Miten kokematon ja kaveriton aikuinen mies voisi koskaan luoda sosiaalisia verkostoja kun hänellä on automaattisesti kummajaisen leima otsassaan?

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa täällä nyt ei ymmärrä tuota, minkä yksi kirjoittaja hyvin totesi, että jos AP:n kaltainen ihminen menee järjestötoimintaan tai hankkii koiran ja menee koiraharrastuksiin, niin ei hän sieltä mitään kavereita saa. Sen sijaan jos "normaali" ihminen tekee näin, niin kohta hän on korviaan myöten mukana.  Suurin osa ihmisistä nyt vaan haistaa sen yksinäisyyden ja epänormaaliuden, ja jättää sellaiset henkilöt tuttavistaan pois. Joku luennolla käymisen harjoittelu ei auta mitään, kun vika on kasvokkaisessa vuorovaikutuksessa. Se toimii paniikkihäiriöiselle, joka ei kuitenkaan tarkoita sosiaalisen kommunikaation vajavaisuutta. Ja toimitte muuten itsekin näin, vaikka kuinka koittaisitte sitä kiistää.

Totta on tuo. Siksi tällaisissa tapauksissa pitäisikin ehkä ensin aloittaa sieltä alhaalta yhteiskunnan pohjalta. Eli soppajonoon työttömien tapaamisiin tahi Aa kerhoon ja sieltä joku vanhempi kevytkenkäisempi tapaus tai huonoitsetuntoinen nainen ensin opettajaksi, sitten muita harrastuksia hiljalleen siihen viereen, muita kavereita haalii hiljakseen kuin osakkeita ja yhtäkkiä onkin "normaalien" kirjoissa ja voi vaihtaa aina kaumiimpaan ja kauniimpaan naiseen.

Noita juttuja ei voi ajatella kuin 10 vuoden tähtäimellä, koska on esim. Tutkittu että keskimääräisenkin miehen pitää tehdä noin 150 aloitetta ennen onnistumista. Tämä selittänee sen miksi naiset elää kaikkialla 10 vuotta miehiä pitempään.

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa täällä nyt ei ymmärrä tuota, minkä yksi kirjoittaja hyvin totesi, että jos AP:n kaltainen ihminen menee järjestötoimintaan tai hankkii koiran ja menee koiraharrastuksiin, niin ei hän sieltä mitään kavereita saa. Sen sijaan jos "normaali" ihminen tekee näin, niin kohta hän on korviaan myöten mukana.  Suurin osa ihmisistä nyt vaan haistaa sen yksinäisyyden ja epänormaaliuden, ja jättää sellaiset henkilöt tuttavistaan pois. Joku luennolla käymisen harjoittelu ei auta mitään, kun vika on kasvokkaisessa vuorovaikutuksessa. Se toimii paniikkihäiriöiselle, joka ei kuitenkaan tarkoita sosiaalisen kommunikaation vajavaisuutta. Ja toimitte muuten itsekin näin, vaikka kuinka koittaisitte sitä kiistää.

Näin se juuri menee. Ihan sama vaikka yritätkin, niin sinua pidetään luuserina. 

AP

No pelkästään se että aikuinen mies ei ole edes halaillut on iso red flag. Semmosta normaalisti tehdään jo teini-iässä.

Ei mitään sosiaalista elämää?

Seksiin sinut pitäisi ilmeisesti kädestä pitäen opettaa?

Miten ihmeessä jotkut miehet havahtuu vasta aikuisena että tilanne on tuo?

Voin kuvitella että se on aniharva nainen jota tuommoinen kiinnostaa.

N28

Vierailija kirjoitti:

No pelkästään se että aikuinen mies ei ole edes halaillut on iso red flag. Semmosta normaalisti tehdään jo teini-iässä.

Ei mitään sosiaalista elämää?

Seksiin sinut pitäisi ilmeisesti kädestä pitäen opettaa?

Miten ihmeessä jotkut miehet havahtuu vasta aikuisena että tilanne on tuo?

Voin kuvitella että se on aniharva nainen jota tuommoinen kiinnostaa.

N28

Olet tainnut elää aika lailla laput silmillä. Sekin on omalla tavallaan hyvin surullista.

Vierailija kirjoitti:

Ala käydä jossain. Missä, ihan sama. Kuntosali, lätkämatsi (fanipäätyyn!), kansalaisopiston mikä tahansa ryhmä jne. Jos nököttää kotona ja tuijottaa ruutua, on yksin ja sellaiseksi jää.

Olen itse yksinäinen nainen ja kyllähän sitä mennä voi vaikka minne (ja olen mennytkin) mutta hyvin nopeasti sitä saa huomata, että muut karsastaa. Sitä kun pitäisi olla valmiiksi normaali (eli ystäviä, mielenkiintoinen työ/(aiemmin)opiskelupaikka, parisuhde ja lapsia (pian jo lapsenlapsiakin)) ja kun näitä ei ole, niin keskustelu tyrehtyy aika nopeasti. Osaan siis keskustella ihan normaalisti, seuraan aikaani eli yhteiskunnallisia asioita monipuolisesti samoin viihdemaailman hömppää ja minulla on harrastuksia. Tämä kaikki vaan ei riitä vaan pitäisi olla lisäksi jokin "hieno" ammatti (hantti-ja pätkätyöt lyö aina luuserin leiman), pitkä parisuhde (ikisinkkuus saa aikaan silmien pyörittelyä) ja lapsia (koska miten sinä mitään mistään tiedät kun et ole ollut raskaana/synnyttänyt/valvonut).

Se kynnys ihmisten ilmoille menemiseen kasvaa ihan joka kerta kun vastaanotto on torjuvaa ja tuollaisen aiheuttama paha mieli pysyy pitkään. Vähemmällä pääsee kun pysytteleekin omissa oloissaan eikä edes yritä saada mitään uutta sisältöä ja sosiaalisuutta elämäänsä. Ei sitä yksipuolisesti tai väkisin voi hankkia enkä tietenkään edes haluaisi.

N43

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ala käydä jossain. Missä, ihan sama. Kuntosali, lätkämatsi (fanipäätyyn!), kansalaisopiston mikä tahansa ryhmä jne. Jos nököttää kotona ja tuijottaa ruutua, on yksin ja sellaiseksi jää.

Olen itse yksinäinen nainen ja kyllähän sitä mennä voi vaikka minne (ja olen mennytkin) mutta hyvin nopeasti sitä saa huomata, että muut karsastaa. Sitä kun pitäisi olla valmiiksi normaali (eli ystäviä, mielenkiintoinen työ/(aiemmin)opiskelupaikka, parisuhde ja lapsia (pian jo lapsenlapsiakin)) ja kun näitä ei ole, niin keskustelu tyrehtyy aika nopeasti. Osaan siis keskustella ihan normaalisti, seuraan aikaani eli yhteiskunnallisia asioita monipuolisesti samoin viihdemaailman hömppää ja minulla on harrastuksia. Tämä kaikki vaan ei riitä vaan pitäisi olla lisäksi jokin "hieno" ammatti (hantti-ja pätkätyöt lyö aina luuserin leiman), pitkä parisuhde (ikisinkkuus saa aikaan silmien pyörittelyä) ja lapsia (koska miten sinä mitään mistään tiedät kun et ole ollut raskaana/synnyttänyt/valvonut).

Se kynnys ihmisten ilmoille menemiseen kasvaa ihan joka kerta kun vastaanotto on torjuvaa ja tuollaisen aiheuttama paha mieli pysyy pitkään. Vähemmällä pääsee kun pysytteleekin omissa oloissaan eikä edes yritä saada mitään uutta sisältöä ja sosiaalisuutta elämäänsä. Ei sitä yksipuolisesti tai väkisin voi hankkia enkä tietenkään edes haluaisi.

N43

Höpön löpön. Hanttihommissa olevilla ja peräti työttömilläkin lapsettomilla ikisinkuilla voi kyllä olla ystäviä ja tuttavia ihan samalla tavalla kuin perheellisillä uraihmisilläkin, ei se siitä ole kiinni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa täällä nyt ei ymmärrä tuota, minkä yksi kirjoittaja hyvin totesi, että jos AP:n kaltainen ihminen menee järjestötoimintaan tai hankkii koiran ja menee koiraharrastuksiin, niin ei hän sieltä mitään kavereita saa. Sen sijaan jos "normaali" ihminen tekee näin, niin kohta hän on korviaan myöten mukana.  Suurin osa ihmisistä nyt vaan haistaa sen yksinäisyyden ja epänormaaliuden, ja jättää sellaiset henkilöt tuttavistaan pois. Joku luennolla käymisen harjoittelu ei auta mitään, kun vika on kasvokkaisessa vuorovaikutuksessa. Se toimii paniikkihäiriöiselle, joka ei kuitenkaan tarkoita sosiaalisen kommunikaation vajavaisuutta. Ja toimitte muuten itsekin näin, vaikka kuinka koittaisitte sitä kiistää.

Näin se juuri menee. Ihan sama vaikka yritätkin, niin sinua pidetään luuserina. 

AP

Eipä mene aina. Kun jonkun ihmisen tapaa ensimmäistä kertaa, niin eihän hänestä tiedä, onko työtön vai kenties joku johtaja. Eikä tällaisista asioista tarvitse alussa edes puhua. Alussa ei puhuta myöskään yksinäisyydestä, kaverittomuudesta, kokemattomuudesta  eikä oikeastaan mistään muustakaan, mikä voisi antaa kuvan luuseriudesta. Jos näytät ulospäin normaalilta eli sulla on puhtaat ja ehjät vaatteet päällä eikä parrassasi kasva jäkälää, olet kuin kuka tahansa sadoista tuhansista muistakin tuntemattomista ihmisistä. 

Jokaisesta tuttavuudesta ei ole tarkoituskaan syntyä kaveruussuhdetta. Pitää tavata aika paljon ihmisiä ennenkuin löytyy se tai ne, joiden kanssa kaveruus syntyy. Tämä koskee myös sosiaalisesti taitavia ihmisiä. Sosiaalinen taitavuus on hyvin usein sitä, että tulee toimeen kaikkien kanssa ja pystyy keskustelemaan kaikenlaisten ihmisten kanssa monenlaisista asioista. Ei ole tarkoituskaan, että jokaisesta, jonka kanssa juttelee, haluaisi itselleen uuden kaverin. Joskus saattaa törmätä samaan  mukavaan tyyppiin satunnaisesti vuosien ajan ja vasta sitten oikeastaan haluaakin kysyä toista kahville tai kaljalle. Tutustumisella toisiin ihmisiin ei tule olla mitään muuta tavoitetta kuin saada hetkeksi aikaa juttuseuraa. Se riittää, koska niissä tilanteissa tulee harjoiteltua kanssakäymistä muiden kanssa. Jos kokee mokanneensa jotain, on pelkästään hyvä, ettei toista todennäköisesti tapaa enää koskaan. 

Tuo "yksinäisyyden ja epänormaaliuden" haistaminen pitää sinänsä paikkansa. Mutta se "haju" tulee itseluottamuksen puutteesta sekä haluttomuudesta tai kyvyttömyydestä olla sosiaalisessa kanssakäymisessä toisen ihmisen kanssa. Olemalla tekemisissä muiden kanssa, kehittämällä omia mielenkiinnonkohteita, seuraamalla ajankohtaisia asioita ja juttelemalla toisen ihmisen kanssa edes sen yhden kerran, saa lisää itseluottamusta ja kykyä olla sosiaalisessa kanssakäymisessä. Kun lyhyitä juttutuokiota on monien ihmisten kanssa useita, tulee yhä varmemmaksi juttelutaidoissaan. Järjestötoiminnassa tai koiraharrastuksessa tulee juuri näitä harjoittelun kannalta tarpeellisia juttuhetkiä. Ei näistä ihmisistä tarvitsekaan saada kaveria itselleen vaan he mahdollistavat sulle sosiaalisen kanssakäymisen harjoittelun. Kun sulla on riittävästi taitoja ja itseluottamuksesi on noussut, sun on helpompaa tutustua muihin ihmisiin muuallakin ja löytää kavereita jostain muualta, koska se "haju" on lähtenyt pois. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa täällä nyt ei ymmärrä tuota, minkä yksi kirjoittaja hyvin totesi, että jos AP:n kaltainen ihminen menee järjestötoimintaan tai hankkii koiran ja menee koiraharrastuksiin, niin ei hän sieltä mitään kavereita saa. Sen sijaan jos "normaali" ihminen tekee näin, niin kohta hän on korviaan myöten mukana.  Suurin osa ihmisistä nyt vaan haistaa sen yksinäisyyden ja epänormaaliuden, ja jättää sellaiset henkilöt tuttavistaan pois. Joku luennolla käymisen harjoittelu ei auta mitään, kun vika on kasvokkaisessa vuorovaikutuksessa. Se toimii paniikkihäiriöiselle, joka ei kuitenkaan tarkoita sosiaalisen kommunikaation vajavaisuutta. Ja toimitte muuten itsekin näin, vaikka kuinka koittaisitte sitä kiistää.

Näin se juuri menee. Ihan sama vaikka yritätkin, niin sinua pidetään luuserina. 

AP

No jos kerran tiedät varmuudella ettei yhtään mitään ole asian suhteen tehtävissä niin miksi tuhlaat siihen aikaasi? Ihan yhtä fiksua kuin harmitella ettei käsiä räpyttelemällä voi lentää etelään talveksi.

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa täällä nyt ei ymmärrä tuota, minkä yksi kirjoittaja hyvin totesi, että jos AP:n kaltainen ihminen menee järjestötoimintaan tai hankkii koiran ja menee koiraharrastuksiin, niin ei hän sieltä mitään kavereita saa. Sen sijaan jos "normaali" ihminen tekee näin, niin kohta hän on korviaan myöten mukana.  Suurin osa ihmisistä nyt vaan haistaa sen yksinäisyyden ja epänormaaliuden, ja jättää sellaiset henkilöt tuttavistaan pois. Joku luennolla käymisen harjoittelu ei auta mitään, kun vika on kasvokkaisessa vuorovaikutuksessa. Se toimii paniikkihäiriöiselle, joka ei kuitenkaan tarkoita sosiaalisen kommunikaation vajavaisuutta. Ja toimitte muuten itsekin näin, vaikka kuinka koittaisitte sitä kiistää.

Ap:n ongelmat ovat aika yleisiä. Ei hän ole mikään spesiaali lumihiutale. Ja nuo ongelmat ovat sellaisia, mitä monet ihmiset joutuvat työstämään ja ovat työstäneet. Vai luuletko, että paniikkihäiriöinen, sosiaalisista peloista kärsivä, julkisilla paikoilla itkuun purskahtava, muiden katseista jähmettyvä ihminen herättäisi jotain "normaaliuden" tunteita muissa ihmisissä ja hänellä olisi jotenkin paljon helpompi saada kavereita? Sen kun menee vain. :D

Sekä ap ja paniikkihäiriöiset joutuvat pienin askelein totuttautumaan muihin ihmisiin. Molemmat voivat herättää kammoksuntaa ensin, mutta ei siihen oikein auta muu kuin itsensä altistaminen tilanteille, joissa joutuu olemaan muiden kanssa tekemisissä siitä huolimatta, että herättää oudoksuntaa.

Jos muut ihmiset ja heidän reaktionsa pelottavat, niin silloin on hyvä totuttautua ihan vain olemaan julkisilla paikoilla. Tottua siihen, että itselläkin on siellä paikkansa muiden joukossa. Jos sosiaalinen kanssakäyminen on vaikeaa, niin kyllä silloin kannattaa tukeutua vertaistukiryhmiin ja harjoitella ensin niissä ja sitten vasta puhua enemmän muillekin kun yksi kynnys on ylitetty. Vertaistukiryhmiä löytyy sekä netistä että irl joistakin yhdistyksistä.

Tuostakin voisi tehdä kaksi eri tavoitetta itselleen. Ensin keskustella nettiryhmissä. Kun se luonnistuu, niin sitten siirtyä kasvottaisiin ryhmätapaamisiin vertaistukiryhmän kanssa. Kun se onnistuu, niin sitten jokin harrastuspohjainen ryhmä, joissa on kaikenlaisia ihmisiä, myös niitä näennäisen terveitä ja normaaleita.

Samoin tuo luentokurssi: ap ei tiedä, mistä puhua muiden kanssa ja on maailman tapahtumista ulalla. Ap ei tiedä miten toimia muiden seurassa. Luentokurssilla saa sekä itseä kiinnostavaa tietoa, mitä käyttää apuna, kun haluaa keskustella ihmisten kanssa, että pieniä askeleita siihen, miten harjoitella toimimaan muiden kanssa. Voi kokeilla muiden tervehtimistä. Joku ehkä pyytää paikkaa vieressä: ap voi vastata siihen. Tällaisia pieniä vuorovaikutustilanteita. Kun tottuu tällaiseen, niin siitä sitten taas suurempaa haastetta kehiin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi kun tietäisin. Oma poikani on kovaa vauhtia tulossa juuri tuollaiseksi. Hän on aina ollut introvertti ja viihtynyt yksikseen, mutta alakoulussa hänellä oli pari hyvää kaveria ja yksi harrastus. En ollut silloin vielä ollenkaan huolissani, eihän kaikkien tarvitse olla niin sosiaalisia ja meneviä. Yläasteella alkoivat hankaluudet, entiset kaverit hylkäsivät hänet, saivat uusia kavereita, menivät nuorten juttuihin ja viimeistään lukiossa alkoivat seurustella. Meidän poika jäi ihan yksin. 

Olemme kaikkemme yrittäneet, että saisimme hänet lähtemään jonnekin, mutta yksin hän ei mene minnekään ja meidän kanssamme jos lähtee, niin se on vain se yksi kerta. Kuntosalilla hän kävi niin kauan kuin isoveli asui kotona ja vei häntä sinne. Koko hänen elämänsä pyörii kotona. HÄn sai opiskelupaikan, mutta ei mennyt sinne. Asuu nyt kotona ja istuu päivät koneella. Kyllä hän ne kotityöt tekee, jotka määrätään. Hän ei käy missään, ei ole mennyt autokouluun, armeijasta sai vapautuksen, hänellä ei ole mitään tulevaisuuden suunnitelmia. En tiedä mitä pitäisi tehdä.

Sanon sinulle, kuten omalle pojallekin, että kavereita löytää, kun vain menee jonnekin, kotiin ei ainakaan kukaan tule. Pitää mennä mukaan jonnekin. Jos joku asia kiinnostaa, mene sen alan kurssille, siellä monesti tutustuu ihmisiin paremmin kuin jossain harrastuksessa. Kannattaa myös lukea kirjoja, koska niistä voi keskustella ihan yleisellä tasolla. Jos pidät koirista, ota koira. Lenkkeillessä voit törmätä johonkuhun josta voi tulla kaverisi tai jopa tyttökaveri. Ja ainakin tapaat siinä muita koiranlenkittäjiä ja joidenkin kanssa tulee aina muutama sana vaihdettua. Sekin on parempi kuin ei mitään. Mieti mikä sinua kiinnostaa ja tee niitä juttuja. Aika vaikeahan se on jutella, jos ei mitään harrasta eikä ole mistään kiinnostunut. Loppuu juttu aika lyhyeen. 

Alle 29-vuotias pääsee ammatillisen kuntoutuksen piiriin ilman minkäänlaista diagnoosia, jos on poikasi kaltaisessa tilanteessa. Parhaassa tapauksessa häntä auttaa moniammatillinen ryhmä joka pohtii hänen yksilöllistä tilannettaan, tekemään tulevaisuudensuunnitelmia, saattamaan niitä alkuun ja auttaa häntä hakeutumaan jonkin strukturoidun toiminnan pariin. "Putkessa eteneminen" on se mikä hänen kaltaisessa tilanteessaan olevia auttaa parhaiten, se, ettei itse tarvitse ohjata omaa toimintaansa tai tehdä päätöksiä vaan pääsee vähitellen elämään kiinni menemällä lauman mukana ja tekemällä mitä käsketään.

https://www.kela.fi/nuoren-ammatillinen-kuntoutus

Jos poika tekee kiltisti mitä käsketään vaikka se ei olisi vain sellaisia kotitöitä jotka hän ennestään osaa, häntä voi alkaa myös valmentaa kotoa muuttamiseen varmistamalla että hän oppii itsenäisen selviämisen taitoja. Menisikö hän jollekin kurssille, jos pyytäisitte sitä häneltä? Jos juttelette hänelle ruutuajasta ja siitä miten se passivoi häntä, olisiko mahdollista että hänet saisi omaksi parhaakseen suostumaan sen rajoittamiseen jollakin tavalla? Edes vaikka päivittäinen 2-3 tunnin ikkuna, jolloin kone lukitsee itsensä saa jo alkusysäyksen aikaan, kun ilman konetta huomaa miten köyhäksi elämä on käynyt. Jos teillä on varaa ostaa pojalle psykoterapiaa ilman kelan tukea ja hän suostuu siihen, sekin saattaa kannattaa.

Kiitos vinkeistä. Olemme yrittäneet saada poikaa menemään sellaiseen paikkaan täällä, joka on tarkoitettu erilaisista ongelmista kärsiville nuorille, sellainen matalan kynnyksen paikka. Siellä autetaan ja ohjataan sen mukaan, mikä tarve on. Autetaan hakeutumaan opiskelemaan, hankkimaan oma asunto, ohjataan erilaisten auttajien luo ja voi käydä ihan vain juttelemassakin. Vielä poika ei ole suostunut, hän jännittää niin kovasti, että saa vatsakipuja, maha menee ripulille yms. Olemme tarjoutuneet lähtemään mukaan, mutta ei hän halua sitäkään ja ymmärrän sen kyllä. Hän sanoo, ettei pysty, vaikka haluaisikin. 

Hän on käynyt pitkään psykoterapiassa, mutta siitä ei ikävä kyllä ollut mitään apua. Hän on tavannut muutaman kerran psykologin ja pari kertaa psykiatrin. Myös lääkkeitä on kokeiltu, mutta ne eivät sopineet ollenkaan, kaikki meni vain pahemmaksi. Yhdellä lääkkeellä verenpaine laski vaarallisen alas, toisella tuli pahat rytmihäiriöt, kolmas pisti oksentamaan., eikä niistä muutenkaan ollut minkäänlaista apua. 

Ihan koko ajan poika ei ole koneella, laitamme hänelle aina paljon kotitöitä, jotka hän tekee mukisematta. Lumitöitä, puiden kantamista, uunin lämmitystä, tiskikoneen tyhjennystä, autonpesua, ruuanlaittoa, nurmikonleikkuuta, koiran lenkitystä. Hänellä on myös pari harrastusta, joiden parissa kuluu päivittäin tunti, pari, mutta ne harrastukset ovat sellaisia, ettei tarvitse lähteä kotoa minnekään. Pojan omasta mielestä näin on ihan hyvä, kunhan vain saisi jostain oman mökin, kerrostaloon hän ei halua. Toki hän ymmärtää, että jotain työtä pitäisi tehdä, ei hän halua jäädä yhteiskunnan elätettäväksi, näin on sanonut. 

Riippuu aikuisen miehen iästä, alle kolmekymmpisenä turhaa voivottelua, silloin elämä kantaa vielä itsestään, vasta paljon myöhemmin joutuu oikeasti ponnistelemaan.  

Just jossain luentokurssilla olisi helppo aloittaa. Ensimmäisellä kerralla käyt vain kuuntelemassa luennot. Toisella kerralla luennon tauolla tai poislähtiessä kommetoit vieruskaverille yleisesti, että olipa mielenkiintoista (oletusarvoisesti se vieruskaveri on samaa mieltä, koska on luentokurssille tullut, joten erimielisyyden tai nolaamisen vaaraa ei juurikaan ole). Seuraavalla kerralla keskityt luennolla painamaan mieleesi yhden tai kaksi asiaa, joista sinulla herää omia ajatuksia tai joista haluaisit tietää lisää ja tauolla tai luennon jälkeen kommentoit vieruskaverille (samalle tai eri tyypille kuin viimeksi), että "mitä mieltä olit siitä nönnönnöö-teoriaan palataan vielä ensi kerralla". Seuraavana päivänä käyt hakemassa kirjastosta aiheeseen liittyvän kirjan, ja seuraavalla kerralla voitkin sanoa vieruskaverille, että "oletko muuten lukenut tästä aiheesta sen Möttösen kirjoittaman kirjan? Mulla on se kesken.".

Et ole vielä paljastanut itsestäsi mitään muuta kuin sen, että sinua kiinnostaa tämän kurssin aihe. Vieruskaverisi pitää sinua kuitenkin todennäköisesti hyvänä tyyppinä, koska olet kiinnostunut samasta asiasta kuin hän ja osaat tuoda siihen uusia näkökulmia - vaikka oikeasti olet vain kysellyt hänen mielipidettään asioihin. Ei tästä ehkä vuosituhannen ystävyyttä tai rakkaustarinaa synny, mutta olet ainakin harjoitellut kontaktin ottamista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Usein tuntuu, että ap:n kaltaiset kuvittelevat, että on jokin sormiennapsautuskeino päästä tuosta tilanteesta tavoitteeseen (naiseen). Pitäisi kuitenkin ymmärtää ja hyväksyä se, että asioiden eteen on tehtävä oikeasti työtä, nähtävä vaivaa, eikä vain napsautella sormia.

Niin, tämähän koskee enimmäkseen ap:n kaltaisia, sillä keskimäärin ns. normoille ne asiat todellakin ovat juuri niin helppoja kuin näyttääkin. Tätä he eivät toki halua tunnustaa, vaan ilmiö on sama kuin ökyrikkailla, eli vedotaan siihen kuinka ihan omalla älyllä ja ahkeruudella ne omaisuudet on tehty :)

Nyt vedät vähän mutkia suoriksi. Toki sosiaaliset tai rikkaat ovat jo lapsesta asti oppineet laittamaan ne asiat tärkeysjärjestyksessä muiden edelle ja tekemään työtä asian eteen. Joten he eivät ole missään vaiheessa joutuneet tekemään sitä täydellistä asennemuutosta, joka ap:lla olisi tarpeen. Eli siinä mielessä on helpompaa.

Mutta on se työ sosiaalisuuden tai rikkauden eteen silti jouduttu tekemään. Ei mikään tekemättä tule. Itsekin nuorena muistan monesti ajatelleeni, että olisipa se oma perhe jo saavutettu, niin voisi vain jäädä lauantai-iltana kotiin, kun se paras seura olisi siinä. Mutta kun ei ollut, niin oli vain lähdettävä baanalle etsimään sitä miestä, jonka kanssa saisi perheen. Lähdettävä oli, vaikka se alkoi jo puuduttaa ja aina ei olisi jaksanut. Sillä tajusin kuitenkin, että jos jään kotiin makaamaan, niin mitään mahdollisuuksia mihinkään ei ole.

Sama. Introverttina olisin viihtynyt parhaiten kotona ja metsässä koirien kanssa, mutta todennäköisyys, että siellä olisi kohdannut elämänkumppanin, oli olemattoman pieni. Eli piti lähteä myös "ihmisten ilmoille", niin baareihin kuin muihinkin tapahtumiin. Suoraan niissä tapahtumissa en puolisoani tavannut, mutta tutustuin ihmiseen, jonka kautta tutustuin myöhemmin puolisooni. Eli jos en olisi laajentanut ystävä- ja tuttavapiiriäni ja tutustunut kyseiseen ihmiseen, en olisi todennäköisesti ikinä tavannut puolisoani.

Tiettyyn pisteeseen asti sitä jaksaa (pakottaa) itsensä baareihin ja ihmisten ilmoille. Nuorena siis jaksoi tietenkin ihan huvikseen pyöriä "tyrkyllä", mutta sitten jossain vaiheessa se vaan alkaa maistua puulta ja kerta kerran jälkeen on entistä vaikeampaa uskotella itsensä luottamaan siihen, että just tänä(kin) iltana kannattaa mennä koska muuten se oikea hyvinkin kävelee ohi.

Tyhjän saa pyytämättäkin.

N40

Mulla on naisena vähän sama ongelma, monet noista samoista kohdista täyttyy ja haluaisin kavereita mutta en oikein osaa niitä hankkia...

Ap kannattaa muistaa että kaikki eivät ole samanlaisia vaikka siltä itsestä voi tuntua, sun pitäisi löytää sisäinen itsevarmuus ja tekemistä josta nautit.. elä omaa elämääsi, tälläinen ihminen on kiinnostava. Jos on epävarma itsestään se heijastuu kaikkeen. Yritä vaikka aloittaa etsimällä yksi kaveri joka olisi mahdollisimman samanhenkinen?

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa täällä nyt ei ymmärrä tuota, minkä yksi kirjoittaja hyvin totesi, että jos AP:n kaltainen ihminen menee järjestötoimintaan tai hankkii koiran ja menee koiraharrastuksiin, niin ei hän sieltä mitään kavereita saa. Sen sijaan jos "normaali" ihminen tekee näin, niin kohta hän on korviaan myöten mukana.  Suurin osa ihmisistä nyt vaan haistaa sen yksinäisyyden ja epänormaaliuden, ja jättää sellaiset henkilöt tuttavistaan pois. Joku luennolla käymisen harjoittelu ei auta mitään, kun vika on kasvokkaisessa vuorovaikutuksessa. Se toimii paniikkihäiriöiselle, joka ei kuitenkaan tarkoita sosiaalisen kommunikaation vajavaisuutta. Ja toimitte muuten itsekin näin, vaikka kuinka koittaisitte sitä kiistää.

Ehkä et viittaa heihin, mutta moni kehottaa hakeutumaan järjestö- tai harrastustoimintaan aluksi nimenomaan niiden taitojen opettelemiseksi, joilla ne kaverit sitten myöhemmin hankitaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ala käydä jossain. Missä, ihan sama. Kuntosali, lätkämatsi (fanipäätyyn!), kansalaisopiston mikä tahansa ryhmä jne. Jos nököttää kotona ja tuijottaa ruutua, on yksin ja sellaiseksi jää.

Olen itse yksinäinen nainen ja kyllähän sitä mennä voi vaikka minne (ja olen mennytkin) mutta hyvin nopeasti sitä saa huomata, että muut karsastaa. Sitä kun pitäisi olla valmiiksi normaali (eli ystäviä, mielenkiintoinen työ/(aiemmin)opiskelupaikka, parisuhde ja lapsia (pian jo lapsenlapsiakin)) ja kun näitä ei ole, niin keskustelu tyrehtyy aika nopeasti. Osaan siis keskustella ihan normaalisti, seuraan aikaani eli yhteiskunnallisia asioita monipuolisesti samoin viihdemaailman hömppää ja minulla on harrastuksia. Tämä kaikki vaan ei riitä vaan pitäisi olla lisäksi jokin "hieno" ammatti (hantti-ja pätkätyöt lyö aina luuserin leiman), pitkä parisuhde (ikisinkkuus saa aikaan silmien pyörittelyä) ja lapsia (koska miten sinä mitään mistään tiedät kun et ole ollut raskaana/synnyttänyt/valvonut).

Se kynnys ihmisten ilmoille menemiseen kasvaa ihan joka kerta kun vastaanotto on torjuvaa ja tuollaisen aiheuttama paha mieli pysyy pitkään. Vähemmällä pääsee kun pysytteleekin omissa oloissaan eikä edes yritä saada mitään uutta sisältöä ja sosiaalisuutta elämäänsä. Ei sitä yksipuolisesti tai väkisin voi hankkia enkä tietenkään edes haluaisi.

N43

Höpön löpön. Hanttihommissa olevilla ja peräti työttömilläkin lapsettomilla ikisinkuilla voi kyllä olla ystäviä ja tuttavia ihan samalla tavalla kuin perheellisillä uraihmisilläkin, ei se siitä ole kiinni.

Totta kai on, en tarkoittanut sitä. Olen kuitenkin itse huomannut millaisen vastaanoton saan kun ammattia/työpaikkaa kysyttäessä kerron olevani (pätkä)työtön tai vaikka kaupan kassalla. Sitten seuraa poikkeuksetta liuta miksi-alkuisia lisäkysymyksiä joista jokaisella tuntee itsensä todella epäonnistuneeksi, koska siis kyllähän nyt aikuisella ihmisellä pitää olla jokin "oikea" koulutus ja... ellei sitten ole jokin juoppo/narkki/wt..

Se on oikeasti aika järkyttävääkin huomata kuinka vahvat ennakkoasenteet ihmisillä on ja kuinka minkäänlaisia "poikkeuksia" ei elämässä voi olla kuin vain siksi, että ihminen on päihdeongelmainen tai muuten epäonnistuja. Se on oikeasti todella julmaa ja epäoikeudenmukaistakin, että pelkästään koulutuksen puutteen/hanttihommien/työttömyyden takia sinuun voidaan surutta lyödä epäilyttävän ja ei-toivotun luuserin leima esim uudessa pätkätyöpaikassa. Yritä siinä sitten olla normaali ja sosiaalinen kun muut katsoo nenänvarttaan pitkin ja koko olemuksellaan kertoo, ettet ole tervetullut esim lounaalle samaan aikaan/paikkaan. Ja jos et ymmärrä tätä sanatonta viestintää niin se osataan kyllä kertoa ihan suoraankin..

N43

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Usein tuntuu, että ap:n kaltaiset kuvittelevat, että on jokin sormiennapsautuskeino päästä tuosta tilanteesta tavoitteeseen (naiseen). Pitäisi kuitenkin ymmärtää ja hyväksyä se, että asioiden eteen on tehtävä oikeasti työtä, nähtävä vaivaa, eikä vain napsautella sormia.

Niin, tämähän koskee enimmäkseen ap:n kaltaisia, sillä keskimäärin ns. normoille ne asiat todellakin ovat juuri niin helppoja kuin näyttääkin. Tätä he eivät toki halua tunnustaa, vaan ilmiö on sama kuin ökyrikkailla, eli vedotaan siihen kuinka ihan omalla älyllä ja ahkeruudella ne omaisuudet on tehty :)

Nyt vedät vähän mutkia suoriksi. Toki sosiaaliset tai rikkaat ovat jo lapsesta asti oppineet laittamaan ne asiat tärkeysjärjestyksessä muiden edelle ja tekemään työtä asian eteen. Joten he eivät ole missään vaiheessa joutuneet tekemään sitä täydellistä asennemuutosta, joka ap:lla olisi tarpeen. Eli siinä mielessä on helpompaa.

Mutta on se työ sosiaalisuuden tai rikkauden eteen silti jouduttu tekemään. Ei mikään tekemättä tule. Itsekin nuorena muistan monesti ajatelleeni, että olisipa se oma perhe jo saavutettu, niin voisi vain jäädä lauantai-iltana kotiin, kun se paras seura olisi siinä. Mutta kun ei ollut, niin oli vain lähdettävä baanalle etsimään sitä miestä, jonka kanssa saisi perheen. Lähdettävä oli, vaikka se alkoi jo puuduttaa ja aina ei olisi jaksanut. Sillä tajusin kuitenkin, että jos jään kotiin makaamaan, niin mitään mahdollisuuksia mihinkään ei ole.

Sama. Introverttina olisin viihtynyt parhaiten kotona ja metsässä koirien kanssa, mutta todennäköisyys, että siellä olisi kohdannut elämänkumppanin, oli olemattoman pieni. Eli piti lähteä myös "ihmisten ilmoille", niin baareihin kuin muihinkin tapahtumiin. Suoraan niissä tapahtumissa en puolisoani tavannut, mutta tutustuin ihmiseen, jonka kautta tutustuin myöhemmin puolisooni. Eli jos en olisi laajentanut ystävä- ja tuttavapiiriäni ja tutustunut kyseiseen ihmiseen, en olisi todennäköisesti ikinä tavannut puolisoani.

Tiettyyn pisteeseen asti sitä jaksaa (pakottaa) itsensä baareihin ja ihmisten ilmoille. Nuorena siis jaksoi tietenkin ihan huvikseen pyöriä "tyrkyllä", mutta sitten jossain vaiheessa se vaan alkaa maistua puulta ja kerta kerran jälkeen on entistä vaikeampaa uskotella itsensä luottamaan siihen, että just tänä(kin) iltana kannattaa mennä koska muuten se oikea hyvinkin kävelee ohi.

Tyhjän saa pyytämättäkin.

N40

Silloin kannattaa hyväksyä yksinäisyys. En itse kyllä tarkoittanut, että kannattaisi ihmisten ilmoille lähtiessään olettaa, että "se oikea kävelee ohi (tai pikemminkin luokse)" vaan että kannattaa tutustua kaikenlaisiin ihmisiin. Verkostoitua, hankkia ystäviä ja tuttavia. Mitä laajemmat verkostot, sitä todennäköisemmin sitä kautta tutustuu myös kiinnostaviin, potentiaalisiin kumppaniehdokkaisiin.

Mutta ei toki ole pakko, jos ei halua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ala käydä jossain. Missä, ihan sama. Kuntosali, lätkämatsi (fanipäätyyn!), kansalaisopiston mikä tahansa ryhmä jne. Jos nököttää kotona ja tuijottaa ruutua, on yksin ja sellaiseksi jää.

Olen itse yksinäinen nainen ja kyllähän sitä mennä voi vaikka minne (ja olen mennytkin) mutta hyvin nopeasti sitä saa huomata, että muut karsastaa. Sitä kun pitäisi olla valmiiksi normaali (eli ystäviä, mielenkiintoinen työ/(aiemmin)opiskelupaikka, parisuhde ja lapsia (pian jo lapsenlapsiakin)) ja kun näitä ei ole, niin keskustelu tyrehtyy aika nopeasti. Osaan siis keskustella ihan normaalisti, seuraan aikaani eli yhteiskunnallisia asioita monipuolisesti samoin viihdemaailman hömppää ja minulla on harrastuksia. Tämä kaikki vaan ei riitä vaan pitäisi olla lisäksi jokin "hieno" ammatti (hantti-ja pätkätyöt lyö aina luuserin leiman), pitkä parisuhde (ikisinkkuus saa aikaan silmien pyörittelyä) ja lapsia (koska miten sinä mitään mistään tiedät kun et ole ollut raskaana/synnyttänyt/valvonut).

Se kynnys ihmisten ilmoille menemiseen kasvaa ihan joka kerta kun vastaanotto on torjuvaa ja tuollaisen aiheuttama paha mieli pysyy pitkään. Vähemmällä pääsee kun pysytteleekin omissa oloissaan eikä edes yritä saada mitään uutta sisältöä ja sosiaalisuutta elämäänsä. Ei sitä yksipuolisesti tai väkisin voi hankkia enkä tietenkään edes haluaisi.

N43

No miksi sinun edes pitää väkisin yrittää änkeytyä juuri meidän normaalien ihmisten seuraan? Miksi et etsi seuraa ihan omasta viiteryhmästäsi eli mene vaikka leipäjonoon tai lähikapakkaan joissa kaltaisesi "oman elämänsä voittajat" juhlii ja tuhlaa elämäänsä? 

Lika barn leka bäst.

Tätä ap:n ongelman skaalaa olen ujo - en saa naista voisi verrata siihen, että minä alkaisin miettiä, että en ikinä pysty juoksemaan maratonia, kun hengästyn jo kiivetessäni kolmanteen kerrokseen. Jos keskityn vain siihen maratoniin, en edes viitsi yrittää, koska tiedän epäonnistuvani kuitenkin. Jos taas päätän, että en käytä hissiä työpaikalla enää lainkaan, huomaan ehkä muutaman viikon kuluttua, että en enää hengästykään. Sitten päätän lisätä ohjelmaani puolen tunnin kävelylenkin kaksi kertaa viikossa, jossain vaiheessa kokeilen ehkä juosta siitä pienen pätkän. Kenties innostun käymään myös uimahallissa ja kuntosalilla, jotka eivät suoraan vie minua maratonille, mutta parantavat yleiskuntoani, kehonhallintaa ja lihasvoimaani. Ruokavaliotanikin saatan muuttaa tukemaan tavoitteitani. Pikkuhiljaa lenkkini pitenevät, niitä on useampina päivinä viikossa ja juoksen ne jo lähes kokonaan. Ehkä seuraavana kesänä ilmoittaudun jo johonkin viihteelliseen juoksutapahtumaan vitoselle tai kympille, siitä vuoden päästä puolimaratonille...

Ei ap:kään saa naista sillä, että menee ensimmäistä kohtaamaansa naista kosimaan. Sosiaaliset taidot ovat taitoja ja kaikkia taitoja voi harjoitella. Joskus harjoittelu maratonille on sitä juoksemista, joskus se on kuntosalilla käymistä tai pullasta kieltäytymistä. Sosiaalisissakin taidoissa ei kannata keskittyä pokaamisen harjoitteluun, vaan ihan yleisesti kanssakäymiseen. Niitä taitoja tarvitsee myös siinä päätavoitteena olevassa parisuhteessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ala käydä jossain. Missä, ihan sama. Kuntosali, lätkämatsi (fanipäätyyn!), kansalaisopiston mikä tahansa ryhmä jne. Jos nököttää kotona ja tuijottaa ruutua, on yksin ja sellaiseksi jää.

Olen itse yksinäinen nainen ja kyllähän sitä mennä voi vaikka minne (ja olen mennytkin) mutta hyvin nopeasti sitä saa huomata, että muut karsastaa. Sitä kun pitäisi olla valmiiksi normaali (eli ystäviä, mielenkiintoinen työ/(aiemmin)opiskelupaikka, parisuhde ja lapsia (pian jo lapsenlapsiakin)) ja kun näitä ei ole, niin keskustelu tyrehtyy aika nopeasti. Osaan siis keskustella ihan normaalisti, seuraan aikaani eli yhteiskunnallisia asioita monipuolisesti samoin viihdemaailman hömppää ja minulla on harrastuksia. Tämä kaikki vaan ei riitä vaan pitäisi olla lisäksi jokin "hieno" ammatti (hantti-ja pätkätyöt lyö aina luuserin leiman), pitkä parisuhde (ikisinkkuus saa aikaan silmien pyörittelyä) ja lapsia (koska miten sinä mitään mistään tiedät kun et ole ollut raskaana/synnyttänyt/valvonut).

Se kynnys ihmisten ilmoille menemiseen kasvaa ihan joka kerta kun vastaanotto on torjuvaa ja tuollaisen aiheuttama paha mieli pysyy pitkään. Vähemmällä pääsee kun pysytteleekin omissa oloissaan eikä edes yritä saada mitään uutta sisältöä ja sosiaalisuutta elämäänsä. Ei sitä yksipuolisesti tai väkisin voi hankkia enkä tietenkään edes haluaisi.

N43

Höpön löpön. Hanttihommissa olevilla ja peräti työttömilläkin lapsettomilla ikisinkuilla voi kyllä olla ystäviä ja tuttavia ihan samalla tavalla kuin perheellisillä uraihmisilläkin, ei se siitä ole kiinni.

Totta kai on, en tarkoittanut sitä. Olen kuitenkin itse huomannut millaisen vastaanoton saan kun ammattia/työpaikkaa kysyttäessä kerron olevani (pätkä)työtön tai vaikka kaupan kassalla. Sitten seuraa poikkeuksetta liuta miksi-alkuisia lisäkysymyksiä joista jokaisella tuntee itsensä todella epäonnistuneeksi, koska siis kyllähän nyt aikuisella ihmisellä pitää olla jokin "oikea" koulutus ja... ellei sitten ole jokin juoppo/narkki/wt..

Se on oikeasti aika järkyttävääkin huomata kuinka vahvat ennakkoasenteet ihmisillä on ja kuinka minkäänlaisia "poikkeuksia" ei elämässä voi olla kuin vain siksi, että ihminen on päihdeongelmainen tai muuten epäonnistuja. Se on oikeasti todella julmaa ja epäoikeudenmukaistakin, että pelkästään koulutuksen puutteen/hanttihommien/työttömyyden takia sinuun voidaan surutta lyödä epäilyttävän ja ei-toivotun luuserin leima esim uudessa pätkätyöpaikassa. Yritä siinä sitten olla normaali ja sosiaalinen kun muut katsoo nenänvarttaan pitkin ja koko olemuksellaan kertoo, ettet ole tervetullut esim lounaalle samaan aikaan/paikkaan. Ja jos et ymmärrä tätä sanatonta viestintää niin se osataan kyllä kertoa ihan suoraankin..

N43

Tämän takia en kerro kenellekään koko totuutta tilanteestani (osa-aikainen työ, koulutuksen puute, työttömyysjaksot, yksinäisyys) vaan puhun joko muunneltua totuutta tai suoraan valehtelen. Liian monta kertaa olen saanut näpeilleni ja osakseni tuomitsemista ja ihmettelyä, jotta totuuden puhuminen kannattaisi. En halua selitellä historiaani tai nykyisyyttäni ihmisille, jotka eivät tunnu ymmärtävän kuin yhden mallin ihmiselle ja joille tuosta mallista poikkeavat ovat kuin entisaikojen sirkuksen friikkejä, joita tuijotetaan ja osoitellaan suu auki, silmät päässä seisoen. Kyllä mulla on harrastuksia, kavereita ja mielenkiinnon kohteita ja näistä puhun mielelläni, mutta jossain vaiheessa keskustelu kääntyy aina  perheisiin, työhön ja vastaavaan, ja niissä keskusteluissa en halua olla mukana.

mies38