo kaveri alkoi jutella (on aina ollut tosi hyvä naisten kanssa). Minä sitten siinä vierellä istuin orpona ja vähän ujosti vilkuilin toista tyttöä siinä lähellä joka oli tosi mukavan näköinen ja oloinen. Hänkin tuntui aina välillä katselevan minuun päin. Kaveri sitten sanoi minulle että "mene nyt juttelemaan tuon tytön kanssa kun sitä koko ajan vilkuilet". Ensin iski se tavallinen paniikki ja päässä takoi että "EI" mutta joku tilapäinen mielenhäiriö sai minut nousemaan ylös ja menemään tytön luo.
Enkä edelleenkään tiedä mitä ihmettä siinä tapahtui mutta se juttu alkoikin luistaa todella hyvin ja lopulta juttelimme varmaan kaksi tuntia kahdestaan baarin nurkassa. Vaihdettiin lopuksi puhelinnumerot ja sovittiin että voitaisiin tavata uudestaan. No nyt oltu yli 10 vuotta yhdessä, naimisissa 8 vuotta ja lapsia 2.
Edelleen mietin että olisin luultavasti yksin jos kaveri ei olisi minua tupannut eteenpäin tuona yhtenä iltana. Ja että elämä voi olla kiinni ihan ohikiitävien pienien hetkien päätöksistä.
Todella tyypillistä. Taaskaan naisen ei tarvinnut tehdä mitään, ja sinäkin perinteisenä miehenä alistuit noihin ikiaikaisiin, ahtaisiin rooleihin.
Herää pahvi, kop kop. Miten sinä olet saanut alkusi edes? Kysäisepä isältäsi neuvoja miten iskeä nainen.
Faijaltani en jumalauta kysy yhtään mitään, ja alkaa jo ärsyttää tuo teidän jankkauksenne. Eivät naiset ole minulle mitään ylivertaisia prinsessoja joita täytyisi varauksetta palvoa. Kritisoin vain nyt ja aina sitä, että liian moni mies menee dikkinsä johdattelemana ja taantuu täydelliseksi itsekunniattomaksi lapamadoksi naisten edessä. Miksi naiset asemoivat itsensä tahdottomiksi olennoiksi jotka korjaa pois kuleksimasta joku suupaltti naistennaurattaja?
Sinä et taida olla ap. Hänen ajatuksia olisi kiva lukea, mutta sinulta ei taida tuon kummoisempaa tarinaa tulla, joten voit astua syrjään tästä ketjusta.
Alue: Aihe vapaa
Veikkaan, että tuokin mies on mieluummin onnellinen kuin "oikeassa" (lue: jääräpäinen).