Lue keskustelun säännöt.
Olen 55+, ja tajusin että elämäni loppuu kohta
16.11.2019 |
Voin toki vielä rakennella illusorisia fantasioita, mutta järki-ihmisenä ymmärrän, että viimeiset virstanpylväät ovat edessä. Kymmenen vuoden sisään raihnais ja ehkä sairaudetkin lisääntyvät, ja sitten on edessä laskeutuminen kuolemaan.
Luopumista ja sen käsittelyä, sehän tämä enää on. Kuinka merkityksettömiä me kaikki lopulta olemmekin.
Kommentit (215)
Kyllä sulla vielä parikymmentä vuotta elämää on edessä ellei joku vakava sairaus iske ennen sitä. Kantsii toteuttaa mahdollisuuksien rajoissa sellaisia asioita, joita haluaa tehdä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voit elää vaikka 30 vuotta vielä - eli aikaa on kuin parikymppisestä tähän päivään. Kukaan ei tiedä huomisesta, joten parempi vaan elää tässä hetkessä. Jos miettii liikaa, voi tulla hulluksi. Toisaalta on hyväkin asia saada päänsä järjestykseen ja ymmärtää elämän rajallisuus.
Mulla samaa fiilistä, ja nyt - näistä keskustellessa ystävien kanssa - on noussut jonkinlainen säälinsekainen inho niitä kohtaa, jotka aloittavat sen ”täysiä loppuun saakka” ja ”ikä on vain numeroita”. Pahimpia ovat ne ”meidän suvussa kasikymppiset ihan täyttä elämää plaaplaaplaa”. Ei kestä. Hoitajana tiedän kyllä, ettei tuo ikäluokka narise, mutta 10-15 viimeistä vuotta ovat lähes säännönmukaisesti jonkintasoista kärsimystä. Aina.
Vierailija kirjoitti:
Voit elää vaikka 30 vuotta vielä - eli aikaa on kuin parikymppisestä tähän päivään. Kukaan ei tiedä huomisesta, joten parempi vaan elää tässä hetkessä. Jos miettii liikaa, voi tulla hulluksi. Toisaalta on hyväkin asia saada päänsä järjestykseen ja ymmärtää elämän rajallisuus.
Juuri tätä tarkoitin... 😳
Se hoitsu
Vierailija kirjoitti:
Tiedän niiiin tuon tunteen. Haluaisin vielä että tapahtuisi jotain järisyttävää esim. rakkausrintamalla, mutta pahalta näyttää että ei. Olokin on yksinäinen vaikka ystäviä toki on, mutta se jokin nyt puuttuu. Jokainen päivä tuntuu vaan toisen toistolta, ihan kuin siinä leffassa Päiväni Murmelina.
Tunnistan tuon kumman yksinäisyyden, vuosi vuodelta voimistuvan. Ja minullakin niitä on, jopa jokunen lapsuudenystäväkin. Silti se ei enää täytä sitä ”kaipuuta”, mikä kumpuaa jostakin syvästä perustarpeiden, ehkä jopa ytimen uumenista. Outo kaipuu ”yhteyteen” jota ei oikein edes osaa kuvailla.
Olen 62-vuotias ja perusterve. En silti enää voimissani, tunnen kyllä miten elämä ja aika minussa tekevät tehtävänsä. Helpottavaa on viimeinkin, ihan luvan kanssa, luopua kaikista työhön ja talouteen liittyvistä tavoitteista. Vaikeampaa sen sijaan löytää merkitystä noin ylipäätään mistään. Sitä puolipsykoottista ”tekemisen meininkiä” (illuusiota) kun ei enää näillä vuosilla ja elämänkokemuksella päälle päräytetä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä kaipaan vieläkin rakkautta. Säälittävää.
Uskovana ihmisenä vanheneminen on seesteistä. Joka päivä lähempänä Kotia.
Kunhan nyt malttaisi elää täällä päivä kerrallaan, säädettyyn "valomerkkiin" asti.
Nytkin hymyilen täällä ruudun takana.
N62
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voihan sitä nuorempanakin lähtö tulla, moni ei pääse edes sinne 50v:lle.
Vierailija kirjoitti:
Minä kaipaan vieläkin rakkautta. Säälittävää.
Ei se ole säälittävää. Ihan ymmärrettävää ja hyväkin piirre; et ole kyynistynyt ja kovettunut. ❤️
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voit elää vaikka 30 vuotta vielä - eli aikaa on kuin parikymppisestä tähän päivään. Kukaan ei tiedä huomisesta, joten parempi vaan elää tässä hetkessä. Jos miettii liikaa, voi tulla hulluksi. Toisaalta on hyväkin asia saada päänsä järjestykseen ja ymmärtää elämän rajallisuus.
Juuri tätä tarkoitin... 😳
Se hoitsu
Miten sun mielestä pitäisi sitten suhtautua? Luovuttaa?
Vierailija kirjoitti:
Uskovana ihmisenä vanheneminen on seesteistä. Joka päivä lähempänä Kotia.
Kunhan nyt malttaisi elää täällä päivä kerrallaan, säädettyyn "valomerkkiin" asti.
Nytkin hymyilen täällä ruudun takana.
N62
Niin, onhan se mukavaa olla ”psykoosissa”. En oikeastaan tiedä, pitäisikö enemmän sääliä vai kadehtia...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä ole sinua 10 vuotta nuorempi ja toivon että Jeesus tulisi mahdollisimman pian hakemaan meidät omansa pois taivaaseen.
Vierailija kirjoitti:
Minä kaipaan vieläkin rakkautta. Säälittävää.
Ei yhtään ole! Ihmistä ei ole tarkoitettu olemaan yksin. Jokainen meistä haluaa olla rakastettu ja haluttu. Tosin, parisuhteessakin voi tuntea olevansa yksin...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voit elää vaikka 30 vuotta vielä - eli aikaa on kuin parikymppisestä tähän päivään. Kukaan ei tiedä huomisesta, joten parempi vaan elää tässä hetkessä. Jos miettii liikaa, voi tulla hulluksi. Toisaalta on hyväkin asia saada päänsä järjestykseen ja ymmärtää elämän rajallisuus.
Juuri tätä tarkoitin... 😳
Se hoitsu
Miten sun mielestä pitäisi sitten suhtautua? Luovuttaa?
Mitä luovuttaminen tarkoittaa? Rehellisestihän sillä(kään) ei ole mitään merkitystä, koska ”luovutit tahi et”, häviät joka tapauksessa. Jokainen häviää vanhuuden, sairauden, kärsimyksen ja kuoleman edessä. Se on ihmisen osa.
Vierailija kirjoitti:
Voihan sitä nuorempanakin lähtö tulla, moni ei pääse edes sinne 50v:lle.
Sepä se. Joka kolmas saa syövän, puhumattakaan muista sairauksista. Silti. Ehkä juuri (alitajuinen) odottaminen on karuinta.
Vierailija kirjoitti:
Voit elää vaikka 30 vuotta vielä - eli aikaa on kuin parikymppisestä tähän päivään. Kukaan ei tiedä huomisesta, joten parempi vaan elää tässä hetkessä. Jos miettii liikaa, voi tulla hulluksi. Toisaalta on hyväkin asia saada päänsä järjestykseen ja ymmärtää elämän rajallisuus.
Oooh - hulluksi liiasta miettimisestä?
Ei hyvää päivää.
Vierailija kirjoitti:
Mulla samaa fiilistä, ja nyt - näistä keskustellessa ystävien kanssa - on noussut jonkinlainen säälinsekainen inho niitä kohtaa, jotka aloittavat sen ”täysiä loppuun saakka” ja ”ikä on vain numeroita”. Pahimpia ovat ne ”meidän suvussa kasikymppiset ihan täyttä elämää plaaplaaplaa”. Ei kestä. Hoitajana tiedän kyllä, ettei tuo ikäluokka narise, mutta 10-15 viimeistä vuotta ovat lähes säännönmukaisesti jonkintasoista kärsimystä. Aina.
Hoitajana tiedän että olet väärässä.
Vierailija kirjoitti:
Mulla samaa fiilistä, ja nyt - näistä keskustellessa ystävien kanssa - on noussut jonkinlainen säälinsekainen inho niitä kohtaa, jotka aloittavat sen ”täysiä loppuun saakka” ja ”ikä on vain numeroita”. Pahimpia ovat ne ”meidän suvussa kasikymppiset ihan täyttä elämää plaaplaaplaa”. Ei kestä. Hoitajana tiedän kyllä, ettei tuo ikäluokka narise, mutta 10-15 viimeistä vuotta ovat lähes säännönmukaisesti jonkintasoista kärsimystä. Aina.
Shhhh! Valtaväestö ei halua kuulla kärsimyksestä ja kuolemasta! Ne ovat tabuja!
Olen 55- vuotias ja elän tällä hetkellä hyvää, seesteistä aikaa. Lapsuus, nuoruus ja suurin osa aikuisuutta olin erittäin epävarma ja ehkä tämänkin takia syrjitty, halveksittu ja kiusattukin. Vasta näin vanhana olen saanut itsevarmuutta ja huomaan olevani jopa haluttua seuraa.
Olen myös huolehtinut fyysisesti itsestäni koko aikuisikäni ja olen perus terve ja onneksi olen muutenkin välttynyt sairauksilta.
Elämän rajallisuus ei siis tällä hetkellä huoleta. Yritän nauttia nyt elämästä.
Tiedän niiiin tuon tunteen. Haluaisin vielä että tapahtuisi jotain järisyttävää esim. rakkausrintamalla, mutta pahalta näyttää että ei. Olokin on yksinäinen vaikka ystäviä toki on, mutta se jokin nyt puuttuu. Jokainen päivä tuntuu vaan toisen toistolta, ihan kuin siinä leffassa Päiväni Murmelina.