Miten kokematon ja kaveriton aikuinen mies voisi koskaan luoda sosiaalisia verkostoja kun hänellä on automaattisesti kummajaisen leima otsassaan?

Vierailija kirjoitti:

Potkaiskaa ne mammanpojat ajoissa pois kotoa, älkää olko syrjäytymisen mahdollistajia.

Se on hyväksi sille pojalle.

Miten se poika potkaistaan kotoa? Olen ikävä kyllä nähnyt montakin kotoa pois potkaistua nuorta ja ei heidän elämänsä ole ainakaan paremmaksi muuttunut. Yhdessä ollaan kyllä mietitty ja suunniteltu, mistä löytyisi asunto, miten opiskelu saataisiin alkuun yms. Tästä ketjusta sain kyllä hyvän neuvon, että auttajan voisi saada kotikäynnille. Joku ulkopuolinen ammattilainen osaisi ehkä paremmin neuvoa ja auttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ala käydä jossain. Missä, ihan sama. Kuntosali, lätkämatsi (fanipäätyyn!), kansalaisopiston mikä tahansa ryhmä jne. Jos nököttää kotona ja tuijottaa ruutua, on yksin ja sellaiseksi jää.

Olen itse yksinäinen nainen ja kyllähän sitä mennä voi vaikka minne (ja olen mennytkin) mutta hyvin nopeasti sitä saa huomata, että muut karsastaa. Sitä kun pitäisi olla valmiiksi normaali (eli ystäviä, mielenkiintoinen työ/(aiemmin)opiskelupaikka, parisuhde ja lapsia (pian jo lapsenlapsiakin)) ja kun näitä ei ole, niin keskustelu tyrehtyy aika nopeasti. Osaan siis keskustella ihan normaalisti, seuraan aikaani eli yhteiskunnallisia asioita monipuolisesti samoin viihdemaailman hömppää ja minulla on harrastuksia. Tämä kaikki vaan ei riitä vaan pitäisi olla lisäksi jokin "hieno" ammatti (hantti-ja pätkätyöt lyö aina luuserin leiman), pitkä parisuhde (ikisinkkuus saa aikaan silmien pyörittelyä) ja lapsia (koska miten sinä mitään mistään tiedät kun et ole ollut raskaana/synnyttänyt/valvonut).

Se kynnys ihmisten ilmoille menemiseen kasvaa ihan joka kerta kun vastaanotto on torjuvaa ja tuollaisen aiheuttama paha mieli pysyy pitkään. Vähemmällä pääsee kun pysytteleekin omissa oloissaan eikä edes yritä saada mitään uutta sisältöä ja sosiaalisuutta elämäänsä. Ei sitä yksipuolisesti tai väkisin voi hankkia enkä tietenkään edes haluaisi.

N43

Hei, tuttua on! Itse olen sua muutaman vuoden nuorempi. Ei ole hienoa ammattia, puolisoa, en ole koskaan ollut missään pitkässä parisuhteessa (en tiedä miksi, en vaan ole löytänyt ketään, vaikka liikkeellä olin nuorena). Velana ei ole lapsia, lemmikkejä ei ole. Minua kiinnostavat hirveän monet asiat, mutta ihmiset eivät saa minusta sellaista hyvää päivää seuraa, kun ei voi puhua esim. lasten koulunkäynnistä tai parisuhdeongelmista tai vastaavasta ns. normaalista, jollaisesta kaikilla nyt täytyy olla edes pieni kokemus. 

Suurin osa ihmsistä pyörii hyvin pienissä piireissä työ-koti-lapset-lemmikit ja ehkä joku sopiva harrastus kuten kuntosali tai lenkkeily tai kalastus tai metsästys. Sitten kun et itse ole niissä piireissä, ei ketään kiinnosta sun jutut. Ihmiset haluavat nimenomaan seuraa, jonka kanssa natsaa ja natsaa parhaiten aina, kun ihmiset ovat ns. samalla sivulla, samassa lokerikossa samanlaisine elämineen ja kokemuksineen. Siitä syntyy yhteenkuuluvuuden tunnetta, joka lujittaa ystävyyttä ja sen syntymistä.

Sattui hauskasti tuossa aiemmin tänä vuonna, kun törmäsin ala-asteen aikaiseen bestikseen, jota en ole nähnyt 15 vuoteen. Koska minulla ei ollut kotipuoleen kuppikuntaiselle maaseudulle juoruttavaksi mitään lapsi-työ-mies-parisuhdeasioita, oli tämä nainen osannut kertoa äidilleen vaan, että "Ninni on lihonnut" :D Minun selkeäni takana tietysti, kun ei ollut muutakaan kerrottavaa.

Tällaisten kanssa on hankalaa, kun et itse ole siinä muotissa etkä haluakaan siihen. Olen löytänyt itse ystäväni 95% verkosta. Tämä siis myös tiedoksi sille äidille, joka murehtii, että introverttipoika jää ilman ystäviä. Hänellä voi olla hyvin vilkas ja sosiaalinen elämä verkossa ystävien kanssa. Osallistun itse verkossa moniin ryhmätapahtumiin, tempauksiin, taideprojekteihin, lukupiireihin ja ahdin kaksin käsin luettavaa, katseltavaa ja uutta opittavaa. Verkossa tavatut ihmiset ovat niin läheisiä, että jos menen joskus naimisiin, kutsun heidät häihini.

Mä olen tutustunut kolmeen läheisimpään ystävääni verkossa. Yhtä lukuunottamatta oltiin kaikki yli 40-vuotiaita. Kun ensimmäistä kertaa tapasin heitä livenä, tuntui kuin olisi tunnettu jo monta vuotta. Ei  ollut mitään vaikeuksia keksiä juteltavaa. Verkossa ehkä on helpompaakin siksi, ettei siellä kukaan ala kyselemään, mitä teet työksesi ja onko sulla akateeminen loppututkinto vai ei, koska ihmiset juttelevat toistensa kanssa välittämättä siitä, onko joku töissä, työtön tai kenties työkyvytön. Verkossa ei aseteta juttukaverille vaatimuksia sosiaaliseen statukseen, ulkonäköön tai siviilisäätyyn liittyen. 

Tuo kirjoitus voisi olla oma tekstini ja olen itse aika nuori nainen. Ainoastaan se on eri asia, että olen kyllä kiinnostunut maailmanmenosta todella paljon ja seuraan kaikkea sekä muutenkin tahdon aina "opiskella" lisää. Muuten minullakaan ei ole kavereita ja itsellä myös kiusaamistausta ja jäin oikeastaan silloin nuorempana jo yksin. Myönnän myös sen, ettei yksin tule paljon mentyä mihinkään ja rahatilanne myös aika heikko, joten rahaakaan ei paljon ole mihinkään ylimääräisiin. Olen myös aika ujo sekä ainakin varovainen muiden seurassa enkä luota paljon. En myöskään ole koskaan seurustellut tai sillä lailla edes aktiivisesti hakenut kumppania. Yksinäisyys monesti ahdistaa ja kaipaan kavereita, mutta monesta syystä johtuen en näytä niitä helposti saavan. Ensiksi tietysti myönnän omat vikani ja toisena tulee sitten elämäntilanne yleensäkin. Olen hakenut opiskelemaan enkä meinaa päästä sekä olen myös työtön. Näin ei tule oltua missään säännöllisessä porukassa.

Oikeastaan häpeän itseäni todella paljon ja tätä tilannetta yleensäkin. Se myös pelottaa jos tämä paljastuu jollekin ja joskus eräs ihminen todella ihmetteli miksi minulla ei kavereita niin senkin vuoksi se kynnys kertoa on todella suuri. Olen kuitenkin kaikesta huolimatta ihan mukava ihminen joka kohtelee muita hyvin ja senkin vuoksi sitä leimaa ei tahtoisi saada. Ja muistan kuinka olen itsekin joskus ennenkin tänne kirjoittanut etten haluaisi muiden tavallaan "tekevän minusta arvion" jo valmiiksi. Uskon, että erilainen historia ihmisten kanssa auttaisi paljon ja jos saan vähänkin onnistuneen kokemuksen jonkun kanssa niin se taas auttaa. Tosin ne ikävät kokemukset sitten puolestaan vievät alaspäin. Myönnän myös sen, että jos en ole esim elokuvissa käynyt sen jälkeen, kun olin lapsi niin kyllähän se koko tilanne jännittää, vaikka on monille ihan arkipäiväinen asia.

Olen myös muutenkin ihminen joka jännittää paljon. Toisaalta olen myös itsenäinen ja sillä tavalla yleensä pärjään, mutta yksin ei siis ole kiva mennä moneenkaan paikkaan ja myönnän sen, että aina en viitsi mennä. Näiden ajatusten myötä voin sanoa etten todellakaan ihmettelisi sinun elämääsi yhtään ja ei tarvitsisi miettiä ettenkö ymmärtäisi. Tajuaisin myös jos jokin asia jännittää tai hävettää todella hyvin. Muuta en ehkä sinulta toivoisi kuin sitä, että voisit sitten rohkaistua menemään paikkoihin ja auttaisimme toisiamme tässä "rohkaistumisessa". Muuten olisi varmasti vapauttavaa tutustua ihmiseen joka ymmärtää hyvin tämän tilanteen, vaikka en tietenkään tarkoita, että mukava asia ja elämä sille joka sitä on elänyt. Toivon myös ettet liikaa soimaa itseäsi tästä tilanteesta ja itsekin yritän olla armollinen itselleni, vaikka monesti tuntuu, että olen ihan toivoton tapaus. Monet kirjoittavat myös siitä, että yksinäisille on itsestään jo valmiiksi huono kuva ja uskon kyllä sen. Itsellä tosin menneisyyden kokemukset vaikuttavat todella paljon ja jos sitä "hyvää" ei saa muilta niin vaikeaa aina nähdä itsensä niin hyvänä ihmisenä, vaikka itsestähän se lähteekin. Joillakin kun minulla on silti jonkinlainen vajaus sille, että kerrankin joku sanoisi jotain hyvää ja pelkää aina pahinta vaikka ei tahtoisi. Silti haluan olla hyvä muille ja positiivinen ihminen. En vaan arvosta paljonkaan itseäni ja ne vaikeat kokemukset pyörivät mielessä.

Oletko eläinrakas? Koirapiireissä tutustuu usein hyvin helposti kaikenlaisiin ihmisiin.

On näyttelyjä, agilityjä, luentoja, koirapuistoja ja ihan jo lenkillä monet pysähtyy juttusille jos koira on sosiaalista rotua. Mutta älä hanki koiraa, jos et todella pidä siitä, koira tarvitsee paljon rakkautta ja ulkoilua.

Lavatanssikurssit ovat myös hyviä yksinäisille, ei tarvita niin paljon puhetta.

Vierailija kirjoitti:

Oletko eläinrakas? Koirapiireissä tutustuu usein hyvin helposti kaikenlaisiin ihmisiin.

On näyttelyjä, agilityjä, luentoja, koirapuistoja ja ihan jo lenkillä monet pysähtyy juttusille jos koira on sosiaalista rotua. Mutta älä hanki koiraa, jos et todella pidä siitä, koira tarvitsee paljon rakkautta ja ulkoilua.

Lavatanssikurssit ovat myös hyviä yksinäisille, ei tarvita niin paljon puhetta.

Ja siellä ne meriitit on ihan sivuseikka, yleensä ei tule edes puheeksi ammatti tms.

Vierailija kirjoitti:

No pelkästään se että aikuinen mies ei ole edes halaillut on iso red flag. Semmosta normaalisti tehdään jo teini-iässä.

Ei mitään sosiaalista elämää?

Seksiin sinut pitäisi ilmeisesti kädestä pitäen opettaa?

Miten ihmeessä jotkut miehet havahtuu vasta aikuisena että tilanne on tuo?

Voin kuvitella että se on aniharva nainen jota tuommoinen kiinnostaa.

N28

Ja itse olisin varmaan mieluummin yksin kuin olisin sinun kaverisi terveisin 26 v nainen. Auttaa voi, mutta ilkeä ei saa toisille olla kuitenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi kun tietäisin. Oma poikani on kovaa vauhtia tulossa juuri tuollaiseksi. Hän on aina ollut introvertti ja viihtynyt yksikseen, mutta alakoulussa hänellä oli pari hyvää kaveria ja yksi harrastus. En ollut silloin vielä ollenkaan huolissani, eihän kaikkien tarvitse olla niin sosiaalisia ja meneviä. Yläasteella alkoivat hankaluudet, entiset kaverit hylkäsivät hänet, saivat uusia kavereita, menivät nuorten juttuihin ja viimeistään lukiossa alkoivat seurustella. Meidän poika jäi ihan yksin. 

Olemme kaikkemme yrittäneet, että saisimme hänet lähtemään jonnekin, mutta yksin hän ei mene minnekään ja meidän kanssamme jos lähtee, niin se on vain se yksi kerta. Kuntosalilla hän kävi niin kauan kuin isoveli asui kotona ja vei häntä sinne. Koko hänen elämänsä pyörii kotona. HÄn sai opiskelupaikan, mutta ei mennyt sinne. Asuu nyt kotona ja istuu päivät koneella. Kyllä hän ne kotityöt tekee, jotka määrätään. Hän ei käy missään, ei ole mennyt autokouluun, armeijasta sai vapautuksen, hänellä ei ole mitään tulevaisuuden suunnitelmia. En tiedä mitä pitäisi tehdä.

Sanon sinulle, kuten omalle pojallekin, että kavereita löytää, kun vain menee jonnekin, kotiin ei ainakaan kukaan tule. Pitää mennä mukaan jonnekin. Jos joku asia kiinnostaa, mene sen alan kurssille, siellä monesti tutustuu ihmisiin paremmin kuin jossain harrastuksessa. Kannattaa myös lukea kirjoja, koska niistä voi keskustella ihan yleisellä tasolla. Jos pidät koirista, ota koira. Lenkkeillessä voit törmätä johonkuhun josta voi tulla kaverisi tai jopa tyttökaveri. Ja ainakin tapaat siinä muita koiranlenkittäjiä ja joidenkin kanssa tulee aina muutama sana vaihdettua. Sekin on parempi kuin ei mitään. Mieti mikä sinua kiinnostaa ja tee niitä juttuja. Aika vaikeahan se on jutella, jos ei mitään harrasta eikä ole mistään kiinnostunut. Loppuu juttu aika lyhyeen. 

Alle 29-vuotias pääsee ammatillisen kuntoutuksen piiriin ilman minkäänlaista diagnoosia, jos on poikasi kaltaisessa tilanteessa. Parhaassa tapauksessa häntä auttaa moniammatillinen ryhmä joka pohtii hänen yksilöllistä tilannettaan, tekemään tulevaisuudensuunnitelmia, saattamaan niitä alkuun ja auttaa häntä hakeutumaan jonkin strukturoidun toiminnan pariin. "Putkessa eteneminen" on se mikä hänen kaltaisessa tilanteessaan olevia auttaa parhaiten, se, ettei itse tarvitse ohjata omaa toimintaansa tai tehdä päätöksiä vaan pääsee vähitellen elämään kiinni menemällä lauman mukana ja tekemällä mitä käsketään.

https://www.kela.fi/nuoren-ammatillinen-kuntoutus

Jos poika tekee kiltisti mitä käsketään vaikka se ei olisi vain sellaisia kotitöitä jotka hän ennestään osaa, häntä voi alkaa myös valmentaa kotoa muuttamiseen varmistamalla että hän oppii itsenäisen selviämisen taitoja. Menisikö hän jollekin kurssille, jos pyytäisitte sitä häneltä? Jos juttelette hänelle ruutuajasta ja siitä miten se passivoi häntä, olisiko mahdollista että hänet saisi omaksi parhaakseen suostumaan sen rajoittamiseen jollakin tavalla? Edes vaikka päivittäinen 2-3 tunnin ikkuna, jolloin kone lukitsee itsensä saa jo alkusysäyksen aikaan, kun ilman konetta huomaa miten köyhäksi elämä on käynyt. Jos teillä on varaa ostaa pojalle psykoterapiaa ilman kelan tukea ja hän suostuu siihen, sekin saattaa kannattaa.

Kiitos vinkeistä. Olemme yrittäneet saada poikaa menemään sellaiseen paikkaan täällä, joka on tarkoitettu erilaisista ongelmista kärsiville nuorille, sellainen matalan kynnyksen paikka. Siellä autetaan ja ohjataan sen mukaan, mikä tarve on. Autetaan hakeutumaan opiskelemaan, hankkimaan oma asunto, ohjataan erilaisten auttajien luo ja voi käydä ihan vain juttelemassakin. Vielä poika ei ole suostunut, hän jännittää niin kovasti, että saa vatsakipuja, maha menee ripulille yms. Olemme tarjoutuneet lähtemään mukaan, mutta ei hän halua sitäkään ja ymmärrän sen kyllä. Hän sanoo, ettei pysty, vaikka haluaisikin. 

Hän on käynyt pitkään psykoterapiassa, mutta siitä ei ikävä kyllä ollut mitään apua. Hän on tavannut muutaman kerran psykologin ja pari kertaa psykiatrin. Myös lääkkeitä on kokeiltu, mutta ne eivät sopineet ollenkaan, kaikki meni vain pahemmaksi. Yhdellä lääkkeellä verenpaine laski vaarallisen alas, toisella tuli pahat rytmihäiriöt, kolmas pisti oksentamaan., eikä niistä muutenkaan ollut minkäänlaista apua. 

Ihan koko ajan poika ei ole koneella, laitamme hänelle aina paljon kotitöitä, jotka hän tekee mukisematta. Lumitöitä, puiden kantamista, uunin lämmitystä, tiskikoneen tyhjennystä, autonpesua, ruuanlaittoa, nurmikonleikkuuta, koiran lenkitystä. Hänellä on myös pari harrastusta, joiden parissa kuluu päivittäin tunti, pari, mutta ne harrastukset ovat sellaisia, ettei tarvitse lähteä kotoa minnekään. Pojan omasta mielestä näin on ihan hyvä, kunhan vain saisi jostain oman mökin, kerrostaloon hän ei halua. Toki hän ymmärtää, että jotain työtä pitäisi tehdä, ei hän halua jäädä yhteiskunnan elätettäväksi, näin on sanonut. 

Jos pojan omasta mielestä näin on hyvä, miksi pitäisi muuttaa hänen elämänsä toisenlaiseksi? Kun luin ensimmäisen kommenttisi pojastasi, kuulosti hyvin tutulta :) Minä olen äitinä joutunut opettelemaan ihan erilaisen asenteen maailmaan ja elämään. Se, mitä minä pidän hyvänä ja tavoiteltavana elämänä, ei ole tippaakaan sellaista elämää, mitä poikani pitäisi hyvänä tai tavoiteltavana elämänä. Hän ei kaipaa kavereita reaalimaailmaansa, koska hänellä on paljon kavereita nettimaailmassa. Miksi lähteä jonnekin ulos katsomaan ihmisiä, jos kaikki kaveritkin ovat kodeissaan ja kohtaaminen tapahtuu netissä? Ei sillä, yhä useammin minäkin pidän yhteyttä kavereihini netin kautta ja harvemmin tulee tavattua.

Joskus tulin ajatelleeksi, että eivät omat vanhempani sanoneet mulle koskaan, että lopetas nyt jo kirjojen lukeminen ja lähde ulos ostarille hengailemaan muiden nuorten kanssa. Eivätkä vanhempani olleet koskaan huolissaan, että viihdyin mainiosti kotona kirjojen parissa. Kirjoja lukiessa oli kuitenkin ihan yksin vain oma mielikuvitus seuranaan, kun taas nykyisin pelimaailmassa ollaan muiden kanssa kanssakäymisissä. Miksi kirjojen lukeminen yksin on parempi kuin pelaaminen pelikavereiden kanssa? Ja miksi kotona puuhastelu on nykyisin jotain huonoa ja vain kodin ulkopuolella puuhastelu on jotain hyvää? Ja kun mietin vielä lisää, niin eihän mulla itsellänikään ole koskaan ollut kodin ulkopuolisia harrastuksia. Kaikki harrastukseni ovat kotona ja niitä tehdään yksin. Jos se ei ole koskaan ollut  mullekaan ongelma, miksi sen pitäisi olla ongelma lapselleni? Jotkut nyt vaan viihtyy paremmin kotona kuin kodin ulkopuolella. Kun työkaverit kysyy multa, mitä tein lomalla, vastaan vaan, että olin kotona. Hämmästyttäähän se joitain ihmisiä, että lomaa ei olekaan käytetty reissaamisen ja kaikenlaisiin pippaloihin ja kissanristiäisiin, mutta siinähän hämmästelevät. 

Kun elämäntapa on lähes askeettinen ja kulutus vähäistä, ei oikeastaan tarvitse kuin jotain, millä rahoittaa elämänsä. Mutta mitä se olisi ja mistä sellaisen työn saa? Omakotitaloja saa halvalla pieniltä muuttotappiopaikkakunnilta eli tarvitaan vaan rahaa lämmitykseen,  sähköön ja nettiyhteyteen. Hieman rahaa ruokaan ja joskus johonkin vaatteeseen. 

Olen kanssasi samaa mieltä hyvinkin pitkälti. En ole itsekään kauhean sosiaalinen, mutta en ihan yksinkään viihtyisi. En yritä tuputtaa omaa elämäntapaani pojallemme, hän saa kyllä elää ihan omannäköisensä elämän. Mutta tuopa onkin suuri ongelma, että jotenkin se elämä pitäisi rahoittaa. Kaikki maksaa yllättävän paljon ja jos asuu maalla, on käytännössä pakko olla auto ja se nielee melkoisesti rahaa ja autokoulukin pitäisi pystyä käymään. Poikaa jännittää niin, että hän ei pysty sinne menemään. Lisäksi poika on itse ilmaissut, että olisi mukava, kun olisi vaikka yksi kaveri, jonka kanssa voisi käydä vaikka kalastamassa. Tyttöystäväkin on haaveissa ja tulevaisuudessa hän haluaisi ehkä perheenkin. Jos haluaa tienata itse elantonsa, olisi tietysti oltava työtä ja että saisi töitä, olisi hankittava ammatti. Muuttotappipaikkakunnilla ei ihan hirveästi ole työtäkään tarjolla. 

Kyllä minua vähän pelottaa, miten poika tulee elämässään pärjäämään. Toivon hänelle tietysti hyvää elämää ja onnellisuutta. Ja pelkään myös sitä, että hän jää tänne kotiin jumiin, kotoa poismuutto voi olla sitä vaikeampaa mitä kauemmin se viivästyy. Isoveljensä on koettanut rohkaista muuttamaan hänen kanssaan samalle paikkakunnalle opiskelemaan, olisi ainakin yksi tuttu, josko se helpottaisi tilannetta, mutta ei kuulemma auta. Melko avuttomaksi itsensä tuntee ja mietin usein, että missä olen tehnyt väärin, että näitä ongelmia on pojalle alkanut muodostua. 

Itse olen vähän samassa tilanteessa oleva nuori nainen. Itse tosin en ole päässyt opiskelemaan, vaikka monta kertaa hainkin ja muutenkin koen, ettei moni ammatti sovi minulle, kun en ole kovin sosiaalinen ihminen. Asun toisen vanhempani kanssa ja tämäkin oikeastaan sen vuoksi, ettei minulla ole edes mitään suuntaa minne muuttaa, kun ei ole opiskelupaikkaa. Rahatilanne meillä myös aika huono, joten "turhaan" en voi minnekään muuttaa ja pitäisi olla jokin syy ( opiskelupaikka, työ yms) jonka takia olisi sitten pakko lähteä ja rahaa en voi mitenkään vaatia vanhemmilta. On halvempi vaihtoehto asua täällä, mutta samalla teen itselle huonoa koko ajan ja jää elämä elämättä. Jos olisi eri tilanne niin muuttaisin varmaan muualla, mutta nyt oikeasti pitää ajatella koko tätä tilannetta ja sitä kuinka yleensäkin pärjäämme muutenkin. Itsekään en ole autokoulua käynyt ja en koe siihen pystyväni ja tämäkin ongelma pienellä paikkakunnalla. Kaupungissahan voi aina mennä bussilla yms ja siinä mielessä tämäkään asia ei niin haittaa.Olen itsekin yksinäinen ja kiusattiin aiemmin. Tämä paikkakunta ei myöskään ole mikään "kotipaikkakuntani" ja aikoinaan monesta syystä tulimme tänne ja nyt tänne olen sitten jäänyt. Lukio on viimeisin koulu jonka kävin ja sekään ei mennyt kovin hyvin. Kuitenkin toiset aineet parempia ja siinä mielessä haaveissa aina on ollut opiskella ja tykkään siitä. Amiksessa kokeilin paria alaa, mutta ne eivät todellakaan olleet sellaisia mistä olisin tykännyt. Myönnän itsekin sen, että tulevaisuus pelottaa ja siinä mielessä ymmärrän, että pitäisi muutosta saada. Minäkin olen ollut monesti monenkin ihmisen puheilla ja ne hetket ovat jotenkin hävettäneet paljon ( esim sosiaalitoimistossa) ja siinä mielessä koen, että en tarvitsisi kyseisiä palveluita. Jotenkin se nöyryyttävää itselleni.

Muuta haaveita minulla ei nyt oikeastaan ole kuin se, että pääsisin opiskelemaan. Muuten en kaipaa perhettä tai lapsia. Ystäviä kyllä, mutta hävettää oma tilanne niin paljon, että en mielelläni halua paljastaa sitä kenellekään. Monet sukulaiset ovat jo ihmeteleet ihan tarpeeksi. Suunnitelma elämästä oli itselläkin aikalailla toinen, mutta paljon on sattunut jo nyt kaikkea ja tilanne on  nyt tämä. Toivon kaikkea hyvää pojallesi ja oikeasti haluan vaan kertoa, ettei hän ole ainoa. Itseäkin alkaa pelottaa se, että sitten jos oikeasti pääsen opiskelemaan niin kuinka "uskallan" lähteä jos olen elänyt vuosia täällä hyvin suppeaa elämää. Muutenkin meidän perheemme tilanne on vaikuttanut paljon tähän kaikkeen ja aina koen asiat vähän kuin niin, että minun päätökseni vaikuttaa monen ihmisen elämään ja sekin on raskas asia, kun ei ole varaa mokata ja aina pitäisi onnistua ensimmäisellä kerralla. Tähän siis esimerkiksi rahatilanne syynä.

Taitaa naiset pitää kokemattomia miehiä friikkeinä..