Lue keskustelun säännöt.
Työskentelen nepsy-ihmisten parissa ja en kehtaa tätä muuallekaan purkaa vaan sanon tänne.
03.11.2019 |
Nykyään nepsy-tutkimuksia vaaditaan naurettavan pienistä syistä.
Ajatellaan, että jos pari "kriteeriä" täyttyy niin "meidän lapsella on muuten sitten adhd/add/tourette" tms. ja sama aikuisilla, diagnosoidaan itsensä netin keskustelupalstoilla ja vaaditaan tutkimuksia vaikka laajat alkukartoitukset ei puolla mitään siihen viittavaa, että sieltä olisi mitään diagnoosia ikinä tulossa.
Voi myös olla, että tutkimukset on tehty ja todettu, että kaikki on ihan "normaalisti" niin silti sanotaan kaikille, että "Joo mulla on add " tms, vaikka sitä ei ole.
Yleensä ne "oireet" johtuu jostain ihan muusta.
Lapsien ihan normaalitkin kiinnostukset ja kehitysvaiheet koetaan epänormaaleina ja tehdään itse diagnooseja, sitten huudetaan ammattilaisille jotka ei tajua mistään mitään kun todetaan, että ei, teidän lapsellanne ei ole mitään poikkeavaa, vaan hän on ihan normaali lapsi, jolla on jotain tiettyjä normaaleja piirteitä.
Olen ollut alalla 12v ja kun näitä facebookin ryhmiä lukee niin meinaa välillä itku tulla kun hakemalla haetaan.
Tämä kaikki aika on sitten pois niiltä, joilla ihan oikeasti on niitä poikkeavuuksia.
Kommentit (33)
Vierailija kirjoitti:
Oletko, ammattilainen, aina ihan varma siitä että niin monien apua hakevien hätä on turhaa? Terveysammattilaisten lähtökohta tuntuu olevan nykyisin, että apua hakeva on turhaan ja tyhmyyttään liikkeellä. Esim. minä en mene lääkäriin kuin jos on aivan pakko. No menin sitten kerran kun tarpeeksi pahasti tuli paniikkioireita ja sekoamisen tunnetta. Ja kas, en näyttänyt tarpeeksi tarvitsevalta ja sain kuulla vain että "kuule, on ihmisiä jotka ihan oikeasti tarvitsevat apua". Ja se siitä sitten! Nyt sinnittelen ties kuinka monetta vuotta paniikissa ja masentuen, yrittäen keksiä itsehoitomenetelmiä, kun tiedän etten koskaan saa apua.
Kerrasta luovutit? Kuule kun ei mitään oireita koskaan oteta tosissaan ensimmäisellä kerralla, ainakaan terveyskeskuksessa. Voin kertoa että itse juoksin 7v lääkäriltä toiselle korkean verenpaineen vuoksi. Olin tehnyt 2vk seurannan kotona ja taulukon näytin lääkärille, laski väärin keskiarvot viha-ja väsypäissään ja sanoi että ihan normaalit lukemat. Noh, 7v päästä oltiinkin sitten jo ihan hengenvaarallisissa lukemissa ja lääkäri ihmetteli miksei ole aiemmin aloitettu lääkitystä. Pääsin lääkärille neuvolan mittauksen kautta. Ensimmäinen pilleri naamaan ja heti tunsin että pystyn taas hengittämään kevyesti. Nyt olen 9kk juossut lääkäriltä toiselle tulehtuneen nivelen vuoksi, kunnes viimein sain pari kortisonipiikkiä ja olen alkanut hiljalleen parantua. Nämä opiksi ja tiedoksi sulle että ei saa heti luovuttaa. Jokainen potilas josta lääkärit sanoo että turhaan käyvät lääkärissä, on niitä sairaampiakin ihmisiä, on yleensä ihan oikeasti sairas, mutta kun ei oireet ole vielä riittävän vahvat että tyhmempikin lääkäri näkisi mikä vaivaa, ihminen leimataan luulosairaaksi. Ja turhaksi käynnin tekee aina lääkäri, ei potilas. Ja silloin kun käyt lääkärissä jonkin fyysisen vian vuoksi, eikä syytä löydy, lääkäri myöntää tappionsa ja tietämättömyytensä sinä vaiheessa kun alkaa tarjota mielialalääkkeitä tai alkaa ehdottelemaan terapiaa ja "juttelua" jonkun toisen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset haluavat apua, eivät diagnooseja. Diagnoosithan ovat lähinnä stigmatisoivia, kalliita ja pitkiä prosesseja.
Monet ADHD/ADD diagnoosin saaneet ovat joutuneet itse selvittämään asiansa hakemaan apua netistä ja kirjallisuudesta väärien ja turhin MT-diagnoosien jälkeen.
"Voi myös olla, että tutkimukset on tehty ja todettu, että kaikki on ihan "normaalisti" niin silti sanotaan kaikille, että "Joo mulla on add " tms, vaikka sitä ei ole."
Mitä se sinua liikuttaa jos jolla kulla omasta mielstä on ADD ja kertoo siitä muille? Ja saa mahdollisesti vaihtaa kokemuksia vertaistuen parissa?
Miksi pitää kertoa muille olevansa adhd jos on tutkimuksissa todettu ettei ole?
Tämä :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset haluavat apua, eivät diagnooseja. Diagnoosithan ovat lähinnä stigmatisoivia, kalliita ja pitkiä prosesseja.
Monet ADHD/ADD diagnoosin saaneet ovat joutuneet itse selvittämään asiansa hakemaan apua netistä ja kirjallisuudesta väärien ja turhin MT-diagnoosien jälkeen.
"Voi myös olla, että tutkimukset on tehty ja todettu, että kaikki on ihan "normaalisti" niin silti sanotaan kaikille, että "Joo mulla on add " tms, vaikka sitä ei ole."
Mitä se sinua liikuttaa jos jolla kulla omasta mielstä on ADD ja kertoo siitä muille? Ja saa mahdollisesti vaihtaa kokemuksia vertaistuen parissa?
Miksi pitää kertoa muille olevansa adhd jos on tutkimuksissa todettu ettei ole?
Hän puhui ADD:stä, luulisi sinun tietävän JOS olisit oikeasti neurologisten diagnoosien kanssa tekemisissä, että aikuisten ADD-tutkimukset ovat lähinnä tutkittavan omien mielipiteiden kartoittamista. Ei mikään eksakti tutkimus.
Alan tulla kyllä johtopäätökseen, että olet trolli. Miksi joku haluaa pahoittaa muutenkin heikossa elämäntilanteessa olevien mielen tällaisilla ilkeillä trolleilla? En ymmärrä sinua ja motiiviasi.
Ohis
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No liittyiskö tähän ilmiöön
https://yle.fi/uutiset/3-10928894 (eilinen artikkeli: Liikaa vastuuta liian varhain? “Nykykoulussa järjestelmästä putoavat sellaiset, jotka aiemmin selvisivät pää pinnalla”)Nuo uudet oppimisympäristöt ja itseohjautuvuuden vaatiminen alakoululaisilta on kyllä silkkaa hulluutta.
Samaa mieltä, tuosta ei tule seuraamaan mitään hyvää suurelle osalle lapsista.
Aloituksessa mainittiin, että monella niitä piirteitä on, mutta muista sysistä kuin että olisi adhd tms. Mistä syistä sitten voi olla?
Syy voi olla ympäristössä tai ihan perus luonteenpiirteissä.
Tai huonossa kasvatuksessa.
Joissakin perheessä jos vanhemmat lääkittäisiin, niin lapset saisi kasvaa normaaliksi.
Vierailija kirjoitti:
Oletko, ammattilainen, aina ihan varma siitä että niin monien apua hakevien hätä on turhaa? Terveysammattilaisten lähtökohta tuntuu olevan nykyisin, että apua hakeva on turhaan ja tyhmyyttään liikkeellä. Esim. minä en mene lääkäriin kuin jos on aivan pakko. No menin sitten kerran kun tarpeeksi pahasti tuli paniikkioireita ja sekoamisen tunnetta. Ja kas, en näyttänyt tarpeeksi tarvitsevalta ja sain kuulla vain että "kuule, on ihmisiä jotka ihan oikeasti tarvitsevat apua". Ja se siitä sitten! Nyt sinnittelen ties kuinka monetta vuotta paniikissa ja masentuen, yrittäen keksiä itsehoitomenetelmiä, kun tiedän etten koskaan saa apua.
Tämä.
Ongelma taitaa olla nykypäivänä hoidon epätasainen jakautuminen. Se, joka sitä hoitoa koviten huutaa ja vaatii, sen saa. Sitten jos kiltisti odotat, perustelet, keskustelet asiallisesti niin lopputulos on aina "seurataan tilannetta". Sitä on itsekin saanut osakseen vaikka minkälaista väheksyntää osakseen. Itse siis juuri nepsy-lapsen äiti ja yrittänyt asiallisesti taistella että olisin saanut lapseni kattaviin tutkimuksiin. Ei se taistelu ja neuvolassa/lääkärissä ravaaminen edes auttanut - yksityisen kautta vasta järjestyi asianmukaiset tutkimukset.
Ja meille olisi riittänyt edes se, että tutkitaan. Ihan sama olisiko tullut diagnoosia vai ei, vaan että saisi jonkinlaisen vastauksen eikä tarvitse vuodesta toiseen olla epätietoisuudessa ja tietysti se että lapsi tarvittavat terapiat. Vaikea samaistua ap:n tekstiin siinä mielessä että on niin kaukainen ajatusmaailma, että joku toivoisi että saa vaikka viikottain ravata ties missä terapiassa kuntouttamassa lasta. Toki varmaan heitäkin sitten on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hyvä että nykyään asioita edes tutkitaan. Kyllähän se sitten testeillä selviää kenellä on oikeasti diagnoosi ja kuka on avun tarpeessa. Toki toivoisi apua myös diagnoosittomille jos on vaikeuksia vaikkapa koulunkäynnissä. Oma elämä olisi mennyt varmasti täysin eri tavalla jos olisin saanut apua aiemmin.
T: diagnoosi 30+ iässä, liitännäisinä masennus, ahdistuneisuushäiriö, sosiaaliset pelot, opinnot kesken
Ei sitä tiedä. Itse sain diagnoosin yläasteikäisenä, silti minulla on ahdistuneisuushäiriö, sosiaaliset pelot ja opinnot kesken.
N31
En voi muuta kun kirjottaa perheestäni. Pojistani kahdella on diagnoosit, aikuisiällä saivat. Meillä ADHD.tä ja ADD.tä, autistisia piirteitä neljässä sukupolvessa, nuorimmalla sukupolvella diagnoosit sitten paperilla.
Tie diagnoosijen saantiin ei ole ollut helppo eikä suora. Meilläkin pidetty näitä piirteitä ihan vaan perinnöllisinä, ei sitä lasten ollessa nuorempia ajatellut että näille piirteille oli omat nimensä/diagnoosinsa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sama koskee allergioita ja intoleransseja. Niitä keksitään itse vaikka ne voi diagnosoida vain lääkäri.
Oma lukunsa ovat nämä elämäyliherkät, jotka eivät kestä sähköä, sisäilmaa, ärsykkeitä. Sokkotesteissä eivät tiedä ovatko voimalinhan alapuolella. Sisäilman kuuluukin yskittää, onhan se kuivempaa ja pölyisempää kuin ulkoilma. Kaikesta ärtyminen on pelkkää ahdistuneisuutta.
Minun tekee pahaa lukea tällaista, että keksitään itse vaikka vain lääkäri voi diagnisoida. Oma kokemukseni allergoista on se, että lapseni kasvu kärsi. Terveyskeskuslääkärin kautta päästiin lastenlääkärille, joka ei noteerannut oireita. Verikokeessa tuli myös positiivinen tulos, mutta se ei kuulemna kerro mitään ( - miksi testejä tehdään turhaan?) Koska allergiaa ei siis ollut, lopetin ruoka-aineen välttämisen. En kuitenkaan jaksanut kuin vähän toista viikkoa, koska minä ja lapsi emne saaneet nukuttua. KEKSIN ITSE ETTÄ LAPSELLA ON ALLERGIA ja lopetin ruoka-aineen antamisen. Onneksi myöhemmin tapasin allergologin, joka ei mitätöinyt lapsen oireita.
Vierailija kirjoitti:
En voi muuta kun kirjottaa perheestäni. Pojistani kahdella on diagnoosit, aikuisiällä saivat. Meillä ADHD.tä ja ADD.tä, autistisia piirteitä neljässä sukupolvessa, nuorimmalla sukupolvella diagnoosit sitten paperilla.
Tie diagnoosijen saantiin ei ole ollut helppo eikä suora. Meilläkin pidetty näitä piirteitä ihan vaan perinnöllisinä, ei sitä lasten ollessa nuorempia ajatellut että näille piirteille oli omat nimensä/diagnoosinsa.
Myös OCD.tä löytyy, sosiaalista fobiaa löytyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En usko, että ap työskentelee tuolla alalla asiantuntijatehtävissä. Voi olla siivooja tms, mutta ei ole itse alan ammattilainen. Jostain syystä oletan, että lähihoitajatkin osaavat kirjoittaa otsikon oikein.
Jos sen lapsen kanssa ei oikeasti pärjää vaikka mitä tekisi, niin haluaa jo oman mielenrauhan vuoksi sen diagnoosin, ettei tarvitse hautaan asti sättiä omia olemattomia hermojaan ja - kasvatustaitojaan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sitä on vain aina niin huolissaan lapsistaan. Miettii onko kaikki hyvin vai pitäisikö huolestua, onko joku käytös normaalia vai tarvitsisiko lapsi tukea. Itselleni ainakin olisi pelkästään helpotus jos joku sanoisi että huolehdin turhasta, normaaleja on. Kun joka paikassa toitotetaan että jos on jotain, niin mahdollisimman aikaisin pitää puuttua, niin sitten sitä tarkkailee lapsiaan suurennuslasilla ja miettii että onko jotain.
Poikani on todella vilkas, vaikea istua paikoillaan edes syömisen ajan, kiinnostunut tietyistä asioista todella syvästi ja joistain ei yhtään, sosiaalisesti ei ehkä niin taitava mutta jatkuvasti äänessä, kävelee varpaillaan. Toisella lapsella vaikeuksia puhua monille ihmisille, onko se mutismia, meneekö se ohi itsestään vai pitäisikö viedä johonkin arvioitavaksi???
Mietin näitä asioita todella paljon. Ja sekö on sitten ammattilaisten kiusaamista jos vien jonnekkin arvioitavaksi? Olen huolissani.
Mun poikani oli samanlainen, lisäksi ruoka-aineet ei saanu lautasella koskettaa toisiaan, nukkui 8-luokkaan saakka osittain mun kainalossa. Nyt on kiitettäviä numeroita saava lukiolainen, oppii tunneilla eikä juuri opiskele enää kotona. Rauhoittui murrosiässä ja alkoi saada ystäviä. Koulun terkalla ja lekurilla käytiin yhdessä, ei kokeneet tarvetta tutkimuksiin.
Tai huonossa kasvatuksessa.