Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miten kokematon ja kaveriton aikuinen mies voisi koskaan luoda sosiaalisia verkostoja kun hänellä on automaattisesti kummajaisen leima otsassaan?
28.11.2019 |
Paljon puhutaan siitä, että tällaisen "katkeran" ja yksinäisen miehen pitäisi hankkia itseluottamusta, hankkia harrastuksia ja vain kokeilla jotain uutta. Tätä pidetään ilmeisesti jonain ihmelääkkeenä.
No jos aikuinen mies esimerkiksi on:
-Neitsyt
-Ei koskaan seurustellut
-Ei ole edes halaillut
-Ei kavereita koska ei uskalla hankkia niitä
-Ujo
-Ei niin hyvä työhistoria
-Huono itsetunto
-Ei paljon harrastuksia
-Ei tiedä maailman manosta paljon
-Ei tunne pop-kulttuuria
Miten te normaalit ihmiset, erityisesti naiset olette mieltä tällaisesta miehestä? Listaisin siis asioita, joita suurin osa ihmisistä saavuttavat jo ylä-asteella eikä näiden kanssa ole koskaan ollut mitään ongelmia. Jos nyt aikuinen mies on neitsyt eikä ole koskaan tehnyt "normaaleja" asioita kavereiden kanssa (koska niitä ei ole), niin miten sellainen voisi muka koskaan antaa normaaleille ihmisille mielekkään kuvan itsestään? Eikö kaverittomuus ole punainen lippu aikuisten kohdalla?
Kommentit (128)
No se tahto ja tekeminen täytyy lähteä omasta itsestä. Mitä jos netissä hakeutuisi joihinkin ryhmiin, jos on vaikeaa muuten tutustua uusiin ihmisiin. Esimerkiksi facebookissa on joitain yksinäisten tai sinkkujen ryhmiä ja sivustoja. Sitten vaan jos ei ole töitä, hakeutuu koulutukseen, kursseille tai työkokeiluun. Mutta tosiaan se tahto täytyy lähteä itsestä, jotku ovat vaan erakkoluonteita, ja väkisin ei voi kavereita saada.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos ei osaa puhua ihmisille, kannattaa opetella hyväksi keksimään kysymyksiä. Sillä tavalla voi selvitä monista keskusteluista kuin normaali ihminen: pitää vain toisen äänessä ja ruokkii liekkiä kysymyksillä, jos se meinaa hiipua. Kuuntele toisen vastaukset tarkkaan ja mieti, mistä voisi kysyä jatkokysymyksiä. Auttaa jos olet kiinnostunut asiasta, mutta periaatteessa kyse on vain assosiaatiopelistä ja taidosta, jota voi opetella.
Jos ihmisille puhuminen ahdistaa, pitää askel kerrallaan venyttää mukavuusaluetta, jotta tottuu siihen. Lupaan että ahdistus vähenee, kun sosiaalisista tilanteista tulee tutumpia. Voi miettiä valmiiksi tilanteita ja kysymyksiä, joilla voi harjoitella ja sitoutua tekemään sitä tarpeeksi usein.
Kun kyseleminen alkaa sujua, seuraavaksi voi opetella vastaavana assosiaatiopelinä keksimään välillä toisen sanomisista jotain omaan elämään liittyvää, jonka voi kertoa. Itsensä ja omien asioidensa esiin tuominen voi tuntua oudolta, mutta kaverustuminen vaatii vastavuoroisuutta ja itsensä avaamista. Myös sinun asiasi ovat kertomisen arvoisia.
Hymy, vastapuolen sanomisiin kiinnostuneesti reagoiminen ja tarpeeksi selkeällä äänellä puhuminen päälle, niin hyvä tulee.
Tällä "pelillistämisellä" sain teininä koulutettua itsestäni sosiaalisesti sulavamman. Matkan varrella vastaan tulee pakosta tilanteita, joihin ei ole varautunut eikä osaa reagoida normaalisti. Niistä voi ottaa opiksi ja miettiä, miten seuraavalla kerralla aikoo toimia sen sijaan, että jää sättimään itseään. Ajan myötä monet reaktiot alkavat sitten tulla selkärangasta, eikä tarvitse enää miettiä ja stressata niin paljon. Kukaan ihminen ei ole jokaisessa tilanteessa sulava, mutta jotkut ovat opetelleet koreografiaa enemmän kuin toiset.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi kun tietäisin. Oma poikani on kovaa vauhtia tulossa juuri tuollaiseksi. Hän on aina ollut introvertti ja viihtynyt yksikseen, mutta alakoulussa hänellä oli pari hyvää kaveria ja yksi harrastus. En ollut silloin vielä ollenkaan huolissani, eihän kaikkien tarvitse olla niin sosiaalisia ja meneviä. Yläasteella alkoivat hankaluudet, entiset kaverit hylkäsivät hänet, saivat uusia kavereita, menivät nuorten juttuihin ja viimeistään lukiossa alkoivat seurustella. Meidän poika jäi ihan yksin.
Olemme kaikkemme yrittäneet, että saisimme hänet lähtemään jonnekin, mutta yksin hän ei mene minnekään ja meidän kanssamme jos lähtee, niin se on vain se yksi kerta. Kuntosalilla hän kävi niin kauan kuin isoveli asui kotona ja vei häntä sinne. Koko hänen elämänsä pyörii kotona. HÄn sai opiskelupaikan, mutta ei mennyt sinne. Asuu nyt kotona ja istuu päivät koneella. Kyllä hän ne kotityöt tekee, jotka määrätään. Hän ei käy missään, ei ole mennyt autokouluun, armeijasta sai vapautuksen, hänellä ei ole mitään tulevaisuuden suunnitelmia. En tiedä mitä pitäisi tehdä.
Sanon sinulle, kuten omalle pojallekin, että kavereita löytää, kun vain menee jonnekin, kotiin ei ainakaan kukaan tule. Pitää mennä mukaan jonnekin. Jos joku asia kiinnostaa, mene sen alan kurssille, siellä monesti tutustuu ihmisiin paremmin kuin jossain harrastuksessa. Kannattaa myös lukea kirjoja, koska niistä voi keskustella ihan yleisellä tasolla. Jos pidät koirista, ota koira. Lenkkeillessä voit törmätä johonkuhun josta voi tulla kaverisi tai jopa tyttökaveri. Ja ainakin tapaat siinä muita koiranlenkittäjiä ja joidenkin kanssa tulee aina muutama sana vaihdettua. Sekin on parempi kuin ei mitään. Mieti mikä sinua kiinnostaa ja tee niitä juttuja. Aika vaikeahan se on jutella, jos ei mitään harrasta eikä ole mistään kiinnostunut. Loppuu juttu aika lyhyeen.
Alle 29-vuotias pääsee ammatillisen kuntoutuksen piiriin ilman minkäänlaista diagnoosia, jos on poikasi kaltaisessa tilanteessa. Parhaassa tapauksessa häntä auttaa moniammatillinen ryhmä joka pohtii hänen yksilöllistä tilannettaan, tekemään tulevaisuudensuunnitelmia, saattamaan niitä alkuun ja auttaa häntä hakeutumaan jonkin strukturoidun toiminnan pariin. "Putkessa eteneminen" on se mikä hänen kaltaisessa tilanteessaan olevia auttaa parhaiten, se, ettei itse tarvitse ohjata omaa toimintaansa tai tehdä päätöksiä vaan pääsee vähitellen elämään kiinni menemällä lauman mukana ja tekemällä mitä käsketään.
https://www.kela.fi/nuoren-ammatillinen-kuntoutus
Jos poika tekee kiltisti mitä käsketään vaikka se ei olisi vain sellaisia kotitöitä jotka hän ennestään osaa, häntä voi alkaa myös valmentaa kotoa muuttamiseen varmistamalla että hän oppii itsenäisen selviämisen taitoja. Menisikö hän jollekin kurssille, jos pyytäisitte sitä häneltä? Jos juttelette hänelle ruutuajasta ja siitä miten se passivoi häntä, olisiko mahdollista että hänet saisi omaksi parhaakseen suostumaan sen rajoittamiseen jollakin tavalla? Edes vaikka päivittäinen 2-3 tunnin ikkuna, jolloin kone lukitsee itsensä saa jo alkusysäyksen aikaan, kun ilman konetta huomaa miten köyhäksi elämä on käynyt. Jos teillä on varaa ostaa pojalle psykoterapiaa ilman kelan tukea ja hän suostuu siihen, sekin saattaa kannattaa.
Kiitos vinkeistä. Olemme yrittäneet saada poikaa menemään sellaiseen paikkaan täällä, joka on tarkoitettu erilaisista ongelmista kärsiville nuorille, sellainen matalan kynnyksen paikka. Siellä autetaan ja ohjataan sen mukaan, mikä tarve on. Autetaan hakeutumaan opiskelemaan, hankkimaan oma asunto, ohjataan erilaisten auttajien luo ja voi käydä ihan vain juttelemassakin. Vielä poika ei ole suostunut, hän jännittää niin kovasti, että saa vatsakipuja, maha menee ripulille yms. Olemme tarjoutuneet lähtemään mukaan, mutta ei hän halua sitäkään ja ymmärrän sen kyllä. Hän sanoo, ettei pysty, vaikka haluaisikin.
Hän on käynyt pitkään psykoterapiassa, mutta siitä ei ikävä kyllä ollut mitään apua. Hän on tavannut muutaman kerran psykologin ja pari kertaa psykiatrin. Myös lääkkeitä on kokeiltu, mutta ne eivät sopineet ollenkaan, kaikki meni vain pahemmaksi. Yhdellä lääkkeellä verenpaine laski vaarallisen alas, toisella tuli pahat rytmihäiriöt, kolmas pisti oksentamaan., eikä niistä muutenkaan ollut minkäänlaista apua.
Ihan koko ajan poika ei ole koneella, laitamme hänelle aina paljon kotitöitä, jotka hän tekee mukisematta. Lumitöitä, puiden kantamista, uunin lämmitystä, tiskikoneen tyhjennystä, autonpesua, ruuanlaittoa, nurmikonleikkuuta, koiran lenkitystä. Hänellä on myös pari harrastusta, joiden parissa kuluu päivittäin tunti, pari, mutta ne harrastukset ovat sellaisia, ettei tarvitse lähteä kotoa minnekään. Pojan omasta mielestä näin on ihan hyvä, kunhan vain saisi jostain oman mökin, kerrostaloon hän ei halua. Toki hän ymmärtää, että jotain työtä pitäisi tehdä, ei hän halua jäädä yhteiskunnan elätettäväksi, näin on sanonut.
No on tuossa jo tosiaan monenlaista asiaa yritettykin. Tuota nuoren ammatillista kuntoutusta voi saada valmennuksena, jossa valmentaja tulee kotiin tai muuhun asiakkaan valitsemaan paikkaan, se saattaisi jännittää vähemmän. Kotiin tulevaa apua voi hakea muutakin kautta.
Hänellä on ilmeisesti sitten joku diagnoosi, kun on saanut psykiatrista hoitoa. Jos teillä ei ole lähipiirissä paljon kokemusta mt-huollosta, niin tulee varmasti yllätyksenä, kuinka pitkään ja sinnikkäästi hoitoa on usein yritettävä saada ennen kuin löytyy jokin hoitomuoto, joka auttaa. Terveydenhuollon taholta ei heru juuri rohkaisua tai ohjeistusta eteenpäin, vaan systeemissä saa poukkoilla itsepäisyytensä varassa ja tipahtaa monta kertaa välillä ulos ennen kuin monista erilaisista mahdollisuuksista saa edes tietää. Psykoterapia on sellaista, että sen teho riippuu todella paljon terapoitavan kyvystä tehdä terapiatyötä (johon vaikuttaa mm. kypsyys, toimintakyky ja elämäntilanne), terapiamuodosta ja terapiasuhteen toimivuudesta, joten ei kannata ainakaan lopullisesti laskea sitä käytetyksi kortiksi. Tietämättä sen paremmin, mitä lääkkeillä on koitettu hoitaa, mainitsen vaan että itse olen käynyt läpi parikymmentä toimimatonta lääkettä eikä se ole mitenkään kauhean poikkeuksellista. Jos tulee kaikesta noin vaikeita sivuvaikutuksia niin silloin tuo on tietenkin kohtuuton odotus, mutta mainitsenpa senkin että se lääke joka lopulta toimi ja on vaikuttanut elämääni ratkaisevasti pilasi aloittaessa multa vajaat kolme kuukautta totaalisesti ja se oli todella raskasta aikaa.
Onnea teille, toivottavasti asiat kääntyisivät parempaan suuntaan pian.
Kiitos paljon! Poika kävi psykoterapiassa kolme vuotta ja oli lopulta sitä mieltä itse, että ei halua enää jatkaa, koska homma ei etene mihinkään. Poika tuumasi, että siellä oli aina samanlaista ja hän piti hommaa myös melko lapsellisena. Hän on aina ollut hyvin aikuismainen ja se oli jo lapsuudessa hankaloittamassa kaverisuhteita, kun hän tosiaan tykkäsi, että muut ovat hirveän lapsellisia. Puhumattakaan sitten yläasteaikana. Ei hänellä oikeastaan ole mitään diagnoosia, psykologin tapaamiset ja testit (mm. asperger) ja psykiatrin tapaamiset vain tulivat automaattisesti. Siis psykoterapeutti ne hommasi, kysyi, haluammeko ja tottakai halusimme. Nämä kaikki meidän tk:n kautta.
Poika itse on päättänyt, että ei enää kokeile mitään lääkkeitä, niin huono olo hänelle niistä tuli ja varsinkin verenpaineen laskua hän säikähti todella, pyörtyi useamman kerran, ennenkuin hoksasimme mistä voi johtua. En enää itsekään niitä hänelle esitä vaihtoehdoksi.
Poika on älykäs ja fiksu, joten harmittaa, jos jää opiskelut kesken. Lukio sujui hienosti ja kovasta jännittämisestä huolimatta kirjoituksetkin hyvin ja tosiaan olisi opiskelupaikkakin jo ollut. Kiitos tuosta tiedosta, että apua voi saada kotiinkin, sitä ei ole kukaan kertonut. Olemme yhdessä miettineet, että voisiko hypnoosihoidosta olla mitään apua?
Selvästi epäonnistunut terapiakokemus tuo sitten, ja vieläpä aika tyypillisellä tavalla. Pojan tarpeet ja valmiudet, terapiasuunta ja terapeutin persoona ja työtapa eivät kohdanneet. On ollut myös joko huono terapeutti tai sitten todella huonosti onnistunut pelaamaan poikasi kanssa yhteen, missään nimessä ei pitäisi jumiutua tekemään aina sama asiaa jos se ei johda mihinkään. Monelta kuulee vastaavaa, ja ihmettelen miten se voi olla niin yleistä. Todella ihailtavaa että poika jaksoi siitä huolimatta yrittää kolme vuotta.
Mulla ei ole omaan tai tuttujen kokemukseen perustuvaa tai muutakaan sen kummempaa tietoa hypnoterapiasta. Hirveästi hävittävää sen kokeilemisessa ei ainakaan pitäisi olla, se ei ole sellainen pitkäaikaista sitoutumista vaativa projekti kuin psykoterapia. Varmasti sen verran kannattaa ainakin selvittää, että käy konsultaatiossa tai ainakin tiedustelee joltain sitä antavalta, soveltuuko se pojan tarpeisiin.
Sehän siinä juuri on, että kukaan ei oikein kerro näitä asioita vaan ne pitää jotenkin sattumalta saada selville. Kelan lisäksi kotiin tuotavaa apua voi hakea ainakin aikuissosiaalityön kautta. Heillä on siellä mun kokemuksen mukaan ollut muita tahoja paremmin tietoa erilaisista mahdollisuuksista ja aktiivista yritystä jakaa sitä eteenpäin. Mutta siellä pitäisi hakemista varten pystyä käymään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi kun tietäisin. Oma poikani on kovaa vauhtia tulossa juuri tuollaiseksi. Hän on aina ollut introvertti ja viihtynyt yksikseen, mutta alakoulussa hänellä oli pari hyvää kaveria ja yksi harrastus. En ollut silloin vielä ollenkaan huolissani, eihän kaikkien tarvitse olla niin sosiaalisia ja meneviä. Yläasteella alkoivat hankaluudet, entiset kaverit hylkäsivät hänet, saivat uusia kavereita, menivät nuorten juttuihin ja viimeistään lukiossa alkoivat seurustella. Meidän poika jäi ihan yksin.
Olemme kaikkemme yrittäneet, että saisimme hänet lähtemään jonnekin, mutta yksin hän ei mene minnekään ja meidän kanssamme jos lähtee, niin se on vain se yksi kerta. Kuntosalilla hän kävi niin kauan kuin isoveli asui kotona ja vei häntä sinne. Koko hänen elämänsä pyörii kotona. HÄn sai opiskelupaikan, mutta ei mennyt sinne. Asuu nyt kotona ja istuu päivät koneella. Kyllä hän ne kotityöt tekee, jotka määrätään. Hän ei käy missään, ei ole mennyt autokouluun, armeijasta sai vapautuksen, hänellä ei ole mitään tulevaisuuden suunnitelmia. En tiedä mitä pitäisi tehdä.
Sanon sinulle, kuten omalle pojallekin, että kavereita löytää, kun vain menee jonnekin, kotiin ei ainakaan kukaan tule. Pitää mennä mukaan jonnekin. Jos joku asia kiinnostaa, mene sen alan kurssille, siellä monesti tutustuu ihmisiin paremmin kuin jossain harrastuksessa. Kannattaa myös lukea kirjoja, koska niistä voi keskustella ihan yleisellä tasolla. Jos pidät koirista, ota koira. Lenkkeillessä voit törmätä johonkuhun josta voi tulla kaverisi tai jopa tyttökaveri. Ja ainakin tapaat siinä muita koiranlenkittäjiä ja joidenkin kanssa tulee aina muutama sana vaihdettua. Sekin on parempi kuin ei mitään. Mieti mikä sinua kiinnostaa ja tee niitä juttuja. Aika vaikeahan se on jutella, jos ei mitään harrasta eikä ole mistään kiinnostunut. Loppuu juttu aika lyhyeen.
Alle 29-vuotias pääsee ammatillisen kuntoutuksen piiriin ilman minkäänlaista diagnoosia, jos on poikasi kaltaisessa tilanteessa. Parhaassa tapauksessa häntä auttaa moniammatillinen ryhmä joka pohtii hänen yksilöllistä tilannettaan, tekemään tulevaisuudensuunnitelmia, saattamaan niitä alkuun ja auttaa häntä hakeutumaan jonkin strukturoidun toiminnan pariin. "Putkessa eteneminen" on se mikä hänen kaltaisessa tilanteessaan olevia auttaa parhaiten, se, ettei itse tarvitse ohjata omaa toimintaansa tai tehdä päätöksiä vaan pääsee vähitellen elämään kiinni menemällä lauman mukana ja tekemällä mitä käsketään.
https://www.kela.fi/nuoren-ammatillinen-kuntoutus
Jos poika tekee kiltisti mitä käsketään vaikka se ei olisi vain sellaisia kotitöitä jotka hän ennestään osaa, häntä voi alkaa myös valmentaa kotoa muuttamiseen varmistamalla että hän oppii itsenäisen selviämisen taitoja. Menisikö hän jollekin kurssille, jos pyytäisitte sitä häneltä? Jos juttelette hänelle ruutuajasta ja siitä miten se passivoi häntä, olisiko mahdollista että hänet saisi omaksi parhaakseen suostumaan sen rajoittamiseen jollakin tavalla? Edes vaikka päivittäinen 2-3 tunnin ikkuna, jolloin kone lukitsee itsensä saa jo alkusysäyksen aikaan, kun ilman konetta huomaa miten köyhäksi elämä on käynyt. Jos teillä on varaa ostaa pojalle psykoterapiaa ilman kelan tukea ja hän suostuu siihen, sekin saattaa kannattaa.
Kiitos vinkeistä. Olemme yrittäneet saada poikaa menemään sellaiseen paikkaan täällä, joka on tarkoitettu erilaisista ongelmista kärsiville nuorille, sellainen matalan kynnyksen paikka. Siellä autetaan ja ohjataan sen mukaan, mikä tarve on. Autetaan hakeutumaan opiskelemaan, hankkimaan oma asunto, ohjataan erilaisten auttajien luo ja voi käydä ihan vain juttelemassakin. Vielä poika ei ole suostunut, hän jännittää niin kovasti, että saa vatsakipuja, maha menee ripulille yms. Olemme tarjoutuneet lähtemään mukaan, mutta ei hän halua sitäkään ja ymmärrän sen kyllä. Hän sanoo, ettei pysty, vaikka haluaisikin.
Hän on käynyt pitkään psykoterapiassa, mutta siitä ei ikävä kyllä ollut mitään apua. Hän on tavannut muutaman kerran psykologin ja pari kertaa psykiatrin. Myös lääkkeitä on kokeiltu, mutta ne eivät sopineet ollenkaan, kaikki meni vain pahemmaksi. Yhdellä lääkkeellä verenpaine laski vaarallisen alas, toisella tuli pahat rytmihäiriöt, kolmas pisti oksentamaan., eikä niistä muutenkaan ollut minkäänlaista apua.
Ihan koko ajan poika ei ole koneella, laitamme hänelle aina paljon kotitöitä, jotka hän tekee mukisematta. Lumitöitä, puiden kantamista, uunin lämmitystä, tiskikoneen tyhjennystä, autonpesua, ruuanlaittoa, nurmikonleikkuuta, koiran lenkitystä. Hänellä on myös pari harrastusta, joiden parissa kuluu päivittäin tunti, pari, mutta ne harrastukset ovat sellaisia, ettei tarvitse lähteä kotoa minnekään. Pojan omasta mielestä näin on ihan hyvä, kunhan vain saisi jostain oman mökin, kerrostaloon hän ei halua. Toki hän ymmärtää, että jotain työtä pitäisi tehdä, ei hän halua jäädä yhteiskunnan elätettäväksi, näin on sanonut.
Jos pojan omasta mielestä näin on hyvä, miksi pitäisi muuttaa hänen elämänsä toisenlaiseksi? Kun luin ensimmäisen kommenttisi pojastasi, kuulosti hyvin tutulta :) Minä olen äitinä joutunut opettelemaan ihan erilaisen asenteen maailmaan ja elämään. Se, mitä minä pidän hyvänä ja tavoiteltavana elämänä, ei ole tippaakaan sellaista elämää, mitä poikani pitäisi hyvänä tai tavoiteltavana elämänä. Hän ei kaipaa kavereita reaalimaailmaansa, koska hänellä on paljon kavereita nettimaailmassa. Miksi lähteä jonnekin ulos katsomaan ihmisiä, jos kaikki kaveritkin ovat kodeissaan ja kohtaaminen tapahtuu netissä? Ei sillä, yhä useammin minäkin pidän yhteyttä kavereihini netin kautta ja harvemmin tulee tavattua.
Joskus tulin ajatelleeksi, että eivät omat vanhempani sanoneet mulle koskaan, että lopetas nyt jo kirjojen lukeminen ja lähde ulos ostarille hengailemaan muiden nuorten kanssa. Eivätkä vanhempani olleet koskaan huolissaan, että viihdyin mainiosti kotona kirjojen parissa. Kirjoja lukiessa oli kuitenkin ihan yksin vain oma mielikuvitus seuranaan, kun taas nykyisin pelimaailmassa ollaan muiden kanssa kanssakäymisissä. Miksi kirjojen lukeminen yksin on parempi kuin pelaaminen pelikavereiden kanssa? Ja miksi kotona puuhastelu on nykyisin jotain huonoa ja vain kodin ulkopuolella puuhastelu on jotain hyvää? Ja kun mietin vielä lisää, niin eihän mulla itsellänikään ole koskaan ollut kodin ulkopuolisia harrastuksia. Kaikki harrastukseni ovat kotona ja niitä tehdään yksin. Jos se ei ole koskaan ollut mullekaan ongelma, miksi sen pitäisi olla ongelma lapselleni? Jotkut nyt vaan viihtyy paremmin kotona kuin kodin ulkopuolella. Kun työkaverit kysyy multa, mitä tein lomalla, vastaan vaan, että olin kotona. Hämmästyttäähän se joitain ihmisiä, että lomaa ei olekaan käytetty reissaamisen ja kaikenlaisiin pippaloihin ja kissanristiäisiin, mutta siinähän hämmästelevät.
Kun elämäntapa on lähes askeettinen ja kulutus vähäistä, ei oikeastaan tarvitse kuin jotain, millä rahoittaa elämänsä. Mutta mitä se olisi ja mistä sellaisen työn saa? Omakotitaloja saa halvalla pieniltä muuttotappiopaikkakunnilta eli tarvitaan vaan rahaa lämmitykseen, sähköön ja nettiyhteyteen. Hieman rahaa ruokaan ja joskus johonkin vaatteeseen.
Olen kanssasi samaa mieltä hyvinkin pitkälti. En ole itsekään kauhean sosiaalinen, mutta en ihan yksinkään viihtyisi. En yritä tuputtaa omaa elämäntapaani pojallemme, hän saa kyllä elää ihan omannäköisensä elämän. Mutta tuopa onkin suuri ongelma, että jotenkin se elämä pitäisi rahoittaa. Kaikki maksaa yllättävän paljon ja jos asuu maalla, on käytännössä pakko olla auto ja se nielee melkoisesti rahaa ja autokoulukin pitäisi pystyä käymään. Poikaa jännittää niin, että hän ei pysty sinne menemään. Lisäksi poika on itse ilmaissut, että olisi mukava, kun olisi vaikka yksi kaveri, jonka kanssa voisi käydä vaikka kalastamassa. Tyttöystäväkin on haaveissa ja tulevaisuudessa hän haluaisi ehkä perheenkin. Jos haluaa tienata itse elantonsa, olisi tietysti oltava työtä ja että saisi töitä, olisi hankittava ammatti. Muuttotappipaikkakunnilla ei ihan hirveästi ole työtäkään tarjolla.
Kyllä minua vähän pelottaa, miten poika tulee elämässään pärjäämään. Toivon hänelle tietysti hyvää elämää ja onnellisuutta. Ja pelkään myös sitä, että hän jää tänne kotiin jumiin, kotoa poismuutto voi olla sitä vaikeampaa mitä kauemmin se viivästyy. Isoveljensä on koettanut rohkaista muuttamaan hänen kanssaan samalle paikkakunnalle opiskelemaan, olisi ainakin yksi tuttu, josko se helpottaisi tilannetta, mutta ei kuulemma auta. Melko avuttomaksi itsensä tuntee ja mietin usein, että missä olen tehnyt väärin, että näitä ongelmia on pojalle alkanut muodostua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi kun tietäisin. Oma poikani on kovaa vauhtia tulossa juuri tuollaiseksi. Hän on aina ollut introvertti ja viihtynyt yksikseen, mutta alakoulussa hänellä oli pari hyvää kaveria ja yksi harrastus. En ollut silloin vielä ollenkaan huolissani, eihän kaikkien tarvitse olla niin sosiaalisia ja meneviä. Yläasteella alkoivat hankaluudet, entiset kaverit hylkäsivät hänet, saivat uusia kavereita, menivät nuorten juttuihin ja viimeistään lukiossa alkoivat seurustella. Meidän poika jäi ihan yksin.
Olemme kaikkemme yrittäneet, että saisimme hänet lähtemään jonnekin, mutta yksin hän ei mene minnekään ja meidän kanssamme jos lähtee, niin se on vain se yksi kerta. Kuntosalilla hän kävi niin kauan kuin isoveli asui kotona ja vei häntä sinne. Koko hänen elämänsä pyörii kotona. HÄn sai opiskelupaikan, mutta ei mennyt sinne. Asuu nyt kotona ja istuu päivät koneella. Kyllä hän ne kotityöt tekee, jotka määrätään. Hän ei käy missään, ei ole mennyt autokouluun, armeijasta sai vapautuksen, hänellä ei ole mitään tulevaisuuden suunnitelmia. En tiedä mitä pitäisi tehdä.
Sanon sinulle, kuten omalle pojallekin, että kavereita löytää, kun vain menee jonnekin, kotiin ei ainakaan kukaan tule. Pitää mennä mukaan jonnekin. Jos joku asia kiinnostaa, mene sen alan kurssille, siellä monesti tutustuu ihmisiin paremmin kuin jossain harrastuksessa. Kannattaa myös lukea kirjoja, koska niistä voi keskustella ihan yleisellä tasolla. Jos pidät koirista, ota koira. Lenkkeillessä voit törmätä johonkuhun josta voi tulla kaverisi tai jopa tyttökaveri. Ja ainakin tapaat siinä muita koiranlenkittäjiä ja joidenkin kanssa tulee aina muutama sana vaihdettua. Sekin on parempi kuin ei mitään. Mieti mikä sinua kiinnostaa ja tee niitä juttuja. Aika vaikeahan se on jutella, jos ei mitään harrasta eikä ole mistään kiinnostunut. Loppuu juttu aika lyhyeen.
Alle 29-vuotias pääsee ammatillisen kuntoutuksen piiriin ilman minkäänlaista diagnoosia, jos on poikasi kaltaisessa tilanteessa. Parhaassa tapauksessa häntä auttaa moniammatillinen ryhmä joka pohtii hänen yksilöllistä tilannettaan, tekemään tulevaisuudensuunnitelmia, saattamaan niitä alkuun ja auttaa häntä hakeutumaan jonkin strukturoidun toiminnan pariin. "Putkessa eteneminen" on se mikä hänen kaltaisessa tilanteessaan olevia auttaa parhaiten, se, ettei itse tarvitse ohjata omaa toimintaansa tai tehdä päätöksiä vaan pääsee vähitellen elämään kiinni menemällä lauman mukana ja tekemällä mitä käsketään.
https://www.kela.fi/nuoren-ammatillinen-kuntoutus
Jos poika tekee kiltisti mitä käsketään vaikka se ei olisi vain sellaisia kotitöitä jotka hän ennestään osaa, häntä voi alkaa myös valmentaa kotoa muuttamiseen varmistamalla että hän oppii itsenäisen selviämisen taitoja. Menisikö hän jollekin kurssille, jos pyytäisitte sitä häneltä? Jos juttelette hänelle ruutuajasta ja siitä miten se passivoi häntä, olisiko mahdollista että hänet saisi omaksi parhaakseen suostumaan sen rajoittamiseen jollakin tavalla? Edes vaikka päivittäinen 2-3 tunnin ikkuna, jolloin kone lukitsee itsensä saa jo alkusysäyksen aikaan, kun ilman konetta huomaa miten köyhäksi elämä on käynyt. Jos teillä on varaa ostaa pojalle psykoterapiaa ilman kelan tukea ja hän suostuu siihen, sekin saattaa kannattaa.
Kiitos vinkeistä. Olemme yrittäneet saada poikaa menemään sellaiseen paikkaan täällä, joka on tarkoitettu erilaisista ongelmista kärsiville nuorille, sellainen matalan kynnyksen paikka. Siellä autetaan ja ohjataan sen mukaan, mikä tarve on. Autetaan hakeutumaan opiskelemaan, hankkimaan oma asunto, ohjataan erilaisten auttajien luo ja voi käydä ihan vain juttelemassakin. Vielä poika ei ole suostunut, hän jännittää niin kovasti, että saa vatsakipuja, maha menee ripulille yms. Olemme tarjoutuneet lähtemään mukaan, mutta ei hän halua sitäkään ja ymmärrän sen kyllä. Hän sanoo, ettei pysty, vaikka haluaisikin.
Hän on käynyt pitkään psykoterapiassa, mutta siitä ei ikävä kyllä ollut mitään apua. Hän on tavannut muutaman kerran psykologin ja pari kertaa psykiatrin. Myös lääkkeitä on kokeiltu, mutta ne eivät sopineet ollenkaan, kaikki meni vain pahemmaksi. Yhdellä lääkkeellä verenpaine laski vaarallisen alas, toisella tuli pahat rytmihäiriöt, kolmas pisti oksentamaan., eikä niistä muutenkaan ollut minkäänlaista apua.
Ihan koko ajan poika ei ole koneella, laitamme hänelle aina paljon kotitöitä, jotka hän tekee mukisematta. Lumitöitä, puiden kantamista, uunin lämmitystä, tiskikoneen tyhjennystä, autonpesua, ruuanlaittoa, nurmikonleikkuuta, koiran lenkitystä. Hänellä on myös pari harrastusta, joiden parissa kuluu päivittäin tunti, pari, mutta ne harrastukset ovat sellaisia, ettei tarvitse lähteä kotoa minnekään. Pojan omasta mielestä näin on ihan hyvä, kunhan vain saisi jostain oman mökin, kerrostaloon hän ei halua. Toki hän ymmärtää, että jotain työtä pitäisi tehdä, ei hän halua jäädä yhteiskunnan elätettäväksi, näin on sanonut.
No on tuossa jo tosiaan monenlaista asiaa yritettykin. Tuota nuoren ammatillista kuntoutusta voi saada valmennuksena, jossa valmentaja tulee kotiin tai muuhun asiakkaan valitsemaan paikkaan, se saattaisi jännittää vähemmän. Kotiin tulevaa apua voi hakea muutakin kautta.
Hänellä on ilmeisesti sitten joku diagnoosi, kun on saanut psykiatrista hoitoa. Jos teillä ei ole lähipiirissä paljon kokemusta mt-huollosta, niin tulee varmasti yllätyksenä, kuinka pitkään ja sinnikkäästi hoitoa on usein yritettävä saada ennen kuin löytyy jokin hoitomuoto, joka auttaa. Terveydenhuollon taholta ei heru juuri rohkaisua tai ohjeistusta eteenpäin, vaan systeemissä saa poukkoilla itsepäisyytensä varassa ja tipahtaa monta kertaa välillä ulos ennen kuin monista erilaisista mahdollisuuksista saa edes tietää. Psykoterapia on sellaista, että sen teho riippuu todella paljon terapoitavan kyvystä tehdä terapiatyötä (johon vaikuttaa mm. kypsyys, toimintakyky ja elämäntilanne), terapiamuodosta ja terapiasuhteen toimivuudesta, joten ei kannata ainakaan lopullisesti laskea sitä käytetyksi kortiksi. Tietämättä sen paremmin, mitä lääkkeillä on koitettu hoitaa, mainitsen vaan että itse olen käynyt läpi parikymmentä toimimatonta lääkettä eikä se ole mitenkään kauhean poikkeuksellista. Jos tulee kaikesta noin vaikeita sivuvaikutuksia niin silloin tuo on tietenkin kohtuuton odotus, mutta mainitsenpa senkin että se lääke joka lopulta toimi ja on vaikuttanut elämääni ratkaisevasti pilasi aloittaessa multa vajaat kolme kuukautta totaalisesti ja se oli todella raskasta aikaa.
Onnea teille, toivottavasti asiat kääntyisivät parempaan suuntaan pian.
Kiitos paljon! Poika kävi psykoterapiassa kolme vuotta ja oli lopulta sitä mieltä itse, että ei halua enää jatkaa, koska homma ei etene mihinkään. Poika tuumasi, että siellä oli aina samanlaista ja hän piti hommaa myös melko lapsellisena. Hän on aina ollut hyvin aikuismainen ja se oli jo lapsuudessa hankaloittamassa kaverisuhteita, kun hän tosiaan tykkäsi, että muut ovat hirveän lapsellisia. Puhumattakaan sitten yläasteaikana. Ei hänellä oikeastaan ole mitään diagnoosia, psykologin tapaamiset ja testit (mm. asperger) ja psykiatrin tapaamiset vain tulivat automaattisesti. Siis psykoterapeutti ne hommasi, kysyi, haluammeko ja tottakai halusimme. Nämä kaikki meidän tk:n kautta.
Poika itse on päättänyt, että ei enää kokeile mitään lääkkeitä, niin huono olo hänelle niistä tuli ja varsinkin verenpaineen laskua hän säikähti todella, pyörtyi useamman kerran, ennenkuin hoksasimme mistä voi johtua. En enää itsekään niitä hänelle esitä vaihtoehdoksi.
Poika on älykäs ja fiksu, joten harmittaa, jos jää opiskelut kesken. Lukio sujui hienosti ja kovasta jännittämisestä huolimatta kirjoituksetkin hyvin ja tosiaan olisi opiskelupaikkakin jo ollut. Kiitos tuosta tiedosta, että apua voi saada kotiinkin, sitä ei ole kukaan kertonut. Olemme yhdessä miettineet, että voisiko hypnoosihoidosta olla mitään apua?
Selvästi epäonnistunut terapiakokemus tuo sitten, ja vieläpä aika tyypillisellä tavalla. Pojan tarpeet ja valmiudet, terapiasuunta ja terapeutin persoona ja työtapa eivät kohdanneet. On ollut myös joko huono terapeutti tai sitten todella huonosti onnistunut pelaamaan poikasi kanssa yhteen, missään nimessä ei pitäisi jumiutua tekemään aina sama asiaa jos se ei johda mihinkään. Monelta kuulee vastaavaa, ja ihmettelen miten se voi olla niin yleistä. Todella ihailtavaa että poika jaksoi siitä huolimatta yrittää kolme vuotta.
Mulla ei ole omaan tai tuttujen kokemukseen perustuvaa tai muutakaan sen kummempaa tietoa hypnoterapiasta. Hirveästi hävittävää sen kokeilemisessa ei ainakaan pitäisi olla, se ei ole sellainen pitkäaikaista sitoutumista vaativa projekti kuin psykoterapia. Varmasti sen verran kannattaa ainakin selvittää, että käy konsultaatiossa tai ainakin tiedustelee joltain sitä antavalta, soveltuuko se pojan tarpeisiin.
Sehän siinä juuri on, että kukaan ei oikein kerro näitä asioita vaan ne pitää jotenkin sattumalta saada selville. Kelan lisäksi kotiin tuotavaa apua voi hakea ainakin aikuissosiaalityön kautta. Heillä on siellä mun kokemuksen mukaan ollut muita tahoja paremmin tietoa erilaisista mahdollisuuksista ja aktiivista yritystä jakaa sitä eteenpäin. Mutta siellä pitäisi hakemista varten pystyä käymään.
Ok, kiitos sinulle! Poika kävi ensin yhdellä terapeutilla puolisen vuotta ja loppuajan toisella. Ensimmäisen kanssa ei synkannut yhtään, toinen oli ihmisenä kuulemma mukava ja juttu sujui ihan hyvin. Pojan mukaan terapia oli lähinnä sellaista, että "mitäs olet puuhaillut? Oletko tavannut kavereitasi? Miten koulussa menee? Nukutko hyvin? Jne. Tämän lisäksi hän sai esim. hengitys- ja rentoutusharjoituksia. En tiedä millaista psykoterapian sitten pitäisi olla. Luulen, että kokeilemme hypnoterapiaa seuraavaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vastauksia on tullut paljon. Kiitos siitä. Se ensimmäinen askel on aina vaikea kun ei oikein osaa luottaa ihmisiin kun pelkää heidän reaktioita.
AP
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi kun tietäisin. Oma poikani on kovaa vauhtia tulossa juuri tuollaiseksi. Hän on aina ollut introvertti ja viihtynyt yksikseen, mutta alakoulussa hänellä oli pari hyvää kaveria ja yksi harrastus. En ollut silloin vielä ollenkaan huolissani, eihän kaikkien tarvitse olla niin sosiaalisia ja meneviä. Yläasteella alkoivat hankaluudet, entiset kaverit hylkäsivät hänet, saivat uusia kavereita, menivät nuorten juttuihin ja viimeistään lukiossa alkoivat seurustella. Meidän poika jäi ihan yksin.
Olemme kaikkemme yrittäneet, että saisimme hänet lähtemään jonnekin, mutta yksin hän ei mene minnekään ja meidän kanssamme jos lähtee, niin se on vain se yksi kerta. Kuntosalilla hän kävi niin kauan kuin isoveli asui kotona ja vei häntä sinne. Koko hänen elämänsä pyörii kotona. HÄn sai opiskelupaikan, mutta ei mennyt sinne. Asuu nyt kotona ja istuu päivät koneella. Kyllä hän ne kotityöt tekee, jotka määrätään. Hän ei käy missään, ei ole mennyt autokouluun, armeijasta sai vapautuksen, hänellä ei ole mitään tulevaisuuden suunnitelmia. En tiedä mitä pitäisi tehdä.
Sanon sinulle, kuten omalle pojallekin, että kavereita löytää, kun vain menee jonnekin, kotiin ei ainakaan kukaan tule. Pitää mennä mukaan jonnekin. Jos joku asia kiinnostaa, mene sen alan kurssille, siellä monesti tutustuu ihmisiin paremmin kuin jossain harrastuksessa. Kannattaa myös lukea kirjoja, koska niistä voi keskustella ihan yleisellä tasolla. Jos pidät koirista, ota koira. Lenkkeillessä voit törmätä johonkuhun josta voi tulla kaverisi tai jopa tyttökaveri. Ja ainakin tapaat siinä muita koiranlenkittäjiä ja joidenkin kanssa tulee aina muutama sana vaihdettua. Sekin on parempi kuin ei mitään. Mieti mikä sinua kiinnostaa ja tee niitä juttuja. Aika vaikeahan se on jutella, jos ei mitään harrasta eikä ole mistään kiinnostunut. Loppuu juttu aika lyhyeen.
Alle 29-vuotias pääsee ammatillisen kuntoutuksen piiriin ilman minkäänlaista diagnoosia, jos on poikasi kaltaisessa tilanteessa. Parhaassa tapauksessa häntä auttaa moniammatillinen ryhmä joka pohtii hänen yksilöllistä tilannettaan, tekemään tulevaisuudensuunnitelmia, saattamaan niitä alkuun ja auttaa häntä hakeutumaan jonkin strukturoidun toiminnan pariin. "Putkessa eteneminen" on se mikä hänen kaltaisessa tilanteessaan olevia auttaa parhaiten, se, ettei itse tarvitse ohjata omaa toimintaansa tai tehdä päätöksiä vaan pääsee vähitellen elämään kiinni menemällä lauman mukana ja tekemällä mitä käsketään.
https://www.kela.fi/nuoren-ammatillinen-kuntoutus
Jos poika tekee kiltisti mitä käsketään vaikka se ei olisi vain sellaisia kotitöitä jotka hän ennestään osaa, häntä voi alkaa myös valmentaa kotoa muuttamiseen varmistamalla että hän oppii itsenäisen selviämisen taitoja. Menisikö hän jollekin kurssille, jos pyytäisitte sitä häneltä? Jos juttelette hänelle ruutuajasta ja siitä miten se passivoi häntä, olisiko mahdollista että hänet saisi omaksi parhaakseen suostumaan sen rajoittamiseen jollakin tavalla? Edes vaikka päivittäinen 2-3 tunnin ikkuna, jolloin kone lukitsee itsensä saa jo alkusysäyksen aikaan, kun ilman konetta huomaa miten köyhäksi elämä on käynyt. Jos teillä on varaa ostaa pojalle psykoterapiaa ilman kelan tukea ja hän suostuu siihen, sekin saattaa kannattaa.
Kiitos vinkeistä. Olemme yrittäneet saada poikaa menemään sellaiseen paikkaan täällä, joka on tarkoitettu erilaisista ongelmista kärsiville nuorille, sellainen matalan kynnyksen paikka. Siellä autetaan ja ohjataan sen mukaan, mikä tarve on. Autetaan hakeutumaan opiskelemaan, hankkimaan oma asunto, ohjataan erilaisten auttajien luo ja voi käydä ihan vain juttelemassakin. Vielä poika ei ole suostunut, hän jännittää niin kovasti, että saa vatsakipuja, maha menee ripulille yms. Olemme tarjoutuneet lähtemään mukaan, mutta ei hän halua sitäkään ja ymmärrän sen kyllä. Hän sanoo, ettei pysty, vaikka haluaisikin.
Hän on käynyt pitkään psykoterapiassa, mutta siitä ei ikävä kyllä ollut mitään apua. Hän on tavannut muutaman kerran psykologin ja pari kertaa psykiatrin. Myös lääkkeitä on kokeiltu, mutta ne eivät sopineet ollenkaan, kaikki meni vain pahemmaksi. Yhdellä lääkkeellä verenpaine laski vaarallisen alas, toisella tuli pahat rytmihäiriöt, kolmas pisti oksentamaan., eikä niistä muutenkaan ollut minkäänlaista apua.
Ihan koko ajan poika ei ole koneella, laitamme hänelle aina paljon kotitöitä, jotka hän tekee mukisematta. Lumitöitä, puiden kantamista, uunin lämmitystä, tiskikoneen tyhjennystä, autonpesua, ruuanlaittoa, nurmikonleikkuuta, koiran lenkitystä. Hänellä on myös pari harrastusta, joiden parissa kuluu päivittäin tunti, pari, mutta ne harrastukset ovat sellaisia, ettei tarvitse lähteä kotoa minnekään. Pojan omasta mielestä näin on ihan hyvä, kunhan vain saisi jostain oman mökin, kerrostaloon hän ei halua. Toki hän ymmärtää, että jotain työtä pitäisi tehdä, ei hän halua jäädä yhteiskunnan elätettäväksi, näin on sanonut.
Jos pojan omasta mielestä näin on hyvä, miksi pitäisi muuttaa hänen elämänsä toisenlaiseksi? Kun luin ensimmäisen kommenttisi pojastasi, kuulosti hyvin tutulta :) Minä olen äitinä joutunut opettelemaan ihan erilaisen asenteen maailmaan ja elämään. Se, mitä minä pidän hyvänä ja tavoiteltavana elämänä, ei ole tippaakaan sellaista elämää, mitä poikani pitäisi hyvänä tai tavoiteltavana elämänä. Hän ei kaipaa kavereita reaalimaailmaansa, koska hänellä on paljon kavereita nettimaailmassa. Miksi lähteä jonnekin ulos katsomaan ihmisiä, jos kaikki kaveritkin ovat kodeissaan ja kohtaaminen tapahtuu netissä? Ei sillä, yhä useammin minäkin pidän yhteyttä kavereihini netin kautta ja harvemmin tulee tavattua.
Joskus tulin ajatelleeksi, että eivät omat vanhempani sanoneet mulle koskaan, että lopetas nyt jo kirjojen lukeminen ja lähde ulos ostarille hengailemaan muiden nuorten kanssa. Eivätkä vanhempani olleet koskaan huolissaan, että viihdyin mainiosti kotona kirjojen parissa. Kirjoja lukiessa oli kuitenkin ihan yksin vain oma mielikuvitus seuranaan, kun taas nykyisin pelimaailmassa ollaan muiden kanssa kanssakäymisissä. Miksi kirjojen lukeminen yksin on parempi kuin pelaaminen pelikavereiden kanssa? Ja miksi kotona puuhastelu on nykyisin jotain huonoa ja vain kodin ulkopuolella puuhastelu on jotain hyvää? Ja kun mietin vielä lisää, niin eihän mulla itsellänikään ole koskaan ollut kodin ulkopuolisia harrastuksia. Kaikki harrastukseni ovat kotona ja niitä tehdään yksin. Jos se ei ole koskaan ollut mullekaan ongelma, miksi sen pitäisi olla ongelma lapselleni? Jotkut nyt vaan viihtyy paremmin kotona kuin kodin ulkopuolella. Kun työkaverit kysyy multa, mitä tein lomalla, vastaan vaan, että olin kotona. Hämmästyttäähän se joitain ihmisiä, että lomaa ei olekaan käytetty reissaamisen ja kaikenlaisiin pippaloihin ja kissanristiäisiin, mutta siinähän hämmästelevät.
Kun elämäntapa on lähes askeettinen ja kulutus vähäistä, ei oikeastaan tarvitse kuin jotain, millä rahoittaa elämänsä. Mutta mitä se olisi ja mistä sellaisen työn saa? Omakotitaloja saa halvalla pieniltä muuttotappiopaikkakunnilta eli tarvitaan vaan rahaa lämmitykseen, sähköön ja nettiyhteyteen. Hieman rahaa ruokaan ja joskus johonkin vaatteeseen.
Olen kanssasi samaa mieltä hyvinkin pitkälti. En ole itsekään kauhean sosiaalinen, mutta en ihan yksinkään viihtyisi. En yritä tuputtaa omaa elämäntapaani pojallemme, hän saa kyllä elää ihan omannäköisensä elämän. Mutta tuopa onkin suuri ongelma, että jotenkin se elämä pitäisi rahoittaa. Kaikki maksaa yllättävän paljon ja jos asuu maalla, on käytännössä pakko olla auto ja se nielee melkoisesti rahaa ja autokoulukin pitäisi pystyä käymään. Poikaa jännittää niin, että hän ei pysty sinne menemään. Lisäksi poika on itse ilmaissut, että olisi mukava, kun olisi vaikka yksi kaveri, jonka kanssa voisi käydä vaikka kalastamassa. Tyttöystäväkin on haaveissa ja tulevaisuudessa hän haluaisi ehkä perheenkin. Jos haluaa tienata itse elantonsa, olisi tietysti oltava työtä ja että saisi töitä, olisi hankittava ammatti. Muuttotappipaikkakunnilla ei ihan hirveästi ole työtäkään tarjolla.
Kyllä minua vähän pelottaa, miten poika tulee elämässään pärjäämään. Toivon hänelle tietysti hyvää elämää ja onnellisuutta. Ja pelkään myös sitä, että hän jää tänne kotiin jumiin, kotoa poismuutto voi olla sitä vaikeampaa mitä kauemmin se viivästyy. Isoveljensä on koettanut rohkaista muuttamaan hänen kanssaan samalle paikkakunnalle opiskelemaan, olisi ainakin yksi tuttu, josko se helpottaisi tilannetta, mutta ei kuulemma auta. Melko avuttomaksi itsensä tuntee ja mietin usein, että missä olen tehnyt väärin, että näitä ongelmia on pojalle alkanut muodostua.
Poikasi kokee, että hänen tilanteensa on ihan hyvä nyt, mutta tulevaisuuden toiveet ovat erilaiset. Eli hän haluaa rahaa eli ammatin ja työpaikan, omakotitalon, vaimon, lapsia jne. Oliko ala, jolle hän sai opiskelupaikan, oikeasti mieluinen? Mietin vain, että voisiko sen alan opintoja suorittaa avoimessa yliopistossa tai avoimessa ammattikorkeakoulussa? Näitähän voi yleensä suorittaa etäopiskeluna ja suoritetut kurssit lasketaan hyväksytyiksi myös sitten, kun on suorittamassa ko alan tutkintoa. Voisiko etäopiskelu antaa potkua tulevaisuutta varten? Ajan takaa sitä, että jos hän suorittaisi tietyn määrän kursseja etänä, tulisiko hänelle jossain vaiheessa tunne, että ei hitsi, nyt lähden suorittamaan tutkinnosta loputkin, koska en halua heittää hukkaan suoritettuja kursseja?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Potkaiskaa ne mammanpojat ajoissa pois kotoa, älkää olko syrjäytymisen mahdollistajia.
Se on hyväksi sille pojalle.
Vierailija kirjoitti:
Vastauksia on tullut paljon. Kiitos siitä. Se ensimmäinen askel on aina vaikea kun ei oikein osaa luottaa ihmisiin kun pelkää heidän reaktioita.
AP
Jos tulee huono reaktio niin siitäkin voi oppia ja hioa käytöstään. Virheet ovat olennainen osa minkä tahansa uuden opettelua.
Eikä kannata ottaa liian vakavasti, vaikka ymmärrän että on helppo ladata paljon odotuksia niihin harvoihin kertoihin kun yrittää jotain. Aina ei natsaa, se on ihan ok. Eivätkä ihmiset yleensä ole niin tuomitsevia kuin itse tulkitsee. Eteenpäin vaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Potkaiskaa ne mammanpojat ajoissa pois kotoa, älkää olko syrjäytymisen mahdollistajia.
Se on hyväksi sille pojalle.
Jep. Poikaa ei haittaa asua äidin kanssa nyt, mutta hän ei tajua, että ellei hän nyt viimeistään lähde, tilanne huononee vuosi vuodelta. Kunnes on niin syrjäytynyt, ettei enää mikään auta. Ette varmasti halua sitä.
Rakkautta on tehdä asioita, jotka auttavat poikaa itsenäistymään. Vaikka alku olisi hankala.
Kehität joka päivälle joku harrastus.
Työväen opisto on loistava siihen vai kansalaisopisto ?
Kannattaa mennä myös alkeiskursseille, jotka on tehty aikuisille, esim uiminen, luistelu jne.
Ja sitten kurssikaveri kanssa juttele pari sanaa saunassa. Siitä se lähtee . Ole kaikille ystävällinen ja sano pari sanaa, esim sinä olit tosi hyvä tossa jne.
Kun joka paikkaan menee, taatusti jostain joku tarttuu tuttavaksi.
Olin 3 v koulussa ja tutustuin ryhmätöissä yhteen henkilöön ja ollaan tänä päivänä parhaita kavereita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei pidä jäädä paikoilleen märehtimään tilannetta vaan ryhtyäjohinkin, pienin askelin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Potkaiskaa ne mammanpojat ajoissa pois kotoa, älkää olko syrjäytymisen mahdollistajia.
Se on hyväksi sille pojalle.
Jep. Poikaa ei haittaa asua äidin kanssa nyt, mutta hän ei tajua, että ellei hän nyt viimeistään lähde, tilanne huononee vuosi vuodelta. Kunnes on niin syrjäytynyt, ettei enää mikään auta. Ette varmasti halua sitä.
Rakkautta on tehdä asioita, jotka auttavat poikaa itsenäistymään. Vaikka alku olisi hankala.
Näin juuri.
Koulutan koiria, joilla on monilla arkuutta ja uudet asiat pelottavat. Jäänkö siis koirien kanssa kotiin, kun se on niille mukava ja turvallinen paikka, vai vienkö ulos, jotta tottuvat uusiin asioihin ja ymmärtävät, ettei tarvitsekaan pelätä?
Joskus pitää mennä sen mukavuusalueen ulkopuolelle.
Minuakin jännitti soittaa työnantajalle, jännittää edelleen. Mutta jos en tee niin, jään ilman töitä.
Neumann lähti nuorena, yläasteikäisenä merille. Pakko oli pärjätä.
Suosittelen, että heivaat pojan jonnekin vapaaehtoistyöhön ulkomaille. Siellä on aikataulutettu tekeminen ja sama tavoite kaikilla.
Mulle vanhemmat sanoi, että jos en mene lukioon, niin saan lähteä kotoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kehität joka päivälle joku harrastus.
Työväen opisto on loistava siihen vai kansalaisopisto ?
Kannattaa mennä myös alkeiskursseille, jotka on tehty aikuisille, esim uiminen, luistelu jne.Ja sitten kurssikaveri kanssa juttele pari sanaa saunassa. Siitä se lähtee . Ole kaikille ystävällinen ja sano pari sanaa, esim sinä olit tosi hyvä tossa jne.
Kun joka paikkaan menee, taatusti jostain joku tarttuu tuttavaksi.
Olin 3 v koulussa ja tutustuin ryhmätöissä yhteen henkilöön ja ollaan tänä päivänä parhaita kavereita.
Teitkö itse aloitteen?
Kokeile ap seurakuntia. Jeesukseen uskovien parissa neitsyys ja seurustelemattomuus on iso plussa! Toinen plussa on että siellä on enempi naisia kuin miehiä. Uskoon siellä autetaan kyllä, sekään ei ole ongelma.
Vierailija kirjoitti:
Kokeile ap seurakuntia. Jeesukseen uskovien parissa neitsyys ja seurustelemattomuus on iso plussa! Toinen plussa on että siellä on enempi naisia kuin miehiä. Uskoon siellä autetaan kyllä, sekään ei ole ongelma.
Suurin osa taitaa olla eläkeläisiä
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ala käydä jossain. Missä, ihan sama. Kuntosali, lätkämatsi (fanipäätyyn!), kansalaisopiston mikä tahansa ryhmä jne. Jos nököttää kotona ja tuijottaa ruutua, on yksin ja sellaiseksi jää.
Olen itse yksinäinen nainen ja kyllähän sitä mennä voi vaikka minne (ja olen mennytkin) mutta hyvin nopeasti sitä saa huomata, että muut karsastaa. Sitä kun pitäisi olla valmiiksi normaali (eli ystäviä, mielenkiintoinen työ/(aiemmin)opiskelupaikka, parisuhde ja lapsia (pian jo lapsenlapsiakin)) ja kun näitä ei ole, niin keskustelu tyrehtyy aika nopeasti. Osaan siis keskustella ihan normaalisti, seuraan aikaani eli yhteiskunnallisia asioita monipuolisesti samoin viihdemaailman hömppää ja minulla on harrastuksia. Tämä kaikki vaan ei riitä vaan pitäisi olla lisäksi jokin "hieno" ammatti (hantti-ja pätkätyöt lyö aina luuserin leiman), pitkä parisuhde (ikisinkkuus saa aikaan silmien pyörittelyä) ja lapsia (koska miten sinä mitään mistään tiedät kun et ole ollut raskaana/synnyttänyt/valvonut).
Se kynnys ihmisten ilmoille menemiseen kasvaa ihan joka kerta kun vastaanotto on torjuvaa ja tuollaisen aiheuttama paha mieli pysyy pitkään. Vähemmällä pääsee kun pysytteleekin omissa oloissaan eikä edes yritä saada mitään uutta sisältöä ja sosiaalisuutta elämäänsä. Ei sitä yksipuolisesti tai väkisin voi hankkia enkä tietenkään edes haluaisi.
N43
Hei, tuttua on! Itse olen sua muutaman vuoden nuorempi. Ei ole hienoa ammattia, puolisoa, en ole koskaan ollut missään pitkässä parisuhteessa (en tiedä miksi, en vaan ole löytänyt ketään, vaikka liikkeellä olin nuorena). Velana ei ole lapsia, lemmikkejä ei ole. Minua kiinnostavat hirveän monet asiat, mutta ihmiset eivät saa minusta sellaista hyvää päivää seuraa, kun ei voi puhua esim. lasten koulunkäynnistä tai parisuhdeongelmista tai vastaavasta ns. normaalista, jollaisesta kaikilla nyt täytyy olla edes pieni kokemus.
Suurin osa ihmsistä pyörii hyvin pienissä piireissä työ-koti-lapset-lemmikit ja ehkä joku sopiva harrastus kuten kuntosali tai lenkkeily tai kalastus tai metsästys. Sitten kun et itse ole niissä piireissä, ei ketään kiinnosta sun jutut. Ihmiset haluavat nimenomaan seuraa, jonka kanssa natsaa ja natsaa parhaiten aina, kun ihmiset ovat ns. samalla sivulla, samassa lokerikossa samanlaisine elämineen ja kokemuksineen. Siitä syntyy yhteenkuuluvuuden tunnetta, joka lujittaa ystävyyttä ja sen syntymistä.
Sattui hauskasti tuossa aiemmin tänä vuonna, kun törmäsin ala-asteen aikaiseen bestikseen, jota en ole nähnyt 15 vuoteen. Koska minulla ei ollut kotipuoleen kuppikuntaiselle maaseudulle juoruttavaksi mitään lapsi-työ-mies-parisuhdeasioita, oli tämä nainen osannut kertoa äidilleen vaan, että "Ninni on lihonnut" :D Minun selkeäni takana tietysti, kun ei ollut muutakaan kerrottavaa.
Tällaisten kanssa on hankalaa, kun et itse ole siinä muotissa etkä haluakaan siihen. Olen löytänyt itse ystäväni 95% verkosta. Tämä siis myös tiedoksi sille äidille, joka murehtii, että introverttipoika jää ilman ystäviä. Hänellä voi olla hyvin vilkas ja sosiaalinen elämä verkossa ystävien kanssa. Osallistun itse verkossa moniin ryhmätapahtumiin, tempauksiin, taideprojekteihin, lukupiireihin ja ahdin kaksin käsin luettavaa, katseltavaa ja uutta opittavaa. Verkossa tavatut ihmiset ovat niin läheisiä, että jos menen joskus naimisiin, kutsun heidät häihini.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Usein tuntuu, että ap:n kaltaiset kuvittelevat, että on jokin sormiennapsautuskeino päästä tuosta tilanteesta tavoitteeseen (naiseen). Pitäisi kuitenkin ymmärtää ja hyväksyä se, että asioiden eteen on tehtävä oikeasti työtä, nähtävä vaivaa, eikä vain napsautella sormia.
Niin, tämähän koskee enimmäkseen ap:n kaltaisia, sillä keskimäärin ns. normoille ne asiat todellakin ovat juuri niin helppoja kuin näyttääkin. Tätä he eivät toki halua tunnustaa, vaan ilmiö on sama kuin ökyrikkailla, eli vedotaan siihen kuinka ihan omalla älyllä ja ahkeruudella ne omaisuudet on tehty :)
Nyt vedät vähän mutkia suoriksi. Toki sosiaaliset tai rikkaat ovat jo lapsesta asti oppineet laittamaan ne asiat tärkeysjärjestyksessä muiden edelle ja tekemään työtä asian eteen. Joten he eivät ole missään vaiheessa joutuneet tekemään sitä täydellistä asennemuutosta, joka ap:lla olisi tarpeen. Eli siinä mielessä on helpompaa.
Mutta on se työ sosiaalisuuden tai rikkauden eteen silti jouduttu tekemään. Ei mikään tekemättä tule. Itsekin nuorena muistan monesti ajatelleeni, että olisipa se oma perhe jo saavutettu, niin voisi vain jäädä lauantai-iltana kotiin, kun se paras seura olisi siinä. Mutta kun ei ollut, niin oli vain lähdettävä baanalle etsimään sitä miestä, jonka kanssa saisi perheen. Lähdettävä oli, vaikka se alkoi jo puuduttaa ja aina ei olisi jaksanut. Sillä tajusin kuitenkin, että jos jään kotiin makaamaan, niin mitään mahdollisuuksia mihinkään ei ole.
Sama. Introverttina olisin viihtynyt parhaiten kotona ja metsässä koirien kanssa, mutta todennäköisyys, että siellä olisi kohdannut elämänkumppanin, oli olemattoman pieni. Eli piti lähteä myös "ihmisten ilmoille", niin baareihin kuin muihinkin tapahtumiin. Suoraan niissä tapahtumissa en puolisoani tavannut, mutta tutustuin ihmiseen, jonka kautta tutustuin myöhemmin puolisooni. Eli jos en olisi laajentanut ystävä- ja tuttavapiiriäni ja tutustunut kyseiseen ihmiseen, en olisi todennäköisesti ikinä tavannut puolisoani.
Tiettyyn pisteeseen asti sitä jaksaa (pakottaa) itsensä baareihin ja ihmisten ilmoille. Nuorena siis jaksoi tietenkin ihan huvikseen pyöriä "tyrkyllä", mutta sitten jossain vaiheessa se vaan alkaa maistua puulta ja kerta kerran jälkeen on entistä vaikeampaa uskotella itsensä luottamaan siihen, että just tänä(kin) iltana kannattaa mennä koska muuten se oikea hyvinkin kävelee ohi.
Tyhjän saa pyytämättäkin.
N40
Silloin kannattaa hyväksyä yksinäisyys. En itse kyllä tarkoittanut, että kannattaisi ihmisten ilmoille lähtiessään olettaa, että "se oikea kävelee ohi (tai pikemminkin luokse)" vaan että kannattaa tutustua kaikenlaisiin ihmisiin. Verkostoitua, hankkia ystäviä ja tuttavia. Mitä laajemmat verkostot, sitä todennäköisemmin sitä kautta tutustuu myös kiinnostaviin, potentiaalisiin kumppaniehdokkaisiin.
Mutta ei toki ole pakko, jos ei halua.
No juurikin tuota ihmisiin tutustumista tarkoitin sillä "tyrkyllä" olemisella, en tosiaan mitään ravintolan nurkkapöydässä passiivisena oikean odottamista enkä sen paremmin itsensä tyrkyttämistä väkisin. Sitä vaan jossain vaiheessa täydellisesti tympääntyy siihen, että vaikka kuinka on liikkunut ihmisten ilmoilla ihan kuten muutkin eli käynyt festareilla, ravintoloissa, tupareissa, kotibileissä ym missä suurin osa tapaa oman puolisona niin sitä vaan yhä on yksin. Ja loppujen lopuksi kokonaan yksin, kun kaikki kaverit pariutui ympäriltä.
Ei sitä vaan loputtomiin jaksa lähteä "vielä tämän yhden kerran".
Mun ystäväpiirissä on ihastuttava 30-vuotias nainen, joka ei vieläkään ole löytänyt ensimmäistäkään seurustelukumppania, vaikka on kiertänyt festareita, tapahtumia, näyttelyitä, keikkoja, Eurooppaa ja Aasiaa. Käy säännöllisesti keikoilla ja paikoissa, joissa on samanmielisiä ja -henkisiä ihmisiä ja siltikin ei mitään. On käynyt useamman koulutuksenkin läpi ja ollut monessa työpaikkassa, sekä muuttanut paikkakunnilta toisille.
Hän aina manaa sitä, että muiden eteen tulee puolisoehdokkaita melkein kuin vaan ulos menee, mutta hän saa kiertää puoli maapalloa, vaihtaa töitä, siirtyä koulusta toiseen ja harrastuksesta ja keikkapaikasta toiseen, ja ei mitään.
Mitään vikaa hänessä ei ole, terveet elämäntavat omaava normaali nuori nainen.
Ei kaikille tuosta noin vaan löydy seuraa, vaikka miten olisi itse aktiivinen. Itsekin olen asunut nykyisellä paikkakunnalla 10 vuotta ja olen tutustunut yhteen uuteen henkilöön sinä aikana, vaikka olen kierrellyt ja kaarrellut ja harrastanut ja ollut useammassa työpaikassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi kun tietäisin. Oma poikani on kovaa vauhtia tulossa juuri tuollaiseksi. Hän on aina ollut introvertti ja viihtynyt yksikseen, mutta alakoulussa hänellä oli pari hyvää kaveria ja yksi harrastus. En ollut silloin vielä ollenkaan huolissani, eihän kaikkien tarvitse olla niin sosiaalisia ja meneviä. Yläasteella alkoivat hankaluudet, entiset kaverit hylkäsivät hänet, saivat uusia kavereita, menivät nuorten juttuihin ja viimeistään lukiossa alkoivat seurustella. Meidän poika jäi ihan yksin.
Olemme kaikkemme yrittäneet, että saisimme hänet lähtemään jonnekin, mutta yksin hän ei mene minnekään ja meidän kanssamme jos lähtee, niin se on vain se yksi kerta. Kuntosalilla hän kävi niin kauan kuin isoveli asui kotona ja vei häntä sinne. Koko hänen elämänsä pyörii kotona. HÄn sai opiskelupaikan, mutta ei mennyt sinne. Asuu nyt kotona ja istuu päivät koneella. Kyllä hän ne kotityöt tekee, jotka määrätään. Hän ei käy missään, ei ole mennyt autokouluun, armeijasta sai vapautuksen, hänellä ei ole mitään tulevaisuuden suunnitelmia. En tiedä mitä pitäisi tehdä.
Sanon sinulle, kuten omalle pojallekin, että kavereita löytää, kun vain menee jonnekin, kotiin ei ainakaan kukaan tule. Pitää mennä mukaan jonnekin. Jos joku asia kiinnostaa, mene sen alan kurssille, siellä monesti tutustuu ihmisiin paremmin kuin jossain harrastuksessa. Kannattaa myös lukea kirjoja, koska niistä voi keskustella ihan yleisellä tasolla. Jos pidät koirista, ota koira. Lenkkeillessä voit törmätä johonkuhun josta voi tulla kaverisi tai jopa tyttökaveri. Ja ainakin tapaat siinä muita koiranlenkittäjiä ja joidenkin kanssa tulee aina muutama sana vaihdettua. Sekin on parempi kuin ei mitään. Mieti mikä sinua kiinnostaa ja tee niitä juttuja. Aika vaikeahan se on jutella, jos ei mitään harrasta eikä ole mistään kiinnostunut. Loppuu juttu aika lyhyeen.
Alle 29-vuotias pääsee ammatillisen kuntoutuksen piiriin ilman minkäänlaista diagnoosia, jos on poikasi kaltaisessa tilanteessa. Parhaassa tapauksessa häntä auttaa moniammatillinen ryhmä joka pohtii hänen yksilöllistä tilannettaan, tekemään tulevaisuudensuunnitelmia, saattamaan niitä alkuun ja auttaa häntä hakeutumaan jonkin strukturoidun toiminnan pariin. "Putkessa eteneminen" on se mikä hänen kaltaisessa tilanteessaan olevia auttaa parhaiten, se, ettei itse tarvitse ohjata omaa toimintaansa tai tehdä päätöksiä vaan pääsee vähitellen elämään kiinni menemällä lauman mukana ja tekemällä mitä käsketään.
https://www.kela.fi/nuoren-ammatillinen-kuntoutus
Jos poika tekee kiltisti mitä käsketään vaikka se ei olisi vain sellaisia kotitöitä jotka hän ennestään osaa, häntä voi alkaa myös valmentaa kotoa muuttamiseen varmistamalla että hän oppii itsenäisen selviämisen taitoja. Menisikö hän jollekin kurssille, jos pyytäisitte sitä häneltä? Jos juttelette hänelle ruutuajasta ja siitä miten se passivoi häntä, olisiko mahdollista että hänet saisi omaksi parhaakseen suostumaan sen rajoittamiseen jollakin tavalla? Edes vaikka päivittäinen 2-3 tunnin ikkuna, jolloin kone lukitsee itsensä saa jo alkusysäyksen aikaan, kun ilman konetta huomaa miten köyhäksi elämä on käynyt. Jos teillä on varaa ostaa pojalle psykoterapiaa ilman kelan tukea ja hän suostuu siihen, sekin saattaa kannattaa.
Kiitos vinkeistä. Olemme yrittäneet saada poikaa menemään sellaiseen paikkaan täällä, joka on tarkoitettu erilaisista ongelmista kärsiville nuorille, sellainen matalan kynnyksen paikka. Siellä autetaan ja ohjataan sen mukaan, mikä tarve on. Autetaan hakeutumaan opiskelemaan, hankkimaan oma asunto, ohjataan erilaisten auttajien luo ja voi käydä ihan vain juttelemassakin. Vielä poika ei ole suostunut, hän jännittää niin kovasti, että saa vatsakipuja, maha menee ripulille yms. Olemme tarjoutuneet lähtemään mukaan, mutta ei hän halua sitäkään ja ymmärrän sen kyllä. Hän sanoo, ettei pysty, vaikka haluaisikin.
Hän on käynyt pitkään psykoterapiassa, mutta siitä ei ikävä kyllä ollut mitään apua. Hän on tavannut muutaman kerran psykologin ja pari kertaa psykiatrin. Myös lääkkeitä on kokeiltu, mutta ne eivät sopineet ollenkaan, kaikki meni vain pahemmaksi. Yhdellä lääkkeellä verenpaine laski vaarallisen alas, toisella tuli pahat rytmihäiriöt, kolmas pisti oksentamaan., eikä niistä muutenkaan ollut minkäänlaista apua.
Ihan koko ajan poika ei ole koneella, laitamme hänelle aina paljon kotitöitä, jotka hän tekee mukisematta. Lumitöitä, puiden kantamista, uunin lämmitystä, tiskikoneen tyhjennystä, autonpesua, ruuanlaittoa, nurmikonleikkuuta, koiran lenkitystä. Hänellä on myös pari harrastusta, joiden parissa kuluu päivittäin tunti, pari, mutta ne harrastukset ovat sellaisia, ettei tarvitse lähteä kotoa minnekään. Pojan omasta mielestä näin on ihan hyvä, kunhan vain saisi jostain oman mökin, kerrostaloon hän ei halua. Toki hän ymmärtää, että jotain työtä pitäisi tehdä, ei hän halua jäädä yhteiskunnan elätettäväksi, näin on sanonut.
Jos pojan omasta mielestä näin on hyvä, miksi pitäisi muuttaa hänen elämänsä toisenlaiseksi? Kun luin ensimmäisen kommenttisi pojastasi, kuulosti hyvin tutulta :) Minä olen äitinä joutunut opettelemaan ihan erilaisen asenteen maailmaan ja elämään. Se, mitä minä pidän hyvänä ja tavoiteltavana elämänä, ei ole tippaakaan sellaista elämää, mitä poikani pitäisi hyvänä tai tavoiteltavana elämänä. Hän ei kaipaa kavereita reaalimaailmaansa, koska hänellä on paljon kavereita nettimaailmassa. Miksi lähteä jonnekin ulos katsomaan ihmisiä, jos kaikki kaveritkin ovat kodeissaan ja kohtaaminen tapahtuu netissä? Ei sillä, yhä useammin minäkin pidän yhteyttä kavereihini netin kautta ja harvemmin tulee tavattua.
Joskus tulin ajatelleeksi, että eivät omat vanhempani sanoneet mulle koskaan, että lopetas nyt jo kirjojen lukeminen ja lähde ulos ostarille hengailemaan muiden nuorten kanssa. Eivätkä vanhempani olleet koskaan huolissaan, että viihdyin mainiosti kotona kirjojen parissa. Kirjoja lukiessa oli kuitenkin ihan yksin vain oma mielikuvitus seuranaan, kun taas nykyisin pelimaailmassa ollaan muiden kanssa kanssakäymisissä. Miksi kirjojen lukeminen yksin on parempi kuin pelaaminen pelikavereiden kanssa? Ja miksi kotona puuhastelu on nykyisin jotain huonoa ja vain kodin ulkopuolella puuhastelu on jotain hyvää? Ja kun mietin vielä lisää, niin eihän mulla itsellänikään ole koskaan ollut kodin ulkopuolisia harrastuksia. Kaikki harrastukseni ovat kotona ja niitä tehdään yksin. Jos se ei ole koskaan ollut mullekaan ongelma, miksi sen pitäisi olla ongelma lapselleni? Jotkut nyt vaan viihtyy paremmin kotona kuin kodin ulkopuolella. Kun työkaverit kysyy multa, mitä tein lomalla, vastaan vaan, että olin kotona. Hämmästyttäähän se joitain ihmisiä, että lomaa ei olekaan käytetty reissaamisen ja kaikenlaisiin pippaloihin ja kissanristiäisiin, mutta siinähän hämmästelevät.
Kun elämäntapa on lähes askeettinen ja kulutus vähäistä, ei oikeastaan tarvitse kuin jotain, millä rahoittaa elämänsä. Mutta mitä se olisi ja mistä sellaisen työn saa? Omakotitaloja saa halvalla pieniltä muuttotappiopaikkakunnilta eli tarvitaan vaan rahaa lämmitykseen, sähköön ja nettiyhteyteen. Hieman rahaa ruokaan ja joskus johonkin vaatteeseen.
Olen kanssasi samaa mieltä hyvinkin pitkälti. En ole itsekään kauhean sosiaalinen, mutta en ihan yksinkään viihtyisi. En yritä tuputtaa omaa elämäntapaani pojallemme, hän saa kyllä elää ihan omannäköisensä elämän. Mutta tuopa onkin suuri ongelma, että jotenkin se elämä pitäisi rahoittaa. Kaikki maksaa yllättävän paljon ja jos asuu maalla, on käytännössä pakko olla auto ja se nielee melkoisesti rahaa ja autokoulukin pitäisi pystyä käymään. Poikaa jännittää niin, että hän ei pysty sinne menemään. Lisäksi poika on itse ilmaissut, että olisi mukava, kun olisi vaikka yksi kaveri, jonka kanssa voisi käydä vaikka kalastamassa. Tyttöystäväkin on haaveissa ja tulevaisuudessa hän haluaisi ehkä perheenkin. Jos haluaa tienata itse elantonsa, olisi tietysti oltava työtä ja että saisi töitä, olisi hankittava ammatti. Muuttotappipaikkakunnilla ei ihan hirveästi ole työtäkään tarjolla.
Kyllä minua vähän pelottaa, miten poika tulee elämässään pärjäämään. Toivon hänelle tietysti hyvää elämää ja onnellisuutta. Ja pelkään myös sitä, että hän jää tänne kotiin jumiin, kotoa poismuutto voi olla sitä vaikeampaa mitä kauemmin se viivästyy. Isoveljensä on koettanut rohkaista muuttamaan hänen kanssaan samalle paikkakunnalle opiskelemaan, olisi ainakin yksi tuttu, josko se helpottaisi tilannetta, mutta ei kuulemma auta. Melko avuttomaksi itsensä tuntee ja mietin usein, että missä olen tehnyt väärin, että näitä ongelmia on pojalle alkanut muodostua.
Poikasi kokee, että hänen tilanteensa on ihan hyvä nyt, mutta tulevaisuuden toiveet ovat erilaiset. Eli hän haluaa rahaa eli ammatin ja työpaikan, omakotitalon, vaimon, lapsia jne. Oliko ala, jolle hän sai opiskelupaikan, oikeasti mieluinen? Mietin vain, että voisiko sen alan opintoja suorittaa avoimessa yliopistossa tai avoimessa ammattikorkeakoulussa? Näitähän voi yleensä suorittaa etäopiskeluna ja suoritetut kurssit lasketaan hyväksytyiksi myös sitten, kun on suorittamassa ko alan tutkintoa. Voisiko etäopiskelu antaa potkua tulevaisuutta varten? Ajan takaa sitä, että jos hän suorittaisi tietyn määrän kursseja etänä, tulisiko hänelle jossain vaiheessa tunne, että ei hitsi, nyt lähden suorittamaan tutkinnosta loputkin, koska en halua heittää hukkaan suoritettuja kursseja?
No sekin on yksi ongelma, että hänellä ei oikein ole unelma-alaa. Hän haki tuohon koulutukseen, koska se oli ihan ok ja siitä olisi ollut hyötyä monellekin alalle. Tällä hetkellä hän opiskelee etänä koulutuksessa, joka olisi ollut yksi osa-alue juuri sillä alalla jolle sai opiskelupaikan. Tätä en muistanut aiemmin mainita. Eli ei ole ihan kaiken ulkopuolella, on sentään jotain tekemistä, josta on varmuudella hyötyä. Mutta ei tämä opiskelu ole kovin vaativaa, eikä täytä päivästä kuin pienen osan ja poika saa tehtävät tehtyä aina etuajassa ja sitten on monta päivää, ettei ole mitään opiskeluun liittyvää. Kiitos sinulle, kun olet näin paljon vastaillut, ihan tuntemattomalle ihmiselle! Ihan sydäntä lämmittää.
Alue: Aihe vapaa
Näin me ollaan erilaisia. Mä taas en ole ollut päivääkään työtön, mutta varsin usein olen työpaikka/ammattiuteluihin vastannut olevani. Mulla on sekä terveydenhoitoalan että it-alan tutkinto. Kokemus on opettanut, että näistä kannattaa olla hiljaa. Kun olen kertonut olevani sairaanhoitaja, reaktio on ollut hyvin usein tyyliin "Ai ootko? No sithän sä tiedätkin. Mulla on ollu jo pari viikkoa täällä vasemmassa kyljessä kipeä kohta..mitähän se vois olla?" Ja siinä vaiheessa taas kadun, että kerroin. Ja ihan sama tilanne, jos olen kertonut olevani it-alalla. "No vitsit..sithän sä osaat neuvoa mua. Mulle tuli koneeseen joku päivitys ja sit joku ilmoitus ja mä painoin ok. Näyttö pimeni ja sit kone käynnisty uudelleen. Mut nyt mulla ei enää toimi se ja se ohjelma ja sit miten mä saan....." ARGGGHHH!
Ihmiset, jotka ovat jo ensi tapaamisella tai hyvin pian sen jälkeen kiinnostuneita mun ammatistani tai työpaikastani, eivät ole kiinnostuneita musta ihmisenä. Tällaisia ihmisiä yleensä kiinnostaa vain, voisivatko jotenkin hyötyä minusta. En tarvitse sellaisia ihmisiä elämääni.