Miten kokematon ja kaveriton aikuinen mies voisi koskaan luoda sosiaalisia verkostoja kun hänellä on automaattisesti kummajaisen leima otsassaan?

Ukko37 kirjoitti:

Mulla ei ole kavereita, enimmäkseen hyvänpäiväntuttuja vaan.

Silti tämä ei ole estänyt minua naisseikkailuissani, en halua heistä kaveria vaan jotain ihan muuta. Joka kk tulee pari uutta naista kokeiltua...

Millainen elämä sinulla muuten on? Onko työhistoriaa? Koulutus? Entä harrastuksia?

Ap ei taida ottaa huomioon, että on myös monia ihmisiä, joilla on ollut kaikki nuo "normaalit asiat", ja sitten elämässä käy jotakin, mikä vie ne kaikki pois. Ehkä naisilla on se ero, että ei tosiaankaan odota ihmettä tai toista ihmistä, joka korjaa tilanteen. Vaan nainen lähestyy tollaisessa tilanteessa asiaa varsin ratkaisukeskeisesti. Kun on pilkottu osiin kaikki se, mihin ei ole tyytyväinen, niin sitten niitä aletaan pikkuhiljaa korjaamaan siihen suuntaan, että on tyytyväinen. Kaikki asiat eivät ole välttämättä ratkaistavissa, mutta monet ovat, ainakin ajan kuluessa. Mutta pitää suunnitella, askel kerrallaan. Pilkkoa tavoitteita. Tottua takapakkeihin ja ajoittaisiin jumittumisiin. Ja sitten taas yrittää uudelleen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Usein tuntuu, että ap:n kaltaiset kuvittelevat, että on jokin sormiennapsautuskeino päästä tuosta tilanteesta tavoitteeseen (naiseen). Pitäisi kuitenkin ymmärtää ja hyväksyä se, että asioiden eteen on tehtävä oikeasti työtä, nähtävä vaivaa, eikä vain napsautella sormia.

Niin, tämähän koskee enimmäkseen ap:n kaltaisia, sillä keskimäärin ns. normoille ne asiat todellakin ovat juuri niin helppoja kuin näyttääkin. Tätä he eivät toki halua tunnustaa, vaan ilmiö on sama kuin ökyrikkailla, eli vedotaan siihen kuinka ihan omalla älyllä ja ahkeruudella ne omaisuudet on tehty :)

Nyt vedät vähän mutkia suoriksi. Toki sosiaaliset tai rikkaat ovat jo lapsesta asti oppineet laittamaan ne asiat tärkeysjärjestyksessä muiden edelle ja tekemään työtä asian eteen. Joten he eivät ole missään vaiheessa joutuneet tekemään sitä täydellistä asennemuutosta, joka ap:lla olisi tarpeen. Eli siinä mielessä on helpompaa.

Mutta on se työ sosiaalisuuden tai rikkauden eteen silti jouduttu tekemään. Ei mikään tekemättä tule. Itsekin nuorena muistan monesti ajatelleeni, että olisipa se oma perhe jo saavutettu, niin voisi vain jäädä lauantai-iltana kotiin, kun se paras seura olisi siinä. Mutta kun ei ollut, niin oli vain lähdettävä baanalle etsimään sitä miestä, jonka kanssa saisi perheen. Lähdettävä oli, vaikka se alkoi jo puuduttaa ja aina ei olisi jaksanut. Sillä tajusin kuitenkin, että jos jään kotiin makaamaan, niin mitään mahdollisuuksia mihinkään ei ole.

Harjoittele tietoisesti ihmisten kanssa vuorovaikutuksessa olemista: Siellä lätkämatsissa kysy viereiseltä "Oliko toi paitsio?" Useimmat ihmiset rakastavat päteä ; ) Salilla voi kysyä joltain "Oisko tää hyvä paino aloittelijalle tms." Kaupan kassalla vaikka "Aijaa, ootteko tekin auki juhlapäivänä X?"

Yleensä saat ystävällisen vasteen ja rohkaistut. Ei kannata jäädä odottamaan, että tapaa sen potentiaalisen ystävän ja vasta sen kanssa alkaa juttuihin.

Voi kun tietäisin. Oma poikani on kovaa vauhtia tulossa juuri tuollaiseksi. Hän on aina ollut introvertti ja viihtynyt yksikseen, mutta alakoulussa hänellä oli pari hyvää kaveria ja yksi harrastus. En ollut silloin vielä ollenkaan huolissani, eihän kaikkien tarvitse olla niin sosiaalisia ja meneviä. Yläasteella alkoivat hankaluudet, entiset kaverit hylkäsivät hänet, saivat uusia kavereita, menivät nuorten juttuihin ja viimeistään lukiossa alkoivat seurustella. Meidän poika jäi ihan yksin. 

Olemme kaikkemme yrittäneet, että saisimme hänet lähtemään jonnekin, mutta yksin hän ei mene minnekään ja meidän kanssamme jos lähtee, niin se on vain se yksi kerta. Kuntosalilla hän kävi niin kauan kuin isoveli asui kotona ja vei häntä sinne. Koko hänen elämänsä pyörii kotona. HÄn sai opiskelupaikan, mutta ei mennyt sinne. Asuu nyt kotona ja istuu päivät koneella. Kyllä hän ne kotityöt tekee, jotka määrätään. Hän ei käy missään, ei ole mennyt autokouluun, armeijasta sai vapautuksen, hänellä ei ole mitään tulevaisuuden suunnitelmia. En tiedä mitä pitäisi tehdä.

Sanon sinulle, kuten omalle pojallekin, että kavereita löytää, kun vain menee jonnekin, kotiin ei ainakaan kukaan tule. Pitää mennä mukaan jonnekin. Jos joku asia kiinnostaa, mene sen alan kurssille, siellä monesti tutustuu ihmisiin paremmin kuin jossain harrastuksessa. Kannattaa myös lukea kirjoja, koska niistä voi keskustella ihan yleisellä tasolla. Jos pidät koirista, ota koira. Lenkkeillessä voit törmätä johonkuhun josta voi tulla kaverisi tai jopa tyttökaveri. Ja ainakin tapaat siinä muita koiranlenkittäjiä ja joidenkin kanssa tulee aina muutama sana vaihdettua. Sekin on parempi kuin ei mitään. Mieti mikä sinua kiinnostaa ja tee niitä juttuja. Aika vaikeahan se on jutella, jos ei mitään harrasta eikä ole mistään kiinnostunut. Loppuu juttu aika lyhyeen. 

Aloita ihmeessä jokin harrastus. Kovin ujolle voisi ensialkuun sopia jokin verkkokurssi missä joudutaan ilmaisemaan itseään netin kautta. Sitten kun olet kerännyt tarpeeksi rohkeutta voit osallistua johonkin kasvotusti tapahtuvaan opintoryhmään. Kurssin ei ole pakko olla mitenkään erityinen kunhan siinä päästään keskustelemaan vaikkapa foorumilla. Naisen puutteeseen olisi hyvä kehittää nyt jokin väliaikainen ratkaisu ettet hehkuta liiallista epätoivoisuutta. Käynti s-liikkeen sivuilla saattaa ratkaista tämän pulman niin se ei sitten näy turhan paljon kunhan vihdoinkin pääset olemaan tekemisissä vastakkaisen sukupuolen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen samaa mieltä jonkun kanssa tuosta, että ensin muita elämänalueita kuntoon, niin se on tie parisuhteeseenkin. Ei se mene niinpäin, että kaikki on vinksallaan, mutta kun vain tulisi parisuhde, niin se nainen korjaisi kaiken. Kukaan nainen ei halua olla mikään korjaussarja. Laita elämäsi kuntoon, niin siihen tulee tilaa myös parisuhteelle.

No katsotaampa faktoja valheiden väliin: lastensuojelussa on tälläkin hetkellä ainakin yli 30 000 lasta.

Lisäksi tiedetään, että kaiken maailman julkkikset rokkarit päihdeongelmaiset rikolliset sun muut miesoletetut saavat naisia keskimäärin enemmän kuin joku insinööri professori. Eli kyllä, nainen usein haluaa korjata miehen ja sen ongelmat korjaussarjan tavoin. Sanotaanhan, että alkoholistinkin voi parantaa joko iso Jesse tai nainen.

Lapset päätyy lastensuojeluun silloin kun äidillä on ongelmia eikä silloin kun äiti on normaali ja yrittää pelastaa isän jolla on ongelmia.

Näissä syytöksissä että naiset pitää vääränlaisista miehistä ei ikinä pidetä naisia ihmisinä jotka on itse ihan yhtä pimeitä ja sekaisin kun ne vääränlaiset miehet ja valitsevat kumppaninsa niiden miesten joukosta, joille itse kelpaavat. Heidät nähdään implisiittisesti joinain palkintoina tai resursseina joilla on joku moraalinen velvollisuus parantaa maailmaa lahjoittamalla itsensä ansaitsevalle miehelle, eikä ihmisinä joilla on omia tarpeita joiden perusteella he tekevät valintansa. Se ei tule ilmi tässä yhteydessä mutta muissa tulee ihan tarpeeksi usein, että samalla nähdään että naisella on moraalinen velvollisuus tehdä itsestään mahdollisimman houkutteleva ja arvokas palkinto.

Opettele näkemään naiset ihmisinä.

Vierailija kirjoitti:

Voi kun tietäisin. Oma poikani on kovaa vauhtia tulossa juuri tuollaiseksi. Hän on aina ollut introvertti ja viihtynyt yksikseen, mutta alakoulussa hänellä oli pari hyvää kaveria ja yksi harrastus. En ollut silloin vielä ollenkaan huolissani, eihän kaikkien tarvitse olla niin sosiaalisia ja meneviä. Yläasteella alkoivat hankaluudet, entiset kaverit hylkäsivät hänet, saivat uusia kavereita, menivät nuorten juttuihin ja viimeistään lukiossa alkoivat seurustella. Meidän poika jäi ihan yksin. 

Olemme kaikkemme yrittäneet, että saisimme hänet lähtemään jonnekin, mutta yksin hän ei mene minnekään ja meidän kanssamme jos lähtee, niin se on vain se yksi kerta. Kuntosalilla hän kävi niin kauan kuin isoveli asui kotona ja vei häntä sinne. Koko hänen elämänsä pyörii kotona. HÄn sai opiskelupaikan, mutta ei mennyt sinne. Asuu nyt kotona ja istuu päivät koneella. Kyllä hän ne kotityöt tekee, jotka määrätään. Hän ei käy missään, ei ole mennyt autokouluun, armeijasta sai vapautuksen, hänellä ei ole mitään tulevaisuuden suunnitelmia. En tiedä mitä pitäisi tehdä.

Sanon sinulle, kuten omalle pojallekin, että kavereita löytää, kun vain menee jonnekin, kotiin ei ainakaan kukaan tule. Pitää mennä mukaan jonnekin. Jos joku asia kiinnostaa, mene sen alan kurssille, siellä monesti tutustuu ihmisiin paremmin kuin jossain harrastuksessa. Kannattaa myös lukea kirjoja, koska niistä voi keskustella ihan yleisellä tasolla. Jos pidät koirista, ota koira. Lenkkeillessä voit törmätä johonkuhun josta voi tulla kaverisi tai jopa tyttökaveri. Ja ainakin tapaat siinä muita koiranlenkittäjiä ja joidenkin kanssa tulee aina muutama sana vaihdettua. Sekin on parempi kuin ei mitään. Mieti mikä sinua kiinnostaa ja tee niitä juttuja. Aika vaikeahan se on jutella, jos ei mitään harrasta eikä ole mistään kiinnostunut. Loppuu juttu aika lyhyeen. 

Alle 29-vuotias pääsee ammatillisen kuntoutuksen piiriin ilman minkäänlaista diagnoosia, jos on poikasi kaltaisessa tilanteessa. Parhaassa tapauksessa häntä auttaa moniammatillinen ryhmä joka pohtii hänen yksilöllistä tilannettaan, tekemään tulevaisuudensuunnitelmia, saattamaan niitä alkuun ja auttaa häntä hakeutumaan jonkin strukturoidun toiminnan pariin. "Putkessa eteneminen" on se mikä hänen kaltaisessa tilanteessaan olevia auttaa parhaiten, se, ettei itse tarvitse ohjata omaa toimintaansa tai tehdä päätöksiä vaan pääsee vähitellen elämään kiinni menemällä lauman mukana ja tekemällä mitä käsketään.

https://www.kela.fi/nuoren-ammatillinen-kuntoutus

Jos poika tekee kiltisti mitä käsketään vaikka se ei olisi vain sellaisia kotitöitä jotka hän ennestään osaa, häntä voi alkaa myös valmentaa kotoa muuttamiseen varmistamalla että hän oppii itsenäisen selviämisen taitoja. Menisikö hän jollekin kurssille, jos pyytäisitte sitä häneltä? Jos juttelette hänelle ruutuajasta ja siitä miten se passivoi häntä, olisiko mahdollista että hänet saisi omaksi parhaakseen suostumaan sen rajoittamiseen jollakin tavalla? Edes vaikka päivittäinen 2-3 tunnin ikkuna, jolloin kone lukitsee itsensä saa jo alkusysäyksen aikaan, kun ilman konetta huomaa miten köyhäksi elämä on käynyt. Jos teillä on varaa ostaa pojalle psykoterapiaa ilman kelan tukea ja hän suostuu siihen, sekin saattaa kannattaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Usein tuntuu, että ap:n kaltaiset kuvittelevat, että on jokin sormiennapsautuskeino päästä tuosta tilanteesta tavoitteeseen (naiseen). Pitäisi kuitenkin ymmärtää ja hyväksyä se, että asioiden eteen on tehtävä oikeasti työtä, nähtävä vaivaa, eikä vain napsautella sormia.

Niin, tämähän koskee enimmäkseen ap:n kaltaisia, sillä keskimäärin ns. normoille ne asiat todellakin ovat juuri niin helppoja kuin näyttääkin. Tätä he eivät toki halua tunnustaa, vaan ilmiö on sama kuin ökyrikkailla, eli vedotaan siihen kuinka ihan omalla älyllä ja ahkeruudella ne omaisuudet on tehty :)

Nyt vedät vähän mutkia suoriksi. Toki sosiaaliset tai rikkaat ovat jo lapsesta asti oppineet laittamaan ne asiat tärkeysjärjestyksessä muiden edelle ja tekemään työtä asian eteen. Joten he eivät ole missään vaiheessa joutuneet tekemään sitä täydellistä asennemuutosta, joka ap:lla olisi tarpeen. Eli siinä mielessä on helpompaa.

Mutta on se työ sosiaalisuuden tai rikkauden eteen silti jouduttu tekemään. Ei mikään tekemättä tule. Itsekin nuorena muistan monesti ajatelleeni, että olisipa se oma perhe jo saavutettu, niin voisi vain jäädä lauantai-iltana kotiin, kun se paras seura olisi siinä. Mutta kun ei ollut, niin oli vain lähdettävä baanalle etsimään sitä miestä, jonka kanssa saisi perheen. Lähdettävä oli, vaikka se alkoi jo puuduttaa ja aina ei olisi jaksanut. Sillä tajusin kuitenkin, että jos jään kotiin makaamaan, niin mitään mahdollisuuksia mihinkään ei ole.

Sama. Introverttina olisin viihtynyt parhaiten kotona ja metsässä koirien kanssa, mutta todennäköisyys, että siellä olisi kohdannut elämänkumppanin, oli olemattoman pieni. Eli piti lähteä myös "ihmisten ilmoille", niin baareihin kuin muihinkin tapahtumiin. Suoraan niissä tapahtumissa en puolisoani tavannut, mutta tutustuin ihmiseen, jonka kautta tutustuin myöhemmin puolisooni. Eli jos en olisi laajentanut ystävä- ja tuttavapiiriäni ja tutustunut kyseiseen ihmiseen, en olisi todennäköisesti ikinä tavannut puolisoani.

Ukko37 kirjoitti:

Mulla ei ole kavereita, enimmäkseen hyvänpäiväntuttuja vaan.

Silti tämä ei ole estänyt minua naisseikkailuissani, en halua heistä kaveria vaan jotain ihan muuta. Joka kk tulee pari uutta naista kokeiltua...

Tämä. Ensin nainen motivaattoriksi ja siitä kaveri harrastuksiin ja matkusteluun. Turha sitä on yksin harrastella ja nyhrätä. Eikä mitään kavereita jos ei kiinnosta. Tyhmiä neuvoja täällä.

Mun mielestä sun suurin ongelma tuntuu olevan, ettet ole kiinnostunut mistään. Jos tapaisit jonkun minkälaisista asioista puhuisitte? Tykkäätkö lukea?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ala käydä jossain. Missä, ihan sama. Kuntosali, lätkämatsi (fanipäätyyn!), kansalaisopiston mikä tahansa ryhmä jne. Jos nököttää kotona ja tuijottaa ruutua, on yksin ja sellaiseksi jää.

Ja näihin vaan mennään noin vaan? Mitä siellä pitäisi edes sanoa ja mistä puhua?

Älä mene sellaiselle kurssille, missä pitää puhua. Mene ensin sellaiselle, missä vain totut muiden läsnäoloon. Minä esimerkiksi kokeilin työväenopiston joogakurssia pitkän erakoitumisajan jälkeen. Alkeista alkeisimman kurssin valitsin. Siinä on oma paikka, jossa ollaan ja touhutaan. Tunneilla ei edes saa puhua. Ohjaaja ohjaa ja jokainen tekee omalla paikallaan.

Toinen, mikä voisi sopia olisi, erilaiset luentokurssit aiheista, mistä olet kiinnostunut. Tämäkin totuttaisi muiden läsnäoloon, ja samalla saisi sitä itse kiinnostavaa ja ajatuksia avartavaa tietoa, joista ehkä virittää juttua muiden ihmisten kanssa kun tulee se vaihe, että haluaa alkaa jopa juttusille. 

Missä asut? Jos asut jollain pikkupaikkakunnalla, muuta isompiin ympyröihin. 

Voisitko Ap kertoa tänne myös muutaman positiivisen asian itsestäsi?  Mistä pidät? Missä olet hyvä? Kerro tai kirjoita näitä hyviä asioita joka päivä itsellesi. Vaikka yksi asia /päivä. 

En vaan taida ymmärtää muita ihmisiä, miten heidän kanssa pitää keskustella ja missä vaiheessa voi pyytää esimerkiski ulos kahville/kaljalle..

AP

Vierailija kirjoitti:

En vaan taida ymmärtää muita ihmisiä, miten heidän kanssa pitää keskustella ja missä vaiheessa voi pyytää esimerkiski ulos kahville/kaljalle..

AP

Mene paikkaan, jossa on muita ihmisiä. Istu vaikka hiljaa ja seuraa, miten muut juttelevat toistensa kanssa. Keskustelu on vuorovaikutteista eikä siis monologia, jossa yksi puhuu ja muut vain kuuntelevat. Tavallisimmin yksi kertoo jonkun asian ja kun on kertonut sen, toinen ottaa kantaa hänen kertomaansa asiaan. Tai tämä kertoja on voinut esittää lopuksi toiselle kohdistetun kysymyksen aiheesta. Esimerkiksi töissä kahvitauolla joku voi kertoa talvilomasuunnitelmistaan. Hän saattaa lopuksi kysyä, miten muut aikovat viettää talvilomansa, mutta vaikka ei kysyisikään, muut voivat silti kertoa omista talvilomasuunnitelmistaan. Tai, jos alkuperäinen on kertonut lähtevänsä vaikkapa Roomaan talvilomalla, muut Roomassa käyneet voivat kertoa kokemuksiaan Roomasta ja vaikka suositella jotain tiettyä ravintolaa tai nähtävyyttä tai antaa muita vinkkejä Rooman reissua varten. Ja vaikka ei olisi koskaan käynyt Roomassa, mutta on lukenut siitä paljon, voi osallistua keskusteluun lukemansa perusteella.  Ja tästä keskustelu taas voi ajautua matkusteluun yleensä. 

Vierailija kirjoitti:

En vaan taida ymmärtää muita ihmisiä, miten heidän kanssa pitää keskustella ja missä vaiheessa voi pyytää esimerkiski ulos kahville/kaljalle..

AP

No ehkä sulle olisi hyvä tutustua paikalllisten mielenterveysyhdistysten ja -seurojen toimintaan. Tuollaisissa on usein ryhmätapaamisia samojen ongelmien kanssa kamppaileville. Yleensä kokemusasiantuntijat ohjaavat. Eli katso ryhmiä, joissa kokoontuvat esimerkiksi sosiaalisesta ahdistuksesta kärsivät. Usein järjestetään myös yhteistä toimintaa. Kuntoilua, luontoretkiä, valokuvakursseja tms. Siellä jaetaan tietoa, miten kukin yrittää selviytyä tilanteista, mikä aiheuttaa muillekin epävarmuutta. Ja toisaalta juurikin tottuu muiden seuraan turvallisessa ja hyväksyvässä ympäristössä, missä hyväksytään jo lähtökohtaisesti se, että toisella on niitä epävarmuuksia. 

Suurin osa täällä nyt ei ymmärrä tuota, minkä yksi kirjoittaja hyvin totesi, että jos AP:n kaltainen ihminen menee järjestötoimintaan tai hankkii koiran ja menee koiraharrastuksiin, niin ei hän sieltä mitään kavereita saa. Sen sijaan jos "normaali" ihminen tekee näin, niin kohta hän on korviaan myöten mukana.  Suurin osa ihmisistä nyt vaan haistaa sen yksinäisyyden ja epänormaaliuden, ja jättää sellaiset henkilöt tuttavistaan pois. Joku luennolla käymisen harjoittelu ei auta mitään, kun vika on kasvokkaisessa vuorovaikutuksessa. Se toimii paniikkihäiriöiselle, joka ei kuitenkaan tarkoita sosiaalisen kommunikaation vajavaisuutta. Ja toimitte muuten itsekin näin, vaikka kuinka koittaisitte sitä kiistää.

Yleensä ap:n kaltaisten ongelma on se että he ovat ilmaa ihmisille. Heitä ei ole olemassa. Jos hän yrittää aloittaa keskustelun jonkun kanssa niin ollaan kun ei kuultaisi tai sitten puhutaan päälle.

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa täällä nyt ei ymmärrä tuota, minkä yksi kirjoittaja hyvin totesi, että jos AP:n kaltainen ihminen menee järjestötoimintaan tai hankkii koiran ja menee koiraharrastuksiin, niin ei hän sieltä mitään kavereita saa. Sen sijaan jos "normaali" ihminen tekee näin, niin kohta hän on korviaan myöten mukana.  Suurin osa ihmisistä nyt vaan haistaa sen yksinäisyyden ja epänormaaliuden, ja jättää sellaiset henkilöt tuttavistaan pois. Joku luennolla käymisen harjoittelu ei auta mitään, kun vika on kasvokkaisessa vuorovaikutuksessa. Se toimii paniikkihäiriöiselle, joka ei kuitenkaan tarkoita sosiaalisen kommunikaation vajavaisuutta. Ja toimitte muuten itsekin näin, vaikka kuinka koittaisitte sitä kiistää.

No miksi sitten etsiä ratkaisua tai edes päivitellä asiaa? Jos kerran mitään ratkaisua ei ole.

Eivät pyörätuoliin joutuneet halvaantuneetkaan käytä kaikkea aikaansa sen selvittämiseen miten voisivat pelata NHL:ssä lätkää. Jos asialle ei kerran missään tapauksessa voi mitään tehdä.