Lue keskustelun säännöt.
Niin kyllästynyt pikkulapsiarkeen :(
27.10.2019 |
Siinä se otsikossa tulikin... meillä siis kaksi lasta. Juuri 2v täyttänyt ja 4,5v. Tyttö ja poika. Nuoremman kanssa vielä 5kk kotona, vanhempi käy kerhoissa yms päivisin. Elämä on yhtä tappelua aamusta iltaan kun molemmat ovat paikanpäällä.... lasten kanssa perus uhmavääntämistä ja pahinta on, kun nämä tappelevat jatkuvasti keskenään. Tätä lasten tappelua tuntuu ettei vaan jaksa, koska kokoajan joku huutaa ja itkee. Välillä sellainen tunne, että ei olisi tällaista elämää halunnut. Tiedän, että tähän tulee "mitäs läksit"- kommentteja, mutta antaa palaa vaan :)
Haluaisin vertaistukea ja kohtalotovereita. Miten tätä arkea jaksaa, kun ei nyt oikein osaa löytää positiivisia asioita tämän hetkisestä arjesta? Käyn muutaman kerran viikossa harrastamassa omia juttuja. Mies osallistuu arkeen ihan hyvin, tosin hän vaativassa ammatissa ja joutuu tekemään keskimääräistä enemmän töitä. Meillä miehen kanssa menee kyllä ihan hyvin. Parisuhde ei ole ihme kyllä rakoillut ja se on voimavara. Mutta mieskin tuntuu välillä niin kypsyneen tähän arkeen kun koskaan ei ole rauhallista hetkeä. Meillä tuo esikoinen ollut aina suht haastava ja voimakastahtoinen persoona, ja hän vie eniten voimavaroja tässä. Mutta ei kuitenkaan mitään nepsy-juttuja, jos joku niitä ehdottaa.
Mikä teitä muita äitejä piristää, mistä saatte voimaa tähän kaikkeen? Vielä sekin, että en ole yhtään talvi-ihminen ja pimeän ystävä ja tämä tuleva vuodenaika ei mieltä ylennä.
Kommentit (91)
Yhyy, tein lapsia, enkä jaksa niitä.
Juu, ei muuta kuin päiväkotiin ne naperot, niin voi laitos kasvattaa, kun ei itse jaksa.
P.S. Teepä vielä lisää niitä lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ai kun ihanalta kuulostavaa normaalia arkea. Opettele nauttimaan siitä.
Elämä tulee vielä potkimaan sinuakin jossakin kohtaa päähän ja tajuat kuinka ihanaa aikaa tuo raskas arki lopulta oli. Kyllä mailmaan ääntä mahtuu.
Vinkejä: Vähemän älylaitteita(koskee kaikkia), enemmän ulkoilua yhdessä, lapset mukaa arkia askareihin. Muista nauttia, lapset kasvaa nopeasti.
"Älä suorita äitiyttä, muista nauttia kun tää kaikki kestää niin lyhyen aikaa" kuin suoraan Siskonpeti sketsistä jossa toinen äiti teki kaiken synnytystä myöten iloiten ja helposti, toinen äitihahmoista edusti enemmän reaalimaailmaa 😂 Eli älkää jakako neuvoja tyyliin "afrikkalaisella äidillä on savimajassa vaikeampaa".
En ole tuo, jolle kommentoit, mutta tuo tummennettu kyllä pitää paikkansa. Mitä vanhemmaksi itse tulet, niin sen nopeampaa aika tuntuu kuluvan. Jos ja kun lähestyt 40 ikävuotta, niin se vauva- ja pikkulapsiaika oikeasti tuntuu silmänräpäykseltä. Vuosi hurahtaa nopeasti ohi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos.
T. Vela
Mitä ihmeen keskenkasvuisia ihmisiä nämä ovat, jotka tulevat ilkkumaan ja kääntämään keskustelun itseensä, kun toisella on vaikeaa? Eikö teillä ole lainkaan empatiakykyä, tai edes käytöstapoja, joilla peittää sivistyksen puute?
Aloittaja, yritä järjestellä lapsille vähän eri tekemistä eri huoneisiin. Kun tappelu yltyy oikein kauheaksi, Pikku kakkonen tai joku muu lastenohjelma rauhoittaa tilanteen.
Talveen suosittelen sitä, että jos sulla ei itselläsi ole kunnon ulkoiluvarusteita, hommaa sellaiset. Se vähentää epämiellyttävää oloa huomattavasti. Yritä nähdä kauneutta vuodenajassa, josta et pidä. Kun kiinnittää vaikka vähän väkisin huomion johonkin miellyttävään, väistämättömästä talvesta tulee helpompi kestää. Ulkoilu kuitenkin vähentää itse kunkin kärttyisyyttä.
Jaa. No olen yli 50-vuotias, vapaaehtoisesti lapseton, ja ymmärrän täysin mitä tuo ”kiitos” tässä ketjussa tarkoitti.
Tämä,on internet, ei terapiapalvelu. Pidä sinäkin omana tietonasi käsityksesi toisten empatiakyvystä, käytöksestä ja sivistyksen tasosta. Kehottaisin tutkiskelemaan näitä itsessäsi.
Itse ainakin pidän juuri tällä palstalla niistäkin keskusteluista mistä saa vertaistukea ja niitä yleensä juuri luen mielelläni. Itsekin olen lapseton, mutta ei tulisi mieleenkään tulla tänne pilkkaamaan vaan tykkään vaan lukea muiden elämästä, kun itselläkin on omat vaikeudet kuitenkin. Sivusta tämä.
Moni lapsia hankkinut on sanonut, että ei tekisi lapsia, jos tietäisi, mitä se on. Siinähän se vitsi piileekin, kun sitä ei voi tietää etukäteen. Tokkopa lapsia syntyisi sitäkään vähää, jos olisi lapsiperhesimulaattori ja asian voisi kokea etukäteen. Mun lapset ovat jo teinejä ja nyt elämä alkaa tuntua helpolta. Onneksi ovat rauhallisia ja tunnollisia tyyppejä, saan hengähtää.
2-vuotias tarvitsee seuraasi lähes jatkuvasti... sitä ei voi jättää 4,5-vuotiaan vastuulle! Varsinkin, jos häntä jokin harmittaa. Mutta ehkä parasta olisi keskittyä esikoiseen, jolloin kuopus saisi mielenkiintoista seurattavaa siinä ohessa, eikä esikoista harmittaisi entistä enemmän kun et keskity häneen riittävästi. Välillä voivat sitten tehdä jotain kahdestaankin; tekemisen oikealla rytmittämisellä, voit tehdä välillä jopa "omiakin" asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo on tosi rasittava, mutta samalla ihana ikäero. Meillä kaksi vilkasta poikaa ja nuo vuodet kun nuorin oli 2,5-4v oli tosi raskasta. 4v ja 6v tulivat jo hyvin toimeen ja leikit sujuivat. Nyt ovat 7v ja 5v ja ihan paita ja peppu.
Vinkkejä jotka toimi meillä; lähde niin usein kun jaksat jonnekin. Vaikka metsään pariksi tunniksi. Taskulamput on jänniä. Kehu sitä rasittavampaa lasta enemmän ja ole ehdottoman tasapuolinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Millä täysin sama tilanne, lapsetkin melkein samanikäisiä kuin sinun Ap. Tämä saattaa kuulostaa kornilta, mutta meillä auttoi yltiöpäinen kehuminen ja positiivisuus. Tiedän että se on vaikeaa kun itse kyrsii koko ajan, mutta kun sen kehumisen saa käyntiin niin se rutinoituu, ja tarttuu nopeasti lapsiin.
Meillä on siis ihan semmosta että aamulla on sanotaan että onpa teitä kiva nähdä, olette niin ihania lapsia, toivottavasti nukuitte hyvin jne. Sitten vaan jatkaa sellaista pinkkiä höttöä ja sateenkaaria. Koko ajan vaan kehutaan, vaatteita, hymyä, leikkitaitoja, vessassa käyntiä, hymyä, ihan mitä vaan.
Meillä on tappelut vähentyneet, ja nyt nuo kehuu toisiaan, esikoinen saattaa siskolleen sanoa että hän on hieno ja söpö ja muutenkin pusuja ja haleja päivät täynnä.Joku luulee että keksin tämän, mutta ihan totta on, näin meillä :D
Ja näin kasvatetaan tulevaisuuden mt-ongelmia... Jos lapset opettaa höttöön ja yltiökivaan, tulevat ne romahtamaan pieniinkin vastoinkäymisiin isompana. Elämässä pitää sietää turhautumista, tylsistymistä ja negatiivisia tunteita. Toki lapsia pitää rakastaa ja kehua, aina kun siihen on aihetta, mutta lapsille pitää myös osata sanoa negatiivisia asioita ja riitojakin pitää osata sietää. Maailma on aika karu paikka, jos kotona on oppinut elämään vaaleanpunaisessa höttökuplassa...
Itseasiassa päin vastoin, kehujen puute altistaa mt-ongelmille ja kehuminen suojaa niiltä. On kovin valitettavaa että löysit viestistä esimerkiksi sen, ettei lapsilla ole rajoja, riitoja tai negatiivisia asioita elämässään, vaikka noista asioista ei kerrottu mitään. Ainoastaan kehumista korostettiin, ja päättelit että lapsiaan kehuva vanhempi on automaattisesti myös lepsu.
Toivon että Suomessakin päästäisiin irti siitä ihmeellisestä käsityksestä että kehuminen on hemmottelua ja pilaa lapsen. ”Ei saa kehua ettei ylpisty”
Näköjään asenteet muuttuvat hitaasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No sä pääset parin kk päästä töihin. Siellä aikuista seuraa.
Itsellä vielä vuosi että pääsee. Töihin. Päiväkotiin. Jes.
Perheessämme kaksi v. 2015 syntynyttä lasta sekä v. 2018 syntynyt lapsi. Kolme lasta joita kaksi käy kerhossa. Yhdellä v. 2015 syntyneistä asperger. Aika kiireistä arki mutta myös palkitsevaa. Omia menoja en ole ehtinyt aikoihin, kolmea lasta saa harvemmin yhtä aikaa hoitoon. Joten lasten kanssa puuhaillaan mielekkäitä yhteisjuttuja, käydään esim. lasten tapahtumissa, retkillä maksuttomissa kohteissa (niitä pääkaupunkiseutu pullollaan), leivotaan yhdessä ja tehdään palapelejä. Se on lyhyt aika kun lapset on pieniä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on erittäin hankala 4v. Huutaa aamusta iltaan, mikään ei kelpaa ja suuttuu ja rääkyy joka asiasta. Olen kotiäiti ja kyllä on pitkiä päiviä ja olen niin väsynyt että sekoan kohta. Tähän vielä univaje ja jatkuva päänsärky. Eka lapsi oli helppo mutta tämä toinen on ollut vaativa vauvasta asti.
No lapsia on tietysti erilaisia, mutta kyllä se on paljon siitäkin kiinni miten itse asennoituu. Tiedän että nyt jotkut, jotka esim. kärsii kroonisesta univajeesta vetää hernettä nenään, enkä tietenkään tarkoita sitä, että se univaje asenteella selätetään. Mutta noin keskimäärin vanhemmat (ja varsinkin äidit) stressaa ihan vääristä asioista lasten ollessa pieniä. Lapset on pieniä ihan hetken verran ja siitä ajasta kannattaa nauttia. Ns. pysähtyä haistelemaan ruusuja. Paljon auttaa kun ajattelee että tämä on nyt tämä vaihe elämässä, ainutkertainen, ja että se on kohta ohi. Ja miettii että mitä asioita ehkä katuu viiiden - kymmenen vuoden päästä. Katuuko sitä että ei ollut aina niin siistiä, vai katuuko sitä, että ei ollut henkisesti läsnä lapsilleen?
Rakkaus omaan lapseen on oikeasti maailman ihanin tunne, ja varmasti se palkitsevin syy, miksi ihmiset lapsia tekevät. Mutta missään tapauksessa lapsia ei kannata tehdä siksi että kaikki muutkin ja että on "aika". Silloin ei vielä ole henkisesti kypsä vanhemmaksi. Toki osa kypsyy pakon edessä, mutta osa kokee katkeruutta "menetetystä elämästä" ja menetetystä "omasta ajasta", mikä väistämättä heijastuu lapsiin. Toisaalta sekin on totta että tuskin ihminen koskaan on täysin valmis vanhemmaksi, se vanhemmuus on sitä, että siihen kasvaa ihmisenä koko ajan. Ja turha on lastenhankinnassa odottaa sitä, että elämä olisi ensin täydellistä, sillä eihän se koskaan sitä ole. Ehkä se oikea hetki lapsenhankintaan on silloin, kun kokee että on valmis hyppäämään syvään päähän. Ei kaikille edes tule vauvakuumetta, ainoastaan sellainen uteliaisuus, että haluaa katsoa senkin kortin. Ja siis hypätä.