Lue keskustelun säännöt.
Mies ihastunut työkaveriinsa, miten palauttaa oma mielenrauhani?
05.11.2019 |
Niin. Tunnen mieheni vuosien yhdessäolon jälkeen niin hyvin, että huomasin tämän ihastumisen hyvin helposti. Siinä on hiuksenhieno ero, miten mies puhuu kotona juuri tästä työkaverista verrattuna muihin, ja minä jopa varovasti yhdessä sopivassa välissä hieman huumorilla sanoin että tämä nainen kuulostaa aika hyvältä tyypiltä, mahtaako olla nättikin. Miehen kasvoilla välähtänyt hymy sinetöi asian minun mielessäni, kyllä jotain ihastusta aivan varmasti on ilmassa.
Tiedän että tällaisia tilanteita ei voi elämässä välttää. Olen itsekin pitänyt erinäisiä miehiä kiinnostavina tyyppeinä tässä vuosien varrella, mutta oman pääni sisällön tiedän sentään itse, ja tiedän ettei kukaan koskaan ole ollut minkäänlainen uhka parisuhteelleni / omalle miehelleni. Mutta vaikka tiedän nuo asiat, on minulla silti todella epämukava olo miehen takia. Tiedän tästä työkaverista sen verran, että hän on minua nuorempi, hyvin kaunis, menestynyt ja varmasti hyvin älykäs. Itse en pärjäisi vertailussa ainakaan ulkonäön tai urakehityksen puolesta. Eli jos hän on vielä mukavakin, en voi edes ihmetellä jos mies on ihastunut.
En haluaisi puhua asiasta, sillä pelkään ettei siitä enää ole paluuta jos sanoo ääneen toiselle, että epäilen sinun ihastuneen johonkuhun toiseen. En usko tilanteen olevan niin vakava, että tuohon kannattaa lähteä. Siitä kuitenkin syntyisi vähintään pientä kitkaa ja pahastumista.
En usko että mieheni koskaan pettäisi, enkä usko että nyt oltaisiin muutenkaan vielä lähellä mitään sellaista tilannetta. Kuitenkin itsetuntoni on ottanut osumaa, vaikkei mitään oikeasti ole edes tapahtunut. Yleensä tällaisista epämukavista tilanteista selviää ottamalla lungisti ja antamalla ajan kulua, mutta nyt minua ahdistaa sen verran paljon, että kaipaisin neuvoja miten sen oman mielenrauhan saa palautettua?
Kommentit (136)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yhteinen elämä ja lapset ovat asia, jonka puolesta oman ylpeyden voi ja se kannattaa lakaista välillä sivuun ja tehdä asioita jotka vahvistavat omaa suhdetta.
Voi tehdä asioita, jotka saavat voimaan itse paremmin. Jos omat liikakilot ahdistavat, niille voi tehdä paljonkin. Voi olla omaa kumppania kohtaan entistäkin rakastavampi ja huomioida hänet. Voi koettaa järjestää yhteistä aikaa ja sellaista tekemistä, joka vahvistaa liittoa.
On todella normaalia ihastua muihin myös hyvässä liitossa. Silloin toinen voi omalla käytöksellään joko ajaa kumppania toisen syliin (kiukutella, vaatia, syytellä, mököttää, ajaa selkä seinää vasten) tai hyväksyä asia luonnollisena ja yrittää vahvistaa omaa liittoa niin että toinenkin näkee miten paljon hän menettäisi jos antaisi tunteiden viedä.
Kait sillä ihastujallakin on joku vastuu, hänhän siinä on ihastunut eikä puoliso.
Joo, vastuu ja vastuu... minkäs sille mahtaa jos ihastuu. Se ei ole tahdonalainen reaktio. Tietysti jokaisella on vastuu omaa perhettä kohtaan. Mutta reaalipoliitikko tajuaa, että toimitaan tilanteen vaatimalla tavalla. Ketä se viime kädessä auttaa jos heti pienimmänkin vastoinkäymisen tullen aletaan eroamaan tai ajamaan puolisoa eroon? Eikö pitkä liitto, jossa on lapsia, ole asia, jonka puolesta kannattaa taistella, vaikka olosuhteet olisivat haastavat? Taistelu ei tarkoita välttämättä aggressiivisia keinoja vaan voi olla myös palvelun parantamista kotona niin ettei toinen haluakaan enää katsella muualle.
Jostain kirjasta jäi mieleeni kohtaus, jossa kaksi ranskatarta keskusteli toisen miehestä, jolla oli rakastajatar. Kokeneempi neuvoi varaamaan kampaajan ja kosmetologin ja järjestämään upeat kutsut, jotta mies tajuaa mikä aarre hänellä on kotona.
Ei välttämättä tyhmin mahdollinen tapa toimia, jos viihtyy muuten liitossaan.Ketä se auttaa, että toinen nöyristelee ja yrittää käytännössä lahjoa toisen pysymään luonaan. Entä kun tulet niin vanhaksi ettei kilojen karistelu ja kampaajat auta? Pitkä liitto vaatii halua ja tahtoa. Jos niitä ei löydy, ei siinä kepulikonstitkaan auta kuin hetkeksi. Siksi suoran toiminnan naisena laittaisin miehen valintatilanteeseen ja mies kyllä tietää ilman mitään hämäyksiä mitä menettäisi. Jos lähtisi, olisi minulla ainakin mahdollisuus löytää aito rakkaus.
Pitkä liitto vaatii halua ja tahtoa. Molemmilta. Jos itse ihastuisin työkaveriini, olisi kamalaa jos mieheni vaihtaisi lukot saman tien. Elämä on niin pitkä ja monia tilanteita tulee eteen, eikä minulle avioliitto ole asia josta luopuisin noin vain ensimmäisen hankaluuden myötä. Aina emme toimi järkevästi ja joskus toimimme tosi typerästi emmekä itsekään tiedosta syitä. Siksi puolin ja toisin pitää mielestäni löytyä sen verran pitkämielisyyttä ja pelisilmää, ettei anna tilanteen ajautua katastrofiin. Itse ainakin uskon että jos toisella on ihastumisvaihe meneillään, ollaan tilanteessa jossa vaaka voi kallistua kumpaan suuntaan tahansa, ja nimenomaan sen ei-ihastuneen osapuolen kannattaa silloin välttää kaikkea sitä millä toinen keikauttaa vaa’an sille ei-toivotulle puolelle. Syyttely, tivaaminen, jäkätys, kiristäminen ja riitely eivät ainakaan tee sitä ihastusta vähemmän houkuttelevaksi suhteessa omaan kumppaniin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yhteinen elämä ja lapset ovat asia, jonka puolesta oman ylpeyden voi ja se kannattaa lakaista välillä sivuun ja tehdä asioita jotka vahvistavat omaa suhdetta.
Voi tehdä asioita, jotka saavat voimaan itse paremmin. Jos omat liikakilot ahdistavat, niille voi tehdä paljonkin. Voi olla omaa kumppania kohtaan entistäkin rakastavampi ja huomioida hänet. Voi koettaa järjestää yhteistä aikaa ja sellaista tekemistä, joka vahvistaa liittoa.
On todella normaalia ihastua muihin myös hyvässä liitossa. Silloin toinen voi omalla käytöksellään joko ajaa kumppania toisen syliin (kiukutella, vaatia, syytellä, mököttää, ajaa selkä seinää vasten) tai hyväksyä asia luonnollisena ja yrittää vahvistaa omaa liittoa niin että toinenkin näkee miten paljon hän menettäisi jos antaisi tunteiden viedä.
Kait sillä ihastujallakin on joku vastuu, hänhän siinä on ihastunut eikä puoliso.
Joo, vastuu ja vastuu... minkäs sille mahtaa jos ihastuu. Se ei ole tahdonalainen reaktio. Tietysti jokaisella on vastuu omaa perhettä kohtaan. Mutta reaalipoliitikko tajuaa, että toimitaan tilanteen vaatimalla tavalla. Ketä se viime kädessä auttaa jos heti pienimmänkin vastoinkäymisen tullen aletaan eroamaan tai ajamaan puolisoa eroon? Eikö pitkä liitto, jossa on lapsia, ole asia, jonka puolesta kannattaa taistella, vaikka olosuhteet olisivat haastavat? Taistelu ei tarkoita välttämättä aggressiivisia keinoja vaan voi olla myös palvelun parantamista kotona niin ettei toinen haluakaan enää katsella muualle.
Jostain kirjasta jäi mieleeni kohtaus, jossa kaksi ranskatarta keskusteli toisen miehestä, jolla oli rakastajatar. Kokeneempi neuvoi varaamaan kampaajan ja kosmetologin ja järjestämään upeat kutsut, jotta mies tajuaa mikä aarre hänellä on kotona.
Ei välttämättä tyhmin mahdollinen tapa toimia, jos viihtyy muuten liitossaan.Ketä se auttaa, että toinen nöyristelee ja yrittää käytännössä lahjoa toisen pysymään luonaan. Entä kun tulet niin vanhaksi ettei kilojen karistelu ja kampaajat auta? Pitkä liitto vaatii halua ja tahtoa. Jos niitä ei löydy, ei siinä kepulikonstitkaan auta kuin hetkeksi. Siksi suoran toiminnan naisena laittaisin miehen valintatilanteeseen ja mies kyllä tietää ilman mitään hämäyksiä mitä menettäisi. Jos lähtisi, olisi minulla ainakin mahdollisuus löytää aito rakkaus.
Pitkä liitto vaatii halua ja tahtoa. Molemmilta. Jos itse ihastuisin työkaveriini, olisi kamalaa jos mieheni vaihtaisi lukot saman tien. Elämä on niin pitkä ja monia tilanteita tulee eteen, eikä minulle avioliitto ole asia josta luopuisin noin vain ensimmäisen hankaluuden myötä. Aina emme toimi järkevästi ja joskus toimimme tosi typerästi emmekä itsekään tiedosta syitä. Siksi puolin ja toisin pitää mielestäni löytyä sen verran pitkämielisyyttä ja pelisilmää, ettei anna tilanteen ajautua katastrofiin. Itse ainakin uskon että jos toisella on ihastumisvaihe meneillään, ollaan tilanteessa jossa vaaka voi kallistua kumpaan suuntaan tahansa, ja nimenomaan sen ei-ihastuneen osapuolen kannattaa silloin välttää kaikkea sitä millä toinen keikauttaa vaa’an sille ei-toivotulle puolelle. Syyttely, tivaaminen, jäkätys, kiristäminen ja riitely eivät ainakaan tee sitä ihastusta vähemmän houkuttelevaksi suhteessa omaan kumppaniin.
Edelleenkin yrittäisit saada punnukset kallistumaan puoleesi lahjomalla ja nöyryyttämällä itseäsi. Minä en tällaiseen taivu, vaan pyrin ratkaisemaan ongelmat saman tien. Jos se tarkoittaa eroa, silloin on tarkoitettu niin.
Mä tekisin ap:n tilanteessa niin että alkaisin puhumaan omista työkavereistani ja muistaisin mainita useammin kuin kerran miten mahtava tyyppi se eräs Markus on, on aina niin ystävällinen ja auttamassa jne.
Vierailija kirjoitti:
Jos lähtisi, olisi minulla ainakin mahdollisuus löytää aito rakkaus.
Justiinsa joo, mitä Hollywood-romanssidiipadaapaa. Ihan niinkuin tuo uusi ja tällä kertaa se "aito" rakkaus ei olisi vaarassa hävitä tai kuolla kuten sille aiemmallekin kävi. Sen rakkauden ylläpitäminen vaatii jatkuvaa työtä ja ihastuminen toiseen taas kertoo siitä että jotain jossain pitäisi muuttaa. Jos taasen halua ei enää ole yrittää niin sitten voi ihan yhtä hyvin erotakin mutta sitä "aitoa" rakkautta ei ole olemassakaan kuin kirjojen ja elokuvien luomissa fantasioissa joissa se kestää ikuisesti ilman vaivannäköä. Vai montako niistä tarinoista kertoo 20v sen ensi-huuman jälkeisestä elämästä, vai loppuuko ne aina kenties siihen happily ever after -tilanteeseen?
Moni mies käyttää ihastusta tekosyynä paeta oman suhteen ongelmia ottamatta vastuuta tilanteen korjaamisesta tai sen kunniallisesta lopettamisesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yhteinen elämä ja lapset ovat asia, jonka puolesta oman ylpeyden voi ja se kannattaa lakaista välillä sivuun ja tehdä asioita jotka vahvistavat omaa suhdetta.
Voi tehdä asioita, jotka saavat voimaan itse paremmin. Jos omat liikakilot ahdistavat, niille voi tehdä paljonkin. Voi olla omaa kumppania kohtaan entistäkin rakastavampi ja huomioida hänet. Voi koettaa järjestää yhteistä aikaa ja sellaista tekemistä, joka vahvistaa liittoa.
On todella normaalia ihastua muihin myös hyvässä liitossa. Silloin toinen voi omalla käytöksellään joko ajaa kumppania toisen syliin (kiukutella, vaatia, syytellä, mököttää, ajaa selkä seinää vasten) tai hyväksyä asia luonnollisena ja yrittää vahvistaa omaa liittoa niin että toinenkin näkee miten paljon hän menettäisi jos antaisi tunteiden viedä.
Kait sillä ihastujallakin on joku vastuu, hänhän siinä on ihastunut eikä puoliso.
Joo, vastuu ja vastuu... minkäs sille mahtaa jos ihastuu. Se ei ole tahdonalainen reaktio. Tietysti jokaisella on vastuu omaa perhettä kohtaan. Mutta reaalipoliitikko tajuaa, että toimitaan tilanteen vaatimalla tavalla. Ketä se viime kädessä auttaa jos heti pienimmänkin vastoinkäymisen tullen aletaan eroamaan tai ajamaan puolisoa eroon? Eikö pitkä liitto, jossa on lapsia, ole asia, jonka puolesta kannattaa taistella, vaikka olosuhteet olisivat haastavat? Taistelu ei tarkoita välttämättä aggressiivisia keinoja vaan voi olla myös palvelun parantamista kotona niin ettei toinen haluakaan enää katsella muualle.
Jostain kirjasta jäi mieleeni kohtaus, jossa kaksi ranskatarta keskusteli toisen miehestä, jolla oli rakastajatar. Kokeneempi neuvoi varaamaan kampaajan ja kosmetologin ja järjestämään upeat kutsut, jotta mies tajuaa mikä aarre hänellä on kotona.
Ei välttämättä tyhmin mahdollinen tapa toimia, jos viihtyy muuten liitossaan.Ketä se auttaa, että toinen nöyristelee ja yrittää käytännössä lahjoa toisen pysymään luonaan. Entä kun tulet niin vanhaksi ettei kilojen karistelu ja kampaajat auta? Pitkä liitto vaatii halua ja tahtoa. Jos niitä ei löydy, ei siinä kepulikonstitkaan auta kuin hetkeksi. Siksi suoran toiminnan naisena laittaisin miehen valintatilanteeseen ja mies kyllä tietää ilman mitään hämäyksiä mitä menettäisi. Jos lähtisi, olisi minulla ainakin mahdollisuus löytää aito rakkaus.
Pitkä liitto vaatii halua ja tahtoa. Molemmilta. Jos itse ihastuisin työkaveriini, olisi kamalaa jos mieheni vaihtaisi lukot saman tien. Elämä on niin pitkä ja monia tilanteita tulee eteen, eikä minulle avioliitto ole asia josta luopuisin noin vain ensimmäisen hankaluuden myötä. Aina emme toimi järkevästi ja joskus toimimme tosi typerästi emmekä itsekään tiedosta syitä. Siksi puolin ja toisin pitää mielestäni löytyä sen verran pitkämielisyyttä ja pelisilmää, ettei anna tilanteen ajautua katastrofiin. Itse ainakin uskon että jos toisella on ihastumisvaihe meneillään, ollaan tilanteessa jossa vaaka voi kallistua kumpaan suuntaan tahansa, ja nimenomaan sen ei-ihastuneen osapuolen kannattaa silloin välttää kaikkea sitä millä toinen keikauttaa vaa’an sille ei-toivotulle puolelle. Syyttely, tivaaminen, jäkätys, kiristäminen ja riitely eivät ainakaan tee sitä ihastusta vähemmän houkuttelevaksi suhteessa omaan kumppaniin.
Edelleenkin yrittäisit saada punnukset kallistumaan puoleesi lahjomalla ja nöyryyttämällä itseäsi. Minä en tällaiseen taivu, vaan pyrin ratkaisemaan ongelmat saman tien. Jos se tarkoittaa eroa, silloin on tarkoitettu niin.
Tuon asenteen kyllä näkee erotilastoista. Itse en ole samalla tavalla fatalisti vaan ajattelen, että omilla teoillani voin joko parantaa liittoa tai ajaa kumppanin kauemmas itsestäni. Olemme olleet naimisissa pian 19 vuotta joten saatan olla kanssasi eri ikäpolvea ja suhtaudun ehkä siksi asioihin vähemmän mustavalkoisesti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos lähtisi, olisi minulla ainakin mahdollisuus löytää aito rakkaus.
Justiinsa joo, mitä Hollywood-romanssidiipadaapaa. Ihan niinkuin tuo uusi ja tällä kertaa se "aito" rakkaus ei olisi vaarassa hävitä tai kuolla kuten sille aiemmallekin kävi. Sen rakkauden ylläpitäminen vaatii jatkuvaa työtä ja ihastuminen toiseen taas kertoo siitä että jotain jossain pitäisi muuttaa. Jos taasen halua ei enää ole yrittää niin sitten voi ihan yhtä hyvin erotakin mutta sitä "aitoa" rakkautta ei ole olemassakaan kuin kirjojen ja elokuvien luomissa fantasioissa joissa se kestää ikuisesti ilman vaivannäköä. Vai montako niistä tarinoista kertoo 20v sen ensi-huuman jälkeisestä elämästä, vai loppuuko ne aina kenties siihen happily ever after -tilanteeseen?
Eihän sellainen mitään aitoa rakkautta ole, jossa jompikumpi katselee vieraisiin pöytiin, mahdollisesti vieraileekin niissä. Täytyy vain toivoa että löytyy uusi pöytä, joka kestää loppuun saakka.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yhteinen elämä ja lapset ovat asia, jonka puolesta oman ylpeyden voi ja se kannattaa lakaista välillä sivuun ja tehdä asioita jotka vahvistavat omaa suhdetta.
Voi tehdä asioita, jotka saavat voimaan itse paremmin. Jos omat liikakilot ahdistavat, niille voi tehdä paljonkin. Voi olla omaa kumppania kohtaan entistäkin rakastavampi ja huomioida hänet. Voi koettaa järjestää yhteistä aikaa ja sellaista tekemistä, joka vahvistaa liittoa.
On todella normaalia ihastua muihin myös hyvässä liitossa. Silloin toinen voi omalla käytöksellään joko ajaa kumppania toisen syliin (kiukutella, vaatia, syytellä, mököttää, ajaa selkä seinää vasten) tai hyväksyä asia luonnollisena ja yrittää vahvistaa omaa liittoa niin että toinenkin näkee miten paljon hän menettäisi jos antaisi tunteiden viedä.
Kait sillä ihastujallakin on joku vastuu, hänhän siinä on ihastunut eikä puoliso.
Joo, vastuu ja vastuu... minkäs sille mahtaa jos ihastuu. Se ei ole tahdonalainen reaktio. Tietysti jokaisella on vastuu omaa perhettä kohtaan. Mutta reaalipoliitikko tajuaa, että toimitaan tilanteen vaatimalla tavalla. Ketä se viime kädessä auttaa jos heti pienimmänkin vastoinkäymisen tullen aletaan eroamaan tai ajamaan puolisoa eroon? Eikö pitkä liitto, jossa on lapsia, ole asia, jonka puolesta kannattaa taistella, vaikka olosuhteet olisivat haastavat? Taistelu ei tarkoita välttämättä aggressiivisia keinoja vaan voi olla myös palvelun parantamista kotona niin ettei toinen haluakaan enää katsella muualle.
Jostain kirjasta jäi mieleeni kohtaus, jossa kaksi ranskatarta keskusteli toisen miehestä, jolla oli rakastajatar. Kokeneempi neuvoi varaamaan kampaajan ja kosmetologin ja järjestämään upeat kutsut, jotta mies tajuaa mikä aarre hänellä on kotona.
Ei välttämättä tyhmin mahdollinen tapa toimia, jos viihtyy muuten liitossaan.Ketä se auttaa, että toinen nöyristelee ja yrittää käytännössä lahjoa toisen pysymään luonaan. Entä kun tulet niin vanhaksi ettei kilojen karistelu ja kampaajat auta? Pitkä liitto vaatii halua ja tahtoa. Jos niitä ei löydy, ei siinä kepulikonstitkaan auta kuin hetkeksi. Siksi suoran toiminnan naisena laittaisin miehen valintatilanteeseen ja mies kyllä tietää ilman mitään hämäyksiä mitä menettäisi. Jos lähtisi, olisi minulla ainakin mahdollisuus löytää aito rakkaus.
Pitkä liitto vaatii halua ja tahtoa. Molemmilta. Jos itse ihastuisin työkaveriini, olisi kamalaa jos mieheni vaihtaisi lukot saman tien. Elämä on niin pitkä ja monia tilanteita tulee eteen, eikä minulle avioliitto ole asia josta luopuisin noin vain ensimmäisen hankaluuden myötä. Aina emme toimi järkevästi ja joskus toimimme tosi typerästi emmekä itsekään tiedosta syitä. Siksi puolin ja toisin pitää mielestäni löytyä sen verran pitkämielisyyttä ja pelisilmää, ettei anna tilanteen ajautua katastrofiin. Itse ainakin uskon että jos toisella on ihastumisvaihe meneillään, ollaan tilanteessa jossa vaaka voi kallistua kumpaan suuntaan tahansa, ja nimenomaan sen ei-ihastuneen osapuolen kannattaa silloin välttää kaikkea sitä millä toinen keikauttaa vaa’an sille ei-toivotulle puolelle. Syyttely, tivaaminen, jäkätys, kiristäminen ja riitely eivät ainakaan tee sitä ihastusta vähemmän houkuttelevaksi suhteessa omaan kumppaniin.
Edelleenkin yrittäisit saada punnukset kallistumaan puoleesi lahjomalla ja nöyryyttämällä itseäsi. Minä en tällaiseen taivu, vaan pyrin ratkaisemaan ongelmat saman tien. Jos se tarkoittaa eroa, silloin on tarkoitettu niin.
Tuon asenteen kyllä näkee erotilastoista. Itse en ole samalla tavalla fatalisti vaan ajattelen, että omilla teoillani voin joko parantaa liittoa tai ajaa kumppanin kauemmas itsestäni. Olemme olleet naimisissa pian 19 vuotta joten saatan olla kanssasi eri ikäpolvea ja suhtaudun ehkä siksi asioihin vähemmän mustavalkoisesti.
Olen ollut aviossa 21 vuotta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en jaksaisi katsoa hetkeäkään ihastuneena ruusunpunaiset laput silmillä liitelevää miestä. En todellakaan.
Kehottaisin koeajolle ja kun olisi poissa, vaihtaisin lukot oveen.
Ei tilanne ole sentään noin paha. Olen hyvin, hyvin pienistä merkeistä päätellyt asian, ja uskon kyseessä olevan (ainakin toistaiseksi) hyvin lievän ihastumisen / kiinnostuksen. En minäkään sitä kestäisi jos mies olisi korviaan myöten rakastunut toiseen.
Uskon, että tässä maailmassa ei olisi kovin montaa kestävää suhdetta, jos tällaisin perustein lähetettäisiin puoliso pois kotoa ja vaihdettaisiin lukot.
ap
No tuo on se alkuasetelma. Tämänhetkinen tilanne. Mutta uskollisena pysyttelevät tietoisesti lopettavat tuollaisten ihastuksen tunteiden ruokkimisen heti alkuunsa, jos ovat varattuja. Jos taas miehesi nauttii tuosta ja haaveilee päivät pitkät työkaveristaan ja sinäkin olet kuin se olisi "normaalia", niin voihan siinä tunteet kehittyä ihastusta syvemmiksikin. Hän ei tiedosta, että oma ihastuminen on jo niin näkyvää, että se aiheuttaa mielipahaa sinulle. Hän ei ilmeisesti tunne sinua niin hyvin kuin sinä hänet, koska ei havaitse mielipahaasi ja selvästi ihastuksesta tiedustelevia kysymyksiäsi. Tai sitten hän huomaa, mutta ei aio työstää tunteitaan päästääkseen yli tästä ihastuksesta, joka aiheuttaa puolisolle mielipahaa ja epävarmuutta.
Tai sitten mies itse tietää, ettei mitään vaaraa parisuhteelle ole, koska ei aio ihastuksen suhteen mitään tehdä. On huomannut ap:n reaktiot ja tulkitsee ne turhaksi mustasukkaisuudeksi. Eikä halua siihen puuttua, koska se toisaalta imartelee ja toisaalta sen esiin nostaminen aiheuttaisi todennäköisesti turhaan kitkaa heidän suhteeseensa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yhteinen elämä ja lapset ovat asia, jonka puolesta oman ylpeyden voi ja se kannattaa lakaista välillä sivuun ja tehdä asioita jotka vahvistavat omaa suhdetta.
Voi tehdä asioita, jotka saavat voimaan itse paremmin. Jos omat liikakilot ahdistavat, niille voi tehdä paljonkin. Voi olla omaa kumppania kohtaan entistäkin rakastavampi ja huomioida hänet. Voi koettaa järjestää yhteistä aikaa ja sellaista tekemistä, joka vahvistaa liittoa.
On todella normaalia ihastua muihin myös hyvässä liitossa. Silloin toinen voi omalla käytöksellään joko ajaa kumppania toisen syliin (kiukutella, vaatia, syytellä, mököttää, ajaa selkä seinää vasten) tai hyväksyä asia luonnollisena ja yrittää vahvistaa omaa liittoa niin että toinenkin näkee miten paljon hän menettäisi jos antaisi tunteiden viedä.
Kait sillä ihastujallakin on joku vastuu, hänhän siinä on ihastunut eikä puoliso.
Joo, vastuu ja vastuu... minkäs sille mahtaa jos ihastuu. Se ei ole tahdonalainen reaktio. Tietysti jokaisella on vastuu omaa perhettä kohtaan. Mutta reaalipoliitikko tajuaa, että toimitaan tilanteen vaatimalla tavalla. Ketä se viime kädessä auttaa jos heti pienimmänkin vastoinkäymisen tullen aletaan eroamaan tai ajamaan puolisoa eroon? Eikö pitkä liitto, jossa on lapsia, ole asia, jonka puolesta kannattaa taistella, vaikka olosuhteet olisivat haastavat? Taistelu ei tarkoita välttämättä aggressiivisia keinoja vaan voi olla myös palvelun parantamista kotona niin ettei toinen haluakaan enää katsella muualle.
Jostain kirjasta jäi mieleeni kohtaus, jossa kaksi ranskatarta keskusteli toisen miehestä, jolla oli rakastajatar. Kokeneempi neuvoi varaamaan kampaajan ja kosmetologin ja järjestämään upeat kutsut, jotta mies tajuaa mikä aarre hänellä on kotona.
Ei välttämättä tyhmin mahdollinen tapa toimia, jos viihtyy muuten liitossaan.Ketä se auttaa, että toinen nöyristelee ja yrittää käytännössä lahjoa toisen pysymään luonaan. Entä kun tulet niin vanhaksi ettei kilojen karistelu ja kampaajat auta? Pitkä liitto vaatii halua ja tahtoa. Jos niitä ei löydy, ei siinä kepulikonstitkaan auta kuin hetkeksi. Siksi suoran toiminnan naisena laittaisin miehen valintatilanteeseen ja mies kyllä tietää ilman mitään hämäyksiä mitä menettäisi. Jos lähtisi, olisi minulla ainakin mahdollisuus löytää aito rakkaus.
Pitkä liitto vaatii halua ja tahtoa. Molemmilta. Jos itse ihastuisin työkaveriini, olisi kamalaa jos mieheni vaihtaisi lukot saman tien. Elämä on niin pitkä ja monia tilanteita tulee eteen, eikä minulle avioliitto ole asia josta luopuisin noin vain ensimmäisen hankaluuden myötä. Aina emme toimi järkevästi ja joskus toimimme tosi typerästi emmekä itsekään tiedosta syitä. Siksi puolin ja toisin pitää mielestäni löytyä sen verran pitkämielisyyttä ja pelisilmää, ettei anna tilanteen ajautua katastrofiin. Itse ainakin uskon että jos toisella on ihastumisvaihe meneillään, ollaan tilanteessa jossa vaaka voi kallistua kumpaan suuntaan tahansa, ja nimenomaan sen ei-ihastuneen osapuolen kannattaa silloin välttää kaikkea sitä millä toinen keikauttaa vaa’an sille ei-toivotulle puolelle. Syyttely, tivaaminen, jäkätys, kiristäminen ja riitely eivät ainakaan tee sitä ihastusta vähemmän houkuttelevaksi suhteessa omaan kumppaniin.
Edelleenkin yrittäisit saada punnukset kallistumaan puoleesi lahjomalla ja nöyryyttämällä itseäsi. Minä en tällaiseen taivu, vaan pyrin ratkaisemaan ongelmat saman tien. Jos se tarkoittaa eroa, silloin on tarkoitettu niin.
Tuon asenteen kyllä näkee erotilastoista. Itse en ole samalla tavalla fatalisti vaan ajattelen, että omilla teoillani voin joko parantaa liittoa tai ajaa kumppanin kauemmas itsestäni. Olemme olleet naimisissa pian 19 vuotta joten saatan olla kanssasi eri ikäpolvea ja suhtaudun ehkä siksi asioihin vähemmän mustavalkoisesti.
Olen ollut aviossa 21 vuotta.
Ja silti uskot löytäväsi uuden ”tosirakkauden” siinä tapauksessa, että puolisosi saa jonkun hetkellisen viidenkympin villityksen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yhteinen elämä ja lapset ovat asia, jonka puolesta oman ylpeyden voi ja se kannattaa lakaista välillä sivuun ja tehdä asioita jotka vahvistavat omaa suhdetta.
Voi tehdä asioita, jotka saavat voimaan itse paremmin. Jos omat liikakilot ahdistavat, niille voi tehdä paljonkin. Voi olla omaa kumppania kohtaan entistäkin rakastavampi ja huomioida hänet. Voi koettaa järjestää yhteistä aikaa ja sellaista tekemistä, joka vahvistaa liittoa.
On todella normaalia ihastua muihin myös hyvässä liitossa. Silloin toinen voi omalla käytöksellään joko ajaa kumppania toisen syliin (kiukutella, vaatia, syytellä, mököttää, ajaa selkä seinää vasten) tai hyväksyä asia luonnollisena ja yrittää vahvistaa omaa liittoa niin että toinenkin näkee miten paljon hän menettäisi jos antaisi tunteiden viedä.
Kait sillä ihastujallakin on joku vastuu, hänhän siinä on ihastunut eikä puoliso.
Joo, vastuu ja vastuu... minkäs sille mahtaa jos ihastuu. Se ei ole tahdonalainen reaktio. Tietysti jokaisella on vastuu omaa perhettä kohtaan. Mutta reaalipoliitikko tajuaa, että toimitaan tilanteen vaatimalla tavalla. Ketä se viime kädessä auttaa jos heti pienimmänkin vastoinkäymisen tullen aletaan eroamaan tai ajamaan puolisoa eroon? Eikö pitkä liitto, jossa on lapsia, ole asia, jonka puolesta kannattaa taistella, vaikka olosuhteet olisivat haastavat? Taistelu ei tarkoita välttämättä aggressiivisia keinoja vaan voi olla myös palvelun parantamista kotona niin ettei toinen haluakaan enää katsella muualle.
Jostain kirjasta jäi mieleeni kohtaus, jossa kaksi ranskatarta keskusteli toisen miehestä, jolla oli rakastajatar. Kokeneempi neuvoi varaamaan kampaajan ja kosmetologin ja järjestämään upeat kutsut, jotta mies tajuaa mikä aarre hänellä on kotona.
Ei välttämättä tyhmin mahdollinen tapa toimia, jos viihtyy muuten liitossaan.Ketä se auttaa, että toinen nöyristelee ja yrittää käytännössä lahjoa toisen pysymään luonaan. Entä kun tulet niin vanhaksi ettei kilojen karistelu ja kampaajat auta? Pitkä liitto vaatii halua ja tahtoa. Jos niitä ei löydy, ei siinä kepulikonstitkaan auta kuin hetkeksi. Siksi suoran toiminnan naisena laittaisin miehen valintatilanteeseen ja mies kyllä tietää ilman mitään hämäyksiä mitä menettäisi. Jos lähtisi, olisi minulla ainakin mahdollisuus löytää aito rakkaus.
Pitkä liitto vaatii halua ja tahtoa. Molemmilta. Jos itse ihastuisin työkaveriini, olisi kamalaa jos mieheni vaihtaisi lukot saman tien. Elämä on niin pitkä ja monia tilanteita tulee eteen, eikä minulle avioliitto ole asia josta luopuisin noin vain ensimmäisen hankaluuden myötä. Aina emme toimi järkevästi ja joskus toimimme tosi typerästi emmekä itsekään tiedosta syitä. Siksi puolin ja toisin pitää mielestäni löytyä sen verran pitkämielisyyttä ja pelisilmää, ettei anna tilanteen ajautua katastrofiin. Itse ainakin uskon että jos toisella on ihastumisvaihe meneillään, ollaan tilanteessa jossa vaaka voi kallistua kumpaan suuntaan tahansa, ja nimenomaan sen ei-ihastuneen osapuolen kannattaa silloin välttää kaikkea sitä millä toinen keikauttaa vaa’an sille ei-toivotulle puolelle. Syyttely, tivaaminen, jäkätys, kiristäminen ja riitely eivät ainakaan tee sitä ihastusta vähemmän houkuttelevaksi suhteessa omaan kumppaniin.
Edelleenkin yrittäisit saada punnukset kallistumaan puoleesi lahjomalla ja nöyryyttämällä itseäsi. Minä en tällaiseen taivu, vaan pyrin ratkaisemaan ongelmat saman tien. Jos se tarkoittaa eroa, silloin on tarkoitettu niin.
Tuon asenteen kyllä näkee erotilastoista. Itse en ole samalla tavalla fatalisti vaan ajattelen, että omilla teoillani voin joko parantaa liittoa tai ajaa kumppanin kauemmas itsestäni. Olemme olleet naimisissa pian 19 vuotta joten saatan olla kanssasi eri ikäpolvea ja suhtaudun ehkä siksi asioihin vähemmän mustavalkoisesti.
Olen ollut aviossa 21 vuotta.
Ja silti uskot löytäväsi uuden ”tosirakkauden” siinä tapauksessa, että puolisosi saa jonkun hetkellisen viidenkympin villityksen?
Miksi en löytäisi? Mitä tekemistä iällä on tämän asian kanssa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä ajattelen mustavalkoisesti, mutta näen & koen, että jos suhteessa ihastutaan toiseen, on se vain oire suhteessa olevasta ongelmasta. Suhde tai kumppani ei ole itselle oikea tai suhde on ollut ajautumassa väärälle uralle jo hetken aikaa.
Kuten 54 totesi; omilla teoillaan voi joko kumppanin ajaa tiehensä tai parantaa liittoa. Olen samaa mieltä, mutta siinä on hiuksen hieno raja, missä kohdin touhu menee mielistelyksi - ja se taas on itseä alentavaa, läheisriippuvaisen toimintaa. Koen, että suhteessa kaikki tulisi lähteä itsestä, rakkaudesta ja välittämisestä toista kohtaan. Onhan se hemmetin hankala tulla toisesta hyvälle tuulelle ja olla pirteä ilolintu, jos toinen ei itsessä herätä tunteita tai pahimmassa tapauksessa tunteet ovat pääasiassa negatiivisia.
Aikaisemmissa pitkissä suhteissani olen ihastunut toisiin ja pitänyt sitä "normaalina". Nykyisessä suhteessani, jossa olen elämääni talsinut 10 vuotta ja ensi vuonna on häät, en ole ihastunut muihin kuin puolisooni - jos en joka päivä, niin ainakin viikottain.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yhteinen elämä ja lapset ovat asia, jonka puolesta oman ylpeyden voi ja se kannattaa lakaista välillä sivuun ja tehdä asioita jotka vahvistavat omaa suhdetta.
Voi tehdä asioita, jotka saavat voimaan itse paremmin. Jos omat liikakilot ahdistavat, niille voi tehdä paljonkin. Voi olla omaa kumppania kohtaan entistäkin rakastavampi ja huomioida hänet. Voi koettaa järjestää yhteistä aikaa ja sellaista tekemistä, joka vahvistaa liittoa.
On todella normaalia ihastua muihin myös hyvässä liitossa. Silloin toinen voi omalla käytöksellään joko ajaa kumppania toisen syliin (kiukutella, vaatia, syytellä, mököttää, ajaa selkä seinää vasten) tai hyväksyä asia luonnollisena ja yrittää vahvistaa omaa liittoa niin että toinenkin näkee miten paljon hän menettäisi jos antaisi tunteiden viedä.
Kait sillä ihastujallakin on joku vastuu, hänhän siinä on ihastunut eikä puoliso.
Joo, vastuu ja vastuu... minkäs sille mahtaa jos ihastuu. Se ei ole tahdonalainen reaktio. Tietysti jokaisella on vastuu omaa perhettä kohtaan. Mutta reaalipoliitikko tajuaa, että toimitaan tilanteen vaatimalla tavalla. Ketä se viime kädessä auttaa jos heti pienimmänkin vastoinkäymisen tullen aletaan eroamaan tai ajamaan puolisoa eroon? Eikö pitkä liitto, jossa on lapsia, ole asia, jonka puolesta kannattaa taistella, vaikka olosuhteet olisivat haastavat? Taistelu ei tarkoita välttämättä aggressiivisia keinoja vaan voi olla myös palvelun parantamista kotona niin ettei toinen haluakaan enää katsella muualle.
Jostain kirjasta jäi mieleeni kohtaus, jossa kaksi ranskatarta keskusteli toisen miehestä, jolla oli rakastajatar. Kokeneempi neuvoi varaamaan kampaajan ja kosmetologin ja järjestämään upeat kutsut, jotta mies tajuaa mikä aarre hänellä on kotona.
Ei välttämättä tyhmin mahdollinen tapa toimia, jos viihtyy muuten liitossaan.Ketä se auttaa, että toinen nöyristelee ja yrittää käytännössä lahjoa toisen pysymään luonaan. Entä kun tulet niin vanhaksi ettei kilojen karistelu ja kampaajat auta? Pitkä liitto vaatii halua ja tahtoa. Jos niitä ei löydy, ei siinä kepulikonstitkaan auta kuin hetkeksi. Siksi suoran toiminnan naisena laittaisin miehen valintatilanteeseen ja mies kyllä tietää ilman mitään hämäyksiä mitä menettäisi. Jos lähtisi, olisi minulla ainakin mahdollisuus löytää aito rakkaus.
Tuttu pariskunta erosi. Sitä ennen vaimo teki kaikkea, oli just nuo kampaajakäynnit, kahdenkeskiset illalliset ravintolassa ja lopulta kovemmatkin otteet, vaati, että viikonlopuisin mies on harrastustensa sijaan perheen kanssa, on lastensa touhuissa mukana jne. Aikansa kiltisti toteltuaan mies otti ja lähti. Uusi nainen oli jo katsottuna. Ei siinä auta oikein mikään, jos mies on mennäkseen. Vaikka vaimo oli ihan hoikka ja viehättävä, mutta suhteesta vain oli mennyt se kipinä. Siinä ei kampaajakäynnit tai kynttiläillalliset auta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihminen on erehtyväinen ja kaikille voi sattua vaikka mitä - vaikka kuinka vilpittömästi olisi luvannut rakastaa ja tahtoa. Silloin kun jotain tällaista tulee eteen, siltä kumppanilta tarvitaan sitä tahtoa - helppoahan se on rakastaa kun kaikki on helppoa ja yksinkertaista. Ihastuminen voi olla kuin hetkellinen mielenhäiriö. Jos oma itsetunto on kunnossa, ei tarvitse ryhtyä eropapereita kirjoittamaan varsinkaan silloin kun mitään tahallista toisen loukkaamista ei ole tapahtunut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yhteinen elämä ja lapset ovat asia, jonka puolesta oman ylpeyden voi ja se kannattaa lakaista välillä sivuun ja tehdä asioita jotka vahvistavat omaa suhdetta.
Voi tehdä asioita, jotka saavat voimaan itse paremmin. Jos omat liikakilot ahdistavat, niille voi tehdä paljonkin. Voi olla omaa kumppania kohtaan entistäkin rakastavampi ja huomioida hänet. Voi koettaa järjestää yhteistä aikaa ja sellaista tekemistä, joka vahvistaa liittoa.
On todella normaalia ihastua muihin myös hyvässä liitossa. Silloin toinen voi omalla käytöksellään joko ajaa kumppania toisen syliin (kiukutella, vaatia, syytellä, mököttää, ajaa selkä seinää vasten) tai hyväksyä asia luonnollisena ja yrittää vahvistaa omaa liittoa niin että toinenkin näkee miten paljon hän menettäisi jos antaisi tunteiden viedä.
Kait sillä ihastujallakin on joku vastuu, hänhän siinä on ihastunut eikä puoliso.
Joo, vastuu ja vastuu... minkäs sille mahtaa jos ihastuu. Se ei ole tahdonalainen reaktio. Tietysti jokaisella on vastuu omaa perhettä kohtaan. Mutta reaalipoliitikko tajuaa, että toimitaan tilanteen vaatimalla tavalla. Ketä se viime kädessä auttaa jos heti pienimmänkin vastoinkäymisen tullen aletaan eroamaan tai ajamaan puolisoa eroon? Eikö pitkä liitto, jossa on lapsia, ole asia, jonka puolesta kannattaa taistella, vaikka olosuhteet olisivat haastavat? Taistelu ei tarkoita välttämättä aggressiivisia keinoja vaan voi olla myös palvelun parantamista kotona niin ettei toinen haluakaan enää katsella muualle.
Jostain kirjasta jäi mieleeni kohtaus, jossa kaksi ranskatarta keskusteli toisen miehestä, jolla oli rakastajatar. Kokeneempi neuvoi varaamaan kampaajan ja kosmetologin ja järjestämään upeat kutsut, jotta mies tajuaa mikä aarre hänellä on kotona.
Ei välttämättä tyhmin mahdollinen tapa toimia, jos viihtyy muuten liitossaan.Ketä se auttaa, että toinen nöyristelee ja yrittää käytännössä lahjoa toisen pysymään luonaan. Entä kun tulet niin vanhaksi ettei kilojen karistelu ja kampaajat auta? Pitkä liitto vaatii halua ja tahtoa. Jos niitä ei löydy, ei siinä kepulikonstitkaan auta kuin hetkeksi. Siksi suoran toiminnan naisena laittaisin miehen valintatilanteeseen ja mies kyllä tietää ilman mitään hämäyksiä mitä menettäisi. Jos lähtisi, olisi minulla ainakin mahdollisuus löytää aito rakkaus.
Tuttu pariskunta erosi. Sitä ennen vaimo teki kaikkea, oli just nuo kampaajakäynnit, kahdenkeskiset illalliset ravintolassa ja lopulta kovemmatkin otteet, vaati, että viikonlopuisin mies on harrastustensa sijaan perheen kanssa, on lastensa touhuissa mukana jne. Aikansa kiltisti toteltuaan mies otti ja lähti. Uusi nainen oli jo katsottuna. Ei siinä auta oikein mikään, jos mies on mennäkseen. Vaikka vaimo oli ihan hoikka ja viehättävä, mutta suhteesta vain oli mennyt se kipinä. Siinä ei kampaajakäynnit tai kynttiläillalliset auta.
Ainakin vaimo voi lohduttautua sillä, että yritti kaikkensa eikä luovuttanut heti.
Olen itse kamppaillut saman asian kanssa ja molemmin puolin oikeastaan. Mies on työpaikassa jossa on paljon naisia +/-5v ikäerolla ja tapaa toisinaan toisenkin kaupungin työpisteen porukkaa. Naisten nimiä vilahtelee tietysti paljon, osaa useammin monista syistä johtuen, ja kyllähän sitä seuraa millaisella ilmeellä hän puhuu heistä. Kerran kävi niin että puhui yhdestä työillasta johon kerättiin lisätyövoimaa, ja erään naisen nimen mainitessaan valahti puna kasvoille. Päädyin heti kysymään miksi punastuttaa ja vaikeaksi meni, kielsi asian jne. Sanoin että kyllä minä vaan punastumisen huomasin, mutta kerrotko syyn. Mitään ei hetkeen keksinyt ja vähän myöhemmin selitti että muut äijät töissä kuolaavat sen naisen perään ja että heidän jutut nolostutti. Ihan ei läpi mennyt, mutta ihastumista ei myöntänyt. Jotakin vetoa varmasti tunsi, mutta en voi mitenkään tietää millä tasolla ja kuinka kauan. Nyt tuo nainen jo eri työpisteessä eli eivät ainakaan usein näe eikä jutuissa vilahtelee.
Itselläni taas tuosta vuotta myöhemmin tajusin ihastuneeni työkaveriin. Vähitellen se kehittyi mutta tajunta siitä tuli yks kaks vaan jonain päivänä kun sopiva tilanne oli välillämme. Siitä lähtien olen nyt kamppaillut ja yrittänyt päästä ihastuksesta yli, mutta 1,5 vuotta myöhemmin tilanne on edelleen jotenkin päällä, riippuen miten tilanteet töissä ruokkivat sitä. Tuo mies on varattu ja lapsia on, kummallakin 15-20v suhteet puolisoon, mutta näille tunteille en oikein mitään mahda. Kuitenkin rakastan omaa miestäni, vaikka täytyy myöntää että suhde oli jo ennen ihastumista kärsinyt huonommasta ajasta. Varmaan oli ihastukselle altistavia tekijöitä, mutta kuitenkin olen yrittänyt nyt tehdä tietoisesti liittoni eteen asioita. Ihastus on ainakin jo haalentunut ajan myötä vaikka taustalla se kytee. Uskon että vähitellen se laimenee jo niin viattomaksi, että voin ainoastaan hymyillä hiukan tuon miehen nähdessäni enkä jähmettyä kuten välillä vielä käy.
Kaikille ihastumiset ei ole jokavuotisia ja siksi tällaiset järkyttää oman suhteen olotilaa aika paljon, sekä oma ihastus että miehen todennäköinen sellainen. Silti tämän liiton heittäminen romukoppaan näin vain tuntuisi hullulta. Kannattaa siis katsoa mikä on todellinen tilanne, onko mitään romanssia vai pelkkä kaukoihastus tavallaan. Aika korjaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yhteinen elämä ja lapset ovat asia, jonka puolesta oman ylpeyden voi ja se kannattaa lakaista välillä sivuun ja tehdä asioita jotka vahvistavat omaa suhdetta.
Voi tehdä asioita, jotka saavat voimaan itse paremmin. Jos omat liikakilot ahdistavat, niille voi tehdä paljonkin. Voi olla omaa kumppania kohtaan entistäkin rakastavampi ja huomioida hänet. Voi koettaa järjestää yhteistä aikaa ja sellaista tekemistä, joka vahvistaa liittoa.
On todella normaalia ihastua muihin myös hyvässä liitossa. Silloin toinen voi omalla käytöksellään joko ajaa kumppania toisen syliin (kiukutella, vaatia, syytellä, mököttää, ajaa selkä seinää vasten) tai hyväksyä asia luonnollisena ja yrittää vahvistaa omaa liittoa niin että toinenkin näkee miten paljon hän menettäisi jos antaisi tunteiden viedä.
Kait sillä ihastujallakin on joku vastuu, hänhän siinä on ihastunut eikä puoliso.
Joo, vastuu ja vastuu... minkäs sille mahtaa jos ihastuu. Se ei ole tahdonalainen reaktio. Tietysti jokaisella on vastuu omaa perhettä kohtaan. Mutta reaalipoliitikko tajuaa, että toimitaan tilanteen vaatimalla tavalla. Ketä se viime kädessä auttaa jos heti pienimmänkin vastoinkäymisen tullen aletaan eroamaan tai ajamaan puolisoa eroon? Eikö pitkä liitto, jossa on lapsia, ole asia, jonka puolesta kannattaa taistella, vaikka olosuhteet olisivat haastavat? Taistelu ei tarkoita välttämättä aggressiivisia keinoja vaan voi olla myös palvelun parantamista kotona niin ettei toinen haluakaan enää katsella muualle.
Jostain kirjasta jäi mieleeni kohtaus, jossa kaksi ranskatarta keskusteli toisen miehestä, jolla oli rakastajatar. Kokeneempi neuvoi varaamaan kampaajan ja kosmetologin ja järjestämään upeat kutsut, jotta mies tajuaa mikä aarre hänellä on kotona.
Ei välttämättä tyhmin mahdollinen tapa toimia, jos viihtyy muuten liitossaan.Ketä se auttaa, että toinen nöyristelee ja yrittää käytännössä lahjoa toisen pysymään luonaan. Entä kun tulet niin vanhaksi ettei kilojen karistelu ja kampaajat auta? Pitkä liitto vaatii halua ja tahtoa. Jos niitä ei löydy, ei siinä kepulikonstitkaan auta kuin hetkeksi. Siksi suoran toiminnan naisena laittaisin miehen valintatilanteeseen ja mies kyllä tietää ilman mitään hämäyksiä mitä menettäisi. Jos lähtisi, olisi minulla ainakin mahdollisuus löytää aito rakkaus.
Pitkä liitto vaatii halua ja tahtoa. Molemmilta. Jos itse ihastuisin työkaveriini, olisi kamalaa jos mieheni vaihtaisi lukot saman tien. Elämä on niin pitkä ja monia tilanteita tulee eteen, eikä minulle avioliitto ole asia josta luopuisin noin vain ensimmäisen hankaluuden myötä. Aina emme toimi järkevästi ja joskus toimimme tosi typerästi emmekä itsekään tiedosta syitä. Siksi puolin ja toisin pitää mielestäni löytyä sen verran pitkämielisyyttä ja pelisilmää, ettei anna tilanteen ajautua katastrofiin. Itse ainakin uskon että jos toisella on ihastumisvaihe meneillään, ollaan tilanteessa jossa vaaka voi kallistua kumpaan suuntaan tahansa, ja nimenomaan sen ei-ihastuneen osapuolen kannattaa silloin välttää kaikkea sitä millä toinen keikauttaa vaa’an sille ei-toivotulle puolelle. Syyttely, tivaaminen, jäkätys, kiristäminen ja riitely eivät ainakaan tee sitä ihastusta vähemmän houkuttelevaksi suhteessa omaan kumppaniin.
Edelleenkin yrittäisit saada punnukset kallistumaan puoleesi lahjomalla ja nöyryyttämällä itseäsi. Minä en tällaiseen taivu, vaan pyrin ratkaisemaan ongelmat saman tien. Jos se tarkoittaa eroa, silloin on tarkoitettu niin.
Tuon asenteen kyllä näkee erotilastoista. Itse en ole samalla tavalla fatalisti vaan ajattelen, että omilla teoillani voin joko parantaa liittoa tai ajaa kumppanin kauemmas itsestäni. Olemme olleet naimisissa pian 19 vuotta joten saatan olla kanssasi eri ikäpolvea ja suhtaudun ehkä siksi asioihin vähemmän mustavalkoisesti.
Olen ollut aviossa 21 vuotta.
Ja silti uskot löytäväsi uuden ”tosirakkauden” siinä tapauksessa, että puolisosi saa jonkun hetkellisen viidenkympin villityksen?
Miksi en löytäisi? Mitä tekemistä iällä on tämän asian kanssa?
No, ensinnäkin ikäluokassasi on vapaana lähinnä näitä viidenkympin villityksen seurauksena kotoaan potkittuja, joten saisitko kuitenkaan vaihdossa sen parempaa?
Toiseksi tähän ikään mennessä pareilla on yhteistä elämää jo niin paljon takana, että tuntuu oudolta ajatella että puolison hetkellinen mielenhäiriö saisi jonkun heittämään sen kaiken noin vain menemään pelkän loukatun ylpeyden vuoksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yhteinen elämä ja lapset ovat asia, jonka puolesta oman ylpeyden voi ja se kannattaa lakaista välillä sivuun ja tehdä asioita jotka vahvistavat omaa suhdetta.
Voi tehdä asioita, jotka saavat voimaan itse paremmin. Jos omat liikakilot ahdistavat, niille voi tehdä paljonkin. Voi olla omaa kumppania kohtaan entistäkin rakastavampi ja huomioida hänet. Voi koettaa järjestää yhteistä aikaa ja sellaista tekemistä, joka vahvistaa liittoa.
On todella normaalia ihastua muihin myös hyvässä liitossa. Silloin toinen voi omalla käytöksellään joko ajaa kumppania toisen syliin (kiukutella, vaatia, syytellä, mököttää, ajaa selkä seinää vasten) tai hyväksyä asia luonnollisena ja yrittää vahvistaa omaa liittoa niin että toinenkin näkee miten paljon hän menettäisi jos antaisi tunteiden viedä.
Kait sillä ihastujallakin on joku vastuu, hänhän siinä on ihastunut eikä puoliso.
Joo, vastuu ja vastuu... minkäs sille mahtaa jos ihastuu. Se ei ole tahdonalainen reaktio. Tietysti jokaisella on vastuu omaa perhettä kohtaan. Mutta reaalipoliitikko tajuaa, että toimitaan tilanteen vaatimalla tavalla. Ketä se viime kädessä auttaa jos heti pienimmänkin vastoinkäymisen tullen aletaan eroamaan tai ajamaan puolisoa eroon? Eikö pitkä liitto, jossa on lapsia, ole asia, jonka puolesta kannattaa taistella, vaikka olosuhteet olisivat haastavat? Taistelu ei tarkoita välttämättä aggressiivisia keinoja vaan voi olla myös palvelun parantamista kotona niin ettei toinen haluakaan enää katsella muualle.
Jostain kirjasta jäi mieleeni kohtaus, jossa kaksi ranskatarta keskusteli toisen miehestä, jolla oli rakastajatar. Kokeneempi neuvoi varaamaan kampaajan ja kosmetologin ja järjestämään upeat kutsut, jotta mies tajuaa mikä aarre hänellä on kotona.
Ei välttämättä tyhmin mahdollinen tapa toimia, jos viihtyy muuten liitossaan.Ketä se auttaa, että toinen nöyristelee ja yrittää käytännössä lahjoa toisen pysymään luonaan. Entä kun tulet niin vanhaksi ettei kilojen karistelu ja kampaajat auta? Pitkä liitto vaatii halua ja tahtoa. Jos niitä ei löydy, ei siinä kepulikonstitkaan auta kuin hetkeksi. Siksi suoran toiminnan naisena laittaisin miehen valintatilanteeseen ja mies kyllä tietää ilman mitään hämäyksiä mitä menettäisi. Jos lähtisi, olisi minulla ainakin mahdollisuus löytää aito rakkaus.
Pitkä liitto vaatii halua ja tahtoa. Molemmilta. Jos itse ihastuisin työkaveriini, olisi kamalaa jos mieheni vaihtaisi lukot saman tien. Elämä on niin pitkä ja monia tilanteita tulee eteen, eikä minulle avioliitto ole asia josta luopuisin noin vain ensimmäisen hankaluuden myötä. Aina emme toimi järkevästi ja joskus toimimme tosi typerästi emmekä itsekään tiedosta syitä. Siksi puolin ja toisin pitää mielestäni löytyä sen verran pitkämielisyyttä ja pelisilmää, ettei anna tilanteen ajautua katastrofiin. Itse ainakin uskon että jos toisella on ihastumisvaihe meneillään, ollaan tilanteessa jossa vaaka voi kallistua kumpaan suuntaan tahansa, ja nimenomaan sen ei-ihastuneen osapuolen kannattaa silloin välttää kaikkea sitä millä toinen keikauttaa vaa’an sille ei-toivotulle puolelle. Syyttely, tivaaminen, jäkätys, kiristäminen ja riitely eivät ainakaan tee sitä ihastusta vähemmän houkuttelevaksi suhteessa omaan kumppaniin.
Edelleenkin yrittäisit saada punnukset kallistumaan puoleesi lahjomalla ja nöyryyttämällä itseäsi. Minä en tällaiseen taivu, vaan pyrin ratkaisemaan ongelmat saman tien. Jos se tarkoittaa eroa, silloin on tarkoitettu niin.
Tuon asenteen kyllä näkee erotilastoista. Itse en ole samalla tavalla fatalisti vaan ajattelen, että omilla teoillani voin joko parantaa liittoa tai ajaa kumppanin kauemmas itsestäni. Olemme olleet naimisissa pian 19 vuotta joten saatan olla kanssasi eri ikäpolvea ja suhtaudun ehkä siksi asioihin vähemmän mustavalkoisesti.
Olen ollut aviossa 21 vuotta.
Ja silti uskot löytäväsi uuden ”tosirakkauden” siinä tapauksessa, että puolisosi saa jonkun hetkellisen viidenkympin villityksen?
Miksi en löytäisi? Mitä tekemistä iällä on tämän asian kanssa?
No, ensinnäkin ikäluokassasi on vapaana lähinnä näitä viidenkympin villityksen seurauksena kotoaan potkittuja, joten saisitko kuitenkaan vaihdossa sen parempaa?
Toiseksi tähän ikään mennessä pareilla on yhteistä elämää jo niin paljon takana, että tuntuu oudolta ajatella että puolison hetkellinen mielenhäiriö saisi jonkun heittämään sen kaiken noin vain menemään pelkän loukatun ylpeyden vuoksi.
Kuka on sanonut mitä ikäluokkaa uusi rakkaus olisi? Maailma on avoin. Puoliso on vastuussa omista mielenhäiriöistään ja samalla käytöksestään, itse teen vain johtopäätöksiä ja ryhdyn tarvittaessa toimeen.
Vierailija kirjoitti:
Eräs varattu vanhempi mies on tunnustanut ihastuksensa minua kohtaan työpaikalla. Hän on kysellyt treffeille ja muuta, mutta en ole suostunut mihinkään koska en tahdo olla mikään kolmas pyörä, eikä mies muutenkaan minua kiinnosta siinä mielessä. Ole ihan rauhassa, kyllähän miehesi voi olla työkaveriinsa ihastunut mutta uskon ettei hän oikeasti asian eteen mitään tee, ja vaikka tekisikin niin ei sitä naista luultavasti edes kiinnosta. Ja tiedostaa varmaan senkin että miehesi on varattu.
Itseäni ei paljoa lohduttaisi se, että toinen osapuoli ei lähtisi mukaan tai olisi kiinnostunut. Se, millä itselle olisi väliä ja mikä satuttaisi, olisi se että se oma puoliso haaveilee jostain toisesta. Jo pelkkä ajatus siitä inhottaisi ja vetäisi itsetunnon niin alas, että tuskin saisin kauheasti lohtua toiveajattelusta siitä, ettei puoliso tekisi konkreettisesti mitään asian eteen.
Ei voi olla totta. Mies puhuu työkaveristaan ja hymyilee ja mammat tietää hänen ihastuneen. Hohhoijakkaa.