Ujojen introverttien kohtaamisongelmat

Pistetäänpä alulle taas yksi yksinäisen miehen vuodatusketju, kun tänne näin anonyyminä saa kertoa.

Liityn tähän kolmekymppisten joukkoon, joka ei koskaan ole ollut parisuhteessa.

Koen olevani noin päällisin puolin suht' normaali - koulutettu, käyn töissä, maksan asuntolainaa, alkoton ja savuton. Olen keskivertoa pidempi ja BMI on normaalirajojen keskellä. Kaikin puolin tavis. Harrastuksia löytyy, muun muassa urheilua, mutta kaikki on sooloaktiviteettejä.

Olen koittanut etsiä kaverihaku.netin kautta harrastuskaveria (miehiä sekä naisia) näin alkuun, mutta ei tunnu ihmisiä kiinnostavan. Saavatko he niin paljon vastauksia, että eivät pysty vastaamaan kaikille? Pitäisi varmaan luoda oma ilmoitus ja testata niinkin päin.

Näin ujona introverttinä en ole mitään supliikkimiehiä ja koskaan ei ole ollut pokkaa lähestyä naisia muussa kuin jonkin konkreettisen asian hoitamisen yhteydessä. Veikkaan että muut näkevät minut etäisenä henkilönä ja täten naisetkaan eivät ole koskaan lähestyneet minua.

He jotka hieman tuntevat minua, todennäköisesti pitävät minua hieman erilaisena. Suomen alkoholikulttuurissa niin monesti se alkoton henkilö on vähän outo - "miksi et ryyppää?". Minua on esimerkiksi luultu uskovaiseksi, mahdollisesti lestadiolaiseksi (asun Oulussa, missä lestadiolaisia on reilusti). Olen agnostikko, jos jotain sattuu kiinnostamaan.

Joku kuitenkin kysyy minkälaisen naisen "kelpuuttaisin". Unelmanaisen kanssa olisin asioista samalla aaltopituudella. Hän tietäisi mitä introversio oikeasti tarkoittaa pääkopan sisällä, esim. miksi baarit ei kiinnosta minua tai miksi uusiin ihmisiin tutustuminen on niin vaikeaa kun siihen lisätään ujous päälle.

Hänellä olisi oma elämä kunnossa ja asialliset elämäntavat. Mikään siveydensipuli ei tarvitse olla, kunhan ei ole pettänyt ketään ja tällä iällä ymmärrän, jos on tullut lapsikin tai kaksi tehtyä. Eihän tässä enää teinejä olla.

Täälläkin on usein mainittu, että kukaan ei tule minua kotoa hakemaan. Ja tottahan tämä on, tiedän varsin hyvin. Mutta kun persoonallisuustyyppi on mitä on, niin tähän tilanteeseen olen ajautunut. Tätä palstaa selaillessa olen vain yllättänyt kuinka paljon naisiakin taitaa olla samantyylisessä tilanteessa?

En ole katkera, ainakaan vielä. Ehkä vain olen vihdoinkin kasvanut aikuiseksi ja elämää ihmetellessä, ja varsinkin tätä palstaa lukiessa, olen tullut siihen ajatukseen että ehkä minun pitäisi jotain tehdä että ei tarvi sitten vanhoilla päivillä olla katkera ja valitella että kun olisi nuorempana älynnyt tehdä jotain.

Varmasti joku jossain on se unelmanainen minulle ja minä olisin hänelle se unelmamies. Mutta miten me tämäntyyliset introvertit voisimme kohdata toisiamme, kun perusluonne on enemmän tai vähemmän ihmisiä välttelevä?

Tällainen sunnuntai-vuodatus tällä kertaa...