Lue keskustelun säännöt.
Lapsen hankkiminen yksin eron jälkeen
28.11.2019 |
Näyttää pahasti siltä, että tulee käymään seuraavasti: eroamme 9 vuoden suhteesta kun minä, nainen, olen 33-vuotias.
Nuorempana en halunnut lapsia, n. 29-vuotiaasta saakka olen enenevässä määrin halunnut ja nyt olen jo varma.
Nuorena minulla kesti vuosia päästä yli ensimmäisestä vakavasta seurustelusuhteestani ja vaikka tämä ero ei tule samalla tavalla puskista, en usko tokenevani hetkessä. En usko (toki en ole ennustaja), että löytäisin uutta tasapainoista suhdetta ainakaan vuoden sisään eron jälkeen.
Siispä olen alkanut ajatella, josko paras vaihtoehto olisi koettaa pyöräyttää maailmaan lapsi luovuttajasoluilla. En halua lasta ihan kenen tahansa kanssa, koska kuvittelen suunnitellun isättömyyden olevan lapselle silti helpompi tausta rakentaa identiteettiä kuin isä, joka katoaa kuvioista tai ei halua nähdä lasta tai riitelee äidin kanssa tms.
Mitä ajatuksia kuvio herättää?
En tosin tiedä, kuinka pian siihenkään voisin ryhtyä, ero olisi varmaan käsiteltävä ensin. Olen sinänsä luottavainen, että pärjäisin lapsen kanssa yksinkin. Mutta onko se aivan viimeinen niitti tulevaisuuden parisuhdemarkkinoilla, että on yksin hankkinut lapsen? Toisaalta juuri nyt tuntuu, ettei niillä parisuhdemarkkinoilla mitään väliä.
Kommentit (72)
Vierailija kirjoitti:
AP tässä vielä: itse siis todella kuvittelen, että olisi helpompaa luoda lapselle rakastettu ja "kokonainen" olo, kun isättömyys on suunniteltua: "Äiti halusi niin kovasti tulla äidiksi, että sain lahjaksi vauvan siemenen, josta sinut sain." jne. ikätason mukaan. Suunnittelematon isättömyys on aivan eri asia ja todellinen tragedia, jopa kohtuullisen hyvinkin hoitunut avioero on lapselle kokemus perheen rikkoutumisesta (omaa kokemusta on).
Mutta siis yksinäisten naisten lapsettomuushoidoille ei löydy kannatusta? Enpä toki täältä lupaa tarvitsekaan.
Mieti sitäkin, että lapsestasi ei tule välttämättä terve. Voi olla nepsy tai vammainen jne. Missä sulla on tukiverkot jos et jaksakaan yksin koko ajan hoitaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vanha ketju, mutta samat mietinnät itsellä nyt kun olen 31v ja ero mahdollisesti tulossa. Kumppanin löytäminen on todella hankalaa ollut minulle jo nuorempana ja erosta toipuminen tulee myös viemään aikaa. Olen kuitenkin onnellinen siitä että nykyiseen suhteeseen ei olla lasta hankittu ja nyt mahdollisessa erossa pitäisi huoltajuuskuviot ym. miettiä. Ennemmin valitsen lapsen hankkimisen yksin kuin lapsen hankkimisen väärän kumppanin kanssa. Paljon nähnyt riitaisia eroperheitä ja myös lapsia, jotka toinen vanhempi hyljännyt. Toisaalta olen myös miettinyt vaihtoehtona adoptiota tai sijaisperheeksi alkamista. Nekään eivät kyllä helppoja prosesseja ole.
Kiitos ketjuun osallistuneille ja jaksamista samassa tilanteessa eläville :) toivottavasti APn toive täyttyi.
Tahattomasti lapsettomaksi jääneenä nelikymppisenä suosittelen kaikkia tässä tilanteessa olevia hankkimaan sen lapsen rohkeasti yksin, jos sellaisen tietää varmasti haluavansa. Minä erosin pitkästä suhteesta 33-vuotiaana. Eron jälkeen keräilin itseäni vähän aikaa ja yritin sen jälkeen usean vuoden ajan löytää perheen perustamiseen sopivan miehen. Se oli ihan hirveää olla Tinderissä naisena jolla alkaa olla vähän kiire, kaikenlaista haihattelijaa ja ikiteiniä tuli vastaan eikä monikaan mies edes tajua biologian asettamia rajoja. Tein lopulta vähän huonojakin kompromisseja asiassa, ajattelin että onko se kipinä tai intohimo nyt niin tärkeää jos mies on muuten sopiva ja haluaa perheen. Päädyin neljää kymppiä lähestyessäni lopulta "järkiavioliittoon", johon ei sitten kuitenkaan koskaan syntynyt lapsia edes hoidoilla kun ikää alkoi olla sen verran. En siis suosittele tätä että jää enää kolmekymppisenä ainakaan pitkäksi aikaa haeskekemaan miestä tuohon projektiin. Itsellisethän pääsee nykyään onneksi hoitoihin myös julkisella.
Vierailija kirjoitti:
AP tässä vielä: itse siis todella kuvittelen, että olisi helpompaa luoda lapselle rakastettu ja "kokonainen" olo, kun isättömyys on suunniteltua: "Äiti halusi niin kovasti tulla äidiksi, että sain lahjaksi vauvan siemenen, josta sinut sain." jne. ikätason mukaan. Suunnittelematon isättömyys on aivan eri asia ja todellinen tragedia, jopa kohtuullisen hyvinkin hoitunut avioero on lapselle kokemus perheen rikkoutumisesta (omaa kokemusta on).
Mutta siis yksinäisten naisten lapsettomuushoidoille ei löydy kannatusta? Enpä toki täältä lupaa tarvitsekaan.
Ilman muuta lähdet yrittämään lasta yksin eikä se todellakaan ole pois parisuhdemarkkinoilta. On olemassa hyviä miehiä, joista voi tulla jopa hyvä isä lapselle. Tunnen erään vastaavan tapauksen, missä mies myöhemmin adoptoi lapsen. Tsemppiä!
Vierailija kirjoitti:
Symppaan sinua, ap. Olen itse "vasta" 27, mutta biologinen kello on tikittänyt jo pari vuotta. Valitettavasti en ole löytänyt parisuhdetta ja lapsen hankkiminen itsellisesti on käynyt mielessä. En kuitenkaan ole siihen ainakaan vielä valmis ja pelkään tukiverkkojen puutetta. Lisäksi haluaisin perhe-elämää aviopuolison kanssa, mutta rakkausrintamalla näyttää harmaalta.
Oletko tutkinut kumppanuusvanhemmuutta? Itse en asu niin isolla paikkakunnalla, että täältä löytyisi paljon halukkaita siihen, mutta jossain pääkaupunkiseudulla se on yleistymässä. Toki siinäkin kannattaa käyttää kunnolla aikaa ja vaivaa tutustuskseen, mieluusti vuosi pari, ennen lapsenhankinnan aloitusta.
Jos mies ei pysty elämään naisen kanssa parisuhteessa, ei yhtäkään lasta tulisi pakottaa asumaan hänen kanssaan. Kumppanusvanhemmuus on ongelmallinen siksi, että se pakottaa lapsen asumaan sellaisen miehen kanssa, joka ei läpäise "seulaa" eli kelpaa edes naiselle. Lapsi on huomattavasti herkempi ja hänelle voi tehdä helpommin pahoja ja traumatisoivia asioita, kuin aikuiselle naiselle
Luonto on antanut lapset naisille syystä. Miehet eivät ole emoja, vaikka kuinka he haluaisivat päästä käsiksi lapsiin. Jos suhde naiseen ei onnistu, ei ansaitse lastakaan
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
AP tässä vielä: itse siis todella kuvittelen, että olisi helpompaa luoda lapselle rakastettu ja "kokonainen" olo, kun isättömyys on suunniteltua: "Äiti halusi niin kovasti tulla äidiksi, että sain lahjaksi vauvan siemenen, josta sinut sain." jne. ikätason mukaan. Suunnittelematon isättömyys on aivan eri asia ja todellinen tragedia, jopa kohtuullisen hyvinkin hoitunut avioero on lapselle kokemus perheen rikkoutumisesta (omaa kokemusta on).
Mutta siis yksinäisten naisten lapsettomuushoidoille ei löydy kannatusta? Enpä toki täältä lupaa tarvitsekaan.
Ilman muuta lähdet yrittämään lasta yksin eikä se todellakaan ole pois parisuhdemarkkinoilta. On olemassa hyviä miehiä, joista voi tulla jopa hyvä isä lapselle. Tunnen erään vastaavan tapauksen, missä mies myöhemmin adoptoi lapsen. Tsemppiä!
Mäkin tiedän tällaisen. Useimmat henkisesti kypsät miehet ovat täysin valmiita ottamaan ns. koko paketin. Ja se, että lapsi on nimenomaan yksin hankittu, on tuossa mielessä jopa parempi juttu koska kuvioissa ei ole mitään eksää, jota olisi pakko katsella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap, Ootko miettinyt jos hankkisit esim jonkun mukavan homoparin kanssa lapsen? Olisi enemmän lapsella turvallisia aikuisia ympärillä ja sulla ei olis kaikesta vastuuta yksin. Lapsen hoito ja kasvatus on yllättävän rankkaa ja kallista.
Tämä olisi hyvä vaihtoehto, en missään nimessä sulje pois. Minulle ei kuitenkaan ole tällä hetkellä "mukavaa homoparia" lähipiirissäni? Opiskeluaikana heitä olisikin ollut, mutta jäivät opiskelumaahan enkä ole luonut uusia vastaavia ystävyyssuhteita. Tuntuu hieman keinotekoiselta alkaa metsästää homoparia ainoastaan lapsentekotarkoituskessa - tällaisessa kuviossa kuitenkin kuvittelen olevan todella tärkeää, että vanhemmat ovat kaikki myös hyviä ystäviä.
Suosittelen kirjaa Äitiä etsimässä, https://otava.fi/kirjat/aitia-etsimassa/
Hienosti kerrottu asiasta homoparin näkökulmasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isättömiä lapsiahan tämä maailma kaipaakin. Toki sinun itsekkäät halusi menee lapsen etujen edelle.
Mielestäsi olisi siis parempi odotella ja mahdollisesti jäädä lapsettomaksi - tai vaihtoehtoisesti hankkia lapsi jonkun kanssa, joka ei välttämättä ole hyvä isä tai hyvä puoliso? Lapsen hankkiminen on mielestäni aina itsekäs päätös, ei kukaan meistä TARVITSE lasta.
Ap
On tavallaan aina itsekäs päätös hankkia lapsia, juu, mutta itsekkyydessä on myös eri tasoja.
Hankitko lapsen seuraksesi kuin koiranpennun, terapioimaan epäonnistunutta parisuhdetta ja yksinäisyyttäsi? Jos et pysty rakentamaan merkittävää vuorovaikutukseen perustuvaa suhdetta toisen ihmisen, miehen kanssa, pystytkö lapsen kanssa riittävään suhteeseen? Oletko varma, että lapsi ei joudu tyranniasi alle? Onko sinulla tarjota lapselle muuta lähipiiriä vai olisitteko lapsen kanssa kaksin?
Kuten itsekin pohdit, uusi parisuhde asettaa myös lapselle uudet haasteet ja lapsi voi hyvinkin joutua epäedulliseen asemaan. Toisaalta kasvaminen ilman isää on myös usein erittäin haastavaa, jopa traumaattista lapselle.
Että en nyt suorilta suosittele.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älytöntä, itsekästä.
Hanki marsu, ryhdy kummiksi. Älä tee ehdoin tahdoin isätöntä lasta. Lapsi ansaitsee molemmat vanhemmat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanha ketju, mutta samat mietinnät itsellä nyt kun olen 31v ja ero mahdollisesti tulossa. Kumppanin löytäminen on todella hankalaa ollut minulle jo nuorempana ja erosta toipuminen tulee myös viemään aikaa. Olen kuitenkin onnellinen siitä että nykyiseen suhteeseen ei olla lasta hankittu ja nyt mahdollisessa erossa pitäisi huoltajuuskuviot ym. miettiä. Ennemmin valitsen lapsen hankkimisen yksin kuin lapsen hankkimisen väärän kumppanin kanssa. Paljon nähnyt riitaisia eroperheitä ja myös lapsia, jotka toinen vanhempi hyljännyt. Toisaalta olen myös miettinyt vaihtoehtona adoptiota tai sijaisperheeksi alkamista. Nekään eivät kyllä helppoja prosesseja ole.
Kiitos ketjuun osallistuneille ja jaksamista samassa tilanteessa eläville :) toivottavasti APn toive täyttyi.
Tahattomasti lapsettomaksi jääneenä nelikymppisenä suosittelen kaikkia tässä tilanteessa olevia hankkimaan sen lapsen rohkeasti yksin, jos sellaisen tietää varmasti haluavansa. Minä erosin pitkästä suhteesta 33-vuotiaana. Eron jälkeen keräilin itseäni vähän aikaa ja yritin sen jälkeen usean vuoden ajan löytää perheen perustamiseen sopivan miehen. Se oli ihan hirveää olla Tinderissä naisena jolla alkaa olla vähän kiire, kaikenlaista haihattelijaa ja ikiteiniä tuli vastaan eikä monikaan mies edes tajua biologian asettamia rajoja. Tein lopulta vähän huonojakin kompromisseja asiassa, ajattelin että onko se kipinä tai intohimo nyt niin tärkeää jos mies on muuten sopiva ja haluaa perheen. Päädyin neljää kymppiä lähestyessäni lopulta "järkiavioliittoon", johon ei sitten kuitenkaan koskaan syntynyt lapsia edes hoidoilla kun ikää alkoi olla sen verran. En siis suosittele tätä että jää enää kolmekymppisenä ainakaan pitkäksi aikaa haeskekemaan miestä tuohon projektiin. Itsellisethän pääsee nykyään onneksi hoitoihin myös julkisella.
Suosittelet asiaa, josta sinulla itselläsi ei ole mitään kokemusta. Sinulla on vain kokemusta siitä, mitä ei ollut. Haikailet jotain muuta.
Ihan yhtä hyvin elämäsi yksin hankitun lapsen kanssa olisi voinut olla täyttä helvettiä. Koskaan ei voi tietää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Symppaan sinua, ap. Olen itse "vasta" 27, mutta biologinen kello on tikittänyt jo pari vuotta. Valitettavasti en ole löytänyt parisuhdetta ja lapsen hankkiminen itsellisesti on käynyt mielessä. En kuitenkaan ole siihen ainakaan vielä valmis ja pelkään tukiverkkojen puutetta. Lisäksi haluaisin perhe-elämää aviopuolison kanssa, mutta rakkausrintamalla näyttää harmaalta.
Oletko tutkinut kumppanuusvanhemmuutta? Itse en asu niin isolla paikkakunnalla, että täältä löytyisi paljon halukkaita siihen, mutta jossain pääkaupunkiseudulla se on yleistymässä. Toki siinäkin kannattaa käyttää kunnolla aikaa ja vaivaa tutustuskseen, mieluusti vuosi pari, ennen lapsenhankinnan aloitusta.
Jos mies ei pysty elämään naisen kanssa parisuhteessa, ei yhtäkään lasta tulisi pakottaa asumaan hänen kanssaan. Kumppanusvanhemmuus on ongelmallinen siksi, että se pakottaa lapsen asumaan sellaisen miehen kanssa, joka ei läpäise "seulaa" eli kelpaa edes naiselle. Lapsi on huomattavasti herkempi ja hänelle voi tehdä helpommin pahoja ja traumatisoivia asioita, kuin aikuiselle naiselle
Luonto on antanut lapset naisille syystä. Miehet eivät ole emoja, vaikka kuinka he haluaisivat päästä käsiksi lapsiin. Jos suhde naiseen ei onnistu, ei ansaitse lastakaan
Ihan sama logiikka pätee myös naisiin, jotka eivät pysty elämään miehen kanssa parisuhteessa. Mutta hei, jostainhan ne ongelmalapset pitää saada.
Vierailija kirjoitti:
Älytöntä, itsekästä.
Hanki marsu, ryhdy kummiksi. Älä tee ehdoin tahdoin isätöntä lasta. Lapsi ansaitsee molemmat vanhemmat.
Tiedän useamman ihmisen, jotka on hankittu ihan molempien vanhempien toiveesta suhteessa ja sitten onkin isä päättänyt että ei jaksa ja ei ole lapsen elämässä enää juurikaan ollut mukana. Niitä tapauksia tiedän myös missä lapsen ollessa nuori on jompikumpi vanhempi kuollut. Ja on sellaisia perheitä missä esim päihdeongelmaa/epävakautta molemmilla ja niitä lapsia hankitaan, mutta ei niistä huolehdita. Koskaan ei voi tietää, vaikka siihen onnelliseen suhteeseen ja molempien toivomaan perhe-elämään tulisi iso käänne. Itse näen tasapainoisempana vaihtoehtona monessa mielessä itsellisen äitiyden/vanhemmuuden ja usein nämä ihmiset miettineet päätöstä oikeasti pitkään ja monelta eri kannalta. Lapsi voi kasvaa ns "täyspäiseksi" myös ilman isää tai äitiä jos elämässä muita turvallisia ja tasapainoisia aikuisia.
Tärkeintä on, että lapsi syntyy toivottuna ja rakastettuna.
Pidä kuitenkin huoli, että lapsen elämässä on muitakin tärkeitä ja läheisiä aikuisia kuin sinä. Turvaverkkoa pitää myös olla.