Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Jo kolme vuotta masennusta ja syrjäytymistä eikä loppua näy
18.11.2019 |
Kuluu kai se nuoruus näinkin. Ei työtä, ei koulutusta, ei seurustelua. Ei tulevaisuuden näkymiä, ei iloisia uutisia vanhemmille, ei lapsenlapsia. Ei matkailua kun on "nuori ja vailla sitoumuksia", ei edes autoa jolla kulkisi kauempana kuin itsemurhakuution ja lähikaupan väliä.
Kommentit (31)
Hakeudu hommiin jossa olet eläinten kanssa tekemisissä. Niiden seura on ihanaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Saatko mitään hoitoa? Terapiaa? Tiedätkö masennuksesi syitä?
Lääkkeitä. Kokeiltiin vuosi, ei vaikutusta. En.
Onko sinulla ystäviä? Millaiset suhteet perheeseen tai sukulaisiin? Tai asuuko naapurissa edes jotakin tervehdystuttua? Oletko kiinnostunut mistään, edes vähän? Et ole terapiaan sitten pyytänyt/päässyt?
Muutamia, ympäri maata kaukana. Perheeseen vaivautuneet, sukuun hyvin heikot. En jaksa pitää äitiini yhteyttä koska hänen seuransa ja neuvonsa vain pahentavat oloa ja en uskalla edes miettiä mitä isäni ajattelee. En ole kiinnostunut mistään merkittävästä mikä olisi realistisesti saavutettavissa. Nimenomaan kävin terapiassa vuoden, ei vaikutusta.
Muuta toiselle paikkakunnalle. Sinne missä joku ystävistäsi asuu. Pääset aloittamaan puhtaalta pöydältä. Taistele tietoisesti masennusta ja apatiaa vastaan. Tee itsellesi päiväohjelma päiviä rytmittämään ja sitoudu noudattamaan sitä. Siihen kuuluu ainakin herääminen ja nukkumaan käyminen tiettyyn aikaan, säännöllinen ja kohtuullisen terveellinen syöminen, ulkoilu ainakin tunnin päivässä, siivous viikottain, ystävän tapaaminen mahdollisuuksien mukaan, mielellään jokin harrastus/ kurssi/ muu säännöllinen toiminta jossa tapaat ihmisiä ja saat jotain tekemistä. Jos mikään ei tunnu tarpeeksi kiinnostavalta, valitse jotain mikä ei kuitenkaan tunnu ihan täysin vastenmieliseltäkään. Muista että kiinnostuksen puute kuuluu sairauteesi, joten siksi sitä vastaan on taisteltava. Asiat alkaa vähitellen kiinnostamaan yhä enemmän ja tuottamaan aidosti iloa kun aluksi riittävän pitkään jaksat pakottaa itsesi liikkeelle ja toiminnan pariin. Yritä löytää vaikka jotain osa-aikaista työtä. Vaikka et kovin kummoisia tienaisi, olet kuitenkin ihmisten parissa etkä kotona vaipumassa yhä syvemmälle apatiaan. Vaikka kuulostaa karulta, sulla on itselläsi kuntoutumisen avaimet. Joudut kyllä paljon pakottamaan itseäsi, ja luultavasti pitkään. Lääkkeet ja terapiakin voi olla tarpeen, mutta itse kuitenkin joudut määrätietoisesti ponnistelemaan pinnalle. Rankkaa, mutta tee se silti! Eihän sulla ole kuin voitettavaa! Jos olet eläinrakas, niin jossain vaiheessa kun olet saanut itsesi sellaiseen kuosiin että tiedät jaksavasi, voisit miettiä koiran hankkimista. Sen ”siivellä” tutustuu helposti ihmisiin ja on siitä itsestäänkin paljon iloa ja seuraa.
Mikä sua auttaisi? Mitä jos joku tulis kerran viikossa käymään ja siivoaisitte yhdessä, sit kävisitte kävelyllä ja vaikka kokkaisitte ja leipoisitte? Sit katsoisitte vaikka sarjoja yhdessä? Luuletko et sellanen piristäis yhtään? Jos ei, niin osaatko sanoa mikä vois auttaa?
Asiat alkaa loksahtelemaan kohdilleen kun jossain vaiheessa havahdut siihen että oikeasti ei OLE mitään mitä kukaan ihminen voi sanoa tai tehdä parantaakseen vointiasi. Ei terapeutti, psykiatri, eikä kukaan muukaan. He voivat ainoastaan kuunnella ja antaa ehkä uusia näkökulmia. Mutta itse on kuitenkin se oma elämä elettävä, ja vain itse voi lopultakin tehdä päätöksen miten sen ainoan elämänsä käyttää. Eihän se aina helppoa ole, mutta eteenpäin mennään! Kukin tavallaan! Jos jää odottamaan että jokin itsestään tai jonkun ulkopuolisen tahon toimesta muuttuisi, tuhlaa vain aikaa. Mikään ei muutu, mutta elämä menee ohi! Silloin kun ei ole mitään menetettävää on vain voitettavaa!
Minulla mennyt 12 vuotta. En odota enää parantuvani tai pääseväni osaksi työelämää, olenpahan vaan tyytyväinen että olen päässyt kuntoutustuen piiriin ja pieni elämäni on tällä hetkellä aika tasaisessa vaiheessa. Tätä on jatkunut niin pitkään, että en muista tai tiedä millainen olisin ilman. En nuorena koskaan ollut "nuori ja vapaa", vaan toivoton ja näköalaton ja nukuin vaan loputtomasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No hei, eihän kolme vuotta ole vielä paljon koko elämän mittakaavassa! Nyt nopeasti alat laittamaan elämääsi takaisin raiteilleen niin ei kulu enempää aikaa hukkaan! Mitä enemmän aikaa kuluu, sen vaikeammaksi takaisin pääseminen normaaliin elämään muuttuu!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiinnostaisko sua mikään vapaaehtoistyö?
Mikä saa sinut luulemaan että pystyisin/edes kiinnostaisi tehdä mitään muille vapaaehtoisesti kun ei pysty/kiinnosta itsellenikään? -ap
Itseasiassa tästä on huippupsykologien tekemiä tutkimuksia, että muiden auttaminen auttaa masennukseen. Vie ajatuksia pois itsestä ja omasta päästä. Kannattaa lukea/kuunnella Johann Harin 'Mielen yhteydet – Masennuksen todelliset syyt'. Mieltä avartava..
Ps, itsellä 6 vuotta masennusta takana..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mmm...itsellä about 8 vuotta. Vittu vois vaan tappaa itsensä.
Tämä..
Kuulehan nyt ap.
Juokse sitä masennusta karkuun, äläkä anna sen saada sinua kiinni.
Tsemppiä Sinulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hakeudu hommiin jossa olet eläinten kanssa tekemisissä. Niiden seura on ihanaa.
Niihin töihin on miljoona hakijaa, ja ilman ammattikoulutusta ei tipu.
Alue: Aihe vapaa
Näin tuntuu olevan. Syrjäytyvistä ja jo syrjäytyneistä naisista ei kirjoitella huolestuneita lehtijuttuja.
Pääsin "sisään" mt-palveluihin sen verran, että saan seistä kuukausikaupalla jonossa ilman mitään tietoa, pääsenkö oikeasti joskus vastaanotolle ja jos, niin onko se jotain muuta kuin hyödytöntä sairaanhoitajalle lätisemistä.
17-vuotiaana olin kai vielä sen verran tärkeä mahdollinen tuleva veronmaksaja, että pääsin aika pian edes sille sairaanhoitajalle. Yli 20-vuotiaana olen näemmä jo turha.