Lue keskustelun säännöt.
Odotukset uudessa suhteessa
11.11.2019 |
40+ hiljan eronneina olemme seurustelleet vajaan vuoden viettäen vähintään joka toisen viikonlopun yhdessä, muun ajan etäsuhteessa.
Kysyessä miesystävä sanoo, että on sitoutunut suhteeseemme, mutta ei halua suunnitella tulevaisuutta vaan elää tätä hetkeä. Hän ei ole myöskään innokas viettämään juhlapyhiä yhdessä esim nyt isänpäivää tai tulevaa joulua.
Mikä aika tällä iällä on mielestänne odottaa aikaa, jolloin tulevaisuudesta puhuminen tarkoittaa muutakin kuin seuraavista viikonlopuista sopimista? Minulle ehkä riittäisi jos esim tammikuussa voisi suunnitella yhteistä lomamatkaa tai keväällä tiivistää tapaamistahtia niin, että asuttaisiin yhdessä joka toinen viikko 4-5 vuorokautta.
Kommentit (61)
Vierailija kirjoitti:
Olen etäsuhteessa ollut jo yli neljä vuotta ja tapaamme melkein joka viikonloppu, lomilla enemmän. Mies vakiintui yllättävän äkkiäkin suhteeseen, mutta mitään virallistamista hän ei halua. Edelleen hänen äitinsä puhuttelee minua poikansa kaverina, olemme molemmat jo täyttäneet viisikymmentä eli tuntuu tosi ylentävältä. Yhteisiä unelmia meillä ei ole, eikä yhteen muuttokaan ole mahdollista, kun työt ovat toisella puolen Suomea kummallakin.
Itsestäni onnistuneen parisuhteen takana ovat ehdottomasti yhteiset tekemiset ja unelmat. Tämän hetkinen parisuhteeni on toivoton, koska miehen mielestä ei tarvitse olla, koska hänelle riittää, että viihdymme yhdessä ja jaamme saman arvomaailman. Aika näyttää, milloin karahtaa niin paljon kiville, että tämäkin loppuu.
Juuri ruo on uhkakuvani, vaikka teillä on varmasti mukavaa yhdessä kuten meilläkin. Tällainkin voisi varmasti jatkaa vaikka vuosikaudet jos se vain minulle sopisi. Kuitenkin osaan kutsua tätä hädin tuskin seurusteluksi, melkein enemmän muistuttaa tapailua. Kyllä meillä on kovasti silti tunteita toisiamme kohtaan. Mies vain ajaa koko aika kuin käsijarru päällä varmistaen että aikaa lasten kanssa ja omaa aikaa on riittävästi, esimerkiksi käyttää lomapäivät omiin projekteihinsa eikä meidän yhteiseen aikaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
leski kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
leski kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
leski kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nopeaa toimintaa; hiljan eronneet ja silti jo vajaan vuoden yhdessä. Onko erot edes käsitelty? Ei ihme ettei mies halua taas palloa jalkaansa, en haluaisi minäkään. Satunnainen tapailu riittäisi.
Nopeaa toimintaa ehkä sulle, mutta ei kaikille.
Oma tilanteeni: 40+ minäkin, aviomies menehtyi alkuvuodesta 2018 ja olen ollut uudessa suhteessa jo yli vuoden ja olemme jo asuneet yhdessäkin viitisen kuukautta.
Tosirakkaus ei katso aikaa eikä paikkaa.
AP miettii ihan oikein, haluaako mies sittenkään vakiintua, vaiko vain pitää hauskaa. Meillä oli jo alle 3kk:n jälkeen (eli tammikuussa 2019) tulevan kesän yhteinen loma suunniteltu ja matkat varattu. Osa parisuhdetta on mun mielestä, että suunnitellaan juttuja yhdessä eikä vaan humputella viikonloppuisin vailla mitään tulevaisuudensuunnitelmia.
AP:n iän huomioonottaen on ihan oikein haluta suunnitella, ettei esim parin vuoden päästä paljastu ettei mies halunnutkaan sitoutua ollenkaan. Jolloin on sitten taas pari piirua alempana sinkkumarkkinoilla. Vanheneva nainen ei ole aina kuuminta hottia tindereissä
Ok, entinen miehesi ei ollut tosirakkaus, mutta leskeneläke kuitenkin kelpaa. Hienoa että jollain on sentään pokkaa myöntää olevansa hyväksikäyttäjä.
Anteeksi nyt vaan, mutta edesmennyt mieheni oli sielunkumppanini. Sinä olet erittäin inhottava ihminen kun teet tuommoisia oletuksia. Et tunne minua etkä tuntenut miestäni. Hän nimenomaan olisi halunnut etten jää pitkäksi aikaa yksin.
En saa "leskeneläkettä" tiedoksi vaan. Olen nelikymppinen ja mieheni oli myös reilusti alle 50 menehtyessään tapaturmaisesti ja yllättäen.
Katso itseäsi peiliin jooko ja mieti mitä juuri sanoit. Toivottavasti tuli paha olo, muuten olet oikeasti paha ihminen!
Nopeasti se sielunkumppani sitten unohtui. No, toisilla on sielunkumppanit ja tosirakkaudet sitten erikseen 😂. Toivottavasti teillä ei ollut sielunkumppanin kanssa lapsia.
Ei unohtunut, eikä unohdu ikinä.
Ei ollut lapsia.
Toivon sydämestäni, ettet Sinä menetä ikinä itsellesi tärkeää ihmistä. Kirjoituksestasi paistaa se, ettet ymmärrä mitä suru pitää sisällään. (Toisaalta taas, et varmaan edes omaa läheisiä ihmissuhteita, niin kamalia kommentteja sinulla on että empatiaa sinulla ei ole pätkääkään. Säälin läheisiäsi.)
Ellen olisi tavannut uutta miestä, olisin varmaan jo t*ppanut itseni. Kerran oli lähelläkin jo. Olisiko se parempi, vai saanko olla kuitenkin edes vähän onnellinen vielä?
Hyvä sinulle, että löysit etkä tappanut itseäsi. Sinulle vastaillut ihminen on kieltämättä ilkeä. Toki moni muukin varmaan ihmettelee, miten uuteen suhteeseen voi kyetä noin nopeasti. Itse en ole koskaan ryhtynyt uuteen suhteeseen kun entisestä toipuminen ollut kesken. Jotenkin kokisin sen vääräksi ja epäkunniottavaksi sitä uuttakin ihmistä kohtaan. Mutta niin me olemme erilaisia.
Ymmärrän tämän tietysti, sillä itsellenikin oli tosi iso yllätys miten nopeasti tämä uusi suhde eteni ja nimenomaan juuri sen takia, että aikaa oli kulunut niin vähän. Mietin just nimenomaan sitä, että voiko uudella suhteella olla tulevaisuutta kun en (tietenkään) ollut vielä täysin toipunut mieheni kuolemasta.
Sitten tajusin että en minä herranjumala tule koskaan toipumaan. En sataprosenttisesti, en kokonaan. En ikinä. Mutta jos tämä olisi ehto uuden suhteen aloittamiselle, olisin loppuelämäni yksin.
Ja uusi miesystävä ymmärtää tämän. Hän on erittäin empaattinen ja kyselee miesvainajastani välillä, hänen kanssaan pystyn keskustelemaan ja hän pitää edesmennyttä miestäni hyvänä tyyppinä. Eli en ole unohtanut, en tule unohtamaan, eikä minun tarvitsekaan unohtaa.
Miehen kuolema ei ole mikään peikko, jota pitää pelätä, vaan yksi osa mun entistä elämää, tapahtuma, joka on muokannut minua ihmisenä. Selvisin akuutista vaiheesta, ja jatkan selviytymistä koko loppuelämäni. Nyt vaan sillä erotuksella, että tukenani on joku, joka rakastaa minua ja jota minä rakastan.
Vierailija kirjoitti:
Olen etäsuhteessa ollut jo yli neljä vuotta ja tapaamme melkein joka viikonloppu, lomilla enemmän. Mies vakiintui yllättävän äkkiäkin suhteeseen, mutta mitään virallistamista hän ei halua. Edelleen hänen äitinsä puhuttelee minua poikansa kaverina, olemme molemmat jo täyttäneet viisikymmentä eli tuntuu tosi ylentävältä. Yhteisiä unelmia meillä ei ole, eikä yhteen muuttokaan ole mahdollista, kun työt ovat toisella puolen Suomea kummallakin.
Itsestäni onnistuneen parisuhteen takana ovat ehdottomasti yhteiset tekemiset ja unelmat. Tämän hetkinen parisuhteeni on toivoton, koska miehen mielestä ei tarvitse olla, koska hänelle riittää, että viihdymme yhdessä ja jaamme saman arvomaailman. Aika näyttää, milloin karahtaa niin paljon kiville, että tämäkin loppuu.
Miksi olet jäänyt tuollaiseen suhteeseen noin pitkäksi aikaa? Kauanko ajattelit vielä tuhlata omaa aikaasi suhteeseen, jolla ei ole tulevaisuutta? Ottakaa naiset hyvänen aika vastuu omasta elämästänne ja onnestanne. Älkää olko kynnysmattoja.
Ap:lle sama viesti, että ilmoita miehelle, mitä toivoisit ja miltä sinusta tuntuu. Jos ette halua suhteelta samoja asioita, on parempi jatkaa eri teille. Ei mies ole sinuun sitoutunut, jos yhdessäolo on lähinnä intiimejä viikonloppuja (en nyt tarkoita tätä millään pahalla, mutta oletan, että seksi on keskiössä silloin, kun tapaatte).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nopeaa toimintaa; hiljan eronneet ja silti jo vajaan vuoden yhdessä. Onko erot edes käsitelty? Ei ihme ettei mies halua taas palloa jalkaansa, en haluaisi minäkään. Satunnainen tapailu riittäisi.
Palloa jalkaansa? Ihmettelen ihmisiä jotka näkee sitoutumisen jonain taakkana tai rajoitteena.
Itse en näe mitään syytä olla minkäänlaisessa suhteessa miehen kanssa, joka kokee noin. Kun niitä luonnostaan sitoutuviakin miehiä on.
Ap näkee, koska roikkuu miehessä joka haluaa olla vapaa ja tyhjentää vain kassit silloin tällöin. Ap:lla on kova kiire päästä avioon ennen kuin 50 tulee mittariin ja miksiköhän... mitä teki Kiikko?
Kiikko? Kirjoitatko nyt sen itsensä tekstareilla naurettavaksi tehneen ex-ministerin puolisosta? Miten hän liittyy aiheeseen?
Sori, mutta mikään ap:n kirjoituksessa ei viittaa siihen, että olisi niin huonon miehen kanssa suhteessa.
Ap on mielestään huonon miehen kanssa suhteessa, koska suhde ei etene hänen tahtiinsa. Eikä välttämättä tule etenemään mihinkään suuntaan, joten kannattaisi vetää johtopäätöksiä jos aikoo vielä päästä leskeneläkkeeseen kiinni.
Kuulostaa nyt vähän siltä että joku on vain kuullut leskeneläkkeen olemassaolosta ja päättänyt itse mitä se tarkoittaa. Myös miehet ovat oikeutettuja leskeneläkkeeseen, eläke loppuu jos leski avioituu, eikä se muutenkaan mikään ehtymätön kultakaivos ole. Omituinen katkeruuden aihe.
leski kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
leski kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
leski kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
leski kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nopeaa toimintaa; hiljan eronneet ja silti jo vajaan vuoden yhdessä. Onko erot edes käsitelty? Ei ihme ettei mies halua taas palloa jalkaansa, en haluaisi minäkään. Satunnainen tapailu riittäisi.
Nopeaa toimintaa ehkä sulle, mutta ei kaikille.
Oma tilanteeni: 40+ minäkin, aviomies menehtyi alkuvuodesta 2018 ja olen ollut uudessa suhteessa jo yli vuoden ja olemme jo asuneet yhdessäkin viitisen kuukautta.
Tosirakkaus ei katso aikaa eikä paikkaa.
AP miettii ihan oikein, haluaako mies sittenkään vakiintua, vaiko vain pitää hauskaa. Meillä oli jo alle 3kk:n jälkeen (eli tammikuussa 2019) tulevan kesän yhteinen loma suunniteltu ja matkat varattu. Osa parisuhdetta on mun mielestä, että suunnitellaan juttuja yhdessä eikä vaan humputella viikonloppuisin vailla mitään tulevaisuudensuunnitelmia.
AP:n iän huomioonottaen on ihan oikein haluta suunnitella, ettei esim parin vuoden päästä paljastu ettei mies halunnutkaan sitoutua ollenkaan. Jolloin on sitten taas pari piirua alempana sinkkumarkkinoilla. Vanheneva nainen ei ole aina kuuminta hottia tindereissä
Ok, entinen miehesi ei ollut tosirakkaus, mutta leskeneläke kuitenkin kelpaa. Hienoa että jollain on sentään pokkaa myöntää olevansa hyväksikäyttäjä.
Anteeksi nyt vaan, mutta edesmennyt mieheni oli sielunkumppanini. Sinä olet erittäin inhottava ihminen kun teet tuommoisia oletuksia. Et tunne minua etkä tuntenut miestäni. Hän nimenomaan olisi halunnut etten jää pitkäksi aikaa yksin.
En saa "leskeneläkettä" tiedoksi vaan. Olen nelikymppinen ja mieheni oli myös reilusti alle 50 menehtyessään tapaturmaisesti ja yllättäen.
Katso itseäsi peiliin jooko ja mieti mitä juuri sanoit. Toivottavasti tuli paha olo, muuten olet oikeasti paha ihminen!
Nopeasti se sielunkumppani sitten unohtui. No, toisilla on sielunkumppanit ja tosirakkaudet sitten erikseen 😂. Toivottavasti teillä ei ollut sielunkumppanin kanssa lapsia.
Ei unohtunut, eikä unohdu ikinä.
Ei ollut lapsia.
Toivon sydämestäni, ettet Sinä menetä ikinä itsellesi tärkeää ihmistä. Kirjoituksestasi paistaa se, ettet ymmärrä mitä suru pitää sisällään. (Toisaalta taas, et varmaan edes omaa läheisiä ihmissuhteita, niin kamalia kommentteja sinulla on että empatiaa sinulla ei ole pätkääkään. Säälin läheisiäsi.)
Ellen olisi tavannut uutta miestä, olisin varmaan jo t*ppanut itseni. Kerran oli lähelläkin jo. Olisiko se parempi, vai saanko olla kuitenkin edes vähän onnellinen vielä?
Hyvä sinulle, että löysit etkä tappanut itseäsi. Sinulle vastaillut ihminen on kieltämättä ilkeä. Toki moni muukin varmaan ihmettelee, miten uuteen suhteeseen voi kyetä noin nopeasti. Itse en ole koskaan ryhtynyt uuteen suhteeseen kun entisestä toipuminen ollut kesken. Jotenkin kokisin sen vääräksi ja epäkunniottavaksi sitä uuttakin ihmistä kohtaan. Mutta niin me olemme erilaisia.
Ymmärrän tämän tietysti, sillä itsellenikin oli tosi iso yllätys miten nopeasti tämä uusi suhde eteni ja nimenomaan juuri sen takia, että aikaa oli kulunut niin vähän. Mietin just nimenomaan sitä, että voiko uudella suhteella olla tulevaisuutta kun en (tietenkään) ollut vielä täysin toipunut mieheni kuolemasta.
Sitten tajusin että en minä herranjumala tule koskaan toipumaan. En sataprosenttisesti, en kokonaan. En ikinä. Mutta jos tämä olisi ehto uuden suhteen aloittamiselle, olisin loppuelämäni yksin.
Ja uusi miesystävä ymmärtää tämän. Hän on erittäin empaattinen ja kyselee miesvainajastani välillä, hänen kanssaan pystyn keskustelemaan ja hän pitää edesmennyttä miestäni hyvänä tyyppinä. Eli en ole unohtanut, en tule unohtamaan, eikä minun tarvitsekaan unohtaa.
Miehen kuolema ei ole mikään peikko, jota pitää pelätä, vaan yksi osa mun entistä elämää, tapahtuma, joka on muokannut minua ihmisenä. Selvisin akuutista vaiheesta, ja jatkan selviytymistä koko loppuelämäni. Nyt vaan sillä erotuksella, että tukenani on joku, joka rakastaa minua ja jota minä rakastan.
Mä mietin tuossa puolisoasi. Tuntuisi raskaalta taakalta olla suhteessa ihmiseen, joka suree entistään. Itse en pystyisi siihen. Tai oikeammin: en haluaisi ryhtyä siihen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä mies on ihan tyytyväinen nykyiseen eikä halua muuttaa sitä? Menee päivä kerrallaan ja ottaa asiat sitä mukaa kun ne tulee. Ehkäpä ajatus yhdessä asumisesta tai liian pitkälle eteenpäin katsomisesta ahdistaa tai ei vaan kiinnosta?
Juuri tästähän tässä on kyse. Mutta voiko suhteesta tulla mitään jos rakkaus ei laita miestä haluamaan enempää.
Mutta miksi edes pitäisi haluta enempää? Ei se kerro rakkauden määrästä mitään. On rakkaussuhteita, joissa ei asuta yhdessä. On rakkaussuhteita, joissa toinen/molemmat tekevät reissutöitä eikä siksi nähdä kovin usein. Tässähän on kyse vaan erilaisista haluista. Jos ap haluaa parisuhteesta ylipäätään erilaista kuin mies, niin silloin kannattaa erota ja etsiä sellainen mies, jolla on samanlaiset ajatukset.
Minä ainakin ikävöin miestä kovin kun olemme erossa. Haluaisin viettää hänen kanssaan hieman enemmän aikaa ja haaveilla tulevasta. En tiedä haluanko ikinä enää naimisiin ja omasta kodista luopuminen ajankohtaista vasta aikaisintaan viiden vuoden kuluttua nuorimmaisen tullessa täysikäiseksi. Mutta sitä ennen odottaisin, että mies pystyisi jotenkin innostumaan meistä niin että haluaisi katsoa elämää jo seuraavaan vuodenaikaan esimerkiksi. Sanoo, että rakastaa, on sitoutunut suhteeseemme ja että kiintynyt minuun. Ei muuten ole mikään tunteiden hehkuttaja tai puhuja, mutta nuo asiat saa sanottua ❤️
No sitten sinä odotat sitä innostusta. Mies tekee ja sanoo asiat, sitten kun itse tahtoo ja haluaa, eikä painostuksen alaisena.
Vierailija kirjoitti:
leski kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
leski kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
leski kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
leski kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nopeaa toimintaa; hiljan eronneet ja silti jo vajaan vuoden yhdessä. Onko erot edes käsitelty? Ei ihme ettei mies halua taas palloa jalkaansa, en haluaisi minäkään. Satunnainen tapailu riittäisi.
Nopeaa toimintaa ehkä sulle, mutta ei kaikille.
Oma tilanteeni: 40+ minäkin, aviomies menehtyi alkuvuodesta 2018 ja olen ollut uudessa suhteessa jo yli vuoden ja olemme jo asuneet yhdessäkin viitisen kuukautta.
Tosirakkaus ei katso aikaa eikä paikkaa.
AP miettii ihan oikein, haluaako mies sittenkään vakiintua, vaiko vain pitää hauskaa. Meillä oli jo alle 3kk:n jälkeen (eli tammikuussa 2019) tulevan kesän yhteinen loma suunniteltu ja matkat varattu. Osa parisuhdetta on mun mielestä, että suunnitellaan juttuja yhdessä eikä vaan humputella viikonloppuisin vailla mitään tulevaisuudensuunnitelmia.
AP:n iän huomioonottaen on ihan oikein haluta suunnitella, ettei esim parin vuoden päästä paljastu ettei mies halunnutkaan sitoutua ollenkaan. Jolloin on sitten taas pari piirua alempana sinkkumarkkinoilla. Vanheneva nainen ei ole aina kuuminta hottia tindereissä
Ok, entinen miehesi ei ollut tosirakkaus, mutta leskeneläke kuitenkin kelpaa. Hienoa että jollain on sentään pokkaa myöntää olevansa hyväksikäyttäjä.
Anteeksi nyt vaan, mutta edesmennyt mieheni oli sielunkumppanini. Sinä olet erittäin inhottava ihminen kun teet tuommoisia oletuksia. Et tunne minua etkä tuntenut miestäni. Hän nimenomaan olisi halunnut etten jää pitkäksi aikaa yksin.
En saa "leskeneläkettä" tiedoksi vaan. Olen nelikymppinen ja mieheni oli myös reilusti alle 50 menehtyessään tapaturmaisesti ja yllättäen.
Katso itseäsi peiliin jooko ja mieti mitä juuri sanoit. Toivottavasti tuli paha olo, muuten olet oikeasti paha ihminen!
Nopeasti se sielunkumppani sitten unohtui. No, toisilla on sielunkumppanit ja tosirakkaudet sitten erikseen 😂. Toivottavasti teillä ei ollut sielunkumppanin kanssa lapsia.
Ei unohtunut, eikä unohdu ikinä.
Ei ollut lapsia.
Toivon sydämestäni, ettet Sinä menetä ikinä itsellesi tärkeää ihmistä. Kirjoituksestasi paistaa se, ettet ymmärrä mitä suru pitää sisällään. (Toisaalta taas, et varmaan edes omaa läheisiä ihmissuhteita, niin kamalia kommentteja sinulla on että empatiaa sinulla ei ole pätkääkään. Säälin läheisiäsi.)
Ellen olisi tavannut uutta miestä, olisin varmaan jo t*ppanut itseni. Kerran oli lähelläkin jo. Olisiko se parempi, vai saanko olla kuitenkin edes vähän onnellinen vielä?
Hyvä sinulle, että löysit etkä tappanut itseäsi. Sinulle vastaillut ihminen on kieltämättä ilkeä. Toki moni muukin varmaan ihmettelee, miten uuteen suhteeseen voi kyetä noin nopeasti. Itse en ole koskaan ryhtynyt uuteen suhteeseen kun entisestä toipuminen ollut kesken. Jotenkin kokisin sen vääräksi ja epäkunniottavaksi sitä uuttakin ihmistä kohtaan. Mutta niin me olemme erilaisia.
Ymmärrän tämän tietysti, sillä itsellenikin oli tosi iso yllätys miten nopeasti tämä uusi suhde eteni ja nimenomaan juuri sen takia, että aikaa oli kulunut niin vähän. Mietin just nimenomaan sitä, että voiko uudella suhteella olla tulevaisuutta kun en (tietenkään) ollut vielä täysin toipunut mieheni kuolemasta.
Sitten tajusin että en minä herranjumala tule koskaan toipumaan. En sataprosenttisesti, en kokonaan. En ikinä. Mutta jos tämä olisi ehto uuden suhteen aloittamiselle, olisin loppuelämäni yksin.
Ja uusi miesystävä ymmärtää tämän. Hän on erittäin empaattinen ja kyselee miesvainajastani välillä, hänen kanssaan pystyn keskustelemaan ja hän pitää edesmennyttä miestäni hyvänä tyyppinä. Eli en ole unohtanut, en tule unohtamaan, eikä minun tarvitsekaan unohtaa.
Miehen kuolema ei ole mikään peikko, jota pitää pelätä, vaan yksi osa mun entistä elämää, tapahtuma, joka on muokannut minua ihmisenä. Selvisin akuutista vaiheesta, ja jatkan selviytymistä koko loppuelämäni. Nyt vaan sillä erotuksella, että tukenani on joku, joka rakastaa minua ja jota minä rakastan.
Mä mietin tuossa puolisoasi. Tuntuisi raskaalta taakalta olla suhteessa ihmiseen, joka suree entistään. Itse en pystyisi siihen. Tai oikeammin: en haluaisi ryhtyä siihen.
Nää on minun mielestä vähän semmoisia "never say never" -juttuja, joita ei kovin kärkkäästi kannattaisi alkaa etukäteen tuomitsemaan. En toivo kenellekään rakkaan läheisen kuolemaa, mutta samaan hengenvetoon totean että ellei sulla ole tästä omakohtaista kokemusta, niin sinä et tiedä mistä sinä puhut.
En minäkään tiennyt. Jokainen suree omalla tavallaan.
Ja ymmärrän kyllä miten sinusta voi tuntua juuri tuommoiselta. Kiitos kun pidit kommenttisi kuitenkin asiallisena etkä ilkeillyt turhaan. On mukavaa huomata että voidaan keskustella ihan normaalistikin, vaikka ajatellaan asioista eri tavoilla. :)
Anteeksi AP kun puidaan tätä sun ketjussa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen etäsuhteessa ollut jo yli neljä vuotta ja tapaamme melkein joka viikonloppu, lomilla enemmän. Mies vakiintui yllättävän äkkiäkin suhteeseen, mutta mitään virallistamista hän ei halua. Edelleen hänen äitinsä puhuttelee minua poikansa kaverina, olemme molemmat jo täyttäneet viisikymmentä eli tuntuu tosi ylentävältä. Yhteisiä unelmia meillä ei ole, eikä yhteen muuttokaan ole mahdollista, kun työt ovat toisella puolen Suomea kummallakin.
Itsestäni onnistuneen parisuhteen takana ovat ehdottomasti yhteiset tekemiset ja unelmat. Tämän hetkinen parisuhteeni on toivoton, koska miehen mielestä ei tarvitse olla, koska hänelle riittää, että viihdymme yhdessä ja jaamme saman arvomaailman. Aika näyttää, milloin karahtaa niin paljon kiville, että tämäkin loppuu.
Miksi olet jäänyt tuollaiseen suhteeseen noin pitkäksi aikaa? Kauanko ajattelit vielä tuhlata omaa aikaasi suhteeseen, jolla ei ole tulevaisuutta? Ottakaa naiset hyvänen aika vastuu omasta elämästänne ja onnestanne. Älkää olko kynnysmattoja.
Ap:lle sama viesti, että ilmoita miehelle, mitä toivoisit ja miltä sinusta tuntuu
. Jos ette halua suhteelta samoja asioita, on parempi jatkaa eri teille. Ei mies ole sinuun sitoutunut, jos yhdessäolo on lähinnä intiimejä viikonloppuja (en nyt tarkoita tätä millään pahalla, mutta oletan, että seksi on keskiössä silloin, kun tapaatte).
Näin olen nyt tehnyt kun suhdetta on jatkunut vajaa vuosi että olen kertonut toiveitani muutamaan kertaan. Painostamaan en tietenkään ala, vapaaehtoisuudestahan käsin tässä toimitaan. Mutta kuten kirjoitinkinzettä muutamia kuukausia tässä vielä katselen mitä tästä tulee, vaikka olo alkaa olemaan välillä hieman raskas.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen etäsuhteessa ollut jo yli neljä vuotta ja tapaamme melkein joka viikonloppu, lomilla enemmän. Mies vakiintui yllättävän äkkiäkin suhteeseen, mutta mitään virallistamista hän ei halua. Edelleen hänen äitinsä puhuttelee minua poikansa kaverina, olemme molemmat jo täyttäneet viisikymmentä eli tuntuu tosi ylentävältä. Yhteisiä unelmia meillä ei ole, eikä yhteen muuttokaan ole mahdollista, kun työt ovat toisella puolen Suomea kummallakin.
Itsestäni onnistuneen parisuhteen takana ovat ehdottomasti yhteiset tekemiset ja unelmat. Tämän hetkinen parisuhteeni on toivoton, koska miehen mielestä ei tarvitse olla, koska hänelle riittää, että viihdymme yhdessä ja jaamme saman arvomaailman. Aika näyttää, milloin karahtaa niin paljon kiville, että tämäkin loppuu.
Miksi olet jäänyt tuollaiseen suhteeseen noin pitkäksi aikaa? Kauanko ajattelit vielä tuhlata omaa aikaasi suhteeseen, jolla ei ole tulevaisuutta? Ottakaa naiset hyvänen aika vastuu omasta elämästänne ja onnestanne. Älkää olko kynnysmattoja.
Ap:lle sama viesti, että ilmoita miehelle, mitä toivoisit ja miltä sinusta tuntuu
. Jos ette halua suhteelta samoja asioita, on parempi jatkaa eri teille. Ei mies ole sinuun sitoutunut, jos yhdessäolo on lähinnä intiimejä viikonloppuja (en nyt tarkoita tätä millään pahalla, mutta oletan, että seksi on keskiössä silloin, kun tapaatte).Näin olen nyt tehnyt kun suhdetta on jatkunut vajaa vuosi että olen kertonut toiveitani muutamaan kertaan. Painostamaan en tietenkään ala, vapaaehtoisuudestahan käsin tässä toimitaan. Mutta kuten kirjoitinkinzettä muutamia kuukausia tässä vielä katselen mitä tästä tulee, vaikka olo alkaa olemaan välillä hieman raskas.
Annan sellaisen neuvon, että 3 kk on maksimiaika odottelulle. Sitä ennen puhut miehen kanssa ja ilmaiset selkeästi, miltä sinusta tuntuu ja mitä toivot. Että tuntuu, että mies on etäisempi eikä välttämättä halua samoja asioita kuin sinä. Ja sinun vastuulla on pistää homma poikki, jos miestä ei edelleenkään kiinnosta sitoutuminen tai seuraavaan vaiheeseen siirtyminen.
Eikä tosiaan ole kyse painostamisesta tai uhkailusta, vaan siitä, ettei ole mitään järkeä uhrautua tai alistua etenemään pelkästään miehen ehdoilla, jos itse haluaa vakavampaa suhdetta, sitoutumista, yhteenmuuttoa, ehkä jossain vaiheessa jopa avioliittoa.
Silloin pitää etsiä sellainen kumppani, joka haluaa samoja asioita juuri sinun kanssasi, eikä vain odotella, että jos olen tarpeeksi ymmärtäväinen, kärsivällinen, mukava enkä koskaan vaivaa miestä millään "ahdistavalla" asialla, niin kyllä se vielä ymmärtää arvoni ja antaa minulle sen, mitä tarvitsenkin. Ei se ikinä toimi niin. Kyllä aikuinen ihminen tietää jo muutamassa kuukaudessa, onko suhteessa ja kumppanissa potentiaalia johonkin vakavampaan vai ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
leski kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
leski kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
leski kirjoitti:
Vierai
</p>
<p>Anteeksi AP kun puidaan tätä sun ketjussa! [/quote kirjoitti:Puikaa rauhassa. Vähän samasta asiasta tässä puhutaan. Onko valmis uuteen suhteeseen eron tai kuoleman jälkeen. Meidän suhde alkoi vähän turhan aikaisin. Rakastumisen tunne oli kuitenkin voimakas. Järki-ihmisenä mies on halunnut edetä maltilla. Kyse on vain siitä mikä on maltin raja ettei suhde lässähdä himmailuun.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
</p>
<p>Annan sellaisen neuvon, että 3 kk on maksimiaika odottelulle. Sitä ennen puhut miehen kanssa ja
</p>
<p>Silloin pitää etsiä sellainen kumppani, joka haluaa samoja asioita juuri sinun kanssasi, eikä vain odotella, että jos olen tarpeeksi ymmärtäväinen, kärsivällinen, mukava enkä koskaan vaivaa miestä millään "ahdistavalla" asialla, niin kyllä se vielä ymmärtää arvoni ja antaa minulle sen, mitä tarvitsenkin. Ei se ikinä toimi niin. Kyllä aikuinen ihminen tietää jo muutamassa kuukaudessa, onko suhteessa ja kumppanissa potentiaalia johonkin vakavampaan vai ei.[/quote kirjoitti:Viisaita sanoja. Aikaa haluan antaa siksikin, että molemmilla on ollut erosta toipuminen kesken. Se kun ei käy ihan vuodessa. Molempien ajatusten tulevaisuudesta on vielä mahdollista seljetä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Av:n mukaan ainoa oikea suhdemuoto on asua yhdessä ja muu on sitoutumatonta humputtelua seksin merkeissä.
Olet pano. Mieti tapaatte vain joka toinen viikonloppu. Mies etsii koko ajan, mutta sinä olet mielestäsi suhteessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen saanut elää hyvän elämän edesmenneen mieheni kanssa, mutta en halua enää palata sille tielle. Koen, että elämä antaa uusia ja erikoisiakin mahdollisuuksia kun en pakkomielteisesti rakenna nykyistä ihmissuhdettani sellaiseksi kuin sellaisesta yleensä odotetaan. Yhteen muuttaminen tai yhteiset lomat tuntuvat jotenkin tylsiltä ja valmiiksi pureskellulta parisuhdeformaatilta, johon kyllästyy muutamassa vuodessa. Siis minä kyllästyn. Niinpä oli ilo löytää mies, joka ymmärsi sen.
Oikeastaan koen olevani nykyistä miesystävääni henkisesti hyvin lähellä. Toinen joko on samalla aaltopituudella ja sukulaissielu tai sitten ei, eikä läheisyyteen ja sitoutumiseen tarvita ulkoisia puitteissa pönkittämään suhdetta.
Nautin siitä, miten asiat menevät omalla minimalistisella tavalla ja jossa tapaamiset ovat puolentoista vuoden seurustelun jälkeen yhä täynnä iloa nähdä toinen. Elämme vain vaatimattomasti tätä päivää ja se tuntuu täydeltä.
Koen, että opin valtavasti elämästä ja ihmisistä juuri sillä miten on opittava rakastamaan toista ehdoitta ja odotuksitta. Joskus mietin olevani maailman onnekkain nainen juuri siksi.
Vierailija kirjoitti:
Olen saanut elää hyvän elämän edesmenneen mieheni kanssa, mutta en halua enää palata sille tielle. Koen, että elämä antaa uusia ja erikoisiakin mahdollisuuksia kun en pakkomielteisesti rakenna nykyistä ihmissuhdettani sellaiseksi kuin sellaisesta yleensä odotetaan. Yhteen muuttaminen tai yhteiset lomat tuntuvat jotenkin tylsiltä ja valmiiksi pureskellulta parisuhdeformaatilta, johon kyllästyy muutamassa vuodessa. Siis minä kyllästyn. Niinpä oli ilo löytää mies, joka ymmärsi sen.
Oikeastaan koen olevani nykyistä miesystävääni henkisesti hyvin lähellä. Toinen joko on samalla aaltopituudella ja sukulaissielu tai sitten ei, eikä läheisyyteen ja sitoutumiseen tarvita ulkoisia puitteissa pönkittämään suhdetta.
Nautin siitä, miten asiat menevät omalla minimalistisella tavalla ja jossa tapaamiset ovat puolentoista vuoden seurustelun jälkeen yhä täynnä iloa nähdä toinen. Elämme vain vaatimattomasti tätä päivää ja se tuntuu täydeltä.
Koen, että opin valtavasti elämästä ja ihmisistä juuri sillä miten on opittava rakastamaan toista ehdoitta ja odotuksitta. Joskus mietin olevani maailman onnekkain nainen juuri siksi.
Hyvin sanottu! Olen 37, avioliiton ja yhteiset matkat nähnyt. Nyt on uusi suhde jossa paljon henkistä läheisyyttä.
Mielenkiintoisia näkökantoja 37/38. Todella ajattelua avartavaa. T. Ap
Oletkohan exäni uusi naisystävä? Onko sinulla alakouluikäisiä lapsia ja miehellä ei ole lainkaan lapsia?
Siinä tapauksessa varaudu, että suhteenne ei etene tuon syvemmäksi.
Mies ei jaksa tai kestä tavallista perhe-elämää, eikä juurikaan pidä lapsista. Osaa toki olla mukava lapsille ja on itsekin melko lapsenmielinen. Mutta häntä rasittaa lasten aiheuttama meteli ja se, että elämä menee lasten ehdoilla.
Näiden syiden takia meillä ei ollut lapsia.
Vierailija kirjoitti:
Oletkohan exäni uusi naisystävä? Onko sinulla alakouluikäisiä lapsia ja miehellä ei ole lainkaan lapsia?
Siinä tapauksessa varaudu, että suhteenne ei etene tuon syvemmäksi.
Mies ei jaksa tai kestä tavallista perhe-elämää, eikä juurikaan pidä lapsista. Osaa toki olla mukava lapsille ja on itsekin melko lapsenmielinen. Mutta häntä rasittaa lasten aiheuttama meteli ja se, että elämä menee lasten ehdoilla.
Näiden syiden takia meillä ei ollut lapsia.
Vaikkei juuri tämä olisikaan sun miehesi exä ap, niin tässä tuli aika hyvä pointti myös. Et ole kertonut onko sulla lapsia. Se saattaa olla myös todella avainasemassa tässä asiassa.
leski kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
leski kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
leski kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nopeaa toimintaa; hiljan eronneet ja silti jo vajaan vuoden yhdessä. Onko erot edes käsitelty? Ei ihme ettei mies halua taas palloa jalkaansa, en haluaisi minäkään. Satunnainen tapailu riittäisi.
Nopeaa toimintaa ehkä sulle, mutta ei kaikille.
Oma tilanteeni: 40+ minäkin, aviomies menehtyi alkuvuodesta 2018 ja olen ollut uudessa suhteessa jo yli vuoden ja olemme jo asuneet yhdessäkin viitisen kuukautta.
Tosirakkaus ei katso aikaa eikä paikkaa.
AP miettii ihan oikein, haluaako mies sittenkään vakiintua, vaiko vain pitää hauskaa. Meillä oli jo alle 3kk:n jälkeen (eli tammikuussa 2019) tulevan kesän yhteinen loma suunniteltu ja matkat varattu. Osa parisuhdetta on mun mielestä, että suunnitellaan juttuja yhdessä eikä vaan humputella viikonloppuisin vailla mitään tulevaisuudensuunnitelmia.
AP:n iän huomioonottaen on ihan oikein haluta suunnitella, ettei esim parin vuoden päästä paljastu ettei mies halunnutkaan sitoutua ollenkaan. Jolloin on sitten taas pari piirua alempana sinkkumarkkinoilla. Vanheneva nainen ei ole aina kuuminta hottia tindereissä
Ok, entinen miehesi ei ollut tosirakkaus, mutta leskeneläke kuitenkin kelpaa. Hienoa että jollain on sentään pokkaa myöntää olevansa hyväksikäyttäjä.
Anteeksi nyt vaan, mutta edesmennyt mieheni oli sielunkumppanini. Sinä olet erittäin inhottava ihminen kun teet tuommoisia oletuksia. Et tunne minua etkä tuntenut miestäni. Hän nimenomaan olisi halunnut etten jää pitkäksi aikaa yksin.
En saa "leskeneläkettä" tiedoksi vaan. Olen nelikymppinen ja mieheni oli myös reilusti alle 50 menehtyessään tapaturmaisesti ja yllättäen.
Katso itseäsi peiliin jooko ja mieti mitä juuri sanoit. Toivottavasti tuli paha olo, muuten olet oikeasti paha ihminen!
Nopeasti se sielunkumppani sitten unohtui. No, toisilla on sielunkumppanit ja tosirakkaudet sitten erikseen 😂. Toivottavasti teillä ei ollut sielunkumppanin kanssa lapsia.
Ei unohtunut, eikä unohdu ikinä.
Ei ollut lapsia.
Toivon sydämestäni, ettet Sinä menetä ikinä itsellesi tärkeää ihmistä. Kirjoituksestasi paistaa se, ettet ymmärrä mitä suru pitää sisällään. (Toisaalta taas, et varmaan edes omaa läheisiä ihmissuhteita, niin kamalia kommentteja sinulla on että empatiaa sinulla ei ole pätkääkään. Säälin läheisiäsi.)
Ellen olisi tavannut uutta miestä, olisin varmaan jo t*ppanut itseni. Kerran oli lähelläkin jo. Olisiko se parempi, vai saanko olla kuitenkin edes vähän onnellinen vielä?
Otan osaa menetykseesi! Saamasi kommentit ovat asiattomia ja toivottavasti koko tyyppi bannataan palstalta. Kiitos kuitenkin siitä, että jaoit kokemuksesi. Seurustelen lesken kanssa ja tarinamme alku kuulostaa hyvin tutulta. Mekin tapasimme melko nopeasti puolison kuoleman jälkeen. Siksi epäilinkin useita kuukausia miehen tunteita, mutta vähitellen olen alkanut luottamaan. Itse olen käynyt repivän avioeron läpi, joten luottamus parisuhteeseen on hyvin heikko. Vuosipäivän lähestyessä olemme laastaroineet toisiamme niin paljon, että olemme syvästi rakastuneita. Suunnittelemme yhteistä tulevaisuutta sekä lyhyellä että pitkällä tähtäimellä. Moni saattaisi arvostella meitä, mutta olemme myös saaneet runsaasti tukea ja ymmärrystä suhteellemme. Mielestäni on täyttä paskapuhetta puhua, että pitäisi ensin surra (esim ero tai puolison kuolema) jotenkin "valmiiksi" ennenkuin voi hakeutua uuteen suhteeseen. Elämä on arvoituksellista eikä kukaan voi tulevaisuudesta sanoa mitään, ei edes huomisesta. Valitettavasti sen tajuaa vasta sitten, kun itse joutuu sellaiseen tilanteeseen.
Tsemppiä sinulle!
Hyvä sinulle, että löysit etkä tappanut itseäsi. Sinulle vastaillut ihminen on kieltämättä ilkeä. Toki moni muukin varmaan ihmettelee, miten uuteen suhteeseen voi kyetä noin nopeasti. Itse en ole koskaan ryhtynyt uuteen suhteeseen kun entisestä toipuminen ollut kesken. Jotenkin kokisin sen vääräksi ja epäkunniottavaksi sitä uuttakin ihmistä kohtaan. Mutta niin me olemme erilaisia.