Lue keskustelun säännöt.
Selitys sille, miksi jotkut miehet muuttuvat kylmiksi tai jopa vihaisiksi, kun vaimo tarvitsee tukea tai hoivaa
12.11.2019 |
Näin keskustelun aiheesta joitain iltoja sitten täällä, mutta ajattelin tehdä ihan uuden avauksen aiheesta, jos tästä olisi laajemmallekin yleisölle jotain hyötyä.
Eli eräs nainen ihmetteli täällä, miksi miehensä muuttuu etäiseksi ja jopa ilkeäksi silloin, kun nainen itse sairastaa tai on muuten tukea vailla. Keskustelussa ei oikeastaan päästy puusta pitkään. Olen itse joutunut käsittelemään oman mieheni kanssa tämän empatia-ongelman parisuhteemme jatkon vuoksi. Toisin sanoen: jos mies ei olisi ollut halukas muuttumaan, avioliittomme olisi tullut päätökseensä. Siksi pystyn ehkä antamaan jotain näkökulmaa tähän asiaan.
Täälläkin siis mies käyttäytyi pitkään minun sairastamiseni, henkisen tuskan tai vastaavan äärellä todella empatiakyvyttömästi - itse asiassa niin kylmästi, että aloin jo epäillä Aspergerin oireyhtymää. Esimerkiksi kerran sairastuin vatsatautiin ollessani todella pitkällä raskaana, kivut olivat hirveät, ja mies SUUTTUI minulle sairastumisestani. Raskaana olevalle vaimolleen! Ei hän osannut silloin kertoa syytä käytökselleen.
Jälkikäteen olemme kuitenkin purkaneet näitä asioita, ja oman miehen kohdalla näyttää seuraavalta:
- Mies antoi ensin ymmärtää, että toisten sairastaminen, lasten loukkaantuminen tms. on vaan ärsyttävää sen takia, kun sairastavat tai kipeät ihmiset valittavat ja ovat ärsyttäviä
- Tosiasiassa kävi kuitenkin selväksi, että mies ei ole saanut lapsena lainkaan hoivaa tai lohtua sairastaessaan tai loukkaantuessaan. Kertomansa mukaan hän on saanut jopa selkäsaunan, kun itki niin lujaa ötökän pureman takia. Miehen saama kasvatus on tiukan 70-lukulaisen kylmä: tästä empatiapuutteisesta kasvatuksesta on AV:lla muuten pitkä ketju nimellä "70-luvun äidit" tmv.
- Parisuhde ja vanhemmuus tuovat juuri nämä varhais- ja myöhemmänkin lapsuuden puuttuvat hoivakokemukset esille, ja jos omiin tunteisiin ei kiinnitä huomiota, voi pahimmillaan päätyä laittamaan esim. väkivallan kierteen eteenpäin omien lastensa kanssa. Toisin sanoen se, miten sinun heikkouteesi lapsena on reagoitu aikoinaan, heijastuu suoraan omaan käytökseen ja omiin tunnereaktioihin aikuisena. Traumat ja kiintymyssuhteen ongelmat voivat näkyä juuri tunnekylmyytenä. Siksi minunkin miestäni "ärsyttää" toisten "valitus".
- Perinteisesti poikien ja miesten maailmassa ei ole ollut tilaa lämpimille tunteille, eli ainakaan oma mieheni ei ole voinut jakaa onnistumisiaan tai surujaan ystäviensä kanssa. Jos joku loukkaantui esim. nuoruuden kännisekoiluissa, huolestumisen ja toisesta huolehtimisen sijaan loukkaantuneelle naurettiin ja v*ttuiltiin. Särkyneestä sydämestä ei voinut puhua tai jos puhui, muut vain ohittivat sen. Nuorena kiistat selvitettiin nyrkeillä, purkamalla pahat fiilikset fyysisesti toiseen.
- Edellinen on tietyllä tavoin ns. luonnollista miehillä siinä mielessä, että oma pieni poikani tekee juuri nyt samaa: jos hän loukkaantuu muiden poikien nähden, hoivan hakemisen sijaan hän saattaa olla aggressiivinen minua kohtaan. Muille pojille täytyy näyttää olevansa kova - ei saa näyttää heikkouttaan. Poikien maailma on valitettavasti edelleen aika raadollinen, vaikka ollaan yritetty kasvattaa omamme toisin.
Kun näihin edellisiin liitetään miehen lapsuus köyhässä yh-perheessä, josta puuttui myös ns. sydämen sivistys ja lempeä ja kannustava kasvatus, ei ole mikään ihme, ettei hän ole osannut kohdata läheistensä ikäviä tunteita saati juuri puhua omistaan. Nyt asiat alkavat olla paremmalla tolalla, kun olemme käsitelleet niitä paljon. Lapsia mies hoivaa jo luontevasti, minun kanssani osaa ottaa jo kainaloon, vaikkei sanallisesti lohduttaisi.
Mitä ajatuksia tämä pohdinta teissä herättää?
Kommentit (33)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hienoa, että löysitte tekosyyn miehesi käytökselle.
Naisen pitää aina löytää syy miehen huonolle köytökselle, ja katsokaas kuinka helppoa se syy on löytää. Sehän on miehen vanhemmissa, ja lapsuuden kokemuksissa! Vaikka miehellä olisi ollut vaikka kuinka hyvä lapsuus ja hyvät vanhemmat, niin aina sieltä voi jonkin trauman kaivella esille.
Kaikilla meillä kuitenkin on omat traumamme tai haavamme, toisilla vaan paljon lievemmät. Käsitykseni mukaan kenelläkään ei ole voinut olla niin täydellistä lapsuutta, että mistään asiasta ei olisi muodostunut heikkoja kohtia, haavoja. Jos lapsuudenkoti on ollut tunnemaailmaltaan hyvä, ei nämä haavat enää ”kutia” tai häiritse aikuisena, mutta kaikilla niitä jotain alkuperäisiä kipupisteitä on.
Mielestäni on hyvä asia, että ap on tunnistanut miehensä haavat ja että niitä on pystytty yhdessä käsittelemään. Ei se tarkoita että mies toimisi oikein. Mutta kuka meistä on virheetön? Toisen epätäydellisyyttä on jossain määrin pystyttävä sietämään jos haluaa olla saman ihmisen kanssa lopun elämää. Jos ap vaihtaisi kumppania, olisi tällä toiset haavat ja toiset heikkoudet. Ap:n mies on kuitenkin käsitellyt ongelmaansa ja pyrkinyt kasvamaan ihmisenä. Kaikkea käytöstä ei tietenkään voi antaa anteeksi haavoihin vedoten, mutta emme saisi myöskään vaatia toiselta täydellisyyttä varsinkaan jos kasvatus on ollut tuollaista mitä ap:n miehellä.
Oma mieheni on muuten myös aika huono lohduttamaan. Minua kohtaan hän on lämmin, mutta ei osaa surun hetkellä sanoa oikeita asioita tai tukea täydellisesti. Johtunee samoista syistä kun ap:n miehellä. Anoppini on sinänsä kultainen, mutta hän ei osaa käsitellä vaikeita asioita ja ikävistä asioista vaietaan.
Anopit ovat aina tuollaisia omituisia, kaikesta vaietaan. Itse olen anoppi, ja vaikenen, koska en oikein tiedä tai ymmärrä, että mistä minun pitäisi sivullisille avautua. Elämässä on ollut ohimeneviä vaikeita, harmillisia ja jopa surullisia asioita, mutta miksi niitä pitäisi jäädä vatvomaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap:n analyysi miehen käytöksestä on uskottava, ajattelen samoin.
Mutta ei nyky-poikien maailma mielestäni ole yleisesti tuollainen. Mulla on 11v poika ja hän ja kaverinsa itkivät ihan avoimesti jos itketti ihan viime vuosiin saakka, hän tuli aina hakemaan lohdutusta (mun tytär on meillä se, joka haluaa olla yksin jos on tunnekuohussa) ja hänen selviytymiskeinonsa on huumori ja pelleksi heittäytyminen vaikeassa tilanteessa, ei uhittelu tai aggressio.
Koska vaimokaan ei koskaan hoitanut minua.
Vierailija kirjoitti:
Koska vaimokaan ei koskaan hoitanut minua.
Siis ex-vaimo...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hienoa, että löysitte tekosyyn miehesi käytökselle.
Naisen pitää aina löytää syy miehen huonolle köytökselle, ja katsokaas kuinka helppoa se syy on löytää. Sehän on miehen vanhemmissa, ja lapsuuden kokemuksissa! Vaikka miehellä olisi ollut vaikka kuinka hyvä lapsuus ja hyvät vanhemmat, niin aina sieltä voi jonkin trauman kaivella esille.
Kaikilla meillä kuitenkin on omat traumamme tai haavamme, toisilla vaan paljon lievemmät. Käsitykseni mukaan kenelläkään ei ole voinut olla niin täydellistä lapsuutta, että mistään asiasta ei olisi muodostunut heikkoja kohtia, haavoja. Jos lapsuudenkoti on ollut tunnemaailmaltaan hyvä, ei nämä haavat enää ”kutia” tai häiritse aikuisena, mutta kaikilla niitä jotain alkuperäisiä kipupisteitä on.
Mielestäni on hyvä asia, että ap on tunnistanut miehensä haavat ja että niitä on pystytty yhdessä käsittelemään. Ei se tarkoita että mies toimisi oikein. Mutta kuka meistä on virheetön? Toisen epätäydellisyyttä on jossain määrin pystyttävä sietämään jos haluaa olla saman ihmisen kanssa lopun elämää. Jos ap vaihtaisi kumppania, olisi tällä toiset haavat ja toiset heikkoudet. Ap:n mies on kuitenkin käsitellyt ongelmaansa ja pyrkinyt kasvamaan ihmisenä. Kaikkea käytöstä ei tietenkään voi antaa anteeksi haavoihin vedoten, mutta emme saisi myöskään vaatia toiselta täydellisyyttä varsinkaan jos kasvatus on ollut tuollaista mitä ap:n miehellä.
Oma mieheni on muuten myös aika huono lohduttamaan. Minua kohtaan hän on lämmin, mutta ei osaa surun hetkellä sanoa oikeita asioita tai tukea täydellisesti. Johtunee samoista syistä kun ap:n miehellä. Anoppini on sinänsä kultainen, mutta hän ei osaa käsitellä vaikeita asioita ja ikävistä asioista vaietaan.
Anopit ovat aina tuollaisia omituisia, kaikesta vaietaan. Itse olen anoppi, ja vaikenen, koska en oikein tiedä tai ymmärrä, että mistä minun pitäisi sivullisille avautua. Elämässä on ollut ohimeneviä vaikeita, harmillisia ja jopa surullisia asioita, mutta miksi niitä pitäisi jäädä vatvomaan?
Jatkan vielä tätä vaikenemisasiaa, koska itse en halua avautua kokemistani vaikeista asioista. Paras lääke näihin asioihin on totaalinen vaikeneminen ja asioiden aktiivinen unohtaminen. Näin elämä voi jatkua onnellisena ja seesteisenä, kun ei ajattele, ei muista, vaan unohtaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Paljon on vaikutusta lapsuuden kokemuksilla jne. Ja jokaisella omat resurssinsa niitä työstää. Varmaan olen minäkin kovin julma, mutta ajattelen että lähtökohdista huolimatta on ihmisillä myös oma vastuunsa itsensä kasvattamisella ja sivistämisellä, sosiaaliseksi kasvamisella. Penään siis sivistyksellä sitä koulimallakin empatiakyvyn kehittämistä. Vähän moukahko maku tulee henkilöstä, joka ei näe toisen tunnetilaa tai osaa siihen vastata. Etenkin lähisuhteessa.
Minun exäni oli juuri samantapainen kylmä-Kalle.
Nyt olen ihmeissäni, kun nykyinen mies lohduttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jep jep, tuttua. Ja alkoi juurikin minun raskausaikana, sitä ennen en juurikaan tainnut kärsiä mistään vaivoista nuorena, parikymppisenä terveenä tyttönä, niin ei tullut ilmi tämä puoli miehestä.
Mutta esim. minun raskauspahoinvoinnit ei olleet mitään. Kun kannoin koliikkivauvaa tuntikausia päivässä ja heräsin imettämään 10 krt päivässä niin mies vaan ärsyyntyi. Kun olin vatsataudissa 4 kuukautta vanhan vauvan ja nippanappa 3-vuotiaan taaperon kanssa, mies paineli aamulla muina miehinä töihin, kun olin oksentanut yöllä kymmeniä(!) kertoja enkä jaksanut nousta edes vessan lattialta ylös. Vesilasin (puolilleen haaleaa vettä) toi ärtyneenä ovelle kun pyysin. Kun synnytin meidän kuopusta niin mies valitti vieressä omaa väsymystä ja lähti kotiin heti kun vauva oli syntynyt -> kätilöt vain jäi ihmettelemään et eikö se sua tullut osastolle saattamaan vauvan kanssa ..
Kun lapset oli ihan pieniä, minä vastasin heidän lähes kaikkiin tarpeisiin, mies vetäytyi. Kun lapset kasvoi, mies alkoi avoimesti osoittaa heihin ärtymystä aina jos lapsella oli joku negatiivinen tai vaativa tunnetila päällä. Jos lapset oli kilttejä niin ei ongelmaa.
Minulla meni kauan ymmärtää mistä on kysymys ja häpesin tilannetta paljon. Muillehan mies näyttäytyi edelleen jonkinlaisena unelmamiehenä; ystävällinen, ahkera, TYÖSSÄKÄYVÄ (onhan hän tottunut koko ikänsä sellaista esittämään).
Mutta miehen suhde etenkin isäänsä on tunnekylmä, täynnä ehtoja ja vaatimuksia (millainen pitää olla) ja miehen pitää olla ÄIJÄ ja äijäthän ei koskaan itke tai muutenkaan näytä tunteitaan. Valitettavasti mies ei tästä mitään suostu myöntämään eikä tekemään itsetutkiskelua, joten on nykyään ex-mies. Ja minä olen tehnyt hartiavoimin töitä ettei siirtäisi traumojaan meidän lapsille, etenkin pojalle jota kohtaan on vaativa.
Entä syy sille, että esikoisen jälkeen päätit tehdä useamman lapsen tuohon, oli....?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jep jep, tuttua. Ja alkoi juurikin minun raskausaikana, sitä ennen en juurikaan tainnut kärsiä mistään vaivoista nuorena, parikymppisenä terveenä tyttönä, niin ei tullut ilmi tämä puoli miehestä.
Mutta esim. minun raskauspahoinvoinnit ei olleet mitään. Kun kannoin koliikkivauvaa tuntikausia päivässä ja heräsin imettämään 10 krt päivässä niin mies vaan ärsyyntyi. Kun olin vatsataudissa 4 kuukautta vanhan vauvan ja nippanappa 3-vuotiaan taaperon kanssa, mies paineli aamulla muina miehinä töihin, kun olin oksentanut yöllä kymmeniä(!) kertoja enkä jaksanut nousta edes vessan lattialta ylös. Vesilasin (puolilleen haaleaa vettä) toi ärtyneenä ovelle kun pyysin. Kun synnytin meidän kuopusta niin mies valitti vieressä omaa väsymystä ja lähti kotiin heti kun vauva oli syntynyt -> kätilöt vain jäi ihmettelemään et eikö se sua tullut osastolle saattamaan vauvan kanssa ..
Kun lapset oli ihan pieniä, minä vastasin heidän lähes kaikkiin tarpeisiin, mies vetäytyi. Kun lapset kasvoi, mies alkoi avoimesti osoittaa heihin ärtymystä aina jos lapsella oli joku negatiivinen tai vaativa tunnetila päällä. Jos lapset oli kilttejä niin ei ongelmaa.
Minulla meni kauan ymmärtää mistä on kysymys ja häpesin tilannetta paljon. Muillehan mies näyttäytyi edelleen jonkinlaisena unelmamiehenä; ystävällinen, ahkera, TYÖSSÄKÄYVÄ (onhan hän tottunut koko ikänsä sellaista esittämään).
Mutta miehen suhde etenkin isäänsä on tunnekylmä, täynnä ehtoja ja vaatimuksia (millainen pitää olla) ja miehen pitää olla ÄIJÄ ja äijäthän ei koskaan itke tai muutenkaan näytä tunteitaan. Valitettavasti mies ei tästä mitään suostu myöntämään eikä tekemään itsetutkiskelua, joten on nykyään ex-mies. Ja minä olen tehnyt hartiavoimin töitä ettei siirtäisi traumojaan meidän lapsille, etenkin pojalle jota kohtaan on vaativa.
Entä syy sille, että esikoisen jälkeen päätit tehdä useamman lapsen tuohon, oli....?
En tiedä. Niitä lapsia on kaksi. Se on jännä juttu että kun tarpeeksi potkitaan päähän, ei aina enää itse näe selvästi tilannetta, ei uskalla lähteä, on ympäristön paineita yms. Ja sit siinä suhteessa on kuitenkin myös hyvää (kun meni hyvin niin sit meni todella hyvin) ja mies voi olla taitava lupaamaan kymmenen kaunista ja hyvää.
Nyt näillä tiedoilla mitä minulla nykyään on, en tietenkään tekisi tuollaisen miehen kanssa enää lapsia. Enkä sitä kolmatta tehnyt vaikka halusin ja mieskin sitä ehdotteli.. sitä ennen sain onneksi kerättyä rohkeutta eroon. Mutta en minä lapsiani kadu ja eron jälkeen minusta kasvoi hyvin vahva ja itsenäinen ihminen. Joskus elämässä ajautuu p*skaan ja p*skoihin päätöksiin, mutta niistä voi ottaa opiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos menee terapiaan, niin voisi lähteä siihen nimenomaan tämän teeman kanssa. Ihmeen kyseenalaistamatonta tuo vanhempien ja "kavereiden" asenteeseen suhtautuminen kuitenkin tuntuu olevan vielä keski-iässäkin. Olisi edes passiivista sellaista, mutta kun aktiivisesti samaistutaan ja pannaan vahinkoa kiertämään, niin ei voi oikein inhoamatta katella. Ja yleensä sen toisen osapuolen on otettava asia puheeksi, nämä vaan porskuttaisivat samaan puisevaan tyyliin tyytyväisinä murjottaen.
Vierailija kirjoitti:
Paljon on vaikutusta lapsuuden kokemuksilla jne. Ja jokaisella omat resurssinsa niitä työstää. Varmaan olen minäkin kovin julma, mutta ajattelen että lähtökohdista huolimatta on ihmisillä myös oma vastuunsa itsensä kasvattamisella ja sivistämisellä, sosiaaliseksi kasvamisella. Penään siis sivistyksellä sitä koulimallakin empatiakyvyn kehittämistä. Vähän moukahko maku tulee henkilöstä, joka ei näe toisen tunnetilaa tai osaa siihen vastata. Etenkin lähisuhteessa.
Minä olen tehnyt ihan tietoisen päätöksen katkaista aggressiivisen ja kylmän perinnön kohdallani. Rakastan ehdoitta lapsiani ja olen itsekin hyvin onnellinen siitä. Halaaminen on ihanaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei normaalit miehet kyllä tuollaisia ole. Vaan tukevat, hoivaavat ja auttavat jos vaimo on kipeä tai tarvitsee apua. Koska se saa ne tuntemaan itsensä vahvoiksi ja maskuliinisiksi.
Kaikilla meillä kuitenkin on omat traumamme tai haavamme, toisilla vaan paljon lievemmät. Käsitykseni mukaan kenelläkään ei ole voinut olla niin täydellistä lapsuutta, että mistään asiasta ei olisi muodostunut heikkoja kohtia, haavoja. Jos lapsuudenkoti on ollut tunnemaailmaltaan hyvä, ei nämä haavat enää ”kutia” tai häiritse aikuisena, mutta kaikilla niitä jotain alkuperäisiä kipupisteitä on.
Mielestäni on hyvä asia, että ap on tunnistanut miehensä haavat ja että niitä on pystytty yhdessä käsittelemään. Ei se tarkoita että mies toimisi oikein. Mutta kuka meistä on virheetön? Toisen epätäydellisyyttä on jossain määrin pystyttävä sietämään jos haluaa olla saman ihmisen kanssa lopun elämää. Jos ap vaihtaisi kumppania, olisi tällä toiset haavat ja toiset heikkoudet. Ap:n mies on kuitenkin käsitellyt ongelmaansa ja pyrkinyt kasvamaan ihmisenä. Kaikkea käytöstä ei tietenkään voi antaa anteeksi haavoihin vedoten, mutta emme saisi myöskään vaatia toiselta täydellisyyttä varsinkaan jos kasvatus on ollut tuollaista mitä ap:n miehellä.
Oma mieheni on muuten myös aika huono lohduttamaan. Minua kohtaan hän on lämmin, mutta ei osaa surun hetkellä sanoa oikeita asioita tai tukea täydellisesti. Johtunee samoista syistä kun ap:n miehellä. Anoppini on sinänsä kultainen, mutta hän ei osaa käsitellä vaikeita asioita ja ikävistä asioista vaietaan.