Lue keskustelun säännöt.
Jos lähipiirissänne on mielenterveysongelmia/ammattisairastajia, miten jaksatte heidän outoja juttuja/hankaluuttaan?
03.11.2019 |
Miten jaksaa vuosikymmeniä ihmistä, joka on hankala - ja sairas-? Yksinäinen, masentunut, haluton edes haluamaan toipumista, varma siitä että lääkärit/lääketiede ei vain tunnista heidän sairauttaan .
Oman lähipiirin ammattisairastajalla jotenkin aina joko todetaan tai epäillään kulloinkin esilläolevaa tautia. Löytyy siis ainakin kilpirauhasongelmat, uniapnea, sisäilmasairaus, krooninen väsymysoireyhtymä, ferritiinivaje, kaamosmasennus, IBS. Ja pinkka muitakin sairauksia ja oireita.
Hän ei eikä pysty hoitamaan monia arkiasioita mutta kummasti jaksaa juosta ilmaistapahtumissa ja vertaistukiryhmissä hakemassa vahvistusta sille, ettei voi itse mitenkään edesauttaa toipumista vaan joutuu odottamaan sitä että lääketiede kehittää ihmepillerin.
Ruokarajoitteet ovat massiiviset mutta täysin epäsäännöllisellä ruokarytmillä ei ole oireiden kanssa hänen mielestään mitään vaikutuksia. Ei voi harrastaa mitään liikuntaa omasta mielestään sillä nukkuu 3-5vrk putkeen kroonisen väsymysoireyhtymän takia pienenkin jälkeen . Joten ei voi siivota eikä järjestää, tuntuu pakenevan omasta kodistaan suurimman osan aikaa. Kyläily ystävän luona vaatii kahden viikon suunnittelun ja viikon toipumisen; kaikki on hidasta ja vaikeaa ja hankalaa. Yhden henkilön ruokaostokset ovat uuvuttava koko päivän vievä rasitus. Sairaseläkkellä mutta mitään ei saa tehtyä, on liikaa stressiä.
Kyseessä aika läheinen sukulainen, joten hankalaa olla olematta huolissaan tai tekemisissä. Mutta samalla äärettömän turhauttavaa kun mikään ei muutu ja tilanne vain huononee vuosi vuodelta. Hoito julkisella puolella on reseptien uusimista kerran vuodessa.
Miten muissa perheissä/suvuissa jaksetaan näitä sairastajia? Osittain tuntuu kuin olisi tai astmaatikko, joka ei hoida sairauttaan. Kai muihin sairauksiin kuuluu että että potilaan tulee itse ottaa vastuu voinnistaan? Ymmärrän ettei kaikesta voi toipua mutta edes perusvuorokausi- ja ateriarytmi, voiko sellaista odottaa aikuiselta edes hyvinä päivinä? Missä vaiheessa masennusoireet katsotaan niin elämää rajoittaviksi että hoitoa saisi?
Kommentit (28)
Edit. Kommentoija 21 korjaa, että masennus on kyllä olemassa ja muutkin psyykkiset häiriöt, mutta pakko sanoa, että itseasiassa näiden olemassaolo altistaa henkilön vielä pahemmin somaattisille sairauksille, joten heitäkin pitäisi kuitenkin tutkia eikä vain sanoa, että oire on psyykkinen, kun ei niin voi sanoa, ellei asiaa ole tutkittu. Esimerkiksi skitsofreniapotilaat kuolevat keskimäärin 20 vuotta muuta väestöä aikaisemmin, voisiko tämä johtua siitä että heidän somaattisia oireita ei hoideta? Missä on psyykkisesti sairaan ihmisen ihmisarvo?
Noh, nyt menin jo sivuraiteille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nykypäivänä ongelma on siinä, että lääkärit eivät enää tee lähetettä erikoislääkärille tai teetä tutkimuksia koska resurssien puute. Sitten lätkäistään fibromyalgia-väsymysoireyhtymä-masennus-hypokondria diagnoosi, jotta ei tarvisi tutkia, koska näitähän ei voi testata millään kokeella eikä näitä tarvitse hoitaa. Paitsi iänikuisilla ssri-lääkkeillä.
Tosiasiassa en usko että näitä sairauksia on olemassa. Jos ihminen voi huonosti niin hänellä on jokin epätasapaino elimistössä, vaikkakin sitten välittäjäaineiden toiminnassa tai jonkin hormonin toiminnassa tai herranjumala sentään, vaikkapa jokin ihan oikea sairaus. Elimistössä kaikki vaikuttaa kaikkeen, ja yksi horjahdus vaikkapa sokeriarvoissa voi muuttaa koko systeemin toimintaa.
Mutta eihän systeemin epäkuntoiseen toimintaan apua saa, koska ei ole resursseja tutkia riittävän kauan, se on ihan lottoa, että onnistuuko lääkäri niillä muutamilla kokeilla löytämään oikean syyn vaivaan. Mutta paljonko maksaa se että henkilö ramppaa vastaanotolla jatkuvasti? Kai se sitten on halvempaa kuin kunnolla tutkiminen.
Kyllähän nuo diagnoosit tulevat ihan tutkimusten kautta. Itseltäni on nuorempana tutkittu fibromyalgia ja masennus, mutta vain jälkimmäisestä tuli diagnoosi. Sain siihen hoitoa ja nykyään voin ihan hyvin. Ne ovat molemmat ihan oikeita sairauksia, ei luulotautia.
Totta kai voi olla sairas, vaikkei syytä ole löytynytkään, mutta jos kaikki testit ovat normaaleja, niin kovin vakavasta fyysisestä sairaudesta ei silloin varmaan ole kyse. Monilla on kaikenlaisia kremppoja ja vaivoja, kun tulee ikää, mutta vaikeistakin vaivoista ja sairauksista huolimatta voi elää aika normaalisti. Kun taas masennus on sellainen, mikä vaikuttaa kivun tuntemiseen ja vähän kaikkeen. Ei oikein jaksa tehdä mitään, ajatukset kiertävät samaa rataa.
En valitettavasti osaa neuvoa ap:ta, mutta masennuksen ja yksinäisyyden hoitaminen ei oikein onnistu läheisiltä. Ainakaan hyvää tarkoittavat neuvot harrastaa liikuntaa tai muuta vastaavaa eivät auta.
Rakkaudella kestää. Kun ajattelee, että ne vaikeudet ovat sairaudesta johtuvia, sietää paremmin. Kun ei toivo liikaa ja ottaa elämän vastaan sellaisenaan, jaksaa paremmin. Omaisetkin voivat käydä vertaisryhmissä. Skitsofreniaa sairastavan nuoren vanhempana olen jaksanut yllämainituilla keinoilla.
Minä uskon myös ettei nykyään moniakaan potilaita jakseta tarpeeksi tutkia ja luulosairaus sekä masennus on helppo diagnoosi. Yhdellä tutulla on masennusdiagnoosi ja hypokondriastakin on usein lääkäri vihjaillut. Ainoa vaan että tälle tutulle on kertynyt sen jälkeen vuosien mittaan myös ihan fyysisiä diagnooseja toinen toisensa jälkeen. Aiemmin masennusoireiksi ja luulosairaudeksi luokitellut oireet on pahentuneet yhtäkkiä niin pahaksi, että päivystyksen kautta onkin sitten päätynyt tarkempiin tutkimuksiin ja oireille on tullut uusi diagnoosi. Silti masennus ja luulosairausepäilyistä ei pääse eroon. Jos tulee jotain uutta oiretta, niin ne on ekana taas masennusta ja luulosairautta. Tyypillä on jo sen verran monta oikeaa fyysistä sairautta, että oikeasti niiden takana mahtaa olla joku isompi juttu, joka sairastuttaa elimistön pikkuhiljaa kokonaan.
Ongelmana on ainakin itselläni, että pitäisi aina jaksaa vaan kuunnella ja tsempata sekä olla empaattinen.
Sukulaiseni vetää napaan 15 000 kaloria päivässä ja on monisairas sekä liikuntakyvytön tämän vuoksi. Jatkuva pään aukomisen ja muiden syyttely vuoksi en jaksa kovin paljon olla yhteydessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Läheisissä ei tuollaisia ole, mutta työn puolesta törmää usein tuollaisiin valittajiin.
Sinänsä kaikilla on ollut somaattinen sairaus, vaikeitakin, päättymättömän valituksen taakse jää pelkoa, epävarmuutta, yksinäisyyttä, surua, ahdistusta, pettymystä jne.
Pieni raapaisu aitoa välittämistä, niin usein keskustelu on sydäntä särkevää.
Onneksi olen lähihoitajana, jolloin minulta ei odoteta hokkuspokkus temppuja olon hyväksi tekemiseksi ja sairauden parantamiseksi, vaan hetkeä aikaa kuunnella tai paremminkin kysyä miten voit, pelkäätkö, oletko pitkään ollut näin sairas ja sitten kuunnella.
Hirvittävän raskaita nämä ihmiset ovat kaikille lähellään, jotkut myös tajuavat se.
Hoitajana pääsee tilanteesta pois, omainen ei.
Itse varmaan yrittäisin olla rehellinen, kysellä tunteista enemmän kuin kivuista ja oireista, antamatta ohjeita ja tärkeintä pitää omat rajat niin että kertoisin, että nyt ei omat voimat riitä valituksen kuunteluun, soitan huomenna tai ensi viikolla ja sitten oikeasti soittaisin.
Taidan tietää millaista ihmistä tarkoitat. Eräällä ennen läheisellä tuttavalla on selkeitä psyykkisiä ongelmia, mutta ei suostu myöntämään niitä itselleen ja koko elämä pyörii sen ympärillä että mihin paikkaan koskee ja mitä hän sairastaa. "Keskustelu" on pelkkää sairaskertomusta ja muita hän ei kykene huomioimaan lainkaan, haluaa vain saada huomiota sairastamisellaan. Käytös mennyt niin pitkälle, että jopa useat yksityislääkärit eivät suostu enää ottamaan häntä vastaanotolle. Surullista on, ettei suostu käsittelemään lapsuusajan traumoja, joiden vaikutuksen kaikki muut kyllä selkeästi huomaavat.
Nykypäivänä ongelma on siinä, että lääkärit eivät enää tee lähetettä erikoislääkärille tai teetä tutkimuksia koska resurssien puute. Sitten lätkäistään fibromyalgia-väsymysoireyhtymä-masennus-hypokondria diagnoosi, jotta ei tarvisi tutkia, koska näitähän ei voi testata millään kokeella eikä näitä tarvitse hoitaa. Paitsi iänikuisilla ssri-lääkkeillä.
Tosiasiassa en usko että näitä sairauksia on olemassa. Jos ihminen voi huonosti niin hänellä on jokin epätasapaino elimistössä, vaikkakin sitten välittäjäaineiden toiminnassa tai jonkin hormonin toiminnassa tai herranjumala sentään, vaikkapa jokin ihan oikea sairaus. Elimistössä kaikki vaikuttaa kaikkeen, ja yksi horjahdus vaikkapa sokeriarvoissa voi muuttaa koko systeemin toimintaa.
Mutta eihän systeemin epäkuntoiseen toimintaan apua saa, koska ei ole resursseja tutkia riittävän kauan, se on ihan lottoa, että onnistuuko lääkäri niillä muutamilla kokeilla löytämään oikean syyn vaivaan. Mutta paljonko maksaa se että henkilö ramppaa vastaanotolla jatkuvasti? Kai se sitten on halvempaa kuin kunnolla tutkiminen.