Kun aina ihastuu niihin joilta ei saa vastakaikua

Ei oo välttis kyse tasosta.

Sulla voi olla joku päähänpinttymä siitä millanen tyttiksen tai poikkiksen pitäs olla ja siksi valitset itsellesi vääriä ehdokkaita jotka ei sinusta kiinnostu. "haluun ton, otetaan toi", ymmärrätkö?

Kannattaa laajentaa omia kriteereitä vähän ja tapailla erilaisia deittejä. Kyllä se oikea sieltä ilmestyy.

Olen samaa miettinyt. Minullekin jo sanoi, että kiinnostu jostain toisentyyppisistä.

Olen korkeasti koulutettu, hoikka, harrastan liikuntaa, minulla on työ taidealalla (mikä joskus on ihmisten mielestä kiinnostavaa - no, ei kaikkien mielestä), minulla on kiva tyyli (ei tyrkky eikä tätimäinen), uskoisin että olen ihan kivannäköinen, osaan keskustella, en ole neuroottinen, olen huumorintajuinen... Se, mitä olen toivonut, on ollut että kumppani olisi samanhenkinen ja ajatustapa ja humorintaju kohtaisivat, mutta esim. koulutukseen en ole asettanut mitään vaatimuksia. Usein olen kiinnostunut toisista vähän taiteellisista tyypeistä. Ainoa, mikä minulla on, on se etten pysty innostumaan ylipainoisista. Tähän joskus jotkut tutut tarttuivat - ilmeisesti sitten pitäisi alkaa kiinnostua lihavista, jotka eivät harrasta liikuntaa... mutta en kyllä tiedä, miten sen teen, kun seksuaalisesti ei yhtään tee mieli olla lihavan kanssa. Ja vaikea uskoa, että tuokaan olisi se syy.

Tuota mietin itsekin joskus

Miten voi pakottaa itsensä ihastumaan?

Miksi luulet että ihastut niihin joita et saa?

Mulla vähän sama juttu, tosin tiedän että kyse ei ole mistään tasoista. Hyvin monenlaiset miehet ovat osoittaneet kiinnostusta eikä joukossa ole ollut pelkästään niitä huonoja vaihtoehtoja, vaan useampi oikeasti tosi hyväkin. Jopa liian hyvä. Jokaisen kohdalla fiilis on kutienkin ollut niin vahva ei, ettei tälle mitään ole tehtävissä. Kiinnostus on siellä, missä vastakaikua ei ole.

JLo ei ole vastannut viesteihini vieläkään. Taidetaan molemmat kuolla ennen kuin se vastaa. 

Yksi tuttu nainen jonka henkiset ja fyysiset ominaisuudet eivät ole ihan parasta A-luokkaa, ihastuu aina johonkin komeaan atleettiseen tohtori-miljönääriin ja on aina AIDOSTI hämmästynyt, kun vastakaikua ei tulekaan. Just.

Aika monet naiset eivät nykyään koe välttämättömäksi olla parisuhteessa. Etenkään jos ei halua lapsia, voi olla paljon mukavampaa elellä yksikseen. Itse olen tehnyt tämän valinnan.

Kurko kirjoitti:

JLo ei ole vastannut viesteihini vieläkään. Taidetaan molemmat kuolla ennen kuin se vastaa. 

Yksi tuttu nainen jonka henkiset ja fyysiset ominaisuudet eivät ole ihan parasta A-luokkaa, ihastuu aina johonkin komeaan atleettiseen tohtori-miljönääriin ja on aina AIDOSTI hämmästynyt, kun vastakaikua ei tulekaan. Just.

Ehkäpä AP puhuu ihan normaaleista ihmisistä, eikä mistään jennifer lopezista

miksi uskot tasoteoriaan?

Oikeasti "tasot" ovat olemassa vain koska tietyt ihmistyypit yleisesti käyttäytyvät tietyllä tavalla. Eli ei niin mallitasoisen hyvännäköiset ja/tai kouluttamattomat voivat ajatella etteivät ole haluttuja, joten käyttäytyvät sen mukaisesti, eli ovat usein helpompia ja epätoivoisempia. Todellisuudessa kaikki on kiinni asenteesta. Jos olet itsevarma etkä vaikuta helpolta ja epätoivoiselta alkavat muut ihmiset nähdä sinut mielenkiintoisempana, vaikka olisitkin "vaatimattoman näköinen" tai kouluttamaton. Tasot eivät siis ole kiinni ulkoisista tekijöistä vaan siitä miten me käyttäydymme.

Vierailija kirjoitti:

Oikeasti "tasot" ovat olemassa vain koska tietyt ihmistyypit yleisesti käyttäytyvät tietyllä tavalla. Eli ei niin mallitasoisen hyvännäköiset ja/tai kouluttamattomat voivat ajatella etteivät ole haluttuja, joten käyttäytyvät sen mukaisesti, eli ovat usein helpompia ja epätoivoisempia. Todellisuudessa kaikki on kiinni asenteesta. Jos olet itsevarma etkä vaikuta helpolta ja epätoivoiselta alkavat muut ihmiset nähdä sinut mielenkiintoisempana, vaikka olisitkin "vaatimattoman näköinen" tai kouluttamaton. Tasot eivät siis ole kiinni ulkoisista tekijöistä vaan siitä miten me käyttäydymme.

Hevonkukkua. ruma on ruma ja tyhmä on tyhmä vaikka mitä tekisi.

Life of alffa queen.

Vierailija kirjoitti:

Aika monet naiset eivät nykyään koe välttämättömäksi olla parisuhteessa. Etenkään jos ei halua lapsia, voi olla paljon mukavampaa elellä yksikseen. Itse olen tehnyt tämän valinnan.

Tämä. Pippeliä saa tinderistä ja baarista.

Voi olla kyse vakavasta sitoutumis- ja läheisyyspelosta, jos ihastuu vain saavuttamattomiin.

Minua se on aina vaivannut. Saatan ihastua palavasti sellaiseen mieheen, josta tiedän, etten voi häntä saada. Sitten jos käykin ilmi, että voisikin olla mahdollisuus, niin tunteet katoavatkin yhtäkkiä.

Tasoista tuossa ei ole kyse. Ongelma on enemmänkin siinä että ylipäätään ajattelet tasoittain. Mikään ei tee tilanteen ratkaisemista mahdottomammaksi kun sen freimaaminen itselleen noin, että no nyt pitää jotenkin pakottaa itseni innostumaan niistä jotka oikeasti tuntuu musta itselleni liian huonoilta kun en kerta parempaakaan ansaitse.

Sulla saattaa olla tuossa jotain samaa kun mitä mulle aina välillä käy. Olen luonteeltani taipuvainen elelemään pääni sisässä ja eristymään ihmisistä, niin tämä näkyy minussa voimakkaammin kuin normaaleissa, mutta uskon että normaaleja vaivaa ihan sama lievempänä. Sanon sitä sinkkuuteen jumiutumiseksi. On niin totuttu olemaan itsekseen ja ajattelemaan sinkkuna, että sitten ajatukset suhteestakin syntyy kokonaan omassa mielessä, omasta näkökulmasta, omien haaveiden kautta. Ei olla tarpeeksi vahvasti läsnä ja yhteydessä tosielämään ja toisiin ihmisiin, heitä ei oikeasti kuulla eikä olla oikeasti vastaanottavaisia. Sitten tulee luotua joku fantasia omista tyydyttymättömistä tarpeista lähtien ja projisoitua se johonkin ihmiseen etäältä. Häneen ihastuu yksipuolisesti sen sijaan että ihastus rakentuisi yhteistyössä vuorovaikutuksen kautta niinkuin silloin kun se toimii kunnolla. Ei ehkä edes kyetä huomaamaan kaikkia niitä tapoja joilla toinen ei sovi siihen fantasiamuottiin johon hänet haluaa laittaa. Siltä osalta vähintään, että ei osoita vastakaikua.

Parannus tähän ei ole mikään vaatimusten alentaminen tai kiinnostuksen pakottaminen. Se on se, että alat olla tekemisissä potentiaalisten kumppanien kanssa enemmän ja pidät mielesi avoimena. Monelle syntyy tindermatchistä tai deitistä heti tuomio, että ei kiinnosta, ei kelpaa, tuo piirre ei sovi, tämä ei viehätä, tämä fantasiani elementti puuttuu. Ihmisen arvoa ei voi nähdä päältä vilkaisulla, eikä selvittää lyhyellä haastattelulla tai tinder-CVstä. Sille pitää antaa aikaa ja tilaisuuksia tulla esiin. Joskus tietenkin pitääkin todeta heti että ei ja jättää siihen. Mutta yleensä tuomiota kannattaa välttää tekemästä, ja pitää mielessä tyhjää tilaa sille, että viehätys syntyykin vähän hitaammin, läheltä, yhteisesti. Kiinnostus synnyttää kiinnostusta. Ei tarvitse pakottaa, vaan antaa mahdollisuus. Jos ei tule myöhemminkään niin ei tule, ja on aika siirtyä seuraavaan, mutta tuli ainakin harjoiteltua toisen kohtaamista jäämättä omaan päähän ja omiin odotuksiin.

Tätä ongelmaa ei yhtään auta se kemioista hehkuttaminen, että viehätyksen pitäisi olla välitöntä ja voimakasta ja tuntua bilehuumeelta ja kumppanin pitäisi heti selvästi olla joka tavalla täydellinen. Mulle on käynyt tällainen huumaantuminen monestikin, muttei koskaan heti. Eikä sitä olisi silloinkaan ikinä käynyt jos en olisi pitänyt mieltäni avoimena. Kaikissa heissä oli heti aluksi joku aivan ilmeinen vika, minkä vuoksi eivät sopineet mielikuviini.

Vierailija kirjoitti:

Aika monet naiset eivät nykyään koe välttämättömäksi olla parisuhteessa. Etenkään jos ei halua lapsia, voi olla paljon mukavampaa elellä yksikseen. Itse olen tehnyt tämän valinnan.

"Aika monet" eli sen Finsex-tutkimuksen mukaan muistaakseni seitsemän prosenttia. Alapeukuttakaa ihmeessä :D

Vierailija kirjoitti:

Parannus tähän ei ole mikään vaatimusten alentaminen tai kiinnostuksen pakottaminen. Se on se, että alat olla tekemisissä potentiaalisten kumppanien kanssa enemmän ja pidät mielesi avoimena. Monelle syntyy tindermatchistä tai deitistä heti tuomio, että ei kiinnosta, ei kelpaa, tuo piirre ei sovi, tämä ei viehätä, tämä fantasiani elementti puuttuu. Ihmisen arvoa ei voi nähdä päältä vilkaisulla, eikä selvittää lyhyellä haastattelulla tai tinder-CVstä. Sille pitää antaa aikaa ja tilaisuuksia tulla esiin. Joskus tietenkin pitääkin todeta heti että ei ja jättää siihen. Mutta yleensä tuomiota kannattaa välttää tekemästä, ja pitää mielessä tyhjää tilaa sille, että viehätys syntyykin vähän hitaammin, läheltä, yhteisesti. Kiinnostus synnyttää kiinnostusta. Ei tarvitse pakottaa, vaan antaa mahdollisuus. Jos ei tule myöhemminkään niin ei tule, ja on aika siirtyä seuraavaan, mutta tuli ainakin harjoiteltua toisen kohtaamista jäämättä omaan päähän ja omiin odotuksiin.

Tätä ongelmaa ei yhtään auta se kemioista hehkuttaminen, että viehätyksen pitäisi olla välitöntä ja voimakasta ja tuntua bilehuumeelta ja kumppanin pitäisi heti selvästi olla joka tavalla täydellinen. Mulle on käynyt tällainen huumaantuminen monestikin, muttei koskaan heti. Eikä sitä olisi silloinkaan ikinä käynyt jos en olisi pitänyt mieltäni avoimena. Kaikissa heissä oli heti aluksi joku aivan ilmeinen vika, minkä vuoksi eivät sopineet mielikuviini.

Ni minä olen nyt yli vuoden ajan yrittänyt pakottaa kiinnostusta ja olla mieli avoinna. Olen siis seurustellut ihmisen kanssa, jota kohtaan en tuntenut koskaan mitään ihastusta, seksuaalista halua, vetovoimaa, intohimoa... Tykkään hänestä kyllä, viihdyn hänen seurassaan, mutta rehellisesti sanottuna meidän pitäisi olla "vaan" kavereita. Kumppani valittaa aina välillä, etten tee aloitteita ja on ihmetellyt, enkö tykkää läheisyydestä ja koskettamisesta - ja sitten yritän pakottaa itseni tekemään tätä kaikkea. Mutta oikeastihan välttelen läheisyyttä ja koskettamista, koska en tunne mitään halua ja tarvetta koskettaa häntä.

Taustalla on juuri tuo kuin aloittajalla, eli en saanut koskaan niitä, joita olisin halunnut, joten päätin laskea kriteereitä, antaa mahdollisuuksia, antaa aikaa tunteille... lopputulos on nyt tämä, että olen kaverillisessa suhteessa, jossa seksiä on harvoin, läheisyyttä lähinnä toisen aloitteesta, ja jossa tämä on minulle lähinnä ystävyyssuhde, jossa tyydytän seksuaalisia tarpeitani. Todella kamalaa myös toisen osapuolen kannalta, koska hän olisi oikeasti kiinnostunut.

Ja ei ole edes kyse siitä, että ne ihastukseni kohteet olisivat olleet minua tai tätä kumppaniani tasokkaampia. Jonkun mielestä voisi olla jopa päinvastoin. Yritin alistua kohtalooni, etten saa sellaista suhdetta, jossa tunteet ja halu olisivat molemminpuolisia, ja yritin nähdä toisessa ne lukuisat hyvät puolet - ja näenkin, mutta en vaan voi sille mitään, että en tunne häntä kohtaan mitään intohimoa. Yritin myös ajatella, että eihän kaikki edes kaipaa mitään alkuhuumaa, ja kun kerran suhde toimii ja toinen on hyvä ihminen ja huomioi ja rakastaa, niin ehkä se riittäisi.

Joten en sitten tiedä toimiiko sekään oikeasti - en tiedä, voiko sitä kiinnostusta pakottaa. Itselläni se ehkä onnistui aluksi, mutta sen jälkeen olen kaivannut koko ajan enemmän ja enemmän omaa tilaa, omaa aikaa, sitä että ei aina tarvitsisi pussailla ja olla lähekkäin :(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parannus tähän ei ole mikään vaatimusten alentaminen tai kiinnostuksen pakottaminen. Se on se, että alat olla tekemisissä potentiaalisten kumppanien kanssa enemmän ja pidät mielesi avoimena. Monelle syntyy tindermatchistä tai deitistä heti tuomio, että ei kiinnosta, ei kelpaa, tuo piirre ei sovi, tämä ei viehätä, tämä fantasiani elementti puuttuu. Ihmisen arvoa ei voi nähdä päältä vilkaisulla, eikä selvittää lyhyellä haastattelulla tai tinder-CVstä. Sille pitää antaa aikaa ja tilaisuuksia tulla esiin. Joskus tietenkin pitääkin todeta heti että ei ja jättää siihen. Mutta yleensä tuomiota kannattaa välttää tekemästä, ja pitää mielessä tyhjää tilaa sille, että viehätys syntyykin vähän hitaammin, läheltä, yhteisesti. Kiinnostus synnyttää kiinnostusta. Ei tarvitse pakottaa, vaan antaa mahdollisuus. Jos ei tule myöhemminkään niin ei tule, ja on aika siirtyä seuraavaan, mutta tuli ainakin harjoiteltua toisen kohtaamista jäämättä omaan päähän ja omiin odotuksiin.

Tätä ongelmaa ei yhtään auta se kemioista hehkuttaminen, että viehätyksen pitäisi olla välitöntä ja voimakasta ja tuntua bilehuumeelta ja kumppanin pitäisi heti selvästi olla joka tavalla täydellinen. Mulle on käynyt tällainen huumaantuminen monestikin, muttei koskaan heti. Eikä sitä olisi silloinkaan ikinä käynyt jos en olisi pitänyt mieltäni avoimena. Kaikissa heissä oli heti aluksi joku aivan ilmeinen vika, minkä vuoksi eivät sopineet mielikuviini.

Ni minä olen nyt yli vuoden ajan yrittänyt pakottaa kiinnostusta ja olla mieli avoinna. Olen siis seurustellut ihmisen kanssa, jota kohtaan en tuntenut koskaan mitään ihastusta, seksuaalista halua, vetovoimaa, intohimoa... Tykkään hänestä kyllä, viihdyn hänen seurassaan, mutta rehellisesti sanottuna meidän pitäisi olla "vaan" kavereita. Kumppani valittaa aina välillä, etten tee aloitteita ja on ihmetellyt, enkö tykkää läheisyydestä ja koskettamisesta - ja sitten yritän pakottaa itseni tekemään tätä kaikkea. Mutta oikeastihan välttelen läheisyyttä ja koskettamista, koska en tunne mitään halua ja tarvetta koskettaa häntä.

Taustalla on juuri tuo kuin aloittajalla, eli en saanut koskaan niitä, joita olisin halunnut, joten päätin laskea kriteereitä, antaa mahdollisuuksia, antaa aikaa tunteille... lopputulos on nyt tämä, että olen kaverillisessa suhteessa, jossa seksiä on harvoin, läheisyyttä lähinnä toisen aloitteesta, ja jossa tämä on minulle lähinnä ystävyyssuhde, jossa tyydytän seksuaalisia tarpeitani. Todella kamalaa myös toisen osapuolen kannalta, koska hän olisi oikeasti kiinnostunut.

Ja ei ole edes kyse siitä, että ne ihastukseni kohteet olisivat olleet minua tai tätä kumppaniani tasokkaampia. Jonkun mielestä voisi olla jopa päinvastoin. Yritin alistua kohtalooni, etten saa sellaista suhdetta, jossa tunteet ja halu olisivat molemminpuolisia, ja yritin nähdä toisessa ne lukuisat hyvät puolet - ja näenkin, mutta en vaan voi sille mitään, että en tunne häntä kohtaan mitään intohimoa. Yritin myös ajatella, että eihän kaikki edes kaipaa mitään alkuhuumaa, ja kun kerran suhde toimii ja toinen on hyvä ihminen ja huomioi ja rakastaa, niin ehkä se riittäisi.

Joten en sitten tiedä toimiiko sekään oikeasti - en tiedä, voiko sitä kiinnostusta pakottaa. Itselläni se ehkä onnistui aluksi, mutta sen jälkeen olen kaivannut koko ajan enemmän ja enemmän omaa tilaa, omaa aikaa, sitä että ei aina tarvitsisi pussailla ja olla lähekkäin :(

Se oli vähän niinkun pointti tuossa ja et ole tainnut ymmärtää sen ehdotonta tärkeyttä, että mielen avoimena pitämiseen nimenomaan ei kuulu mitään pakottamista, eikä sitä missään nimessä pidä nähdä kriteerien alentamisena. Tuollainen on varmin tapa estää itseään ihastumasta. Totta kai se herättää vastustuksen, jos koittaa pakottaa ja kertoo itselleen, että et voi saada mitä haluat nyt on pakko hyväksyä se että kivat ja hyvät asiat ei ole sua varten ja tyydyt siihen. Vielä olet lähestynyt kumppaniasi mielessäsi se ajatus, että tämä on nyt se asia jota et halua mutta on alistuttava kohtaloosi. Tuo ei ole mikään vakuuttava myyntipuhe vaan haitta ja este. 

Ei mieli vaan toimi niin että kun sille on ankara ja kova ja pakottaa, sen saa tekemään mitä haluaa. Se pitää taivutella ja houkutella ja ehkä vähän huijatakin, niinkuin pikkulapsi. Sille pitää antaa jotain mitä se oikeasti haluaa. Mutta se haluaa oikeasti ja aidosti paljon useampia asioita kuin mitä osaat tiedostaa ja arvioida kriteereinä. Sun pitää vaan olla ajattelematta niitä kriteerejä sen aikaa, että ehdit huomata mitä sellaista on ulottuvillasi mitä oikeasti haluat. Haluaminenkin on sellaista, että sitä ei välttämättä ole aina helppo tunnistaa. Jos tuntuu että ehkä vähän haluaisi muttei ole varma, voi auttaa kuvitella, että mahdollisuutta ei enää olisikaan. Tai kokeilla jonkinlaisena pienenä tekona, askelena tai ajatusleikkinä varmistuisiko ja vahvistuisiko tunne, jos sitä lähtisi seuraamaan.

Tuo suhde ei tosiaan ole ihan reilu kumppaniasi kohtaan. Itsekään et ole onnellinen, jonkin on muututtava. Vaikka sun olisikin periaatteessa ehkä mahdollista oppia haluamaan ja rakastamaan kumppaniasi, niin voi olla että tämä on sellainen hetki että ajatukset on liian solmussa ja tuon pakottamisen ja sisäänleivotun pettymyksen jälkiä ei saa enää tästä suhteesta pois. Asiaa olisi varmasti helpompi avata ensin yksin ja sitten selvitellä hiljalleen puhtaalta pöydältä uusien tuttavuuksien kanssa.

Varmaan olet tästä ainakin vähän oppinut, mitkä ovat sen merkkejä että kiinnostusta ei ole tulossa. Se on arvailuun ja kokemukseen perustuvaa tasapainottelua tietää, milloin ei kannata enää yrittää. Ehkä joku ihan konkreettinen raja, vaikka viidet treffit voi olla hyvä nyrkkisääntö aluksi. Mutta tosiaan kun tapaat ihmisiä avoimin mielin ja ilman painetta ja pakottamista, niin siihen kuuluu myös että pidät kiinni siitä että jos mitään ei luonnollisesti synny niin sitten asia saa olla niin. Voi olla että aluksi kestää opetella että pystyy laittamaan kriteerit sivuun. Mutta se että joku ei onnistu heti ei tarkoita, etteikö se voisi onnistua kohta, jos oikeasti haluaa onnistua eikä mielessään vastusta ja pidä koko ajatusta kurjana. Jos tuntuu kurjalta, niin ei se silloin toimi kuitenkaan, eikä kannata yrittää väkisin. Sitten pitää miettiä asiaa lisää ennen kuin lähtee eteenpäin.

Parisuhteen toinen osapuoli joutuu kuitenkin aina tyytymään, joten ei tuossa ole mitään ihmeellistä.

:/