Niin kyllästynyt pikkulapsiarkeen :(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä tiedän että tämä kuulostaa tyhmältä, mutta meillä myös oli ongelmana haastava esikoinen ja jatkuva pikkusisaruksen kanssa tappelu, kun olivat pienempiä (jtn 3 ja 1) niin isompi jatkuvasti tuuppi pienempää yms. Aloin ihan systemaattisesti käymään jokaikisen tuuppauksen ja riidan läpi, ja päätin sen ihana siihen kuinka tulee tehdä "oikein". Eli isompi tönäisee pienempää, menen ja otan kevyesti olasta kiinni, hei noin ei saa tehdä se käy kipeää. Kosketuksen pitää tuntua hyvältä, siltä mieluummin. Näin, silitä. Ja sitten hirveästi kehuja kun silitti. Kuulostaa varmasti ihan idioottimaiselta vinkiltä, mutta pointti on että teet tämän aina. Jatkuvasti. Niin jossain vaiheessa se lapsi vain alkaa toteuttamaan sitä oikeaa tapaa ihan itsestään. Sama jos toinen nappaa lelun kädestä, niin menet heti väliin ja sanot ei saa ottaa kädestä, kysy mieluummin lupa. Jos ei saa lupaa, niin pyydä kysymään saanko hetken päästä jne.

Siis minä itse tajusin ja olen monen muun vanhemman kohdalla tajunnut myös, että ongelmana usein on se että vanhempi ehkä 1/10 riidasta jaksaa käydä läpi perusteellisesti. Lapsille kehittyy riitelystä ikään kuin tapa ja kierre, jota eivät saa ratkaisua yksin paremmaksi. Siihen tarvitaan aikuinen. Ja siis kaikista tärkein asia tässä on, että tilanteiden pitää aina päättyä niin että lapsi tekee sen oikean ratkaisun ja häntä kehutaan.

Mutta tämä nyt ei heti auta jaksamiseen tietenkään, mutta jos vain jaksat edes kuukauden pari tsempata todella niiden riitojen kanssa, niin ihan varmasti tulee helpottamaan vielä.

Minä puutuin aina myös. Olen se joka kirjoitti pari viestiä ylöspäin. Lapset ei tosiaan pienenä edes nahistelleet ja jos joskus jotain oli, puutuin heti.

Mutta nykytilanne on ihan eri, nämä isommat jo tietää ettei niin saa tehdä mutta tekevät ihan vain toista ärsyyttääkseen.

Varmasti tietysti isommilla lapsilla on jo eri metkut ja ei kaikille lapsille sovi samat asiat. Käyttäytymisellä voi myös olla hyvin erilaisia syitä, ja siksi kaikki ei toimi kaikkeen.

Mun täytyy vielä tähdentää AP:lle ja muillekin, että puuttuminen (jos haluat sen toimivan) ei ole sitä että lasta torutaan ja lapset erotetaan toisistaan. Lapsi ei siitä ns. opi kunnolla, sillä positiivinen vahvistaminen toimii (ihan tutkimustenkin mukaan) parhaiten myös sosiaalisissa taidoissa.

Eli kun lapsi tekee jotain ei toivottua:

-Sano selkeästi ei ja selitä mahdollisimman lyhyesti miksi noin ei saa tehdä

-Selitä tilanteen mukainen sopiva tapa toimia, näytä mallia ja pyydä lasta tekemään sama. Jos lapsi ei suostu, niin yritä toista tapaa.

-Kun lapsi toimii oikein, kehu.

Tilanteiden tulisi päättyä "positiivisesti", jotta lapsi oppii niistä jotain. Suomessa lähes kaikki sisarusriidat hoidetaan niin, että sisarukset ensin erotetaan toisistaan ja sitten toista tai molempia torutaan. Oikeasti vanhemman pitää mennä siihen itse tilanteeseen mukaan, asia pitää käydä läpi heti niin että molemmat lapset ovat paikalla ja samat "ärsykkeet" ovat vielä läsnä siinä hetkessä. Lapselle pitää antaa mahdollisuus toimia oikein ja saada siitä kiitosta. Kyse ei ole mistään lapsen tavoittelusta pumpuliin, vaan siitä että näin lapsi vain yksinkertaisesti oppii parhaiten hillitsemään itsensä ärsyttävässä tilanteessa ja valitsemaan toisen toimintatavan vavingollisen tavan sijaan.

-se jota lainasit

AP kokeile, et menetä yhtään mitään

No en olisi kyllä itse aina jaksanut näin pitkän kaavan kautta... Eikä kaikesta voi jäädä positiivista tunnetta, eikä siihen edes tarvitse opettaa. Riidat on riitoja, usein niissä ei ole edes järkeä. Aikuisille käy sama. Huono päivä riittää joskus. Vähän aikaa erillään, anteeksi pyyntö ja toki selvitetään tilanne, jos siihen tarvetta, mutta usein elämää voi vaan jatkaa. Tämä kantanee elämässä pitkälle.

Ei ole ideana se, että kaikki on aina kivaa eikä erimielisyyksiä tule. Ideana on se, että opitaan pitämään puolia ja leikkimään niin ettei vahingoita toista henkisesti tai fyysisesti. Jotta lapsi oppii, hän tarvitsee sen positiivisen kokemuksen siihen, eli tilanteeseen päätöksen, jolloin hän on toiminut oikein. En tarkoittanut, että kokoajan pitäisi olla positiivinen olo/tunne.

Kaikkiin riitoihin ei pidä puuttua, mutta alle kouluikäisten kanssa pitää puuttua mm. lelun kädestä ottamiseen, tönimiseen/lyömiseen/potkimiseen. Kyllä riitoja tulee aikuisillekin, ei ole ideana ettei koskaan enää riidellä. Mutta lapsille joskus (varsinkin jos on mustasukkaisuutta ollut) tulee ikään kuin opittu kierre siitä riitelystä, joka pitää katkaista. Ainakin elämä helpottuu huomattavasti, kun sen yrittää katkaista eikö vain tuudittaudu siihen että lapset nyt vain riitelee.

Ylipäätään kun on kyse pienistä lapsista, niin he tarvitsevat aina aikuisen avun jotta voivat muuttaa käytöstään (silloin kun muutosta tarvitaan!). Lapsi ei voi kantaa yksin siitä vastuuta.

-se jota lainasit

Mene töihin. Tarvitset aikuiskontakteja.

Meillä kolme lasta pienillä ikäeroilla.

Arkea rauhoitettiin ainakin seuraavilla tavoilla

- selkeät säännöt

- lapsia ei kohdella yhtenä ryhmänä vaan yksilöinä.

- lapsille järjestetään päivittäin eri leikkejä. Eli kannustetaan isoin leikkimään esim pöydällä pikkulegoilla ja nuorempi jollain muulla lattialla/toisessa huoneessa

- lehmäaskellus eli piirsin paperin jossa 7 askelmaiset portaat. Laitoin lehmä magneetin alimmalle portaalle ja kerroin lapsille pelin säännöt. 1. Kun lehmä on ylimmällä portaalla saatte kaikki palkinnon joka on.... ja tähän sellainen palkinto jota kaikki haluavat ja erityisesti se porukan hankalinkin. Kerroin että jos päivä sujuu hyvin ja kaikki noudattavat sääntöjä sovitusti niin illalla lehmä nousee askelman. Jos joku lyö tai tönii toista niin lehmä ei nouse. Jos ei tottele aikuisen komentoa niin saa varoituksen ja jos ei senkään jälkeen tottele niin lehmä ei taaskaan nouse. Ja jos rikotaan toisen kerran samana päivänä sääntöjä niin lehmä laskee askeleen. Esikoinen tuijotti magneettia surkeana ja epäili etteivät saisi koskaan palkintoa. Olisikohan mennyt 9 tai 10 päivää kun eka palkinto. Toisella pelikerralla saivat palkinnon jo 8 päivässä. Ja sitten parempi käytös olikin jo normaalia arkea ja peli voitiin unohtaa. Tässä tärkeää selkeät säännöt ja niistä pidetään sitten kiinni.

43 jatkaa

Tuossa kuvaamassani pelissä siis kaikilla yksi yhteinen magneetti. Eli pakko pelata yhteen jos haluaa yhteisen palkinnon.

Se on tää syksy, kun pääsette pulkkamäkeen niin helpottaa. Jos siis tulee lunta. Ei tuollaiset pienet lapset oikein sovellu sisällä ihmisasunnossa pidettäviksi. Meidän 9v on vielä ihan sekopää illalla jos ei ole ulkoillut kunnolla.

Mene takaisin töihin. Itse en pystyisi olemaan sellainen äiti, jonka lapseni ansaitsee, jos minun pitäisi koko päivä kuunnella valitusta ja kitinää, koska häntä ei viihdytetä tarpeeksi. Kaikkia naisia ei ole tarkoitettu istumaan kotona lasten kanssa.

Yksi arkea parantava ja rahoittava asia on hoitaa halipula ajoissa. Eli meillä lapset oppi jo kohtuullisen pienenä kertomaan että on halipula. Silloin pääsi äidin/isän syliin ja katsottiin vaikka yhdessä pieni pätkä lastenohjelmaa tai vaan juteltiin. Ennenkuin lapset oppivat itse pyytämään asiaa niin kysyttiin usein kiukuttelijalta onko halipula ja tulisiko hetkeksi käymään sylissä,

Myöhemm8n huomasin että halipula ei iske ruokaa laittaessani jne jos otan aina istuessani jonkun lapsista kainaloon. Eli pyrin aktiivisesti jakamaan läheisyyttä aina kun minulla sopiva hetki. Vieläkin lapset tulee mielletään viereeni istumaan ja katsotaan yhdessä telkkua/jutellaan, lapset 11-15v

Järjestä lapsille myös "yhteistä" tekemistä.

Pöydän ääreen istumaan ja sakset käteen (no, sen pienemmän kanssa toki varovasti, turvalliset sakset tai sinä leikkaat hänelle), leikkaamaan kuvia lehdistä tai kuvioita paperista ja liimaamaan niitä omaan vihkoon.

Samoin piirtäminen pöydän ääressä tai maalaaminen vesiväreillä on sellaista, missä kumpikin keskittyy omaan tekemiseensä. Näitä voi tehdä myös lattialla. Mutta pöydän ääressä on se hyvä puoli, että molemmat tekevät sitä omaa työtään, eikä pienempi mene sotkemaan isomman työtä, kun ovat kyllin kaukana toisistaan. Värityskirjat myös molemmille omat, joita sitten hallinnoivat.

Lukuhetkiä.

Ulkoilua runsaasti. Kun väsyvät, saattavat touhuilla omiaankin vähän aikaa. Todella sille isommalle pitää olla omaa leikkitilaa, jonne se pienempi ei pääse häiritsemään.

Muuta suunnitelmiasi. Vie lapset päiväkotiin ja mene töihin. Siitä saat rahaa niin on myös esim. Viikonlopulle rahaa palkata hoitajaa että saat levätä ja koota hermojasi. Lapset alkaa tuntua ihan kivoilta taas kun saa välillä olla rauhassa ja levättyä. Päiväkodissa oppivat myös käyttäytymään siivosti.

Vierailija kirjoitti:

Järjestä lapsille myös "yhteistä" tekemistä.

Pöydän ääreen istumaan ja sakset käteen (no, sen pienemmän kanssa toki varovasti, turvalliset sakset tai sinä leikkaat hänelle), leikkaamaan kuvia lehdistä tai kuvioita paperista ja liimaamaan niitä omaan vihkoon.

Samoin piirtäminen pöydän ääressä tai maalaaminen vesiväreillä on sellaista, missä kumpikin keskittyy omaan tekemiseensä. Näitä voi tehdä myös lattialla. Mutta pöydän ääressä on se hyvä puoli, että molemmat tekevät sitä omaa työtään, eikä pienempi mene sotkemaan isomman työtä, kun ovat kyllin kaukana toisistaan. Värityskirjat myös molemmille omat, joita sitten hallinnoivat.

Lukuhetkiä.

Ulkoilua runsaasti. Kun väsyvät, saattavat touhuilla omiaankin vähän aikaa. Todella sille isommalle pitää olla omaa leikkitilaa, jonne se pienempi ei pääse häiritsemään.

Tuo pöydän ääressä puuhailu on muuten senkin takia hyvä juttu, että se kasvattaa lasten välistä yhteishenkeä kun ne puuhailee käsillään saman pöydän ääressä jotakin. Kummallakin kun on se oma juttu siinä nenän alla, mutta kuitenkin puuhataan yhdessä "samaa" asiaa. Mahtava hetki myös opettaa vanhemmalle nuoremman kannustamista jne. 

Tässä ketjussa on paljon hyviä vinkkejä! Vaikken ap olekaan, niin kiitos kommentoijille!

Vierailija kirjoitti:

Onpas hämmentävän tyhmiä kommentteja veloilta.

Tuollaisia ihmisiäkö te olette?

Ei onnellinen ihminen nälvi toisia.

Ei tuo ollut nälvimistä. Ja mulla itelläni on lapsia.

Aseta se sisäinen kello sille, että olet 16 vuoden päästä vapaa. Jos kuvittelet että sinulla on lapsia kotonasi ikuisesti niin se aikaperspektiivi on aika murskaava ja lannistava. Minulla on päälle 1700 päivää vapauteen. Lievitän stressiä katsomalla lentolippuja ulkomaille, piilopirttien myynti-ilmoituksia netistä ja asuntoja toiselta puolelta Suomea. Niin jaksaa tulematta hulluksi ja välttää alkoholisoitumisen.

Vierailija kirjoitti:

Mene takaisin töihin. Itse en pystyisi olemaan sellainen äiti, jonka lapseni ansaitsee, jos minun pitäisi koko päivä kuunnella valitusta ja kitinää, koska häntä ei viihdytetä tarpeeksi. Kaikkia naisia ei ole tarkoitettu istumaan kotona lasten kanssa.

Lasta ei ensinnäkään tulisi totuttaa siihen, että vanhempi on viihdyttäjä joka aina keksii lapselle tekemistä. Lapsen on tervettä tylsistyä, koska silloin kehittyy sitä lapsen omaa mielikuvitusta.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos.

T. Vela

Tämä jotenkin alleviivaa velojen itsekkyyttä. Missä tahansa aloituksessa on aina kyse Sinusta ja Sinun lapsettomuudestasi. (Mitä todennäköisesti tulet nelikymppisenä itkemään katkerasti.) Et voi vaan empaattisesti vastata ap’lle, vaan vedät aloituksen itseesi. Eli juu, kiitos.

Vierailija kirjoitti:

Onpas hämmentävän tyhmiä kommentteja veloilta.

Tuollaisia ihmisiäkö te olette?

Ei onnellinen ihminen nälvi toisia.

Ei me kaikki olla samanlaisia, onneksi. 

Tämä viesti nyt ei varsinaisesti ole vastaus ap:lle, pahoittelut siitä. Näitä kommentteja lukiessa mua alkoi taas mietityttää, kannattaako niitä lapsia sittenkään tehdä. Noin niin kuin ihan itsekkäästi ajatellen. Olen jo 34-vuotias, ja ollaan miehen kanssa yritetty vajaa vuosi. En oikein tiedä, miksi, mitään hirveää vauvakuumetta ei ole kummallakaan. Tuntuu vain siltä, että lapsia kuuluu hankkia, eikä kovin montaa vuotta ole enää aikaa. Oletteko tekin tehneet lapsenne samasta syystä, siksi, että niin kuuluu tehdä? Mikä muu voi olla syynä sille, että vapaaehtoisesti hakeutuu tuollaiseen elämäntilanteeseen? Totta kai jo saadut lapset ovat rakkaita, mutta onko pikkulapsiarjessa itsessään mitään hyvää?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos.

T. Vela

Tämä jotenkin alleviivaa velojen itsekkyyttä. Missä tahansa aloituksessa on aina kyse Sinusta ja Sinun lapsettomuudestasi. (Mitä todennäköisesti tulet nelikymppisenä itkemään katkerasti.) Et voi vaan empaattisesti vastata ap’lle, vaan vedät aloituksen itseesi. Eli juu, kiitos.

Ja tästä viestistähän se empaattisuus oikein kumpuaa! Häpeäisit. T. kolmen lapsen äiti

Vierailija kirjoitti:

Onpas hämmentävän tyhmiä kommentteja veloilta.

Tuollaisia ihmisiäkö te olette?

Ei onnellinen ihminen nälvi toisia.

No sitten tämä palsta on täynnä onnettomia ihmisiä. Täällähän nälvitään toisia jatkuvasti, ihan riippumatta sitä onko lapsia vai ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos.

T. Vela

Tämä jotenkin alleviivaa velojen itsekkyyttä. Missä tahansa aloituksessa on aina kyse Sinusta ja Sinun lapsettomuudestasi. (Mitä todennäköisesti tulet nelikymppisenä itkemään katkerasti.) Et voi vaan empaattisesti vastata ap’lle, vaan vedät aloituksen itseesi. Eli juu, kiitos.

Täällä yksi onnellinen nelikymppinen vela. En ole itkenyt päätöstäni katkerasti, päinvastoin, minusta lapsiperhearki kuulostaa kauhealta. En ole myöskään nälvinyt täällä ketään. Tsemppiä vaan ap:lle.

Vierailija kirjoitti:

Tämä viesti nyt ei varsinaisesti ole vastaus ap:lle, pahoittelut siitä. Näitä kommentteja lukiessa mua alkoi taas mietityttää, kannattaako niitä lapsia sittenkään tehdä. Noin niin kuin ihan itsekkäästi ajatellen. Olen jo 34-vuotias, ja ollaan miehen kanssa yritetty vajaa vuosi. En oikein tiedä, miksi, mitään hirveää vauvakuumetta ei ole kummallakaan. Tuntuu vain siltä, että lapsia kuuluu hankkia, eikä kovin montaa vuotta ole enää aikaa. Oletteko tekin tehneet lapsenne samasta syystä, siksi, että niin kuuluu tehdä? Mikä muu voi olla syynä sille, että vapaaehtoisesti hakeutuu tuollaiseen elämäntilanteeseen? Totta kai jo saadut lapset ovat rakkaita, mutta onko pikkulapsiarjessa itsessään mitään hyvää?

Mä (2) olen tehnyt lapsen ilman vauvakuumetta ja siksi, että niin kuului tehdä, se oli tosi vahva normi vielä -90-luvulla, aiemmista vuosikymmenistä puhumattakaan. En tiedä, kokivatko aikalaiset miehet painostusta, mutta nainen ilman lastahan oli säälittävä, kummajainen, eikä vapaaehtoista lapsettomuutta tunnettu tai ainakaan se ei ollut ok vaihtoehto, kuten nykyään (veikkaanpa, että tässä on osasyy syntyvyyden laskuun). Suostuin sitten yhteen saadakseni asian hoidettua "pois alta".

En voi varauksetta suositella lapsen hankintaa ilman sydämestä tulevaa tahtoa siihen. Työmäärä on valtava, ja sitoutuminen kasvatukseen jotakuinkin 20 vuoden projekti. Aivan varmasti huonoina aikoina auttaisi jaksamaan, jos saisi iloa ja onnea niistä pienistä asioista, jotka toistuvat satatuhatta kertaa pikkulapsiarjessa. Oma "ongelmani" on vahva introversio ja epäsosiaalisuus, en juuri välitä ihmisistä ja lapsen kanssa on nyt vaan oltava sosiaalinen, halusi tai ei. Lapsi on myös hyvin paljon iholla. Ja onhan siitä huolta, pienestä vähemmän, isosta enemmän, sillä ison lapsen elämä ei enää ole hallinnassasi. Huoli tuntuu jollakin tasolla jäävän, vaikka lapsi on aikuinenkin, kaipa se kuuluu äitiyteen. Näin jälkeenpäin en vaihtaisi kokemusta pois, ja nyt on mukavaa, että on aikuinen lapsi. On tavallaan sekä se lapsettoman vapaus että se lapsi. Kuitenkaan en lähtisi hommaan enää nykytiedoilla ja toisenlaisena aikana, nykyään olisin luultavasti jäänyt lapsettomaksi. Vauvakuumetta ei tullut koskaan.