Syömishäiriöisen oikeudesta pyytää apua ystäviltä syömiseen

Todenäköisesti sulla ei todellisuudessa ollut mitään oikeasti diagnosoitavissa olevaa syömishäiriötä, mutta haluat tämänkin vain kääntää itseesi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Palaan tähän asiaan vielä sen verran, että on aika ihme että ymmärrät lauseesta "osastolle mennessäni pyysin tukea nimenomaan ruokien annosteluun, joka on ollut minulle vaikeaa kotona". Ajattelitko siis että siellä osastolla on ystäviä eikä sairaanhoitajia?

Minun puolestani case closed, usko mitä haluat.

Olen voinut lukea huolimattomasti tekstisi, enkä lukenut siitä sanaa osastolle. Vaan että olet pyytänyt tukea ruokien annosteluun. Tuntuu oudolta, että osastolle mennessä potilas kertoo, millaista hoitoa pitää olla, eikä hoitotaho. Mutta olen pahoillani, että olen lukenut tekstisi väärin, josta sitten seurasi eri seikoista puhuminen, kuin mistä kirjoitit. Jos ketjujani ei poistettaisi, ehtisin lukea kommentteja paneutuneemmin. Nyt voi ketju lähteä alta koska tahansa ja on usein kiire. Anteeksi sen tuomasta väärinkäsityksestäni, ilmeisesti se oli sitä nyt näin.

Ap

Totta kai potilas voi pyytää apua itselleen vaikeissa asioissa. Annostelu on aika tärkeä asia sekä liikaa että liian vähän syövillä, ihan perushoitoa minusta. En tiedä miten Suomessa, mutta joissakin maissa voi pyytää ravitsemusterapeutin tms mukaansa jo kauppaan auttamaan ruokien valinnassa. -eri

Tämä on hyvä, muistan itsekin tuon vaiheen (mulla on ollut lyhyehkön aikaa syömishäiriö, josta paranin tosin kotioloissa), kun piti palata syömään ja oli ihan että mistä tietää, mikä ei ole ainakaan liikaa! Itseä auttoi se, että siirryin fyysistä ”toimintaa” vaativaan elämäntapaan siinä vaiheessa (epäfyysisestä).

Ap

Siis josta piti palata syömään normaalisti. Kyllä mä koko sen ajan ”jotain” söin.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Palaan tähän asiaan vielä sen verran, että on aika ihme että ymmärrät lauseesta "osastolle mennessäni pyysin tukea nimenomaan ruokien annosteluun, joka on ollut minulle vaikeaa kotona". Ajattelitko siis että siellä osastolla on ystäviä eikä sairaanhoitajia?

Minun puolestani case closed, usko mitä haluat.

Olen voinut lukea huolimattomasti tekstisi, enkä lukenut siitä sanaa osastolle. Vaan että olet pyytänyt tukea ruokien annosteluun. Tuntuu oudolta, että osastolle mennessä potilas kertoo, millaista hoitoa pitää olla, eikä hoitotaho. Mutta olen pahoillani, että olen lukenut tekstisi väärin, josta sitten seurasi eri seikoista puhuminen, kuin mistä kirjoitit. Jos ketjujani ei poistettaisi, ehtisin lukea kommentteja paneutuneemmin. Nyt voi ketju lähteä alta koska tahansa ja on usein kiire. Anteeksi sen tuomasta väärinkäsityksestäni, ilmeisesti se oli sitä nyt näin.

Ap

Totta kai potilas voi pyytää apua itselleen vaikeissa asioissa. Annostelu on aika tärkeä asia sekä liikaa että liian vähän syövillä, ihan perushoitoa minusta. En tiedä miten Suomessa, mutta joissakin maissa voi pyytää ravitsemusterapeutin tms mukaansa jo kauppaan auttamaan ruokien valinnassa. -eri

Tämä on hyvä, muistan itsekin tuon vaiheen (mulla on ollut lyhyehkön aikaa syömishäiriö, josta paranin tosin kotioloissa), kun piti palata syömään ja oli ihan että mistä tietää, mikä ei ole ainakaan liikaa! Itseä auttoi se, että siirryin fyysistä ”toimintaa” vaativaan elämäntapaan siinä vaiheessa (epäfyysisestä).

Ap

Mikä on epäfyysinen elämäntapa?

Vierailija kirjoitti:

Todenäköisesti sulla ei todellisuudessa ollut mitään oikeasti diagnosoitavissa olevaa syömishäiriötä, mutta haluat tämänkin vain kääntää itseesi.

On ollut. Juuri jokin aika sitten katselin, mitkä ovat ne kriteerit sille, ja sen mukaan oli kyllä. Kuukautiset jäivät pois, painoindeksi painui 20:stä 17,2:een, suhtautuminen syömiseen oli pelkäävää ja pakonomaista.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Palaan tähän asiaan vielä sen verran, että on aika ihme että ymmärrät lauseesta "osastolle mennessäni pyysin tukea nimenomaan ruokien annosteluun, joka on ollut minulle vaikeaa kotona". Ajattelitko siis että siellä osastolla on ystäviä eikä sairaanhoitajia?

Minun puolestani case closed, usko mitä haluat.

Olen voinut lukea huolimattomasti tekstisi, enkä lukenut siitä sanaa osastolle. Vaan että olet pyytänyt tukea ruokien annosteluun. Tuntuu oudolta, että osastolle mennessä potilas kertoo, millaista hoitoa pitää olla, eikä hoitotaho. Mutta olen pahoillani, että olen lukenut tekstisi väärin, josta sitten seurasi eri seikoista puhuminen, kuin mistä kirjoitit. Jos ketjujani ei poistettaisi, ehtisin lukea kommentteja paneutuneemmin. Nyt voi ketju lähteä alta koska tahansa ja on usein kiire. Anteeksi sen tuomasta väärinkäsityksestäni, ilmeisesti se oli sitä nyt näin.

Ap

Totta kai potilas voi pyytää apua itselleen vaikeissa asioissa. Annostelu on aika tärkeä asia sekä liikaa että liian vähän syövillä, ihan perushoitoa minusta. En tiedä miten Suomessa, mutta joissakin maissa voi pyytää ravitsemusterapeutin tms mukaansa jo kauppaan auttamaan ruokien valinnassa. -eri

Tämä on hyvä, muistan itsekin tuon vaiheen (mulla on ollut lyhyehkön aikaa syömishäiriö, josta paranin tosin kotioloissa), kun piti palata syömään ja oli ihan että mistä tietää, mikä ei ole ainakaan liikaa! Itseä auttoi se, että siirryin fyysistä ”toimintaa” vaativaan elämäntapaan siinä vaiheessa (epäfyysisestä).

Ap

Mikä on epäfyysinen elämäntapa?

Vähän liikuntaa tai ei raskaampaa kuormitusta sisältävä.

Ap

Mutta mun syömishäiriö alkoi eräässä maaliskuussa ja loppui saman vuoden marraskuussa. Onneksi sain sen tungettua romukoppaan.

Ap

Sulla mitään syömihäiriötä oo ollu :D Olisit mainostanu sitäki täällä jo aikasemmin jos olis oikeasti ollut, nyt vaan huomasit että sillä saa empatiaa ja yhtäkkiä sullakin on ollut.

Tajusin silloin, että anoreksiassa on aika lailla ytimeltään kysymys pelosta. Ihminen pelkää lihovansa. Toki osalla on suora ruumiinkuvan häiriökin, eli näyttävät mielestään lihavilta laihoinakin. Itselläni ei ollut sitä, onneksi. Mutta jälkimmäisessä ei ole varmaan kysymys vain pelosta :(

Ap

Vierailija kirjoitti:

Sulla mitään syömihäiriötä oo ollu :D Olisit mainostanu sitäki täällä jo aikasemmin jos olis oikeasti ollut, nyt vaan huomasit että sillä saa empatiaa ja yhtäkkiä sullakin on ollut.

On ollut. En koe, että se oli ihmeellinen vääryys, johon tarvitsen empaattista suhtautumista.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Sulla mitään syömihäiriötä oo ollu :D Olisit mainostanu sitäki täällä jo aikasemmin jos olis oikeasti ollut, nyt vaan huomasit että sillä saa empatiaa ja yhtäkkiä sullakin on ollut.

Kukahan se täällä vähättelee toisten kokemuksia ja koittaa mitätöidä? Onko itselläs ollut syömishäiriö?

Ap

Ei syömishäiriö parane itsestään muutamassa kuukaudessa.

Ajatuksissa todellakin kiersi koko ajan vain s, mitä saa syödä, ja että siinä ei saa olla grmaakaan rasvaa, en pian enää tiennyt, mikä määrä ruokaa ei varmasti lihota, ja siksi pistin syömiselle lähes stopin.... se oli ihan hirveää aikaa kyllä. Ihmettelin, miten kukaan kehtasi olla lihava tai edes tukeva, ihailin luuviulun laihoja ihmisiä jne.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Ei syömishäiriö parane itsestään muutamassa kuukaudessa.

Ei se itsestään parantunutkaan, mutta ei siihen aina tarvitse ammattiapuakaan.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sulla mitään syömihäiriötä oo ollu :D Olisit mainostanu sitäki täällä jo aikasemmin jos olis oikeasti ollut, nyt vaan huomasit että sillä saa empatiaa ja yhtäkkiä sullakin on ollut.

Kukahan se täällä vähättelee toisten kokemuksia ja koittaa mitätöidä? Onko itselläs ollut syömishäiriö?

Ap

Kyllä, tälläkin hetkellä pakolla osastolla F50.2.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei syömishäiriö parane itsestään muutamassa kuukaudessa.

Ei se itsestään parantunutkaan, mutta ei siihen aina tarvitse ammattiapuakaan.

Ap

No miten se sitten parantui?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sulla mitään syömihäiriötä oo ollu :D Olisit mainostanu sitäki täällä jo aikasemmin jos olis oikeasti ollut, nyt vaan huomasit että sillä saa empatiaa ja yhtäkkiä sullakin on ollut.

Kukahan se täällä vähättelee toisten kokemuksia ja koittaa mitätöidä? Onko itselläs ollut syömishäiriö?

Ap

Kyllä, tälläkin hetkellä pakolla osastolla F50.2.

Vaikuttaa sille, että sinä se sen kaiken empatian sille omalle tilanteellesi siksi haluat. Mulla oli syömishäiriö, ja sillä siisti, mieti sitä.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sulla mitään syömihäiriötä oo ollu :D Olisit mainostanu sitäki täällä jo aikasemmin jos olis oikeasti ollut, nyt vaan huomasit että sillä saa empatiaa ja yhtäkkiä sullakin on ollut.

Kukahan se täällä vähättelee toisten kokemuksia ja koittaa mitätöidä? Onko itselläs ollut syömishäiriö?

Ap

Kyllä, tälläkin hetkellä pakolla osastolla F50.2.

Vaikuttaa sille, että sinä se sen kaiken empatian sille omalle tilanteellesi siksi haluat. Mulla oli syömishäiriö, ja sillä siisti, mieti sitä.

Ap

Itsepähän kysyit. Minä vain vastasin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei syömishäiriö parane itsestään muutamassa kuukaudessa.

Ei se itsestään parantunutkaan, mutta ei siihen aina tarvitse ammattiapuakaan.

Ap

No miten se sitten parantui?

Yllätys; jankutin asiasta äidille. No, äitini ei tapansa mukaan suostunut hyväksymään ajatusta, että mulla oli anoreksiaa, vaan hän jankutti, että ei tuo ole mikään ongelma, kun mua pelotti, en voinut syödä normaalisti, en tiennyt miten paljon on sopiva määrä ruokaa, laihdutin rajusti ja kilot lähtivät todella helposti (liiankin ja sitten se veikin mukanaan). Iltakaudet itkin ja hermoilin ja hän kuunteli ja suhtautui iltakaupalla niin, että ei sun kannata / tartte pelätä, kaikilla(!) on ollut tuollaista, hänelläkin (kaikilla on aina ollut samat vaikeudet ja pahat olot kuin mullakin, teilläkin siis, huom.) ja näin.

Jankutin ja jankutin asiaa hänelle, mutta koska hän ei suostunut uskomaan, että mulla on anoreksia, saati että tarttisin mitään hoitoa (johan sille nauraa hevosetkin) niin saattoi pelastaa minut. Jos hän olisi suhtautunut siihen pelolla se olisi ruokkinut minun pelkoani. Jos hän olisi suhtautunut siihen lämmöllä siitä olisi tullut keino saada lämpöä (miettikää, miten makaaberia), mutta koska hän ei pitänyt tilannettani mitenkään outona, se vei siitä pois päin. Mutta lisäksi tarvittiin se fyysisen askareen elämänmuutos, muutenkin mieluinen muutos, ja ympäristönvaihdos siihen samaan toteutui. Samoin irrottautuminen eräästä ”ystävästä”, jonka persoona osaltaan laukaisi häiriön alunperin käyntiin.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sulla mitään syömihäiriötä oo ollu :D Olisit mainostanu sitäki täällä jo aikasemmin jos olis oikeasti ollut, nyt vaan huomasit että sillä saa empatiaa ja yhtäkkiä sullakin on ollut.

Kukahan se täällä vähättelee toisten kokemuksia ja koittaa mitätöidä? Onko itselläs ollut syömishäiriö?

Ap

Kyllä, tälläkin hetkellä pakolla osastolla F50.2.

Vaikuttaa sille, että sinä se sen kaiken empatian sille omalle tilanteellesi siksi haluat. Mulla oli syömishäiriö, ja sillä siisti, mieti sitä.

Ap

Onko sulla ap mitään empatiakykyä? Tämä ihminen on sairaalassa ja sinä haluat, että hän miettii sinun syömishäiriötäsi. Minä ainakin koen enemmän empatiaa sellaista ihmistä kohtaan, joka on pakkohoidossa osastolla, selvästi hänen tilanteensa on paljon vakavampi kuin sinulla oli.

Olen huomannut tämän sinusta ennenkin, itse kyllä kaipaat empatiaa ja myötätuntoa, mutta olet kyvytön osoittamaan sitä itse toisia kohtaan. Oikeasti empaattinen ihminen sanoisi jotain rohkaisevaa tai edes ystävällistä.

Ja taas äidin vika.