Miten kokematon ja kaveriton aikuinen mies voisi koskaan luoda sosiaalisia verkostoja kun hänellä on automaattisesti kummajaisen leima otsassaan?

Vierailija kirjoitti:

Tätä ap:n ongelman skaalaa olen ujo - en saa naista voisi verrata siihen, että minä alkaisin miettiä, että en ikinä pysty juoksemaan maratonia, kun hengästyn jo kiivetessäni kolmanteen kerrokseen. Jos keskityn vain siihen maratoniin, en edes viitsi yrittää, koska tiedän epäonnistuvani kuitenkin. Jos taas päätän, että en käytä hissiä työpaikalla enää lainkaan, huomaan ehkä muutaman viikon kuluttua, että en enää hengästykään. Sitten päätän lisätä ohjelmaani puolen tunnin kävelylenkin kaksi kertaa viikossa, jossain vaiheessa kokeilen ehkä juosta siitä pienen pätkän. Kenties innostun käymään myös uimahallissa ja kuntosalilla, jotka eivät suoraan vie minua maratonille, mutta parantavat yleiskuntoani, kehonhallintaa ja lihasvoimaani. Ruokavaliotanikin saatan muuttaa tukemaan tavoitteitani. Pikkuhiljaa lenkkini pitenevät, niitä on useampina päivinä viikossa ja juoksen ne jo lähes kokonaan. Ehkä seuraavana kesänä ilmoittaudun jo johonkin viihteelliseen juoksutapahtumaan vitoselle tai kympille, siitä vuoden päästä puolimaratonille...

Ei ap:kään saa naista sillä, että menee ensimmäistä kohtaamaansa naista kosimaan. Sosiaaliset taidot ovat taitoja ja kaikkia taitoja voi harjoitella. Joskus harjoittelu maratonille on sitä juoksemista, joskus se on kuntosalilla käymistä tai pullasta kieltäytymistä. Sosiaalisissakin taidoissa ei kannata keskittyä pokaamisen harjoitteluun, vaan ihan yleisesti kanssakäymiseen. Niitä taitoja tarvitsee myös siinä päätavoitteena olevassa parisuhteessa.

Maratonille on helppo harjoitella, koska siinä lähin vuorovaikutuksesi on tien kanssa ja tieltä ei tarvitse kysyä mitään - tie vain on. Ihmissuhteissa on aina vähintään kaksi ihmistä. Siinä täytyy ensin löytää se sopiva vastakumppani ennen kuin voi edetä edes siihen ensimmäiseen kerrokseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Usein tuntuu, että ap:n kaltaiset kuvittelevat, että on jokin sormiennapsautuskeino päästä tuosta tilanteesta tavoitteeseen (naiseen). Pitäisi kuitenkin ymmärtää ja hyväksyä se, että asioiden eteen on tehtävä oikeasti työtä, nähtävä vaivaa, eikä vain napsautella sormia.

Niin, tämähän koskee enimmäkseen ap:n kaltaisia, sillä keskimäärin ns. normoille ne asiat todellakin ovat juuri niin helppoja kuin näyttääkin. Tätä he eivät toki halua tunnustaa, vaan ilmiö on sama kuin ökyrikkailla, eli vedotaan siihen kuinka ihan omalla älyllä ja ahkeruudella ne omaisuudet on tehty :)

Nyt vedät vähän mutkia suoriksi. Toki sosiaaliset tai rikkaat ovat jo lapsesta asti oppineet laittamaan ne asiat tärkeysjärjestyksessä muiden edelle ja tekemään työtä asian eteen. Joten he eivät ole missään vaiheessa joutuneet tekemään sitä täydellistä asennemuutosta, joka ap:lla olisi tarpeen. Eli siinä mielessä on helpompaa.

Mutta on se työ sosiaalisuuden tai rikkauden eteen silti jouduttu tekemään. Ei mikään tekemättä tule. Itsekin nuorena muistan monesti ajatelleeni, että olisipa se oma perhe jo saavutettu, niin voisi vain jäädä lauantai-iltana kotiin, kun se paras seura olisi siinä. Mutta kun ei ollut, niin oli vain lähdettävä baanalle etsimään sitä miestä, jonka kanssa saisi perheen. Lähdettävä oli, vaikka se alkoi jo puuduttaa ja aina ei olisi jaksanut. Sillä tajusin kuitenkin, että jos jään kotiin makaamaan, niin mitään mahdollisuuksia mihinkään ei ole.

Sama. Introverttina olisin viihtynyt parhaiten kotona ja metsässä koirien kanssa, mutta todennäköisyys, että siellä olisi kohdannut elämänkumppanin, oli olemattoman pieni. Eli piti lähteä myös "ihmisten ilmoille", niin baareihin kuin muihinkin tapahtumiin. Suoraan niissä tapahtumissa en puolisoani tavannut, mutta tutustuin ihmiseen, jonka kautta tutustuin myöhemmin puolisooni. Eli jos en olisi laajentanut ystävä- ja tuttavapiiriäni ja tutustunut kyseiseen ihmiseen, en olisi todennäköisesti ikinä tavannut puolisoani.

Tiettyyn pisteeseen asti sitä jaksaa (pakottaa) itsensä baareihin ja ihmisten ilmoille. Nuorena siis jaksoi tietenkin ihan huvikseen pyöriä "tyrkyllä", mutta sitten jossain vaiheessa se vaan alkaa maistua puulta ja kerta kerran jälkeen on entistä vaikeampaa uskotella itsensä luottamaan siihen, että just tänä(kin) iltana kannattaa mennä koska muuten se oikea hyvinkin kävelee ohi.

Tyhjän saa pyytämättäkin.

N40

Silloin kannattaa hyväksyä yksinäisyys. En itse kyllä tarkoittanut, että kannattaisi ihmisten ilmoille lähtiessään olettaa, että "se oikea kävelee ohi (tai pikemminkin luokse)" vaan että kannattaa tutustua kaikenlaisiin ihmisiin. Verkostoitua, hankkia ystäviä ja tuttavia. Mitä laajemmat verkostot, sitä todennäköisemmin sitä kautta tutustuu myös kiinnostaviin, potentiaalisiin kumppaniehdokkaisiin.

Mutta ei toki ole pakko, jos ei halua.

No juurikin tuota ihmisiin tutustumista tarkoitin sillä "tyrkyllä" olemisella, en tosiaan mitään ravintolan nurkkapöydässä passiivisena oikean odottamista enkä sen paremmin itsensä tyrkyttämistä väkisin. Sitä vaan jossain vaiheessa täydellisesti tympääntyy siihen, että vaikka kuinka on liikkunut ihmisten ilmoilla ihan kuten muutkin eli käynyt festareilla, ravintoloissa, tupareissa, kotibileissä ym missä suurin osa tapaa oman puolisona niin sitä vaan yhä on yksin. Ja loppujen lopuksi kokonaan yksin, kun kaikki kaverit pariutui ympäriltä.

Ei sitä vaan loputtomiin jaksa lähteä "vielä tämän yhden kerran".

Itse lähtisin tekemään ja harrastamaan asioita, jotka kiinnostavat juuri minua. Sitä kautta sitten joko tutustuu ihmisiin tai ei, omalla painollaan. Suomi on täynnä yksinäisiä ja sosiaalisesti kömpelöjä ihmisiä, niin siitä ei sinällään kannata erityisesti kantaa huolta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ala käydä jossain. Missä, ihan sama. Kuntosali, lätkämatsi (fanipäätyyn!), kansalaisopiston mikä tahansa ryhmä jne. Jos nököttää kotona ja tuijottaa ruutua, on yksin ja sellaiseksi jää.

Olen itse yksinäinen nainen ja kyllähän sitä mennä voi vaikka minne (ja olen mennytkin) mutta hyvin nopeasti sitä saa huomata, että muut karsastaa. Sitä kun pitäisi olla valmiiksi normaali (eli ystäviä, mielenkiintoinen työ/(aiemmin)opiskelupaikka, parisuhde ja lapsia (pian jo lapsenlapsiakin)) ja kun näitä ei ole, niin keskustelu tyrehtyy aika nopeasti. Osaan siis keskustella ihan normaalisti, seuraan aikaani eli yhteiskunnallisia asioita monipuolisesti samoin viihdemaailman hömppää ja minulla on harrastuksia. Tämä kaikki vaan ei riitä vaan pitäisi olla lisäksi jokin "hieno" ammatti (hantti-ja pätkätyöt lyö aina luuserin leiman), pitkä parisuhde (ikisinkkuus saa aikaan silmien pyörittelyä) ja lapsia (koska miten sinä mitään mistään tiedät kun et ole ollut raskaana/synnyttänyt/valvonut).

Se kynnys ihmisten ilmoille menemiseen kasvaa ihan joka kerta kun vastaanotto on torjuvaa ja tuollaisen aiheuttama paha mieli pysyy pitkään. Vähemmällä pääsee kun pysytteleekin omissa oloissaan eikä edes yritä saada mitään uutta sisältöä ja sosiaalisuutta elämäänsä. Ei sitä yksipuolisesti tai väkisin voi hankkia enkä tietenkään edes haluaisi.

N43

Ja sitä päivittelyä ja karsastusta saa osakseen ihan jo sillä, että tekee jotain sellaista yksin mikä normisti tehdään ystävien kanssa. Menepä vaikka laivalle yksin ja juttusille joidenkin kanssa, niin taatusti ensin ihmetellään miksi olet yksin liikenteessä. En mä ainakaan haluaisi lähteä yksin.. Miksi sulla ei ollut ketään kaveria kenen kanssa olisit tullut? Oot vissiin ihan munanhakureissulla?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi kun tietäisin. Oma poikani on kovaa vauhtia tulossa juuri tuollaiseksi. Hän on aina ollut introvertti ja viihtynyt yksikseen, mutta alakoulussa hänellä oli pari hyvää kaveria ja yksi harrastus. En ollut silloin vielä ollenkaan huolissani, eihän kaikkien tarvitse olla niin sosiaalisia ja meneviä. Yläasteella alkoivat hankaluudet, entiset kaverit hylkäsivät hänet, saivat uusia kavereita, menivät nuorten juttuihin ja viimeistään lukiossa alkoivat seurustella. Meidän poika jäi ihan yksin. 

Olemme kaikkemme yrittäneet, että saisimme hänet lähtemään jonnekin, mutta yksin hän ei mene minnekään ja meidän kanssamme jos lähtee, niin se on vain se yksi kerta. Kuntosalilla hän kävi niin kauan kuin isoveli asui kotona ja vei häntä sinne. Koko hänen elämänsä pyörii kotona. HÄn sai opiskelupaikan, mutta ei mennyt sinne. Asuu nyt kotona ja istuu päivät koneella. Kyllä hän ne kotityöt tekee, jotka määrätään. Hän ei käy missään, ei ole mennyt autokouluun, armeijasta sai vapautuksen, hänellä ei ole mitään tulevaisuuden suunnitelmia. En tiedä mitä pitäisi tehdä.

Sanon sinulle, kuten omalle pojallekin, että kavereita löytää, kun vain menee jonnekin, kotiin ei ainakaan kukaan tule. Pitää mennä mukaan jonnekin. Jos joku asia kiinnostaa, mene sen alan kurssille, siellä monesti tutustuu ihmisiin paremmin kuin jossain harrastuksessa. Kannattaa myös lukea kirjoja, koska niistä voi keskustella ihan yleisellä tasolla. Jos pidät koirista, ota koira. Lenkkeillessä voit törmätä johonkuhun josta voi tulla kaverisi tai jopa tyttökaveri. Ja ainakin tapaat siinä muita koiranlenkittäjiä ja joidenkin kanssa tulee aina muutama sana vaihdettua. Sekin on parempi kuin ei mitään. Mieti mikä sinua kiinnostaa ja tee niitä juttuja. Aika vaikeahan se on jutella, jos ei mitään harrasta eikä ole mistään kiinnostunut. Loppuu juttu aika lyhyeen. 

Alle 29-vuotias pääsee ammatillisen kuntoutuksen piiriin ilman minkäänlaista diagnoosia, jos on poikasi kaltaisessa tilanteessa. Parhaassa tapauksessa häntä auttaa moniammatillinen ryhmä joka pohtii hänen yksilöllistä tilannettaan, tekemään tulevaisuudensuunnitelmia, saattamaan niitä alkuun ja auttaa häntä hakeutumaan jonkin strukturoidun toiminnan pariin. "Putkessa eteneminen" on se mikä hänen kaltaisessa tilanteessaan olevia auttaa parhaiten, se, ettei itse tarvitse ohjata omaa toimintaansa tai tehdä päätöksiä vaan pääsee vähitellen elämään kiinni menemällä lauman mukana ja tekemällä mitä käsketään.

https://www.kela.fi/nuoren-ammatillinen-kuntoutus

Jos poika tekee kiltisti mitä käsketään vaikka se ei olisi vain sellaisia kotitöitä jotka hän ennestään osaa, häntä voi alkaa myös valmentaa kotoa muuttamiseen varmistamalla että hän oppii itsenäisen selviämisen taitoja. Menisikö hän jollekin kurssille, jos pyytäisitte sitä häneltä? Jos juttelette hänelle ruutuajasta ja siitä miten se passivoi häntä, olisiko mahdollista että hänet saisi omaksi parhaakseen suostumaan sen rajoittamiseen jollakin tavalla? Edes vaikka päivittäinen 2-3 tunnin ikkuna, jolloin kone lukitsee itsensä saa jo alkusysäyksen aikaan, kun ilman konetta huomaa miten köyhäksi elämä on käynyt. Jos teillä on varaa ostaa pojalle psykoterapiaa ilman kelan tukea ja hän suostuu siihen, sekin saattaa kannattaa.

Kiitos vinkeistä. Olemme yrittäneet saada poikaa menemään sellaiseen paikkaan täällä, joka on tarkoitettu erilaisista ongelmista kärsiville nuorille, sellainen matalan kynnyksen paikka. Siellä autetaan ja ohjataan sen mukaan, mikä tarve on. Autetaan hakeutumaan opiskelemaan, hankkimaan oma asunto, ohjataan erilaisten auttajien luo ja voi käydä ihan vain juttelemassakin. Vielä poika ei ole suostunut, hän jännittää niin kovasti, että saa vatsakipuja, maha menee ripulille yms. Olemme tarjoutuneet lähtemään mukaan, mutta ei hän halua sitäkään ja ymmärrän sen kyllä. Hän sanoo, ettei pysty, vaikka haluaisikin. 

Hän on käynyt pitkään psykoterapiassa, mutta siitä ei ikävä kyllä ollut mitään apua. Hän on tavannut muutaman kerran psykologin ja pari kertaa psykiatrin. Myös lääkkeitä on kokeiltu, mutta ne eivät sopineet ollenkaan, kaikki meni vain pahemmaksi. Yhdellä lääkkeellä verenpaine laski vaarallisen alas, toisella tuli pahat rytmihäiriöt, kolmas pisti oksentamaan., eikä niistä muutenkaan ollut minkäänlaista apua. 

Ihan koko ajan poika ei ole koneella, laitamme hänelle aina paljon kotitöitä, jotka hän tekee mukisematta. Lumitöitä, puiden kantamista, uunin lämmitystä, tiskikoneen tyhjennystä, autonpesua, ruuanlaittoa, nurmikonleikkuuta, koiran lenkitystä. Hänellä on myös pari harrastusta, joiden parissa kuluu päivittäin tunti, pari, mutta ne harrastukset ovat sellaisia, ettei tarvitse lähteä kotoa minnekään. Pojan omasta mielestä näin on ihan hyvä, kunhan vain saisi jostain oman mökin, kerrostaloon hän ei halua. Toki hän ymmärtää, että jotain työtä pitäisi tehdä, ei hän halua jäädä yhteiskunnan elätettäväksi, näin on sanonut. 

No on tuossa jo tosiaan monenlaista asiaa yritettykin. Tuota nuoren ammatillista kuntoutusta voi saada valmennuksena, jossa valmentaja tulee kotiin tai muuhun asiakkaan valitsemaan paikkaan, se saattaisi jännittää vähemmän. Kotiin tulevaa apua voi hakea muutakin kautta.

Hänellä on ilmeisesti sitten joku diagnoosi, kun on saanut psykiatrista hoitoa. Jos teillä ei ole lähipiirissä paljon kokemusta mt-huollosta, niin tulee varmasti yllätyksenä, kuinka pitkään ja sinnikkäästi hoitoa on usein yritettävä saada ennen kuin löytyy jokin hoitomuoto, joka auttaa. Terveydenhuollon taholta ei heru juuri rohkaisua tai ohjeistusta eteenpäin, vaan systeemissä saa poukkoilla itsepäisyytensä varassa ja tipahtaa monta kertaa välillä ulos ennen kuin monista erilaisista mahdollisuuksista saa edes tietää. Psykoterapia on sellaista, että sen teho riippuu todella paljon terapoitavan kyvystä tehdä terapiatyötä (johon vaikuttaa mm. kypsyys, toimintakyky ja elämäntilanne), terapiamuodosta ja terapiasuhteen toimivuudesta, joten ei kannata ainakaan lopullisesti laskea sitä käytetyksi kortiksi. Tietämättä sen paremmin, mitä lääkkeillä on koitettu hoitaa, mainitsen vaan että itse olen käynyt läpi parikymmentä toimimatonta lääkettä eikä se ole mitenkään kauhean poikkeuksellista. Jos tulee kaikesta noin vaikeita sivuvaikutuksia niin silloin tuo on tietenkin kohtuuton odotus, mutta mainitsenpa senkin että se lääke joka lopulta toimi ja on vaikuttanut elämääni ratkaisevasti pilasi aloittaessa multa vajaat kolme kuukautta totaalisesti ja se oli todella raskasta aikaa. 

Onnea teille, toivottavasti asiat kääntyisivät parempaan suuntaan pian.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tätä ap:n ongelman skaalaa olen ujo - en saa naista voisi verrata siihen, että minä alkaisin miettiä, että en ikinä pysty juoksemaan maratonia, kun hengästyn jo kiivetessäni kolmanteen kerrokseen. Jos keskityn vain siihen maratoniin, en edes viitsi yrittää, koska tiedän epäonnistuvani kuitenkin. Jos taas päätän, että en käytä hissiä työpaikalla enää lainkaan, huomaan ehkä muutaman viikon kuluttua, että en enää hengästykään. Sitten päätän lisätä ohjelmaani puolen tunnin kävelylenkin kaksi kertaa viikossa, jossain vaiheessa kokeilen ehkä juosta siitä pienen pätkän. Kenties innostun käymään myös uimahallissa ja kuntosalilla, jotka eivät suoraan vie minua maratonille, mutta parantavat yleiskuntoani, kehonhallintaa ja lihasvoimaani. Ruokavaliotanikin saatan muuttaa tukemaan tavoitteitani. Pikkuhiljaa lenkkini pitenevät, niitä on useampina päivinä viikossa ja juoksen ne jo lähes kokonaan. Ehkä seuraavana kesänä ilmoittaudun jo johonkin viihteelliseen juoksutapahtumaan vitoselle tai kympille, siitä vuoden päästä puolimaratonille...

Ei ap:kään saa naista sillä, että menee ensimmäistä kohtaamaansa naista kosimaan. Sosiaaliset taidot ovat taitoja ja kaikkia taitoja voi harjoitella. Joskus harjoittelu maratonille on sitä juoksemista, joskus se on kuntosalilla käymistä tai pullasta kieltäytymistä. Sosiaalisissakin taidoissa ei kannata keskittyä pokaamisen harjoitteluun, vaan ihan yleisesti kanssakäymiseen. Niitä taitoja tarvitsee myös siinä päätavoitteena olevassa parisuhteessa.

Maratonille on helppo harjoitella, koska siinä lähin vuorovaikutuksesi on tien kanssa ja tieltä ei tarvitse kysyä mitään - tie vain on. Ihmissuhteissa on aina vähintään kaksi ihmistä. Siinä täytyy ensin löytää se sopiva vastakumppani ennen kuin voi edetä edes siihen ensimmäiseen kerrokseen.

Mutta jos sohvalta lähtee suoraan maratonille, niin henkihän siinä menee. Täällä on kerrottu jo monessa viestissä niitä sosiaalisten suhteiden ensimmäisiä kerroksia. Ole kiinnostunut asioista ja ihmisistä, osallistu, juttele ihmisille ihan jokapäiväisissä tilanteissa. Kaikki taidot on opeteltava. Jos maraton on huono vertaus, niin mieti vaikka soittotaitoa tai maalaustaitoa. Jokainen taidemaalarikin on alussa piirtänyt pääjalkaisia, jokainen viuluvirtuoosi on aloittanut Ukkonooalla.

Mutta selvästi täällä on ap ja muutama muu päättänyt, että sosiaalisuus on jotain, jota juuri he eivät voi oppia eikä edes kannata yrittää. Turha meidän muiden on koittaa vinkkailla ja tsemppailla, jos kerran ovat toivottomiksi tapauksiksi itsensä määritelleet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tätä ap:n ongelman skaalaa olen ujo - en saa naista voisi verrata siihen, että minä alkaisin miettiä, että en ikinä pysty juoksemaan maratonia, kun hengästyn jo kiivetessäni kolmanteen kerrokseen. Jos keskityn vain siihen maratoniin, en edes viitsi yrittää, koska tiedän epäonnistuvani kuitenkin. Jos taas päätän, että en käytä hissiä työpaikalla enää lainkaan, huomaan ehkä muutaman viikon kuluttua, että en enää hengästykään. Sitten päätän lisätä ohjelmaani puolen tunnin kävelylenkin kaksi kertaa viikossa, jossain vaiheessa kokeilen ehkä juosta siitä pienen pätkän. Kenties innostun käymään myös uimahallissa ja kuntosalilla, jotka eivät suoraan vie minua maratonille, mutta parantavat yleiskuntoani, kehonhallintaa ja lihasvoimaani. Ruokavaliotanikin saatan muuttaa tukemaan tavoitteitani. Pikkuhiljaa lenkkini pitenevät, niitä on useampina päivinä viikossa ja juoksen ne jo lähes kokonaan. Ehkä seuraavana kesänä ilmoittaudun jo johonkin viihteelliseen juoksutapahtumaan vitoselle tai kympille, siitä vuoden päästä puolimaratonille...

Ei ap:kään saa naista sillä, että menee ensimmäistä kohtaamaansa naista kosimaan. Sosiaaliset taidot ovat taitoja ja kaikkia taitoja voi harjoitella. Joskus harjoittelu maratonille on sitä juoksemista, joskus se on kuntosalilla käymistä tai pullasta kieltäytymistä. Sosiaalisissakin taidoissa ei kannata keskittyä pokaamisen harjoitteluun, vaan ihan yleisesti kanssakäymiseen. Niitä taitoja tarvitsee myös siinä päätavoitteena olevassa parisuhteessa.

Maratonille on helppo harjoitella, koska siinä lähin vuorovaikutuksesi on tien kanssa ja tieltä ei tarvitse kysyä mitään - tie vain on. Ihmissuhteissa on aina vähintään kaksi ihmistä. Siinä täytyy ensin löytää se sopiva vastakumppani ennen kuin voi edetä edes siihen ensimmäiseen kerrokseen.

Mutta jos sohvalta lähtee suoraan maratonille, niin henkihän siinä menee. Täällä on kerrottu jo monessa viestissä niitä sosiaalisten suhteiden ensimmäisiä kerroksia. Ole kiinnostunut asioista ja ihmisistä, osallistu, juttele ihmisille ihan jokapäiväisissä tilanteissa. Kaikki taidot on opeteltava. Jos maraton on huono vertaus, niin mieti vaikka soittotaitoa tai maalaustaitoa. Jokainen taidemaalarikin on alussa piirtänyt pääjalkaisia, jokainen viuluvirtuoosi on aloittanut Ukkonooalla.

Mutta selvästi täällä on ap ja muutama muu päättänyt, että sosiaalisuus on jotain, jota juuri he eivät voi oppia eikä edes kannata yrittää. Turha meidän muiden on koittaa vinkkailla ja tsemppailla, jos kerran ovat toivottomiksi tapauksiksi itsensä määritelleet.

En halunnut ilmaista, että olisit mitenkään täysin väärässä, mutta halusinpa vain ilmaista mielipiteeni vertauskuvastasi. Tietenkin tärkeintä on alkaa tekemään ja aloittaa tekeminen realistiselta tasolta. Varsinkaan ihmissuhdejutuissa se vaatii usein epäonnistumisia ja opettelua kantapään kautta. Maratonharjoittelun aiheuttama kipu on fyysistä, kun taas ihmissuhdeharjoittelun enemmänkin henkistä. Tärkeää olisi myös päästä yli niistä ennakkokäsityksistään ja antaa tilaa rohkeudelle pelon sijaan. Jos lopulta epäonnistuu, niin voi ainakin tietää yrittäneensä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi kun tietäisin. Oma poikani on kovaa vauhtia tulossa juuri tuollaiseksi. Hän on aina ollut introvertti ja viihtynyt yksikseen, mutta alakoulussa hänellä oli pari hyvää kaveria ja yksi harrastus. En ollut silloin vielä ollenkaan huolissani, eihän kaikkien tarvitse olla niin sosiaalisia ja meneviä. Yläasteella alkoivat hankaluudet, entiset kaverit hylkäsivät hänet, saivat uusia kavereita, menivät nuorten juttuihin ja viimeistään lukiossa alkoivat seurustella. Meidän poika jäi ihan yksin. 

Olemme kaikkemme yrittäneet, että saisimme hänet lähtemään jonnekin, mutta yksin hän ei mene minnekään ja meidän kanssamme jos lähtee, niin se on vain se yksi kerta. Kuntosalilla hän kävi niin kauan kuin isoveli asui kotona ja vei häntä sinne. Koko hänen elämänsä pyörii kotona. HÄn sai opiskelupaikan, mutta ei mennyt sinne. Asuu nyt kotona ja istuu päivät koneella. Kyllä hän ne kotityöt tekee, jotka määrätään. Hän ei käy missään, ei ole mennyt autokouluun, armeijasta sai vapautuksen, hänellä ei ole mitään tulevaisuuden suunnitelmia. En tiedä mitä pitäisi tehdä.

Sanon sinulle, kuten omalle pojallekin, että kavereita löytää, kun vain menee jonnekin, kotiin ei ainakaan kukaan tule. Pitää mennä mukaan jonnekin. Jos joku asia kiinnostaa, mene sen alan kurssille, siellä monesti tutustuu ihmisiin paremmin kuin jossain harrastuksessa. Kannattaa myös lukea kirjoja, koska niistä voi keskustella ihan yleisellä tasolla. Jos pidät koirista, ota koira. Lenkkeillessä voit törmätä johonkuhun josta voi tulla kaverisi tai jopa tyttökaveri. Ja ainakin tapaat siinä muita koiranlenkittäjiä ja joidenkin kanssa tulee aina muutama sana vaihdettua. Sekin on parempi kuin ei mitään. Mieti mikä sinua kiinnostaa ja tee niitä juttuja. Aika vaikeahan se on jutella, jos ei mitään harrasta eikä ole mistään kiinnostunut. Loppuu juttu aika lyhyeen. 

Alle 29-vuotias pääsee ammatillisen kuntoutuksen piiriin ilman minkäänlaista diagnoosia, jos on poikasi kaltaisessa tilanteessa. Parhaassa tapauksessa häntä auttaa moniammatillinen ryhmä joka pohtii hänen yksilöllistä tilannettaan, tekemään tulevaisuudensuunnitelmia, saattamaan niitä alkuun ja auttaa häntä hakeutumaan jonkin strukturoidun toiminnan pariin. "Putkessa eteneminen" on se mikä hänen kaltaisessa tilanteessaan olevia auttaa parhaiten, se, ettei itse tarvitse ohjata omaa toimintaansa tai tehdä päätöksiä vaan pääsee vähitellen elämään kiinni menemällä lauman mukana ja tekemällä mitä käsketään.

https://www.kela.fi/nuoren-ammatillinen-kuntoutus

Jos poika tekee kiltisti mitä käsketään vaikka se ei olisi vain sellaisia kotitöitä jotka hän ennestään osaa, häntä voi alkaa myös valmentaa kotoa muuttamiseen varmistamalla että hän oppii itsenäisen selviämisen taitoja. Menisikö hän jollekin kurssille, jos pyytäisitte sitä häneltä? Jos juttelette hänelle ruutuajasta ja siitä miten se passivoi häntä, olisiko mahdollista että hänet saisi omaksi parhaakseen suostumaan sen rajoittamiseen jollakin tavalla? Edes vaikka päivittäinen 2-3 tunnin ikkuna, jolloin kone lukitsee itsensä saa jo alkusysäyksen aikaan, kun ilman konetta huomaa miten köyhäksi elämä on käynyt. Jos teillä on varaa ostaa pojalle psykoterapiaa ilman kelan tukea ja hän suostuu siihen, sekin saattaa kannattaa.

Kiitos vinkeistä. Olemme yrittäneet saada poikaa menemään sellaiseen paikkaan täällä, joka on tarkoitettu erilaisista ongelmista kärsiville nuorille, sellainen matalan kynnyksen paikka. Siellä autetaan ja ohjataan sen mukaan, mikä tarve on. Autetaan hakeutumaan opiskelemaan, hankkimaan oma asunto, ohjataan erilaisten auttajien luo ja voi käydä ihan vain juttelemassakin. Vielä poika ei ole suostunut, hän jännittää niin kovasti, että saa vatsakipuja, maha menee ripulille yms. Olemme tarjoutuneet lähtemään mukaan, mutta ei hän halua sitäkään ja ymmärrän sen kyllä. Hän sanoo, ettei pysty, vaikka haluaisikin. 

Hän on käynyt pitkään psykoterapiassa, mutta siitä ei ikävä kyllä ollut mitään apua. Hän on tavannut muutaman kerran psykologin ja pari kertaa psykiatrin. Myös lääkkeitä on kokeiltu, mutta ne eivät sopineet ollenkaan, kaikki meni vain pahemmaksi. Yhdellä lääkkeellä verenpaine laski vaarallisen alas, toisella tuli pahat rytmihäiriöt, kolmas pisti oksentamaan., eikä niistä muutenkaan ollut minkäänlaista apua. 

Ihan koko ajan poika ei ole koneella, laitamme hänelle aina paljon kotitöitä, jotka hän tekee mukisematta. Lumitöitä, puiden kantamista, uunin lämmitystä, tiskikoneen tyhjennystä, autonpesua, ruuanlaittoa, nurmikonleikkuuta, koiran lenkitystä. Hänellä on myös pari harrastusta, joiden parissa kuluu päivittäin tunti, pari, mutta ne harrastukset ovat sellaisia, ettei tarvitse lähteä kotoa minnekään. Pojan omasta mielestä näin on ihan hyvä, kunhan vain saisi jostain oman mökin, kerrostaloon hän ei halua. Toki hän ymmärtää, että jotain työtä pitäisi tehdä, ei hän halua jäädä yhteiskunnan elätettäväksi, näin on sanonut. 

Jos pojan omasta mielestä näin on hyvä, miksi pitäisi muuttaa hänen elämänsä toisenlaiseksi? Kun luin ensimmäisen kommenttisi pojastasi, kuulosti hyvin tutulta :) Minä olen äitinä joutunut opettelemaan ihan erilaisen asenteen maailmaan ja elämään. Se, mitä minä pidän hyvänä ja tavoiteltavana elämänä, ei ole tippaakaan sellaista elämää, mitä poikani pitäisi hyvänä tai tavoiteltavana elämänä. Hän ei kaipaa kavereita reaalimaailmaansa, koska hänellä on paljon kavereita nettimaailmassa. Miksi lähteä jonnekin ulos katsomaan ihmisiä, jos kaikki kaveritkin ovat kodeissaan ja kohtaaminen tapahtuu netissä? Ei sillä, yhä useammin minäkin pidän yhteyttä kavereihini netin kautta ja harvemmin tulee tavattua.

Joskus tulin ajatelleeksi, että eivät omat vanhempani sanoneet mulle koskaan, että lopetas nyt jo kirjojen lukeminen ja lähde ulos ostarille hengailemaan muiden nuorten kanssa. Eivätkä vanhempani olleet koskaan huolissaan, että viihdyin mainiosti kotona kirjojen parissa. Kirjoja lukiessa oli kuitenkin ihan yksin vain oma mielikuvitus seuranaan, kun taas nykyisin pelimaailmassa ollaan muiden kanssa kanssakäymisissä. Miksi kirjojen lukeminen yksin on parempi kuin pelaaminen pelikavereiden kanssa? Ja miksi kotona puuhastelu on nykyisin jotain huonoa ja vain kodin ulkopuolella puuhastelu on jotain hyvää? Ja kun mietin vielä lisää, niin eihän mulla itsellänikään ole koskaan ollut kodin ulkopuolisia harrastuksia. Kaikki harrastukseni ovat kotona ja niitä tehdään yksin. Jos se ei ole koskaan ollut  mullekaan ongelma, miksi sen pitäisi olla ongelma lapselleni? Jotkut nyt vaan viihtyy paremmin kotona kuin kodin ulkopuolella. Kun työkaverit kysyy multa, mitä tein lomalla, vastaan vaan, että olin kotona. Hämmästyttäähän se joitain ihmisiä, että lomaa ei olekaan käytetty reissaamisen ja kaikenlaisiin pippaloihin ja kissanristiäisiin, mutta siinähän hämmästelevät. 

Kun elämäntapa on lähes askeettinen ja kulutus vähäistä, ei oikeastaan tarvitse kuin jotain, millä rahoittaa elämänsä. Mutta mitä se olisi ja mistä sellaisen työn saa? Omakotitaloja saa halvalla pieniltä muuttotappiopaikkakunnilta eli tarvitaan vaan rahaa lämmitykseen,  sähköön ja nettiyhteyteen. Hieman rahaa ruokaan ja joskus johonkin vaatteeseen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ala käydä jossain. Missä, ihan sama. Kuntosali, lätkämatsi (fanipäätyyn!), kansalaisopiston mikä tahansa ryhmä jne. Jos nököttää kotona ja tuijottaa ruutua, on yksin ja sellaiseksi jää.

Olen itse yksinäinen nainen ja kyllähän sitä mennä voi vaikka minne (ja olen mennytkin) mutta hyvin nopeasti sitä saa huomata, että muut karsastaa. Sitä kun pitäisi olla valmiiksi normaali (eli ystäviä, mielenkiintoinen työ/(aiemmin)opiskelupaikka, parisuhde ja lapsia (pian jo lapsenlapsiakin)) ja kun näitä ei ole, niin keskustelu tyrehtyy aika nopeasti. Osaan siis keskustella ihan normaalisti, seuraan aikaani eli yhteiskunnallisia asioita monipuolisesti samoin viihdemaailman hömppää ja minulla on harrastuksia. Tämä kaikki vaan ei riitä vaan pitäisi olla lisäksi jokin "hieno" ammatti (hantti-ja pätkätyöt lyö aina luuserin leiman), pitkä parisuhde (ikisinkkuus saa aikaan silmien pyörittelyä) ja lapsia (koska miten sinä mitään mistään tiedät kun et ole ollut raskaana/synnyttänyt/valvonut).

Se kynnys ihmisten ilmoille menemiseen kasvaa ihan joka kerta kun vastaanotto on torjuvaa ja tuollaisen aiheuttama paha mieli pysyy pitkään. Vähemmällä pääsee kun pysytteleekin omissa oloissaan eikä edes yritä saada mitään uutta sisältöä ja sosiaalisuutta elämäänsä. Ei sitä yksipuolisesti tai väkisin voi hankkia enkä tietenkään edes haluaisi.

N43

Höpön löpön. Hanttihommissa olevilla ja peräti työttömilläkin lapsettomilla ikisinkuilla voi kyllä olla ystäviä ja tuttavia ihan samalla tavalla kuin perheellisillä uraihmisilläkin, ei se siitä ole kiinni.

Totta kai on, en tarkoittanut sitä. Olen kuitenkin itse huomannut millaisen vastaanoton saan kun ammattia/työpaikkaa kysyttäessä kerron olevani (pätkä)työtön tai vaikka kaupan kassalla. Sitten seuraa poikkeuksetta liuta miksi-alkuisia lisäkysymyksiä joista jokaisella tuntee itsensä todella epäonnistuneeksi, koska siis kyllähän nyt aikuisella ihmisellä pitää olla jokin "oikea" koulutus ja... ellei sitten ole jokin juoppo/narkki/wt..

Se on oikeasti aika järkyttävääkin huomata kuinka vahvat ennakkoasenteet ihmisillä on ja kuinka minkäänlaisia "poikkeuksia" ei elämässä voi olla kuin vain siksi, että ihminen on päihdeongelmainen tai muuten epäonnistuja. Se on oikeasti todella julmaa ja epäoikeudenmukaistakin, että pelkästään koulutuksen puutteen/hanttihommien/työttömyyden takia sinuun voidaan surutta lyödä epäilyttävän ja ei-toivotun luuserin leima esim uudessa pätkätyöpaikassa. Yritä siinä sitten olla normaali ja sosiaalinen kun muut katsoo nenänvarttaan pitkin ja koko olemuksellaan kertoo, ettet ole tervetullut esim lounaalle samaan aikaan/paikkaan. Ja jos et ymmärrä tätä sanatonta viestintää niin se osataan kyllä kertoa ihan suoraankin..

N43

Olen stressannut noita kyselyitä myös todella paljon. Kaikki eivät onneksi oikeasti välitä siitä mikä vastaus on, mutta nekin jotka eivät välitä voivat vaivaantua jos vastaus esitetään häpeillen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ala käydä jossain. Missä, ihan sama. Kuntosali, lätkämatsi (fanipäätyyn!), kansalaisopiston mikä tahansa ryhmä jne. Jos nököttää kotona ja tuijottaa ruutua, on yksin ja sellaiseksi jää.

Olen itse yksinäinen nainen ja kyllähän sitä mennä voi vaikka minne (ja olen mennytkin) mutta hyvin nopeasti sitä saa huomata, että muut karsastaa. Sitä kun pitäisi olla valmiiksi normaali (eli ystäviä, mielenkiintoinen työ/(aiemmin)opiskelupaikka, parisuhde ja lapsia (pian jo lapsenlapsiakin)) ja kun näitä ei ole, niin keskustelu tyrehtyy aika nopeasti. Osaan siis keskustella ihan normaalisti, seuraan aikaani eli yhteiskunnallisia asioita monipuolisesti samoin viihdemaailman hömppää ja minulla on harrastuksia. Tämä kaikki vaan ei riitä vaan pitäisi olla lisäksi jokin "hieno" ammatti (hantti-ja pätkätyöt lyö aina luuserin leiman), pitkä parisuhde (ikisinkkuus saa aikaan silmien pyörittelyä) ja lapsia (koska miten sinä mitään mistään tiedät kun et ole ollut raskaana/synnyttänyt/valvonut).

Se kynnys ihmisten ilmoille menemiseen kasvaa ihan joka kerta kun vastaanotto on torjuvaa ja tuollaisen aiheuttama paha mieli pysyy pitkään. Vähemmällä pääsee kun pysytteleekin omissa oloissaan eikä edes yritä saada mitään uutta sisältöä ja sosiaalisuutta elämäänsä. Ei sitä yksipuolisesti tai väkisin voi hankkia enkä tietenkään edes haluaisi.

N43

Höpön löpön. Hanttihommissa olevilla ja peräti työttömilläkin lapsettomilla ikisinkuilla voi kyllä olla ystäviä ja tuttavia ihan samalla tavalla kuin perheellisillä uraihmisilläkin, ei se siitä ole kiinni.

Totta kai on, en tarkoittanut sitä. Olen kuitenkin itse huomannut millaisen vastaanoton saan kun ammattia/työpaikkaa kysyttäessä kerron olevani (pätkä)työtön tai vaikka kaupan kassalla. Sitten seuraa poikkeuksetta liuta miksi-alkuisia lisäkysymyksiä joista jokaisella tuntee itsensä todella epäonnistuneeksi, koska siis kyllähän nyt aikuisella ihmisellä pitää olla jokin "oikea" koulutus ja... ellei sitten ole jokin juoppo/narkki/wt..

Se on oikeasti aika järkyttävääkin huomata kuinka vahvat ennakkoasenteet ihmisillä on ja kuinka minkäänlaisia "poikkeuksia" ei elämässä voi olla kuin vain siksi, että ihminen on päihdeongelmainen tai muuten epäonnistuja. Se on oikeasti todella julmaa ja epäoikeudenmukaistakin, että pelkästään koulutuksen puutteen/hanttihommien/työttömyyden takia sinuun voidaan surutta lyödä epäilyttävän ja ei-toivotun luuserin leima esim uudessa pätkätyöpaikassa. Yritä siinä sitten olla normaali ja sosiaalinen kun muut katsoo nenänvarttaan pitkin ja koko olemuksellaan kertoo, ettet ole tervetullut esim lounaalle samaan aikaan/paikkaan. Ja jos et ymmärrä tätä sanatonta viestintää niin se osataan kyllä kertoa ihan suoraankin..

N43

Mitenköhän mä saisin sut tutustutettua sellaisiin ihmisiin, joita mä yleensä kohtaan ja joihin tutustun? Ei multa ole kysytty ammattia eikä koulutusta. Joidenkin ihmisten kanssa myöhemmin saattaa tulla ihan muussa yhteydessä esille, mitä teen työkseni, mutta en mä itsekään kysele uusilta tuttavuuksilta, mitä ne tekee työkseen. Olen ollut useammassa työpaikassa elämäni aikana, eikä kukaan työkaverini ole koskaan kysynyt mun koulutustani. Työnantaja toki tietää, koska koulutukseni luki CV:ssäni. Eikä mun koulutukseni mielestäni edes kuulu työkavereilleni. Ihan riittää, että työnantaja on katsonut mut sopivaksi hoitamaan työtehtävää, johon on palkannut mut. Voin jutella monista asioista ihmisten kanssa, mutta seuraavista en puhu: koulutukseni, ammattini, palkkani, varallisuuteni, uskontoni, seksielämäni  ja ketä äänestän vaaleissa. Nuo em asiat eivät kiinnosta mua muissakaan ihmisissä. 

Vaikeinta on se, että haluaako muut edes enemmän ystäviä aikuisiällä? Suurin osa ovat jo ylä-asteella ja lukia/amiksessa saaneet hyviä ystäviä. Mitä he ajattelevat aikusiesta miehestä, jolla ei ole ystäviä?

AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi kun tietäisin. Oma poikani on kovaa vauhtia tulossa juuri tuollaiseksi. Hän on aina ollut introvertti ja viihtynyt yksikseen, mutta alakoulussa hänellä oli pari hyvää kaveria ja yksi harrastus. En ollut silloin vielä ollenkaan huolissani, eihän kaikkien tarvitse olla niin sosiaalisia ja meneviä. Yläasteella alkoivat hankaluudet, entiset kaverit hylkäsivät hänet, saivat uusia kavereita, menivät nuorten juttuihin ja viimeistään lukiossa alkoivat seurustella. Meidän poika jäi ihan yksin. 

Olemme kaikkemme yrittäneet, että saisimme hänet lähtemään jonnekin, mutta yksin hän ei mene minnekään ja meidän kanssamme jos lähtee, niin se on vain se yksi kerta. Kuntosalilla hän kävi niin kauan kuin isoveli asui kotona ja vei häntä sinne. Koko hänen elämänsä pyörii kotona. HÄn sai opiskelupaikan, mutta ei mennyt sinne. Asuu nyt kotona ja istuu päivät koneella. Kyllä hän ne kotityöt tekee, jotka määrätään. Hän ei käy missään, ei ole mennyt autokouluun, armeijasta sai vapautuksen, hänellä ei ole mitään tulevaisuuden suunnitelmia. En tiedä mitä pitäisi tehdä.

Sanon sinulle, kuten omalle pojallekin, että kavereita löytää, kun vain menee jonnekin, kotiin ei ainakaan kukaan tule. Pitää mennä mukaan jonnekin. Jos joku asia kiinnostaa, mene sen alan kurssille, siellä monesti tutustuu ihmisiin paremmin kuin jossain harrastuksessa. Kannattaa myös lukea kirjoja, koska niistä voi keskustella ihan yleisellä tasolla. Jos pidät koirista, ota koira. Lenkkeillessä voit törmätä johonkuhun josta voi tulla kaverisi tai jopa tyttökaveri. Ja ainakin tapaat siinä muita koiranlenkittäjiä ja joidenkin kanssa tulee aina muutama sana vaihdettua. Sekin on parempi kuin ei mitään. Mieti mikä sinua kiinnostaa ja tee niitä juttuja. Aika vaikeahan se on jutella, jos ei mitään harrasta eikä ole mistään kiinnostunut. Loppuu juttu aika lyhyeen. 

Alle 29-vuotias pääsee ammatillisen kuntoutuksen piiriin ilman minkäänlaista diagnoosia, jos on poikasi kaltaisessa tilanteessa. Parhaassa tapauksessa häntä auttaa moniammatillinen ryhmä joka pohtii hänen yksilöllistä tilannettaan, tekemään tulevaisuudensuunnitelmia, saattamaan niitä alkuun ja auttaa häntä hakeutumaan jonkin strukturoidun toiminnan pariin. "Putkessa eteneminen" on se mikä hänen kaltaisessa tilanteessaan olevia auttaa parhaiten, se, ettei itse tarvitse ohjata omaa toimintaansa tai tehdä päätöksiä vaan pääsee vähitellen elämään kiinni menemällä lauman mukana ja tekemällä mitä käsketään.

https://www.kela.fi/nuoren-ammatillinen-kuntoutus

Jos poika tekee kiltisti mitä käsketään vaikka se ei olisi vain sellaisia kotitöitä jotka hän ennestään osaa, häntä voi alkaa myös valmentaa kotoa muuttamiseen varmistamalla että hän oppii itsenäisen selviämisen taitoja. Menisikö hän jollekin kurssille, jos pyytäisitte sitä häneltä? Jos juttelette hänelle ruutuajasta ja siitä miten se passivoi häntä, olisiko mahdollista että hänet saisi omaksi parhaakseen suostumaan sen rajoittamiseen jollakin tavalla? Edes vaikka päivittäinen 2-3 tunnin ikkuna, jolloin kone lukitsee itsensä saa jo alkusysäyksen aikaan, kun ilman konetta huomaa miten köyhäksi elämä on käynyt. Jos teillä on varaa ostaa pojalle psykoterapiaa ilman kelan tukea ja hän suostuu siihen, sekin saattaa kannattaa.

Kiitos vinkeistä. Olemme yrittäneet saada poikaa menemään sellaiseen paikkaan täällä, joka on tarkoitettu erilaisista ongelmista kärsiville nuorille, sellainen matalan kynnyksen paikka. Siellä autetaan ja ohjataan sen mukaan, mikä tarve on. Autetaan hakeutumaan opiskelemaan, hankkimaan oma asunto, ohjataan erilaisten auttajien luo ja voi käydä ihan vain juttelemassakin. Vielä poika ei ole suostunut, hän jännittää niin kovasti, että saa vatsakipuja, maha menee ripulille yms. Olemme tarjoutuneet lähtemään mukaan, mutta ei hän halua sitäkään ja ymmärrän sen kyllä. Hän sanoo, ettei pysty, vaikka haluaisikin. 

Hän on käynyt pitkään psykoterapiassa, mutta siitä ei ikävä kyllä ollut mitään apua. Hän on tavannut muutaman kerran psykologin ja pari kertaa psykiatrin. Myös lääkkeitä on kokeiltu, mutta ne eivät sopineet ollenkaan, kaikki meni vain pahemmaksi. Yhdellä lääkkeellä verenpaine laski vaarallisen alas, toisella tuli pahat rytmihäiriöt, kolmas pisti oksentamaan., eikä niistä muutenkaan ollut minkäänlaista apua. 

Ihan koko ajan poika ei ole koneella, laitamme hänelle aina paljon kotitöitä, jotka hän tekee mukisematta. Lumitöitä, puiden kantamista, uunin lämmitystä, tiskikoneen tyhjennystä, autonpesua, ruuanlaittoa, nurmikonleikkuuta, koiran lenkitystä. Hänellä on myös pari harrastusta, joiden parissa kuluu päivittäin tunti, pari, mutta ne harrastukset ovat sellaisia, ettei tarvitse lähteä kotoa minnekään. Pojan omasta mielestä näin on ihan hyvä, kunhan vain saisi jostain oman mökin, kerrostaloon hän ei halua. Toki hän ymmärtää, että jotain työtä pitäisi tehdä, ei hän halua jäädä yhteiskunnan elätettäväksi, näin on sanonut. 

No on tuossa jo tosiaan monenlaista asiaa yritettykin. Tuota nuoren ammatillista kuntoutusta voi saada valmennuksena, jossa valmentaja tulee kotiin tai muuhun asiakkaan valitsemaan paikkaan, se saattaisi jännittää vähemmän. Kotiin tulevaa apua voi hakea muutakin kautta.

Hänellä on ilmeisesti sitten joku diagnoosi, kun on saanut psykiatrista hoitoa. Jos teillä ei ole lähipiirissä paljon kokemusta mt-huollosta, niin tulee varmasti yllätyksenä, kuinka pitkään ja sinnikkäästi hoitoa on usein yritettävä saada ennen kuin löytyy jokin hoitomuoto, joka auttaa. Terveydenhuollon taholta ei heru juuri rohkaisua tai ohjeistusta eteenpäin, vaan systeemissä saa poukkoilla itsepäisyytensä varassa ja tipahtaa monta kertaa välillä ulos ennen kuin monista erilaisista mahdollisuuksista saa edes tietää. Psykoterapia on sellaista, että sen teho riippuu todella paljon terapoitavan kyvystä tehdä terapiatyötä (johon vaikuttaa mm. kypsyys, toimintakyky ja elämäntilanne), terapiamuodosta ja terapiasuhteen toimivuudesta, joten ei kannata ainakaan lopullisesti laskea sitä käytetyksi kortiksi. Tietämättä sen paremmin, mitä lääkkeillä on koitettu hoitaa, mainitsen vaan että itse olen käynyt läpi parikymmentä toimimatonta lääkettä eikä se ole mitenkään kauhean poikkeuksellista. Jos tulee kaikesta noin vaikeita sivuvaikutuksia niin silloin tuo on tietenkin kohtuuton odotus, mutta mainitsenpa senkin että se lääke joka lopulta toimi ja on vaikuttanut elämääni ratkaisevasti pilasi aloittaessa multa vajaat kolme kuukautta totaalisesti ja se oli todella raskasta aikaa. 

Onnea teille, toivottavasti asiat kääntyisivät parempaan suuntaan pian.

Kiitos paljon! Poika kävi psykoterapiassa kolme vuotta ja oli lopulta sitä mieltä itse, että ei halua enää jatkaa, koska homma ei etene mihinkään. Poika tuumasi, että siellä oli aina samanlaista ja hän piti hommaa myös melko lapsellisena. Hän on aina ollut hyvin aikuismainen ja se oli jo lapsuudessa hankaloittamassa kaverisuhteita, kun hän tosiaan tykkäsi, että muut ovat hirveän lapsellisia. Puhumattakaan sitten yläasteaikana. Ei hänellä oikeastaan ole mitään diagnoosia, psykologin tapaamiset ja testit (mm. asperger) ja psykiatrin tapaamiset vain tulivat automaattisesti. Siis psykoterapeutti ne hommasi, kysyi, haluammeko ja tottakai halusimme. Nämä kaikki meidän tk:n kautta. 

Poika itse on päättänyt, että ei enää kokeile mitään lääkkeitä, niin huono olo hänelle niistä tuli ja varsinkin verenpaineen laskua hän säikähti todella, pyörtyi useamman kerran, ennenkuin hoksasimme mistä voi johtua. En enää itsekään niitä hänelle esitä vaihtoehdoksi. 

Poika on älykäs ja fiksu, joten harmittaa, jos jää opiskelut kesken. Lukio sujui hienosti ja kovasta jännittämisestä huolimatta kirjoituksetkin hyvin ja tosiaan olisi opiskelupaikkakin jo ollut. Kiitos tuosta tiedosta, että apua voi saada kotiinkin, sitä ei ole kukaan kertonut. Olemme yhdessä miettineet, että voisiko hypnoosihoidosta olla mitään apua? 

Kerrotko nuo heti ensimmäisenä vai mistä kukaan niistä tietää?

Vierailija kirjoitti:

Vaikeinta on se, että haluaako muut edes enemmän ystäviä aikuisiällä? Suurin osa ovat jo ylä-asteella ja lukia/amiksessa saaneet hyviä ystäviä. Mitä he ajattelevat aikusiesta miehestä, jolla ei ole ystäviä?

AP

Haluaa, ystäviä vailla olevia aikuisia on todella paljon. 

Vierailija kirjoitti:

Vaikeinta on se, että haluaako muut edes enemmän ystäviä aikuisiällä? Suurin osa ovat jo ylä-asteella ja lukia/amiksessa saaneet hyviä ystäviä. Mitä he ajattelevat aikusiesta miehestä, jolla ei ole ystäviä?

AP

Mutta ei kaikilla muillakaan ole ystäviä ollenkaan, et ole ainoa yksinäinen. Lukemattomat ihmiset ovat vailla ystävää. Täällä on ehdotettu ystäväpalvelua. Käännän sen toisinpäin, mitä jos sinä ryhtyisit vapaaehtoiseksi ystäväksi? Vaikka jollekin vanhalle vaarille? Ainakaan niillä, jotka palvelun kautta etsivät ystvää, ei ole ystäviä liikaa. 

Itse sain ihanan ystävän viisikymppisenä. Ennestäänkin minulla oli muutama ystävä, mutta oikein mielellään otin elämääni tämän uuden ystävän ja kyllä lisääkin mahtuu.

Vierailija kirjoitti:

Vaikeinta on se, että haluaako muut edes enemmän ystäviä aikuisiällä? Suurin osa ovat jo ylä-asteella ja lukia/amiksessa saaneet hyviä ystäviä. Mitä he ajattelevat aikusiesta miehestä, jolla ei ole ystäviä?

AP

Jotkut haluaa, jotkut ei. Ihmisten elämäntilanteet muuttuvat ja uusille ystäville ja kavereille voi tulla tilaa esim silloin, kun muuttaa kauemmas. Tai omat kaverit pariutuvat ja perheellistyvät, mutta itse eroaa ja on taas sinkku. On myös hyvin yksilöllistä, kuinka paljon vapaa-ajastaan haluaa käyttää ystävilleen ja kuinka paljon johonkin muuhun. Miksi pitäisi ajatella jotain erityistä aikuisesta miehestä, jolla ei ole ystäviä? No ehkä se tai sen aiemmat ystävät ovat muuttaneet kauemmas, on eronnut ja/tai kaverit taas pariutuneet ja perheellistyneet. Ehkä en aiempi hyvä ystävä on kuollut autokolarissa tai syöpään. Mä olen sanonut tämän ennenkin muissa yksinäisyyttä ja kaverittomuutta koskevissa ketjuissa: harvalla on samat kaverit päiväkodissa ja vanhainkodissa. Ystäviä ja kavereita jää taakse syystä tai toisesta ja uusia tulee tilalle. Ei ole mitenkään outoa olla sellaisessa elämäntilanteessa, että ei oikein ole ystäviä. 

Vierailija kirjoitti:

Vaikeinta on se, että haluaako muut edes enemmän ystäviä aikuisiällä? Suurin osa ovat jo ylä-asteella ja lukia/amiksessa saaneet hyviä ystäviä. Mitä he ajattelevat aikusiesta miehestä, jolla ei ole ystäviä?

AP

Eivät mitään. Ja mitä siitä, mitä muut ajattelevat? Sehän on heidän ongelmansa, älä sinä sillä päätäsi vaivaa, elät vain elämääsi. Monellakaan, varsinkaan miehellä, ei ole yhtään ystävää. Mun mies on keski-ikäinen, eikä sillä ole yhtään ainoata ystävää. On kyllä perhe, siis minä ja lapset, sisaruksensa, työkaverit ja lisäksi pari harrastusta. Mutta ei todellakaan yhtään ystävää. Tästähän monesti puhutaankin, että miehet jää ihan tyhjän päälle kun jäävät leskeksi, heillä ei ole samanlaisia sosiaalisia verkostoja kuin naisilla. Väitän, että itseasiassa melko harvalla miehellä on ystäviä. Nuorempana voi ollakin, mutta ei enää myöhemmin. Olen joskus kehottanutkin miestäni pitämään yhteyttä esim. entisiin opiskelukavereihin, lapsuuskavereihin, serkkuihin, mutta hän sanoo, että liian työlästä ja kuulemma minun ja lasten seura riittää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ala käydä jossain. Missä, ihan sama. Kuntosali, lätkämatsi (fanipäätyyn!), kansalaisopiston mikä tahansa ryhmä jne. Jos nököttää kotona ja tuijottaa ruutua, on yksin ja sellaiseksi jää.

Olen itse yksinäinen nainen ja kyllähän sitä mennä voi vaikka minne (ja olen mennytkin) mutta hyvin nopeasti sitä saa huomata, että muut karsastaa. Sitä kun pitäisi olla valmiiksi normaali (eli ystäviä, mielenkiintoinen työ/(aiemmin)opiskelupaikka, parisuhde ja lapsia (pian jo lapsenlapsiakin)) ja kun näitä ei ole, niin keskustelu tyrehtyy aika nopeasti. Osaan siis keskustella ihan normaalisti, seuraan aikaani eli yhteiskunnallisia asioita monipuolisesti samoin viihdemaailman hömppää ja minulla on harrastuksia. Tämä kaikki vaan ei riitä vaan pitäisi olla lisäksi jokin "hieno" ammatti (hantti-ja pätkätyöt lyö aina luuserin leiman), pitkä parisuhde (ikisinkkuus saa aikaan silmien pyörittelyä) ja lapsia (koska miten sinä mitään mistään tiedät kun et ole ollut raskaana/synnyttänyt/valvonut).

Se kynnys ihmisten ilmoille menemiseen kasvaa ihan joka kerta kun vastaanotto on torjuvaa ja tuollaisen aiheuttama paha mieli pysyy pitkään. Vähemmällä pääsee kun pysytteleekin omissa oloissaan eikä edes yritä saada mitään uutta sisältöä ja sosiaalisuutta elämäänsä. Ei sitä yksipuolisesti tai väkisin voi hankkia enkä tietenkään edes haluaisi.

N43

Höpön löpön. Hanttihommissa olevilla ja peräti työttömilläkin lapsettomilla ikisinkuilla voi kyllä olla ystäviä ja tuttavia ihan samalla tavalla kuin perheellisillä uraihmisilläkin, ei se siitä ole kiinni.

Totta kai on, en tarkoittanut sitä. Olen kuitenkin itse huomannut millaisen vastaanoton saan kun ammattia/työpaikkaa kysyttäessä kerron olevani (pätkä)työtön tai vaikka kaupan kassalla. Sitten seuraa poikkeuksetta liuta miksi-alkuisia lisäkysymyksiä joista jokaisella tuntee itsensä todella epäonnistuneeksi, koska siis kyllähän nyt aikuisella ihmisellä pitää olla jokin "oikea" koulutus ja... ellei sitten ole jokin juoppo/narkki/wt..

Se on oikeasti aika järkyttävääkin huomata kuinka vahvat ennakkoasenteet ihmisillä on ja kuinka minkäänlaisia "poikkeuksia" ei elämässä voi olla kuin vain siksi, että ihminen on päihdeongelmainen tai muuten epäonnistuja. Se on oikeasti todella julmaa ja epäoikeudenmukaistakin, että pelkästään koulutuksen puutteen/hanttihommien/työttömyyden takia sinuun voidaan surutta lyödä epäilyttävän ja ei-toivotun luuserin leima esim uudessa pätkätyöpaikassa. Yritä siinä sitten olla normaali ja sosiaalinen kun muut katsoo nenänvarttaan pitkin ja koko olemuksellaan kertoo, ettet ole tervetullut esim lounaalle samaan aikaan/paikkaan. Ja jos et ymmärrä tätä sanatonta viestintää niin se osataan kyllä kertoa ihan suoraankin..

N43

Hyvin samankaltaisia kokemuksia itsellänikin. M43

No mulla on hyvä työ ja ammatti, mutta eipä oikeastaan ketään kavereita eikä ystäviä. Mutta olenkin aina ollut luonteeltani yksinäinen susi, enkä siis kaipaakaan mitään sosiaalista härdelliä ympärilleni. Töissä hoidan hommani, kotona nautin omasta rauhasta. Se on luonne- ja asennekysymys pitkälti.

M44

Tää on mun poikaystävä :D Syrjäytynyt koko nuoruuden melkein, sitten oltiin samassa aikuiskoulutuksessa ja tutustuttiin siellä. Sai siellä kyllä ihan hyvin kavereita, kesti vain hetki... Nykyään meillä tosi hyvä parisuhde ja hänelläkin kavereita, lähinnä entisiä luokkalaisiamme.