Move testit tappaa liikunnan ilon kun puolet luokasta luokitellaan surkeiksi

Vierailija kirjoitti:

Mun lapsi taitaa olla eka ikäluokkaa, joka teki ton Move:n siten, mihin se on tarkoitettu. Eli teki sen 5. luokalla ja nyt uudestaan 8. luokalla. Koko homman tarkoitushan on tuottaa lapselle ja vanhemmille tietoa siitä, miten lapsi kehittyy noiden vuosien välillä. Alakoululaiset liikkuvat paljon luonnostaan, mutta niin harrasteliikunnassa kuin kilpaurheilusskin into hiipuu herkästi siinä 12-14 vuotiaana. Kilpaurheilussa tälle ilmiölle on nimikin: drop-out - lahjakkaat urheilijat lopetavat, kun elämään tulee muuta sisältöä.

En ymmärrä mikä siinä Movessa nyt on niin kauheaa. Meillä on kaksi vanhempaa lasta, jotka ovat kilpaurheilleet jo pienestä lapsesta ja ovat todella liikunnallisia. Sitten tämä nuorin poika ei ole harrastanut kauheasti mitään, koska ei ole itse halunnut. Pelaillut vähän jalkapalloa ja tennistä pelaa edelleen kerran viikossa. Se on ainoa ohjattu liikuntaharrastus. Mielestäni pelaa pleikkaa aivan liikaa.

Moven piip -juoksussa oli ryhmän 2. paras, ryhmässä oli kahden luokan pojat juoksemassa. Kertoo aikalailla lasten kunnosta, jos melkein liikuntaa harrastamaton on parinkymmenen joukossa kakkonen. 

Moven tarkoitus on tuottaa tietoa koko ikäluokasta samalla lailla kuin PISA:llakin, mutta ennen kaikkea tuottaa nuorelle itselle tietoa omasta kunnostaan.

Olen käynyt kouluni 80-luvulla ja oikein hyvä esimerkki löytyy ihan omasta kokemuksestani, vanhasta kunnon Cooper testistä. 7. luokalla juoksin kaverini kanssa yhdessä ja vedettiin aivan mieletön tulos, juostiin yhdessä 2700 m, joka oli ikäluokassa tytöille kirkkaasti yli erinomaisen. Kaveri ajautui aika nopsaan porukkaan, jossa käytettiin alkoholia ja alkoi myös polttamaan tupakkaa. Seuraavana vuonna oltiin taas yhdessä ennen Cooperia tsemppihengessä, että eiköhän taas paineta menemään. Kaveri ei enää jaksanut 5 min jälkeen tyyliin juosta ollenkaan. Aikani yritin tsempata siinä ja omakin tulos siinä tietty huononi. Sitten vaan tajusin, että ei tyyppi vaan pysty juoksemaan ja kaverin kehotuksesta lähdin sitten yksin menemään. 

Tuossa on oikein tyyppiesimerkki, miksi esim. Move tuottaa tärkeää tietoa juuri lapsen kriittisiltä vuosilta. 

Minustakin on kiva osallistua sellaisiin testeihin, joissa pärjään.

Ne kannustavat kehittymään vieläkin paremmaksi ja antavat hyvää tietoa osaamisen tasosta yleensäkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huono kunto johtuu siitä ettei lapsi liiku tarpeeksi. Jos kuntotestissä saa huonon tuloksen, niin masentumisen sijaan pitäisi alkaa liikkua enemmän! Move-testissä oikeastaan vain yksi tehtävä on kiinni motoriikasta, muut on ihan lihaskuntoa mittaavia. Terv. juuri moven suorittaneen 5-luokkalaisen äiti

Eihän se mene noin ollenkaan vai ajatteletko, että nekin jotka on huonoja vaikka matikassa niin ovat vaan harjoitelleet liian vähän?

Etkö sä muka huomaa lapsissa mitään eroja? Toiset ovat jo taaperoina nopeita, toiset vahvoja, toiset ketteriä ja jotkut kömpelöitä. Ei me synnytä kaikki samanlaisina ja samoilla ominaisuuksilla varustettuina.

Selvät fyysiset poikkeavuudet ovat asia erikseen, sehän on sanomattakin selvää. Kiistaton totuus on myös se, että suurin osa huonoista testituloksista johtuu liikkumattomuudesta. Ja jos jollain on astma, jota ei saada hoidettua, ei voi silti niputtaa kaikkia astmaatikkoja huonon testituloksen saaviksi. Suurin osa lasten astmoista saadaan kuriin ja jopa paranee iän myötä.

Miettikääs mua. Koulussa ei koskaan tehty liikkatunnilla mun lempilajeja elikkäs kamppailulajeja. Mulla olis ollu liikka aina kymppi, jos olis kisattu niissä.

Yleisurheilu ei kiinnostanut koskaan. Voimistelussa olin yllättävän hyvä täysin amatööripohjalta ja hurjan luonteeni ansiosta.

Jotain liikkaopettajien surkeudesta kertoo, että noissa mun lapsuuteni koulun liikkatesteissä pärjäsi vaan ne, jotka kuuluivat vapaa-ajalla johonkin urheiluseuraan. Eli joku muu oli valmentanut heidät niihin tuloksiin.

Liikunnan arviointi on aika herkkä laki, etenkin kun kaikki näkee sun suoritukset. Mä sain eka- ja/tokaluokalla 70-luvun alusssa liikunnasta ja musiikista kutoset ja sen jälkeen hyvin tiesin, että olen niissä huono. Stressasin aina liikunta- ja musiikkitunteja ja huokasin helpotuksesta kun niistä selvisin. Pyrin joukkuelajeissa pysyttelemään poissa hyvien tieltä.  Ainoastaan tanssitunteja (perinteiset) odotin hartaasti lukioaikaan.

Nykyäänkään liikunta ei saa mitään endorfiiniryöpsähdyksiä aikaan (paitsi tanssiessa), mutta jotain on tehtävä, ja vaikka laulaakaan en osaa, niin kuuntelen mielelläni keikoilla.

Vierailija kirjoitti:

Miksi näitä tällaisia edes mitataan?

Kävin peruskoulun 70/80luvuilla enkä muista että olisi koskaan mittailtu yhtään mitään. Liikuntatunnilla liikuttiin. Pelattiin jalkapalloa, pesäpalloa (tai pitskuksi kutsuttua variantia), lentopalloa, polttopalloa, suunnistettiin, hiihdettiin, luisteltiin.

Kerran vuoteen taisi olla jotkut kylien koulujen väliset kisat missä sai ottaa mittaa toinen toisistaan.

Kävin peruskoulun samaan aikaan kuin sinä. Kyllä vaan mitattiin.

Liikuntanumeroon vaikutti pituushyppy, korkeushyppy, 60 m, 100m, leuanvetoasennossa pysymisen aika (tytöillä), cooperin testi, pallonheitto, kuulantyöntö jne.

Minusta liikunta on sellainen, että siitä ei pitäisi antaa mitään numeroa. Syynä se, että on kansanterveydellisesti tärkeää, että kenelläkään ei mene into liikunnasts.

Annetaan kaikille kymppi, ettei tule paha mieli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi aina pitäisi mennä surkeimman pellen ehdoilla?

Liikunta ja taideaineet voitaisiin erottaa koulusta "pakollisiksi" harrastuspiireiksi. Liikunnassa en ole koskaan nähnyt mitään varsinaista opetusta tai opastusta, vaan tunneilla mennään lahjakkaimpien mukaan ja loput roikkuvat mukana edellytystensä ja motivaationsa mukaan. Tämä ei tue lainkaan näille tunneille asetettuja tavoitteita.

Totta. Tutustuin valmentajiin vasta aikuisena. Aika hämmästyttävää siihen nähden, että olen käynyt 12 vuotta koulujen liikkatunneilla...

Oli jotenkin hämmästys huomata, että näitäkin taitoja joku osaa opettaa ja auttaa sinua kehittymään.

Vierailija kirjoitti:

Jotain siinä koululiikannassa on pielessä. Katsokaa kuinka monilta se vie liikunnan ilon jo yläaste ikäisiltä. Sitten on näitä spandex raivoojia jotka saa ajattelemaan onko se liikunta todella terveellistä? Tosin onhan se totta että ruutuja tuijottaa nykyään lähes kaikki. Joskus mietin minkälainen mailma on ihan pian? Jonkinlainen virtuaalikypärän kautta koettu keinotodellisuus? Ehkä siellä harrastetaan liikuntaa?

Siellä harrastetaan e-urheilua.

Minä olen aina pärjännyt huonosti testeissä vaikka liikuin paljon ja olin laiha. Ei vain pystynyt parempaan.

Liikunta koulussa tähtää kilpailuun ja mittaukseen eikä iloon ja oppimiseen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun lapsi taitaa olla eka ikäluokkaa, joka teki ton Move:n siten, mihin se on tarkoitettu. Eli teki sen 5. luokalla ja nyt uudestaan 8. luokalla. Koko homman tarkoitushan on tuottaa lapselle ja vanhemmille tietoa siitä, miten lapsi kehittyy noiden vuosien välillä. Alakoululaiset liikkuvat paljon luonnostaan, mutta niin harrasteliikunnassa kuin kilpaurheilusskin into hiipuu herkästi siinä 12-14 vuotiaana. Kilpaurheilussa tälle ilmiölle on nimikin: drop-out - lahjakkaat urheilijat lopetavat, kun elämään tulee muuta sisältöä.

En ymmärrä mikä siinä Movessa nyt on niin kauheaa. Meillä on kaksi vanhempaa lasta, jotka ovat kilpaurheilleet jo pienestä lapsesta ja ovat todella liikunnallisia. Sitten tämä nuorin poika ei ole harrastanut kauheasti mitään, koska ei ole itse halunnut. Pelaillut vähän jalkapalloa ja tennistä pelaa edelleen kerran viikossa. Se on ainoa ohjattu liikuntaharrastus. Mielestäni pelaa pleikkaa aivan liikaa.

Moven piip -juoksussa oli ryhmän 2. paras, ryhmässä oli kahden luokan pojat juoksemassa. Kertoo aikalailla lasten kunnosta, jos melkein liikuntaa harrastamaton on parinkymmenen joukossa kakkonen. 

Moven tarkoitus on tuottaa tietoa koko ikäluokasta samalla lailla kuin PISA:llakin, mutta ennen kaikkea tuottaa nuorelle itselle tietoa omasta kunnostaan.

Olen käynyt kouluni 80-luvulla ja oikein hyvä esimerkki löytyy ihan omasta kokemuksestani, vanhasta kunnon Cooper testistä. 7. luokalla juoksin kaverini kanssa yhdessä ja vedettiin aivan mieletön tulos, juostiin yhdessä 2700 m, joka oli ikäluokassa tytöille kirkkaasti yli erinomaisen. Kaveri ajautui aika nopsaan porukkaan, jossa käytettiin alkoholia ja alkoi myös polttamaan tupakkaa. Seuraavana vuonna oltiin taas yhdessä ennen Cooperia tsemppihengessä, että eiköhän taas paineta menemään. Kaveri ei enää jaksanut 5 min jälkeen tyyliin juosta ollenkaan. Aikani yritin tsempata siinä ja omakin tulos siinä tietty huononi. Sitten vaan tajusin, että ei tyyppi vaan pysty juoksemaan ja kaverin kehotuksesta lähdin sitten yksin menemään. 

Tuossa on oikein tyyppiesimerkki, miksi esim. Move tuottaa tärkeää tietoa juuri lapsen kriittisiltä vuosilta. 

Minustakin on kiva osallistua sellaisiin testeihin, joissa pärjään.

Ne kannustavat kehittymään vieläkin paremmaksi ja antavat hyvää tietoa osaamisen tasosta yleensäkin.

Totta.

Toisaalta tämä sama poika ei ole erityisen hyvä matematiikassa.

Tiedän jo etukäteen, että 9. luokalla suoritetaan matematiikan valtakunnallinen koe ja tällä yhdellä kokeella on perinteisesti lapseni koulussa valtava merkitys päätötodistuksen matematiikan numeroon. JO 8. luokkalaiset streessaavat valtakunnallista koetta.

Esikoisellani matematiikan keskiarvo puolsi kymppiä, kaikista kursseista koko yläkoulussa oli tullut kymppi. Valtakunnallisesta kokeesta tuli vain 9 + ja päättötodistukseen matematiikasta sitten 9, joka lopulta ratkaisi ihan lukiopaikankin. Silti tyydyimme tähän ja ymmärsimme, että tällainen valtakunnallinen koe mittaa koko ikäluokan osaamista ja poistaa esim. opettajakohtaisia eroja.

Move ei edes ole liikunnan numeroa mittaava asia, vaan se on ikäluokkien fyysistä kuntoa terveyssyistä mittaava juttu, eikä mitenkään erityisen kamala. 

Joku kritisoi uintikoetta, että vaan testattiin ja sitten sai vapaata. Uimataitoon on ihan kansainväliset standardit, Pohjoismaissa se tarkoittaa sitä, että syvään veteen pudottuaan ihminen pystyy uimaan 200 metriä, josta 50 m selällään. Tämä uimataidon saavuttaminen on ihan OPS:ssa määritelty tavoitteeksi ja on todella hyvä juttu, että se myös testataan. Uimataito pelastaa vuosittain ison määrän ihmishenkiä. Toki tähän nyt tulee peukuttamaan kymmeniä ihmisiä, jotka eivät ole eläessään nähneet suihkua enempää vettä, asuvat satojen kilometrien päässä lähimmästä rannasta, eikä heillä ole minkäänlaista riskiä joutua veden varaan koskaan elämässään, eikä siten uimataitokaan ole tarpeen. Useimmille ihmisille on.

Vierailija kirjoitti:

https://www.is.fi/terveys/art-2000001250622.html

Liikkuvuutta ja voimaa mitataan vähän niin kun. Natsisaksassa

Tyttöpunnerrukset on perseestä. Eivät mittaa muuta kuin, montako kertaa HULLU JAKSAA HEILUA. Eivät varsinkaan voimaa. Naisten pitää jaksaa nostaa vartalonsa ylös siinä kuin miestenkin, muuten ei pääse vanhana sängystä eikä pytyltä ylös.

SAAKO TYTÖT LISÄPISTEITÄ POIKAPUNNERRUKSISTA?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun lapsi taitaa olla eka ikäluokkaa, joka teki ton Move:n siten, mihin se on tarkoitettu. Eli teki sen 5. luokalla ja nyt uudestaan 8. luokalla. Koko homman tarkoitushan on tuottaa lapselle ja vanhemmille tietoa siitä, miten lapsi kehittyy noiden vuosien välillä. Alakoululaiset liikkuvat paljon luonnostaan, mutta niin harrasteliikunnassa kuin kilpaurheilusskin into hiipuu herkästi siinä 12-14 vuotiaana. Kilpaurheilussa tälle ilmiölle on nimikin: drop-out - lahjakkaat urheilijat lopetavat, kun elämään tulee muuta sisältöä.

En ymmärrä mikä siinä Movessa nyt on niin kauheaa. Meillä on kaksi vanhempaa lasta, jotka ovat kilpaurheilleet jo pienestä lapsesta ja ovat todella liikunnallisia. Sitten tämä nuorin poika ei ole harrastanut kauheasti mitään, koska ei ole itse halunnut. Pelaillut vähän jalkapalloa ja tennistä pelaa edelleen kerran viikossa. Se on ainoa ohjattu liikuntaharrastus. Mielestäni pelaa pleikkaa aivan liikaa.

Moven piip -juoksussa oli ryhmän 2. paras, ryhmässä oli kahden luokan pojat juoksemassa. Kertoo aikalailla lasten kunnosta, jos melkein liikuntaa harrastamaton on parinkymmenen joukossa kakkonen. 

Moven tarkoitus on tuottaa tietoa koko ikäluokasta samalla lailla kuin PISA:llakin, mutta ennen kaikkea tuottaa nuorelle itselle tietoa omasta kunnostaan.

Olen käynyt kouluni 80-luvulla ja oikein hyvä esimerkki löytyy ihan omasta kokemuksestani, vanhasta kunnon Cooper testistä. 7. luokalla juoksin kaverini kanssa yhdessä ja vedettiin aivan mieletön tulos, juostiin yhdessä 2700 m, joka oli ikäluokassa tytöille kirkkaasti yli erinomaisen. Kaveri ajautui aika nopsaan porukkaan, jossa käytettiin alkoholia ja alkoi myös polttamaan tupakkaa. Seuraavana vuonna oltiin taas yhdessä ennen Cooperia tsemppihengessä, että eiköhän taas paineta menemään. Kaveri ei enää jaksanut 5 min jälkeen tyyliin juosta ollenkaan. Aikani yritin tsempata siinä ja omakin tulos siinä tietty huononi. Sitten vaan tajusin, että ei tyyppi vaan pysty juoksemaan ja kaverin kehotuksesta lähdin sitten yksin menemään. 

Tuossa on oikein tyyppiesimerkki, miksi esim. Move tuottaa tärkeää tietoa juuri lapsen kriittisiltä vuosilta. 

Minustakin on kiva osallistua sellaisiin testeihin, joissa pärjään.

Ne kannustavat kehittymään vieläkin paremmaksi ja antavat hyvää tietoa osaamisen tasosta yleensäkin.

Totta.

Toisaalta tämä sama poika ei ole erityisen hyvä matematiikassa.

Tiedän jo etukäteen, että 9. luokalla suoritetaan matematiikan valtakunnallinen koe ja tällä yhdellä kokeella on perinteisesti lapseni koulussa valtava merkitys päätötodistuksen matematiikan numeroon. JO 8. luokkalaiset streessaavat valtakunnallista koetta.

Esikoisellani matematiikan keskiarvo puolsi kymppiä, kaikista kursseista koko yläkoulussa oli tullut kymppi. Valtakunnallisesta kokeesta tuli vain 9 + ja päättötodistukseen matematiikasta sitten 9, joka lopulta ratkaisi ihan lukiopaikankin. Silti tyydyimme tähän ja ymmärsimme, että tällainen valtakunnallinen koe mittaa koko ikäluokan osaamista ja poistaa esim. opettajakohtaisia eroja.

Move ei edes ole liikunnan numeroa mittaava asia, vaan se on ikäluokkien fyysistä kuntoa terveyssyistä mittaava juttu, eikä mitenkään erityisen kamala. 

Joku kritisoi uintikoetta, että vaan testattiin ja sitten sai vapaata. Uimataitoon on ihan kansainväliset standardit, Pohjoismaissa se tarkoittaa sitä, että syvään veteen pudottuaan ihminen pystyy uimaan 200 metriä, josta 50 m selällään. Tämä uimataidon saavuttaminen on ihan OPS:ssa määritelty tavoitteeksi ja on todella hyvä juttu, että se myös testataan. Uimataito pelastaa vuosittain ison määrän ihmishenkiä. Toki tähän nyt tulee peukuttamaan kymmeniä ihmisiä, jotka eivät ole eläessään nähneet suihkua enempää vettä, asuvat satojen kilometrien päässä lähimmästä rannasta, eikä heillä ole minkäänlaista riskiä joutua veden varaan koskaan elämässään, eikä siten uimataitokaan ole tarpeen. Useimmille ihmisille on.

Ainoa vaan, ettei koulussa kukaan osannut opettaa uintia. Vaikka Suomen uimaseurat on pullollaan todella hyviä uimaopettajia...

Minäkin olen koululiikunnan traumatisoima. Minulla ei ole yhtään positiivista muistoa koulun liikuntatunneista. En ollut mielestäni mikään rapakuntoinen lapsi. En mussuttanut pullaa, ja tabletteja ei ollut siihen aikaan. Vapaa-ajalla juoksimme pihalla, pelasimme palloa ja leikimme kaikkia pihapelejä. Samaa iloa en vain saanut ikinä koulun liikuntatunneista. Kaikki koululiikuntaan liittyvät muistoni ovat nöyryyttäviä. Minut valittiin huutojaossa aina viimeisenä joukkueeseen ja suoritukselleni naurettiin. Joukkuepeleissä ahdisti, kun muut huusivat suureen ääneen, että osu nyt siihen palloon, älä juokse sinne, aina me hävitään sun takia jne. En muista koululiikuntaa kannustavana ja rohkaisevana. Yläasteella menin aina itkun kanssa noille tunneille, koska ahdisti niin paljon. 

Liikuntaa ei voi mielestäni verrata mihinkään muuhun kouluaineeseen. Liikunnassa ollaan jatkuvasti muiden katseiden ja arvioinnin alla. Matikan kokeita ei yleensä suoriteta siten, että yksi lapsi menee tekemään koetehtävät taululle muiden hihittäessä selän takana. Ihminen kyllä pärjää myöhemmin elämässään, vaikka ei lukisi koulun jälkeen enää ikinä yhtäkään kirjaa, ei muistaisi mitään vieraiden kielten kielioppisäännöistä tai tarvitsisi laskinta yksinkertaisiinkin laskutehtäviin. Liikunnalla on ihan erilaiset vaikutukset terveyteen lapsuudessa ja myöhemmin elämässä. 

Tavallaan ymmärrän noiden testien tarkoituksen ja on ihan hyväkin, että lasten kuntoa ja terveyttä seurataan. Yleensä vaan nuo testit ja liikuntatunnit yleensäkin kannustavat jo valmiiksi hyviä, mutta lannistavat entisestään sellaiset, jotka tarvitsevat enemmän rohkaisua. Sain aina kuulla olevani huono ja surkea liikunnassa, mutta kukaan ei koskaan osannut kertoa, miten muutun paremmaksi. Kaikki lajit mentiin luokan parhaiden oppilaiden mukaan ja muut yrittivät pysyä perässä. Liikunnasta kouluaineena ei tarvitse luopua kokonaan, mutta opetusmenetelmiä pitäisi muuttaa. 

Olen löytänyt vasta aikuisena liikunnan ilon ja tajunnut, että en ole niin huono kuin olen luullut lapsesta asti. Mihinkään ryhmäliikuntaan tai ohjattuun liikuntaan en suostu vieläkään, mutta olen löytänyt omat lajini, joita voi harrastaa yksin. 

Minä opetan reaaliainetta yläkoulussa. Sekä oppilaat että huoltajat haluavat aina tietää, mikä on ollut kokeen keskiarvo. Kerron sen sitten saman tien kaikkien rinnakkaisluokkien osalta (minulla on joka luokka-asteella kolme luokkaa). Siinäpä sitten tulee varmaan puolelle porukasta paha mieli, kun huomaavat olevansa keskiarvoa huonompia - ja ehkäpä vielä kolmesta luokasta surkeimpia. Pitäisikö lopettaa kokeet kokonaan, ettei tulisi niin paljon mielensä pahoittajia?

Vierailija kirjoitti:

Mun lapsi taitaa olla eka ikäluokkaa, joka teki ton Move:n siten, mihin se on tarkoitettu. Eli teki sen 5. luokalla ja nyt uudestaan 8. luokalla. Koko homman tarkoitushan on tuottaa lapselle ja vanhemmille tietoa siitä, miten lapsi kehittyy noiden vuosien välillä. Alakoululaiset liikkuvat paljon luonnostaan, mutta niin harrasteliikunnassa kuin kilpaurheilusskin into hiipuu herkästi siinä 12-14 vuotiaana. Kilpaurheilussa tälle ilmiölle on nimikin: drop-out - lahjakkaat urheilijat lopetavat, kun elämään tulee muuta sisältöä.

En ymmärrä mikä siinä Movessa nyt on niin kauheaa. Meillä on kaksi vanhempaa lasta, jotka ovat kilpaurheilleet jo pienestä lapsesta ja ovat todella liikunnallisia. Sitten tämä nuorin poika ei ole harrastanut kauheasti mitään, koska ei ole itse halunnut. Pelaillut vähän jalkapalloa ja tennistä pelaa edelleen kerran viikossa. Se on ainoa ohjattu liikuntaharrastus. Mielestäni pelaa pleikkaa aivan liikaa.

Moven piip -juoksussa oli ryhmän 2. paras, ryhmässä oli kahden luokan pojat juoksemassa. Kertoo aikalailla lasten kunnosta, jos melkein liikuntaa harrastamaton on parinkymmenen joukossa kakkonen. 

Moven tarkoitus on tuottaa tietoa koko ikäluokasta samalla lailla kuin PISA:llakin, mutta ennen kaikkea tuottaa nuorelle itselle tietoa omasta kunnostaan.

Olen käynyt kouluni 80-luvulla ja oikein hyvä esimerkki löytyy ihan omasta kokemuksestani, vanhasta kunnon Cooper testistä. 7. luokalla juoksin kaverini kanssa yhdessä ja vedettiin aivan mieletön tulos, juostiin yhdessä 2700 m, joka oli ikäluokassa tytöille kirkkaasti yli erinomaisen. Kaveri ajautui aika nopsaan porukkaan, jossa käytettiin alkoholia ja alkoi myös polttamaan tupakkaa. Seuraavana vuonna oltiin taas yhdessä ennen Cooperia tsemppihengessä, että eiköhän taas paineta menemään. Kaveri ei enää jaksanut 5 min jälkeen tyyliin juosta ollenkaan. Aikani yritin tsempata siinä ja omakin tulos siinä tietty huononi. Sitten vaan tajusin, että ei tyyppi vaan pysty juoksemaan ja kaverin kehotuksesta lähdin sitten yksin menemään. 

Tuossa on oikein tyyppiesimerkki, miksi esim. Move tuottaa tärkeää tietoa juuri lapsen kriittisiltä vuosilta. 

Eli sinun lapsesi ovat liikunnallisesti lahjakkaita, joten he saavat hyviä tuloksia, vaikka eivät edes liikkuisi juurikaan. Se taitaa olla geneettistä, kun olit itsekin hyvä.

Minä taas olin liikunnassa surkea, samoin lapseni. Harrastavat reippaasti liikuntaa, mutta ovat hitaita ja yleensä kaikessa liikunnassa siellä huonoimpien joukossa. Minusta tärkeintä on vaan, että harrastavat liikuntaa terveyssyistä, mutta kyllähän tällainen vertailu tappaa sitä iloa kun sellainen liikkumaton lapsi saa paremmat tulokset kuin lapsi, joka harrastaa säännöllisesti liikuntaa.

Itsekin löysin uudestaan ilon liikunnasta yli 30-vuotiaana kun ymmärsin, ettei mun juoksunopeudella ole enää mitään merkitystä.

Vanhemmat ja sellaiseksi aikovat: teidän täytyy huolehtia lapsenne riittävästä liikunnasta ainakin ala-asteen ajan. Koululiikunta ei missään tapauksessa riitä. Erityisen tärkeää nykyään, kun osa lapsista jumittuu laitteidensa ääreen vapaa-aikanaan. Ei maksa mitään muuta kuin aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Miettikääs mua. Koulussa ei koskaan tehty liikkatunnilla mun lempilajeja elikkäs kamppailulajeja. Mulla olis ollu liikka aina kymppi, jos olis kisattu niissä.

Yleisurheilu ei kiinnostanut koskaan. Voimistelussa olin yllättävän hyvä täysin amatööripohjalta ja hurjan luonteeni ansiosta.

Jotain liikkaopettajien surkeudesta kertoo, että noissa mun lapsuuteni koulun liikkatesteissä pärjäsi vaan ne, jotka kuuluivat vapaa-ajalla johonkin urheiluseuraan. Eli joku muu oli valmentanut heidät niihin tuloksiin.

No aika jännää, että oot harrastanut kamppailulajeja niinkin korkealla tasolla, että niiden perusteella sun liikunnan numero olisi ollut kymppi, eli sulla täytyi olla todella hyvä fyysinen kunto jne.

En tiedä missä kouluissa liikuntaan kuuluu hirveästi telinevoimistelua - juttujen mukaan useimmissa. Omassa koulussani muistan yläkoulussa yhden kerran otetun esim. puomin esiin. Rekkitangot laitettiin, kun tehtiin sen aikaista valtakunnallista kuntotestiä, jossa testattiin, kuinka kauan pystyy olemaan leuanvetoasennossa. Muuten ei koskaan. Alakoulussa oli jotain temppuratoja penkkeineen jne.

Olin itse telinevoimistelija, ihan maajoukkuetasolla ja useampia SM-mitaleja löytyy. Varsinaisia lajitaitoja ei koululiikunnassa kyllä hirveästi pystynyt osoittamaan. Mutta olin todella vahva (kuten kamppailulajeja huipputasolla harrastava varmasti myös on), olin tietenkin lajitaustasta johtuen hyvin ketterä ja tasapaino huippuluokkaa (olettaisin huipputason kamppailijan myös olevan). Olin todella loistava uimari, koska kasvoin meren rannalla ja opin uimaan 3-vuotiaana, uinti kuului myös oheistreeneihin. Olin nopea juoksija, lajitaito sekin toki, mutta jaksoin juosta esim. Cooperissa luokan poikien tasolle. Sitten taas olin surkea mm. lentopallossa ja erityisesti koripallossa, koska olen 155 cm pitkä. Silti olin aina innoissani mukana noissa, vaikka mun pituus oli koripallopelissä aina ihan vitsi suorastaan.

Tämä riiti kymppiin helposti koko kouluajan. Vaikea ajatella, että kamppailulajeissa todella hyvä, olisi sitten kaikessa muussa liikunnassa niin surkea, että ei pysty esim. keskitason suoritukseen.

Vierailija kirjoitti:

Minä opetan reaaliainetta yläkoulussa. Sekä oppilaat että huoltajat haluavat aina tietää, mikä on ollut kokeen keskiarvo. Kerron sen sitten saman tien kaikkien rinnakkaisluokkien osalta (minulla on joka luokka-asteella kolme luokkaa). Siinäpä sitten tulee varmaan puolelle porukasta paha mieli, kun huomaavat olevansa keskiarvoa huonompia - ja ehkäpä vielä kolmesta luokasta surkeimpia. Pitäisikö lopettaa kokeet kokonaan, ettei tulisi niin paljon mielensä pahoittajia?

Miksi liikuntaa pitää edes arvostella, jos tarkoituksena on opettaa terveellisiä elämäntapoja ja liikkumisen iloa? Mun mielestä näitä aineita ei voi oikein verrata toisiinsa...

Vierailija kirjoitti:

Lapseni opettaja oli kirjailija. Hän innosti kokonaisen koululuokan kirjoittamaan upeita tekstejä. Olen ikuisesti kiitollinen tälle opettajalle. Joskus mietin, että mitä jos lapsellani olisi ollut joka vuosi yhtä taitava opettaja, ja oppilaat olisivat oppineet lahjakkaiksi urheilijoiksi, matemaatikoiksi, muusikoiksi ja taiteilijoiksi ym ym. Niin paljon hukkaan heitettyjä sieluja ja ruumiita.

Tuskinpa koko luokka kirjoitti yhtään sen hienompia tekstejä kuin ennenkään. Ne parhaimmat kirjoittajat varmaan saivat tukea opettajalta ja hioivat osaamistaan aiempaa enemmän.