Minulla ei ole aikaa (eikä haluakaan) sairaalle ystävälle

Ap:lle sen verran, että asioita voi ajatella myös sen toisen henkilön kannalta. Jos olette oikeasti ystäviä silloin asiasta tuskin tulee ongelmaa, mutta jos se muodostuu raskaaksi niin varmastihan se alkaa kuormittamaan.

Itselleni pelkästään työttömäksi joutuminen johti aikoinaan siihen, että ei kannattanut enää vanhoja ystäviä pitää kuvioissa, siinä alkoi menemään jo kannanotot melkoiseksi arvosteluksi ja alaspäin katsomiseksi. Myös se alkoi selvästi näkymään kun ei ollutkaan enää varaa samanlaisiin harrasteisiin. Lopputulos oli se että nyt on elämä muualla ja muissa kuvioissa, pitkäaikaisetkin ystävyydet päättyi. Ei oikeastaan ole jäänyt harmittamaan millään tavoin, en enää kokenut niitä ihmisiä ystävikseni, ja oli aika hiljalleen tehdä minunkin omassa elämässäni "henkilövalintoja".

Itse en aio arvostella sinua teitpä kuinka päin vain, se voi todella olla kuormittavaa molemmille osapuolille kun alkaa olemaan tilanteessa monia erilleen vetäviä asioita. Kannattaa kuitenkin niin ajatella, että haluaako olla ns. "hyvän päivän ystävä", vai onko oikea ystävä. Jos erilainen kohtalo rajoittaa asioita, silloin kannattaa itse pohtia onko se ystävyys siellä oikeasti olemassa vai ei. Ja jos on erilainen kohtalo, niin voiko mitenkään vaikuttaa siihen että saisi ystävänsä parempaan asemaan?

Ystävien luulisi ainakin auttavan ystäviään, mutta monille se ei tunnu olevan tärkeää, ei näitä asioita ehkä kovin moni ymmärräkään miten erilaiseen asemaan joutuminen voi lopulta tuhota ystävyyssuhteetkin.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostat psykopaatilta. Siis ihan oikeasti.

Niin kuulostaa ja mä veikkaan ettei ap ole psykopaatti, vaan ihminen joka ei kestä vaikeita tunteita ja ystävän sairaus on saanut menemään tällaiseen defenssiin niiden tunteiden suhteen

Apn kirjoituksista loistaa verhottu viha, ylemmyys.. nämä tunteet on jokaisessa ihmisessä jos ne päästää valloilleen. Ja niillä tunteilla on paras blokata suru/ järkytys.

Ap blokkaa todellisia tunteitaan, aivan selvä peli.

Vierailija kirjoitti:

Olet, valitettavasti, kertomasi osalta normaali ja epänormaali ainoastaan sen osalta että sanot asian suoraan etkä koe tarvetta kaunistella, peitellä tai oikeuttaa.

Tämä ketju on täynnä tuomitsijoita, mutta se on puhdasta tekopyhyyttä kaikilta niiltä jotka eivät oikeasti ole olleet tuossa tilanteessa jommalla kummalla puolella. Eli varmasti melkein kaikilta. Mä olen sairastanut vakavan sairauden ja siinä kyllä sai nähdä, että äärimmäisen harva sellainen joka itse on aina saanut olla terve pystyy kohtaamaan asiaa millään tavalla. Erityisesti tuo kohta pieniin piireihin putoamisesta on niin todellinen asenne lähes kaikilla, että siksi kai täällä juuri tuomitaan kun ihmisistä tuntuu pahalta katsoa peiliin.

Ne jotka on sairastaneet itse on korvaamattomia. Vaikeudet jalostaa ja todellista nöyryyttä on vaikeaa oppia ilman syvää nöyryytystä.

Olen itsekin sairastanut ja miettinyt näitä asioita monelta kantilta. Yleensä ajatellaan, että ihminen saa valita ystävänsä omien kriteereidensä perusteella - esimerkiksi, haluan äitikavereita tai käyn mielellään ystävän kanssa urheilemassa. Jos ystävä sairastuu, niin voi esimerkiksi olla kykenemätön olemaan vanhempi tai urheilemaan. Elämä saattaa muuttua todella paljon ja olla vaikea pitää siitä omasta persoonallisuudesta kiinni. Ehkä kylläkään kyse ei todella ole ystävyydestä vaan tuttavuudesta tai korkeintaan silloin, jos se perustuu vain tietyille aktiviteeteille tai elämäntilanteille... Mutta on aika erikoista, että ystävän saa valita pitää tietyin perustein, jotka voi olla hyvinkin ulkoisia, mutta ei saa valita jättää, jos ulkoiset puitteet muuttuvatkin paljon sairauden takia. Kyllä erilleen kasvamista monesti tapahtuu sairastumisen takia.

Esim. kommunikointirajoitteisen kanssa ystävyyden pitäminen on erittäin haasteellista, vaikka tekisikin mieli olla ystävällinen siinä käy niin päin että jos sama henkilö on muiden, normaaliin kommunikointiin kykenevien ystävien kanssa samassa tilanteessa, joko keskityt niihin kommunikointiin kykeneviin tai sitten keskityt kommunikointirajoitteiseen. Siitä tilanteesta tulee erittäin töksähtelevää kun pitäisi keskustella ensin normaalisti ja sitten yhtäkkiä hidastetaankin se niinkuin hidastusfilmiksi, ja taas yritetään jatkaa normaalisti ja taas..... Joku siitä porukasta joka tapauksessa kyllästyy, se on todella kärsivällisyyttä vaativa homma jos itse tottunut keskustelemaan normaalitahdilla ja sitten toisella kommunikointi sujuu mielettömän hitaasti niin.....  no, nämä on valintoja.

Stephen Hawkingista kertova elokuva antaa ihan hyvää mielikuvaa näistä asioista, vaikka henkilö olisi muutoin mukava, voi ne muut rajoitteet aiheuttaa todella paljon vahinkoa. Se on vain molempien kyettävä ymmärtämään, ei voi rajoitteiden kanssa toimiva alkaa jarruttelemaan muiden elämää, samoin muiden pitää ymmärtää että se rajoitteellinenkin yrittää edistää asioitaan sen minkä kykenee.

Nämäkin on vielä varsin ilmeisiä isoja eroja, ihmiset kyllä alkaa hyljeksimään toisiaan paljon pienemmistäkin asioista, kannattaa vain yrittää olla armollinen itselleen mutta myös armollinen muille.

Vierailija kirjoitti:

Olen pyörinyt viime vuodet monenlaisten kuolevien ja surevien seassa, joten en näe tunteitasi mitenkään erityisen poikkeavina ja kylminä. Se on sinun tapasi ja oikeutesi suhtautua asiaan.

Itsekin kyllästyn välillä surevien ja kuolevien ihmisten asenteisiin. Kaikki eivät ole jaloja, kovan kohtalon koulimia sankareita, vaan sääliä kerjääviä märmättäjiä. 

Menetin minulle rakkaat ja tärkeät ihmiset muutaman vuoden sisään, joten hain terapiasta apua  käsitelläkseni kuolemat. Mietin siellä miksi minua ärsyttävät jotkut samassa tilanteessa olevat kohtalotoverit, kunnes aukeni se suomalaisten tyyli puhua sairauksista ja kuolemista. Itketään kymmenenkin vuoden päästä jossakin tv-ohjelmassa, miten ysikymppinen rakas vaari sattui kesken kaiken kupsahtamaan ja omistan tämän tanssin nyt hänelle. Voihan pyhä yksinkertaisuus!

Kuolema on mielenkiintoinen puheenaihe samoin kuin vaikeat sairaudet, Se on todellakin ihan oma porukkansa, jonka kanssa asiaa voi analysoida ja käsitellä kokonaisvaltaisesti ja avarasti. 

Jos pystyt, niin kuulostele ystävästäsi kuinka halukas on käsittelemään sairauttaan ja poismenoaan. Se on asia, johon suosittelen tutustumaan ja mitä avoimemmin te asiaa avaatte, puhutte totta ja pysytte siinä mikä on se oikein tunne sen parempi. Voit aivan hyvin sanoa ystävällesi, että sinua raivostuttaa ja ärsyttää.  Se on myös surutyötäsi, joka yleensä alkaa jo silloin  kun tiedetään että toinen lähtee. Et kuitenkaan pääse pakoon kuolemaa yhtään mihinkään, joten jos sen nyt pystyt kohtaamaan niin kuin sinä sen koet saat elämääsi ihan uutta ulottovuutta. Kunhan vältät sen seuran, jossa nimenomaan märistään ja haetaan sääliä. Niistä et opi mitään,

Oma asenteesi, että kaikkien ilmeisesti pitäisi olla jaloja kohtalon koulimia sankareita, on aika kohtuuton ja kova.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet, valitettavasti, kertomasi osalta normaali ja epänormaali ainoastaan sen osalta että sanot asian suoraan etkä koe tarvetta kaunistella, peitellä tai oikeuttaa.

Tämä ketju on täynnä tuomitsijoita, mutta se on puhdasta tekopyhyyttä kaikilta niiltä jotka eivät oikeasti ole olleet tuossa tilanteessa jommalla kummalla puolella. Eli varmasti melkein kaikilta. Mä olen sairastanut vakavan sairauden ja siinä kyllä sai nähdä, että äärimmäisen harva sellainen joka itse on aina saanut olla terve pystyy kohtaamaan asiaa millään tavalla. Erityisesti tuo kohta pieniin piireihin putoamisesta on niin todellinen asenne lähes kaikilla, että siksi kai täällä juuri tuomitaan kun ihmisistä tuntuu pahalta katsoa peiliin.

Ne jotka on sairastaneet itse on korvaamattomia. Vaikeudet jalostaa ja todellista nöyryyttä on vaikeaa oppia ilman syvää nöyryytystä.

Olen itsekin sairastanut ja miettinyt näitä asioita monelta kantilta. Yleensä ajatellaan, että ihminen saa valita ystävänsä omien kriteereidensä perusteella - esimerkiksi, haluan äitikavereita tai käyn mielellään ystävän kanssa urheilemassa. Jos ystävä sairastuu, niin voi esimerkiksi olla kykenemätön olemaan vanhempi tai urheilemaan. Elämä saattaa muuttua todella paljon ja olla vaikea pitää siitä omasta persoonallisuudesta kiinni. Ehkä kylläkään kyse ei todella ole ystävyydestä vaan tuttavuudesta tai korkeintaan silloin, jos se perustuu vain tietyille aktiviteeteille tai elämäntilanteille... Mutta on aika erikoista, että ystävän saa valita pitää tietyin perustein, jotka voi olla hyvinkin ulkoisia, mutta ei saa valita jättää, jos ulkoiset puitteet muuttuvatkin paljon sairauden takia. Kyllä erilleen kasvamista monesti tapahtuu sairastumisen takia.

Mä ainakaan en ole sanonut, etteikö ystäviään saisi jättää ihan millä perusteella haluaa, jos sellaiseen olet vastaamassa. Kritisoin puhtaasti sitä että ihmiset esittävät muuta. Olen toki pettynyt, että ihmiset yleisesti ottaen ovat mitä ovat, mutta ei se kohdistu kehenkään yksilöön eikä tarkoita, etteikö ihmisille musta kuuluisi vapaus olla vaikka sitten umpipahoja jos sitä ovat ollakseen. Enkä tarkoita tällä nyt sitäkään että pitäisin sairaan ystävän hylännyttä umpipahana. 

Ei aloittaja kuulosta psykopaatilta, koska on aloittanut keskustelun jossa miettii tätä eli tuntee syyllisyyttä. Psykopaatti joko a) heittäisi ystävän suoraan menemään mitenkään ihmettelemättä tai b) päättelisi, että kulissia on edelleen järkevää ylläpitää jostain syystä (esim.jos jättää nyt hyödyttömäksi käyneen ystävän, niin se satuttaa omaa julkista kuvaa, mistä taas seuraa niin paljon harmia esim. materiaalisen menetyksen muodossa että helpompaa vaan jatkaa esitystä). Mitään enempiä pohdintoja aihe ei tunteettomalle aiheuta. Ihmiset ei taas oikein ymmärrä, mikä psykopaatti on.

Vierailija kirjoitti:

Assburger kirjoitti:

Ystäviä ei hylätä.

Muussa tapauksessa kyseessä ei ole ystävyys.

Joskus toki sairaus voi tuoda ystävästä esille negatiivisia ominaisuuksia, joita ei enää jaksa.

Minulla on kaveri, joka on kroonisesti sairas, lisäksi hän on alkoholisoitunut.

Kaveri ei halua myöntää sairautensa aiheuttamia rajoitteita, vaan haluaa harrastaa samoja asioita kuin terveenä.

Tämä kuormittaa kavereita, joistavenää minä olen jäljellä.

Hän ei myöskään myönnä juopottelunsa aiheuttamia ongelmia, vaan panee ne sairautensa piikkiin.

En silti ole häntä täysin hylännyt, olen vain joutunut ottamaan etäisyyttä.

Ohis, mutta jotenkin ihana eikä yllättävää että vain asperger on jäljellä. Tässä näkyy neurologisen epätyypillisyyden vahvuus ❤️ Hyvässä ja pahassa he venyy ja ymmärtää usein pidempään koska empatiakyky on vahva. Samastun tähän. T.adhd

Ymmärrän häntä mm. koska hänellä on samanlaista mielenkiinnonkohteisiin takertumista kuin minulla.

Ja minulle ei tuota mitään häpeän tunteita, että kaveri on juoppo nuori eläkeläinen.

Hieman eri tavalla mennyt elämä ja voisin olla itse samassa tilassa.

Ei kuitenkaan mahda mitään sille, että on pakko rajoittaa, ei jaksa ottaa mukaan kaupunkireissulle varaosaliikkeeseen, koska mies kuitenkin on juovuksissa ja ottaa kaljaeväät mukaan.

Fysioterapiaan en viitsi kuskata, jos kaveri ei kohmelonsa takia itse kykene ajamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Todella kylmältähän sä kuulostat. Toivoisit, että sinulle tehdään samoin, jos sairastut?

En meinannut sairastua, mutta oikeasti en ”ajattele” tuollaisia skenaarioita. Ei tunnu kutsuvalta.

Vaikutat sosiopaatilta. Ystäväsi ei menetä sinussa mitään. Toivottavasti sairastut, se kun ei ole oma valinta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen pyörinyt viime vuodet monenlaisten kuolevien ja surevien seassa, joten en näe tunteitasi mitenkään erityisen poikkeavina ja kylminä. Se on sinun tapasi ja oikeutesi suhtautua asiaan.

Itsekin kyllästyn välillä surevien ja kuolevien ihmisten asenteisiin. Kaikki eivät ole jaloja, kovan kohtalon koulimia sankareita, vaan sääliä kerjääviä märmättäjiä. 

Menetin minulle rakkaat ja tärkeät ihmiset muutaman vuoden sisään, joten hain terapiasta apua  käsitelläkseni kuolemat. Mietin siellä miksi minua ärsyttävät jotkut samassa tilanteessa olevat kohtalotoverit, kunnes aukeni se suomalaisten tyyli puhua sairauksista ja kuolemista. Itketään kymmenenkin vuoden päästä jossakin tv-ohjelmassa, miten ysikymppinen rakas vaari sattui kesken kaiken kupsahtamaan ja omistan tämän tanssin nyt hänelle. Voihan pyhä yksinkertaisuus!

Kuolema on mielenkiintoinen puheenaihe samoin kuin vaikeat sairaudet, Se on todellakin ihan oma porukkansa, jonka kanssa asiaa voi analysoida ja käsitellä kokonaisvaltaisesti ja avarasti. 

Jos pystyt, niin kuulostele ystävästäsi kuinka halukas on käsittelemään sairauttaan ja poismenoaan. Se on asia, johon suosittelen tutustumaan ja mitä avoimemmin te asiaa avaatte, puhutte totta ja pysytte siinä mikä on se oikein tunne sen parempi. Voit aivan hyvin sanoa ystävällesi, että sinua raivostuttaa ja ärsyttää.  Se on myös surutyötäsi, joka yleensä alkaa jo silloin  kun tiedetään että toinen lähtee. Et kuitenkaan pääse pakoon kuolemaa yhtään mihinkään, joten jos sen nyt pystyt kohtaamaan niin kuin sinä sen koet saat elämääsi ihan uutta ulottovuutta. Kunhan vältät sen seuran, jossa nimenomaan märistään ja haetaan sääliä. Niistä et opi mitään,

Oma asenteesi, että kaikkien ilmeisesti pitäisi olla jaloja kohtalon koulimia sankareita, on aika kohtuuton ja kova.

Ei toi kommentoija niin sanonut.

Mielestäni avasi hyvin sitä, että voi olla vaikeita tunteita ystävää kohtaan siinä tapauksessakin, että haluaisi auttaa.

Vierailija kirjoitti:

Esim. kommunikointirajoitteisen kanssa ystävyyden pitäminen on erittäin haasteellista, vaikka tekisikin mieli olla ystävällinen siinä käy niin päin että jos sama henkilö on muiden, normaaliin kommunikointiin kykenevien ystävien kanssa samassa tilanteessa, joko keskityt niihin kommunikointiin kykeneviin tai sitten keskityt kommunikointirajoitteiseen. Siitä tilanteesta tulee erittäin töksähtelevää kun pitäisi keskustella ensin normaalisti ja sitten yhtäkkiä hidastetaankin se niinkuin hidastusfilmiksi, ja taas yritetään jatkaa normaalisti ja taas..... Joku siitä porukasta joka tapauksessa kyllästyy, se on todella kärsivällisyyttä vaativa homma jos itse tottunut keskustelemaan normaalitahdilla ja sitten toisella kommunikointi sujuu mielettömän hitaasti niin.....  no, nämä on valintoja.

Stephen Hawkingista kertova elokuva antaa ihan hyvää mielikuvaa näistä asioista, vaikka henkilö olisi muutoin mukava, voi ne muut rajoitteet aiheuttaa todella paljon vahinkoa. Se on vain molempien kyettävä ymmärtämään, ei voi rajoitteiden kanssa toimiva alkaa jarruttelemaan muiden elämää, samoin muiden pitää ymmärtää että se rajoitteellinenkin yrittää edistää asioitaan sen minkä kykenee.

Nämäkin on vielä varsin ilmeisiä isoja eroja, ihmiset kyllä alkaa hyljeksimään toisiaan paljon pienemmistäkin asioista, kannattaa vain yrittää olla armollinen itselleen mutta myös armollinen muille.

Luulisi olevan selvää, että jos jollakin on rajoitteita, hänen kanssaan oleminen toteutetaan näiden rajoitteiden ehdoilla. Sinä puhut kommunikaatiorajoitteista todella vahvasti niin, ettet kykene ollenkaan näkemään ihmistä niiden takana. Ihminen pelkistyy sinulle vammaisuudekseen.

Jos on motivoitunut olemaan toiselle kunnioittava, eli siis jos on oikeasti ystävä eikä säälistä ja hyväntekeväisyyden velvoitteesta "tee mieli olla ystävällinen", jos ylipäätään näkee toisen vammasta huolimatta täysin tasaveroisena ihmisenä, silloin ei järjestetä kommunikaatiorajoitteisen kanssa ryhmätilanteita joissa valtaosa läsnäolijoista on tottumattomia hänen viestintätapaansa ja haluttomia edes olemaan tilanteessa niinkuin kuvaat. Heitä tavataan niissä olosuhteissa, jotka heille sopivat. Ehkä kahden kesken tai pienissä ryhmissä. Ehkä keskitytään yhdessä tekemiseen tai -oloon vähemmällä puheella. Tämän ihmisen rajoitteiden puitteisiin mahtuu kuitenkin kokonainen elämä ja jos sieltä ei löydy mitään sellaista jossa voisit olla mukana niin ehkä ongelma ei ole rajoitteet itsessään vaan niiden olemassaolo ylipäätään.

Vierailija kirjoitti:

Ei aloittaja kuulosta psykopaatilta, koska on aloittanut keskustelun jossa miettii tätä eli tuntee syyllisyyttä. Psykopaatti joko a) heittäisi ystävän suoraan menemään mitenkään ihmettelemättä tai b) päättelisi, että kulissia on edelleen järkevää ylläpitää jostain syystä (esim.jos jättää nyt hyödyttömäksi käyneen ystävän, niin se satuttaa omaa julkista kuvaa, mistä taas seuraa niin paljon harmia esim. materiaalisen menetyksen muodossa että helpompaa vaan jatkaa esitystä). Mitään enempiä pohdintoja aihe ei tunteettomalle aiheuta. Ihmiset ei taas oikein ymmärrä, mikä psykopaatti on.

Psykopaatit tuntevat kyllä katumusta loukattuaan toisia.

Kuvottavia ihmisiä: "En ajatellut sairastua."

Joo, sairaudethan tosiaan kysyy luvan. Hienoa ajattelua noitavainojen vuosisadoilta.

Tuollaisille tekisi hyvää kopaus päähän neljän kilon lekalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei aloittaja kuulosta psykopaatilta, koska on aloittanut keskustelun jossa miettii tätä eli tuntee syyllisyyttä. Psykopaatti joko a) heittäisi ystävän suoraan menemään mitenkään ihmettelemättä tai b) päättelisi, että kulissia on edelleen järkevää ylläpitää jostain syystä (esim.jos jättää nyt hyödyttömäksi käyneen ystävän, niin se satuttaa omaa julkista kuvaa, mistä taas seuraa niin paljon harmia esim. materiaalisen menetyksen muodossa että helpompaa vaan jatkaa esitystä). Mitään enempiä pohdintoja aihe ei tunteettomalle aiheuta. Ihmiset ei taas oikein ymmärrä, mikä psykopaatti on.

Psykopaatit tuntevat kyllä katumusta loukattuaan toisia.

Eivät kyllä tunne, hyvin harvat psykopaatit pystyvät tuntemaan hyvin vähän jonkinlaista katumusta. Jos katumus on tuttu tunne, on kysymys jostakin muusta häiriöstä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei aloittaja kuulosta psykopaatilta, koska on aloittanut keskustelun jossa miettii tätä eli tuntee syyllisyyttä. Psykopaatti joko a) heittäisi ystävän suoraan menemään mitenkään ihmettelemättä tai b) päättelisi, että kulissia on edelleen järkevää ylläpitää jostain syystä (esim.jos jättää nyt hyödyttömäksi käyneen ystävän, niin se satuttaa omaa julkista kuvaa, mistä taas seuraa niin paljon harmia esim. materiaalisen menetyksen muodossa että helpompaa vaan jatkaa esitystä). Mitään enempiä pohdintoja aihe ei tunteettomalle aiheuta. Ihmiset ei taas oikein ymmärrä, mikä psykopaatti on.

Psykopaatit tuntevat kyllä katumusta loukattuaan toisia.

Eivät tunne. Ei häpeää, ei katumusta.

Meidän perheessä vanhemmilla alkoi kasvamaan huoli kun jouduin työttömäksi, ja se jotenkin tuntui siltä että se rasitti heitä.

Itse sanoin vaan että tietyssä mielessä huonosti meneekin, mutta katto on kuitenkin pään päällä eikä tässä hengenhätää ole, eikä sen kummempaa jatkuvaa auttamistakaan tarvitse, en ole veloissa tai missään stereotyyppisissä ongelmissa, joutuu vain melko niukasti elämään eikä muuta. Tunnelma keveni melko nopeasti heilläkin, ja sanoinkin vaan että keskittykää mieluummin siihen että saavat vanhuuspäivänsä mukavalle mallille, itse pärjään kyllä vaikka heikossa asemassa vähän onkin.

Luulen, että ovat kuitenkin varautuneet tarvittaessa auttamaankin jos tulee joku hätätilanne mutta jos nyt ei jotain yhtäkkistä katastrofia tule jostain niin tuskinpa tarvitsee.

Itse uskon niin että ystävyyssuhteetkin kestää, jos kaikki osapuolet tietää sekä ylä- että alamäistä jotain, se ei ole kovin helppoa jos muut luulee huonoksi tai kelvottomaksi ihmiseksi, jos itse ovat kuitenkin sattuneet olemaan onnekkaampia ja saanut elämältä vain niitä parempia puolia. Armo kannattaa aina muistaa, elämä ei aina mene niinkuin suunnitelee ja toivoo, vaan on voitava sitten muuttaa myös suunnitelmiaan muuttuneisiin tilanteisiin. Ajankäyttöäänkin voi miettiä, että liikeneekö aikaa ystäville vai ei.

Ja onhan se niinkin, että ei ihminen kaikkia muita elämäänsä tarvitse, pitää vain olla rehellinen itselleen ja tunnustaa se jos jonkun henkilön läsnäolo ei ole enää mieluisaa, mutta varmaan voi asiat hoitaa myös olematta epäkohtelias.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esim. kommunikointirajoitteisen kanssa ystävyyden pitäminen on erittäin haasteellista, vaikka tekisikin mieli olla ystävällinen siinä käy niin päin että jos sama henkilö on muiden, normaaliin kommunikointiin kykenevien ystävien kanssa samassa tilanteessa, joko keskityt niihin kommunikointiin kykeneviin tai sitten keskityt kommunikointirajoitteiseen. Siitä tilanteesta tulee erittäin töksähtelevää kun pitäisi keskustella ensin normaalisti ja sitten yhtäkkiä hidastetaankin se niinkuin hidastusfilmiksi, ja taas yritetään jatkaa normaalisti ja taas..... Joku siitä porukasta joka tapauksessa kyllästyy, se on todella kärsivällisyyttä vaativa homma jos itse tottunut keskustelemaan normaalitahdilla ja sitten toisella kommunikointi sujuu mielettömän hitaasti niin.....  no, nämä on valintoja.

Stephen Hawkingista kertova elokuva antaa ihan hyvää mielikuvaa näistä asioista, vaikka henkilö olisi muutoin mukava, voi ne muut rajoitteet aiheuttaa todella paljon vahinkoa. Se on vain molempien kyettävä ymmärtämään, ei voi rajoitteiden kanssa toimiva alkaa jarruttelemaan muiden elämää, samoin muiden pitää ymmärtää että se rajoitteellinenkin yrittää edistää asioitaan sen minkä kykenee.

Nämäkin on vielä varsin ilmeisiä isoja eroja, ihmiset kyllä alkaa hyljeksimään toisiaan paljon pienemmistäkin asioista, kannattaa vain yrittää olla armollinen itselleen mutta myös armollinen muille.

Luulisi olevan selvää, että jos jollakin on rajoitteita, hänen kanssaan oleminen toteutetaan näiden rajoitteiden ehdoilla. Sinä puhut kommunikaatiorajoitteista todella vahvasti niin, ettet kykene ollenkaan näkemään ihmistä niiden takana. Ihminen pelkistyy sinulle vammaisuudekseen.

Jos on motivoitunut olemaan toiselle kunnioittava, eli siis jos on oikeasti ystävä eikä säälistä ja hyväntekeväisyyden velvoitteesta "tee mieli olla ystävällinen", jos ylipäätään näkee toisen vammasta huolimatta täysin tasaveroisena ihmisenä, silloin ei järjestetä kommunikaatiorajoitteisen kanssa ryhmätilanteita joissa valtaosa läsnäolijoista on tottumattomia hänen viestintätapaansa ja haluttomia edes olemaan tilanteessa niinkuin kuvaat. Heitä tavataan niissä olosuhteissa, jotka heille sopivat. Ehkä kahden kesken tai pienissä ryhmissä. Ehkä keskitytään yhdessä tekemiseen tai -oloon vähemmällä puheella. Tämän ihmisen rajoitteiden puitteisiin mahtuu kuitenkin kokonainen elämä ja jos sieltä ei löydy mitään sellaista jossa voisit olla mukana niin ehkä ongelma ei ole rajoitteet itsessään vaan niiden olemassaolo ylipäätään.

Niin voithan sinä moralisoida puheitani, mutta totesinpa vain että jos em. ristiriita ei ole hallinnassa, siinä käy helposti niin että joudut lopulta valitsemaan joko ne "normaalit" ystäväsi tai sitten sen yhden rajoittuneemman ystävän. Tuota elokuvaa voisi suositella katsottavaksi kyllä se ajatuksia herättää, samoin jokaisen pitää itse tehdä omat valintansa kuka on itselle oikeasti tärkeä henkilö ja onko lupaa olla itse itselleen tärkeä henkilö.

Me joudumme kaikki tekemään valintoja asioissa, itse en sano sitä mikä se oikea valinta kenellekin näissä asioissa on, mutta itselleen kannattaisi olla kuitenkin rehellinen, samoin omallakin elämällä on jokin arvo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei aloittaja kuulosta psykopaatilta, koska on aloittanut keskustelun jossa miettii tätä eli tuntee syyllisyyttä. Psykopaatti joko a) heittäisi ystävän suoraan menemään mitenkään ihmettelemättä tai b) päättelisi, että kulissia on edelleen järkevää ylläpitää jostain syystä (esim.jos jättää nyt hyödyttömäksi käyneen ystävän, niin se satuttaa omaa julkista kuvaa, mistä taas seuraa niin paljon harmia esim. materiaalisen menetyksen muodossa että helpompaa vaan jatkaa esitystä). Mitään enempiä pohdintoja aihe ei tunteettomalle aiheuta. Ihmiset ei taas oikein ymmärrä, mikä psykopaatti on.

Psykopaatit tuntevat kyllä katumusta loukattuaan toisia.

Eivät kyllä tunne, hyvin harvat psykopaatit pystyvät tuntemaan hyvin vähän jonkinlaista katumusta. Jos katumus on tuttu tunne, on kysymys jostakin muusta häiriöstä.

Psykopatia ei ole itsessään häiriö tai diagnoosi vaan epämääräinen joukko ominaisuuksia jotka voivat liittyä muihin diagnosoitavissa oleviin persoonallisuushäiriöihin. Tällaisena psykopatia on väistämättä spektri, mutta luonnostaankin persoonallisuushäiriöt ovat. On myös kyseenalaista, onko kyvyttömyys tuntea katumusta ylipäätään taustalla psykopaattisissa piirteissä.

https://www.pnas.org/content/pnas/113/50/14438.full.pdf

En ymmärrä AP:n haukkumista. Minäkin katkaisin välit ystävään, joka on sairastanut masennusta teinistä saakka, kun 10 vuoden kohdalla en enää jaksanut hoitaa omaa työ- ja perhe-elämää sitä ankeutusta kuunnellen. Vaikka kuinka yritin jutustella vaikkapa naapurin koiranpennusta tai puistosta, jossa kävin valokuvaamassa syksyn lehtiä, oli vastaukset luokkaa ”se koira on ihan ruma ja ton rotuset on sairaita” ja ”ei susta mitään valokuvaajaa tuu, ei se kannata”. Häneltä itseltn asioita kysyttäessa vastasi että emmä oo tänään tehny mitään ja kaikki on paskaa. Ihmisten ulkonäön haukkuminen oli tämän ainoa viihdyke, itse en sellaista jaksa. Monesti sanottu, ei auta.

Pitkään kaikki arvosteli valintaani jättää sairas ihminen yksin, mutta oikeasti vasta välirikon jälkeen palasin iloiseksi itsekseni ja sujuu taas äitiys ja työ kunnon energialla. Joskus on pakko.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet, valitettavasti, kertomasi osalta normaali ja epänormaali ainoastaan sen osalta että sanot asian suoraan etkä koe tarvetta kaunistella, peitellä tai oikeuttaa.

Tämä ketju on täynnä tuomitsijoita, mutta se on puhdasta tekopyhyyttä kaikilta niiltä jotka eivät oikeasti ole olleet tuossa tilanteessa jommalla kummalla puolella. Eli varmasti melkein kaikilta. Mä olen sairastanut vakavan sairauden ja siinä kyllä sai nähdä, että äärimmäisen harva sellainen joka itse on aina saanut olla terve pystyy kohtaamaan asiaa millään tavalla. Erityisesti tuo kohta pieniin piireihin putoamisesta on niin todellinen asenne lähes kaikilla, että siksi kai täällä juuri tuomitaan kun ihmisistä tuntuu pahalta katsoa peiliin.

Ne jotka on sairastaneet itse on korvaamattomia. Vaikeudet jalostaa ja todellista nöyryyttä on vaikeaa oppia ilman syvää nöyryytystä.

Olen itsekin sairastanut ja miettinyt näitä asioita monelta kantilta. Yleensä ajatellaan, että ihminen saa valita ystävänsä omien kriteereidensä perusteella - esimerkiksi, haluan äitikavereita tai käyn mielellään ystävän kanssa urheilemassa. Jos ystävä sairastuu, niin voi esimerkiksi olla kykenemätön olemaan vanhempi tai urheilemaan. Elämä saattaa muuttua todella paljon ja olla vaikea pitää siitä omasta persoonallisuudesta kiinni. Ehkä kylläkään kyse ei todella ole ystävyydestä vaan tuttavuudesta tai korkeintaan silloin, jos se perustuu vain tietyille aktiviteeteille tai elämäntilanteille... Mutta on aika erikoista, että ystävän saa valita pitää tietyin perustein, jotka voi olla hyvinkin ulkoisia, mutta ei saa valita jättää, jos ulkoiset puitteet muuttuvatkin paljon sairauden takia. Kyllä erilleen kasvamista monesti tapahtuu sairastumisen takia.

Mä ainakaan en ole sanonut, etteikö ystäviään saisi jättää ihan millä perusteella haluaa, jos sellaiseen olet vastaamassa. Kritisoin puhtaasti sitä että ihmiset esittävät muuta. Olen toki pettynyt, että ihmiset yleisesti ottaen ovat mitä ovat, mutta ei se kohdistu kehenkään yksilöön eikä tarkoita, etteikö ihmisille musta kuuluisi vapaus olla vaikka sitten umpipahoja jos sitä ovat ollakseen. Enkä tarkoita tällä nyt sitäkään että pitäisin sairaan ystävän hylännyttä umpipahana. 

Mutta ihmisillehän EI kuulu oikeutta olla umpipahoja. Tämähän on ihan selvä asia. Me OLEMME usein inhottavia ja epätäydellisiä ja kakkipäisiä, mutta juuri siksi yhteiskunnassa on moraaliset ja lailliset säännöt, joilla meidän pahuttaamme pidetään kurissa. Ja meidän moraalinen ja laillinen velvollisuutemme on yrittää itsekin pitää itseämme kurissa. Tämä ulottuu koko ihmiselämää ystävyydestä ja kaupan hyllyillä tietä antamisesta varastamiseen, petoksiin, huijaamiseen tapp amiseen murh aamiseen ja rais kaamiseen. Ihmisellä EI ole okeutta olla just niin paha kuin huvittaa.