Syömishäiriöisen oikeudesta pyytää apua ystäviltä syömiseen

Eli äitini kylmyys paransi anoreksiani ja se, että hän ihme kyllä jaksoi sitä kuunnella alkamatta huutaa, moittia tai karjua.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sulla mitään syömihäiriötä oo ollu :D Olisit mainostanu sitäki täällä jo aikasemmin jos olis oikeasti ollut, nyt vaan huomasit että sillä saa empatiaa ja yhtäkkiä sullakin on ollut.

Kukahan se täällä vähättelee toisten kokemuksia ja koittaa mitätöidä? Onko itselläs ollut syömishäiriö?

Ap

Kyllä, tälläkin hetkellä pakolla osastolla F50.2.

Vaikuttaa sille, että sinä se sen kaiken empatian sille omalle tilanteellesi siksi haluat. Mulla oli syömishäiriö, ja sillä siisti, mieti sitä.

Ap

Onko sulla ap mitään empatiakykyä? Tämä ihminen on sairaalassa ja sinä haluat, että hän miettii sinun syömishäiriötäsi. Minä ainakin koen enemmän empatiaa sellaista ihmistä kohtaan, joka on pakkohoidossa osastolla, selvästi hänen tilanteensa on paljon vakavampi kuin sinulla oli.

Olen huomannut tämän sinusta ennenkin, itse kyllä kaipaat empatiaa ja myötätuntoa, mutta olet kyvytön osoittamaan sitä itse toisia kohtaan. Oikeasti empaattinen ihminen sanoisi jotain rohkaisevaa tai edes ystävällistä.

No on tietenkin hänen tilanteensa pahempi! Mutta se ei siitä varmasti parane, että minä kuuntelen hänen paskannustaan minulle.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sulla mitään syömihäiriötä oo ollu :D Olisit mainostanu sitäki täällä jo aikasemmin jos olis oikeasti ollut, nyt vaan huomasit että sillä saa empatiaa ja yhtäkkiä sullakin on ollut.

Kukahan se täällä vähättelee toisten kokemuksia ja koittaa mitätöidä? Onko itselläs ollut syömishäiriö?

Ap

Kyllä, tälläkin hetkellä pakolla osastolla F50.2.

Vaikuttaa sille, että sinä se sen kaiken empatian sille omalle tilanteellesi siksi haluat. Mulla oli syömishäiriö, ja sillä siisti, mieti sitä.

Ap

Onko sulla ap mitään empatiakykyä? Tämä ihminen on sairaalassa ja sinä haluat, että hän miettii sinun syömishäiriötäsi. Minä ainakin koen enemmän empatiaa sellaista ihmistä kohtaan, joka on pakkohoidossa osastolla, selvästi hänen tilanteensa on paljon vakavampi kuin sinulla oli.

Olen huomannut tämän sinusta ennenkin, itse kyllä kaipaat empatiaa ja myötätuntoa, mutta olet kyvytön osoittamaan sitä itse toisia kohtaan. Oikeasti empaattinen ihminen sanoisi jotain rohkaisevaa tai edes ystävällistä.

No on tietenkin hänen tilanteensa pahempi! Mutta se ei siitä varmasti parane, että minä kuuntelen hänen paskannustaan minulle.

Ap

Hän voi tehdä oman ketjun, jossa vapaaehtoisesti siihen vastaavat jaksavat ottaa vastaan kiukuttelua.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei syömishäiriö parane itsestään muutamassa kuukaudessa.

Ei se itsestään parantunutkaan, mutta ei siihen aina tarvitse ammattiapuakaan.

Ap

No miten se sitten parantui?

Yllätys; jankutin asiasta äidille. No, äitini ei tapansa mukaan suostunut hyväksymään ajatusta, että mulla oli anoreksiaa, vaan hän jankutti, että ei tuo ole mikään ongelma, kun mua pelotti, en voinut syödä normaalisti, en tiennyt miten paljon on sopiva määrä ruokaa, laihdutin rajusti ja kilot lähtivät todella helposti (liiankin ja sitten se veikin mukanaan). Iltakaudet itkin ja hermoilin ja hän kuunteli ja suhtautui iltakaupalla niin, että ei sun kannata / tartte pelätä, kaikilla(!) on ollut tuollaista, hänelläkin (kaikilla on aina ollut samat vaikeudet ja pahat olot kuin mullakin, teilläkin siis, huom.) ja näin.

Jankutin ja jankutin asiaa hänelle, mutta koska hän ei suostunut uskomaan, että mulla on anoreksia, saati että tarttisin mitään hoitoa (johan sille nauraa hevosetkin) niin saattoi pelastaa minut. Jos hän olisi suhtautunut siihen pelolla se olisi ruokkinut minun pelkoani. Jos hän olisi suhtautunut siihen lämmöllä siitä olisi tullut keino saada lämpöä (miettikää, miten makaaberia), mutta koska hän ei pitänyt tilannettani mitenkään outona, se vei siitä pois päin. Mutta lisäksi tarvittiin se fyysisen askareen elämänmuutos, muutenkin mieluinen muutos, ja ympäristönvaihdos siihen samaan toteutui. Samoin irrottautuminen eräästä ”ystävästä”, jonka persoona osaltaan laukaisi häiriön alunperin käyntiin.

Ap

Eli parannuit sillä, että äitisi ei ottanut oireitasi vakavasti? Minun äitini suhtautui ihan samalla tavalla bulimia- ja ahmimisoireisiini, kieltäytyi hankkimasta apua ja naureskeli asialle. Ahmimiseni pahentui ja olen lihonut sen takia 35 kiloa. Olisi pitänyt itse 18-vuotiaana mennä lääkärille vaikka väkisin ja puhua oireistani, mutta äidin lannistamana en mennyt, koska pelkäsin ettei minua uskottaisi.

Anteeksi nyt vaan, mutta vaikka kuvailemasi oireet ovatkin vakavia, ei syömishäiriö voi parantua siitä että äiti ei usko siihen.

Tyypillistä narsistille, totta kai sinulla on ollut kaikki mielisairaudet, olet vain ihmeen kaupalla parantunut niistä, oikeastaan toisten pitäisi ihailla miten hienosti olet saanut elämäsi hallintaan vaikeuksien kautta jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei syömishäiriö parane itsestään muutamassa kuukaudessa.

Ei se itsestään parantunutkaan, mutta ei siihen aina tarvitse ammattiapuakaan.

Ap

No miten se sitten parantui?

Yllätys; jankutin asiasta äidille. No, äitini ei tapansa mukaan suostunut hyväksymään ajatusta, että mulla oli anoreksiaa, vaan hän jankutti, että ei tuo ole mikään ongelma, kun mua pelotti, en voinut syödä normaalisti, en tiennyt miten paljon on sopiva määrä ruokaa, laihdutin rajusti ja kilot lähtivät todella helposti (liiankin ja sitten se veikin mukanaan). Iltakaudet itkin ja hermoilin ja hän kuunteli ja suhtautui iltakaupalla niin, että ei sun kannata / tartte pelätä, kaikilla(!) on ollut tuollaista, hänelläkin (kaikilla on aina ollut samat vaikeudet ja pahat olot kuin mullakin, teilläkin siis, huom.) ja näin.

Jankutin ja jankutin asiaa hänelle, mutta koska hän ei suostunut uskomaan, että mulla on anoreksia, saati että tarttisin mitään hoitoa (johan sille nauraa hevosetkin) niin saattoi pelastaa minut. Jos hän olisi suhtautunut siihen pelolla se olisi ruokkinut minun pelkoani. Jos hän olisi suhtautunut siihen lämmöllä siitä olisi tullut keino saada lämpöä (miettikää, miten makaaberia), mutta koska hän ei pitänyt tilannettani mitenkään outona, se vei siitä pois päin. Mutta lisäksi tarvittiin se fyysisen askareen elämänmuutos, muutenkin mieluinen muutos, ja ympäristönvaihdos siihen samaan toteutui. Samoin irrottautuminen eräästä ”ystävästä”, jonka persoona osaltaan laukaisi häiriön alunperin käyntiin.

Ap

Eli parannuit sillä, että äitisi ei ottanut oireitasi vakavasti? Minun äitini suhtautui ihan samalla tavalla bulimia- ja ahmimisoireisiini, kieltäytyi hankkimasta apua ja naureskeli asialle. Ahmimiseni pahentui ja olen lihonut sen takia 35 kiloa. Olisi pitänyt itse 18-vuotiaana mennä lääkärille vaikka väkisin ja puhua oireistani, mutta äidin lannistamana en mennyt, koska pelkäsin ettei minua uskottaisi.

Anteeksi nyt vaan, mutta vaikka kuvailemasi oireet ovatkin vakavia, ei syömishäiriö voi parantua siitä että äiti ei usko siihen.

Ei se vain sillä parantunutkaan. Osansa oli se, että tajusin koko ajan, että a) laihuus ei tee minua onnelliseksi b) laihana en näytä gasellilta, vaan nälkiintyneeltä lehmältä tai muulta isolta ei-sirolta tyypiltä, c) kukaan ei ole vielä voinut hyvin anoreksian kanssa, päinvastoin, d) mun on vain pakko parantua tästä, en tosin tiennyt, mitä teen pelkoni kanssa, e) pelko varmaan pieneni äitini kuitenkin kuunnellessa minua ja f) fyysisen työn tekeminen poisti pelon hallitsemattomasta lihomisesta, vaikka söisinkin kuin normaali ihminen (en edes kuin työmies(nainen))

Ap

Vierailija kirjoitti:

Tyypillistä narsistille, totta kai sinulla on ollut kaikki mielisairaudet, olet vain ihmeen kaupalla parantunut niistä, oikeastaan toisten pitäisi ihailla miten hienosti olet saanut elämäsi hallintaan vaikeuksien kautta jne.

*naurahtaa kuivasti* ai jaa? Eli mitäs sä sitten itse juuri teet minulle vataillessasi mun äitipuheisiin? Krrhhmm?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei syömishäiriö parane itsestään muutamassa kuukaudessa.

Ei se itsestään parantunutkaan, mutta ei siihen aina tarvitse ammattiapuakaan.

Ap

No miten se sitten parantui?

Yllätys; jankutin asiasta äidille. No, äitini ei tapansa mukaan suostunut hyväksymään ajatusta, että mulla oli anoreksiaa, vaan hän jankutti, että ei tuo ole mikään ongelma, kun mua pelotti, en voinut syödä normaalisti, en tiennyt miten paljon on sopiva määrä ruokaa, laihdutin rajusti ja kilot lähtivät todella helposti (liiankin ja sitten se veikin mukanaan). Iltakaudet itkin ja hermoilin ja hän kuunteli ja suhtautui iltakaupalla niin, että ei sun kannata / tartte pelätä, kaikilla(!) on ollut tuollaista, hänelläkin (kaikilla on aina ollut samat vaikeudet ja pahat olot kuin mullakin, teilläkin siis, huom.) ja näin.

Jankutin ja jankutin asiaa hänelle, mutta koska hän ei suostunut uskomaan, että mulla on anoreksia, saati että tarttisin mitään hoitoa (johan sille nauraa hevosetkin) niin saattoi pelastaa minut. Jos hän olisi suhtautunut siihen pelolla se olisi ruokkinut minun pelkoani. Jos hän olisi suhtautunut siihen lämmöllä siitä olisi tullut keino saada lämpöä (miettikää, miten makaaberia), mutta koska hän ei pitänyt tilannettani mitenkään outona, se vei siitä pois päin. Mutta lisäksi tarvittiin se fyysisen askareen elämänmuutos, muutenkin mieluinen muutos, ja ympäristönvaihdos siihen samaan toteutui. Samoin irrottautuminen eräästä ”ystävästä”, jonka persoona osaltaan laukaisi häiriön alunperin käyntiin.

Ap

Eli parannuit sillä, että äitisi ei ottanut oireitasi vakavasti? Minun äitini suhtautui ihan samalla tavalla bulimia- ja ahmimisoireisiini, kieltäytyi hankkimasta apua ja naureskeli asialle. Ahmimiseni pahentui ja olen lihonut sen takia 35 kiloa. Olisi pitänyt itse 18-vuotiaana mennä lääkärille vaikka väkisin ja puhua oireistani, mutta äidin lannistamana en mennyt, koska pelkäsin ettei minua uskottaisi.

Anteeksi nyt vaan, mutta vaikka kuvailemasi oireet ovatkin vakavia, ei syömishäiriö voi parantua siitä että äiti ei usko siihen.

Ja siis tuohan on kauheaa, että äitisi naureskeli asialle. Ehkä minäkin olisin vielä anorektikko, jos näin olisi tapahtunut :(( Läheisten suhtautumisella on vaikutusta aika lailla ihan kaikkeen elämässä, etenkin vaikeuksiin. Järkyttävää, miten osa ihmisistä voikin mitätöidä sitä vaikutusta.

Ap

Minunko pitäisi vain ihailla, kun alkkisäitien lapset loistavat elämässään? Tulevat sellaista mulle kertomaan. Haluatteko ihailua?

Ap

Todennäköisesti aplla on vain epävakaa persoonallisuushäiriö, johon kuuluu huomionhaku esim. noilla "syömisoireilla".

Vierailija kirjoitti:

Tyypillistä narsistille, totta kai sinulla on ollut kaikki mielisairaudet, olet vain ihmeen kaupalla parantunut niistä, oikeastaan toisten pitäisi ihailla miten hienosti olet saanut elämäsi hallintaan vaikeuksien kautta jne.

Paljastit itsesi, mitä oikein itsestäsi ajattelet, sua pitäisi ihailla, koska oletkin selvinnyt heikoista eväistäsi huolimatta elämästäsi niin hienosti. Sori vain, mutta väärä ketju, jos siinä joku itkee äitinsä murtaneen itsensä!

Ap

Vierailija kirjoitti:

Todennäköisesti aplla on vain epävakaa persoonallisuushäiriö, johon kuuluu huomionhaku esim. noilla "syömisoireilla".

Ei vaan sinulla on persoonallisuushäiriö, johon kuuluu ihailun haku elämän satuttamien ihmisten ketjuissa.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Todennäköisesti aplla on vain epävakaa persoonallisuushäiriö, johon kuuluu huomionhaku esim. noilla "syömisoireilla".

Juuri tällaiset köyhät, mitättömät nollat, kuin sinä kuvittelevat, että joillain elämän satuttamilla ei olisi enää muuta elämässään jäljellä, kuin ihailla hänenlaistaan nollaselviytyjää, kun hän vain ilmestyy paikalle ja avaa nyyhkyttävän stoorinsa. Sitten sydämistyvät ikiajoiksi, jos satutettu ei alennukaan ihailemaan häntä.

Ap

Keneltäkään oikeasti menestyneeltähän tuollainen nolla tietää ei-saavansa mitään ihailua. No, selvisi sekin, miksi pimp.piraget, jos en noteeraa heidän elämäntarinoitaan.

Ap

Ehkä äitinikin kaipasi ihailuani ja meni vähän tunteisiin, kun en pienenä ymmärtänyt ihailla häntä.

Ap