Lue keskustelun säännöt.
Työkaveri haluaa olla kaveri ja viettää aikaa yhdessä myös vapaa-ajalla, mutta minä en....
22.10.2019 |
Aloitin vuoden alusta uudessa työpaikassa ja nyt minulle on pikkuhiljaa muodostumassa sietämätön ongelma. Ripustautuva työkaveri, joka kertoo työpaikalla päivästä toiseen muille omia parisuhde yms. ongelmiaan. Seuraa kuin hai laivaa ja nyt on alkanut ehdottelemaan kahveja, leffaa yms. muuta ajanviettoa myös työajan ulkopuolella. Onpa yrittänyt kutsua itse itsensä myös minun luokseni kyläilemään. Olen aivan loppu tilanteeseen ja yrittänyt kauniisti ilmaista, että ei voisi vähempää kiinnostaa. Mikä tällaiseen ihmistyyppiin tehoaa? Tappelemaan ei viitsisi alkaa tai olla tarkoituksella ilkeä, mutta päähän tässä hajoaa...
Kommentit (90)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hmm. Tämä ketju pisti miettimään. Jotenkin itse ainakin ajattelen, että ystävyyssuhteita luodaan läpi elämän. Usein sama työ tarkoittaa samanhenkisyyttä muutenkin, joten töissä ystävystyminen on minusta ihan luonnollista.
Moni kuitenkin kommentoi, ettei halua olla missään tekemisissä työkavereiden kanssa vapaalla. Ja ettei töissä henkilökohtaisten asioiden puhuminen tarkoita sitä, että haluaisi ystävystyä. Mitä ihmettä?
Kyllä kai sentään suurin osa ihmisistä ajattelee, että elämän jakaminen lähentää ja sen luonteva jatko on tutustuminen muutenkin kuin työn merkeissä? Mutta jos vastaan sattuukin tämmöinen feikkiavautuja, tulee vain iso pettymys.
Omakohtaisestikin mietityttää eräs uusi työkaveri, jonka kanssa synkkasi heti. Mutta ehkä hänkin vain on kohtelias, eikä oikeasti halua olla seurassani? Mistä senkin nyt voi tietää?
Samaa ihmettelen. Kyllä mä tulkitsisin sen niin, että jos suunnilleen saman ikäinen nainen juttelee mulle töissä kovinkin henkilökohtaisia, että hän kokee meillä synkkaavan ja että siitä voisi ehkä syntyä työn ulkopuolistakin tuttavuutta vähitellen. Olisin äärimmäisen hämmästynyt ja jopa loukkaantunut, jos hän sitten ilmoittaisikin, että hei tää olikin vaan työpäivän aikaista kaveruutta, ei mitään muuta.
Miks ihmeessä mä sitten vaivautuisin kenenkään ongelmia kuuntelemaan?! Siis haloo! Mua ei lähtökohtaisesti kiinnosta muiden ihmisten asiat, ellei jakaminen ole molemminpuolista. Ja tarkoita jonkunasteista ystävyyttä.
Miksi te sitä ystävyyttä ja molemminpuolista jakamista tarvitsette? Mitä teiltä jää puuttumaan jos te puhutte about samanarvoisista asioista ihan vaan työkavereina - eiks ole kauhean halveksivaa puhua feikkiavautujista?
Mitä ja miksi sen toisen pitäisi itsestään antaa että se olisi jotenkin enemmän "totta"? Aika hirveetä vaatia toista olemaan jotenkin enemmän tosissaan jotta sinä olisit tyytyväinen.
Kysytkö ihan oikeasti, että miksi me tarvitsemme ystäviä? Siis, ettet tiedä miksi ihmiset haluavat, että heillä olisi ystäviä?
Mä menen töihin tekemään vain ja ainoastaan töitä, en rupattelemaan. Jos joku siellä alkaa enemmän mun kanssani juttelemaan, niin tulkitsen sen ystävystymisyritykseksi. Muuten en puhu muille kuin hyvät huomenet ja pari sanaa säästä kahvitauolla keskimäärin. En kerro itsestäni enkä harrastuksistani. Joten jos joku selkeästi yrittää mua lähestyä niin miten muuten sen voisin tulkita, koska mähän en ole avautumista ja lähestymistä aloittanut.
Ei. Jos joku rupattelee ja avautuu, se EI ole automaattisesti ystävystymisyritys. Tämä on todettu täällä moneen kertaan.
Elämä on vaikeaa, jos tulkitsee muiden tekemiset tasan sillä tavalla kuin miten itse tekisi. Ihmiset ovat hyvin erilaisia. Kun tämän ymmärtää niin säästyy monelta loukkaantumiselta.
Ihmiset ovat erilaisia, työt ovat erilaisia ja työpaikat ovat erilaisia. Omaan työhöni kuuluu satunnaiset työmatkat Yhdysvaltoihin. Lennot ovat pitkät. Paikan päällä ollaan noin viikko ja jaetaan sama hotellihuone. Päivällä tietysti puhutaan vain työasiaa, mutta illalla käydään yhdessä syömässä ja jos aikaa riittää, katsomassa nähtävyyksiä ja ostamassa tuliaisia. Pidän aika luonnollisena, että näillä reissuilla puhutaan työasioiden lisäksi muutakin kuin vain toivotetaan huomenet ja hetken aikaa jotain vallitsevasta säästä. En silti kotimaassa tapaa enkä muutenkaan pidä yhteyttä työkavereihini vapaa-ajallani. Mukavia ihmisiä, loistavaa matkaseuraa, mutta eivät ystäviäni.
- eri
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Välillä sitä itsekin miettii, onko liian ystävällinen. Että jos on ystävällinen tervehtii ja välillä kuulumisia vaihtaa, niin tarkoittaako se jollekin sitä, että haluaa olla ystävä? Minusta ei, lähtökohtaisesti työkaveri on työkaveri, eikä muuta. Toki se voi ystävyydeksikin kehittyä, mutta olla ystävällinen ja olla ystävä ei ole sama asia.
Mistä se pitäisi tietää kuka haluaa olla ystävä ja kuka ei? Työkavereista ei koskaan saa yrittää saada ystäviä, vai?
Onpa helppoa saada uusia kavereita kun muuttaa työn perässä uudelle paikkakunnalle eikä työkavereihin saa edes yrittää tutustua.
No ei varmaan kannata sit muuttaa jos kaverit on noin tärkeitä? Niillä työyhteisön jäsenillä on jo vapaa-ajan kaverit. Ei niitä välttämättä kiinnosta tuhlata aikaa uuteen tyyppiin. Kaverit pitää hankkia harrastuksista ja muusta vapaa-ajan toiminnasta, ei työpaikalta.
Mä sain nuorena juurikin työpaikoilta useita uusia kavereita.
Enää en edes yrittäisi. Tämänkin ketjun jälkeen on siinä ja siinä, että heipat sanon. Ettei vaan kukaan luule, että mä ripustaudun.
Jos ammattiloukkaannut tästä ketjusta, olet luultavasti juuri niitä ripustautujia.
Mitä jos koettaisit tutustua ihmisiin työpaikalla kuten ennenkin, mutta nyt ketjun luettuasi vähän viisaampana: ystävällisyys on aina plussaa, mutta ystävällisyys tai edes tapaamiset työajan ulkopuolella eivät aina tarkoita ystävyyttä. Opettele saamaan sosiaalisuudesta iloa ilman mitään tiukkoja raameja ja sanattomia sopimuksia. Anna ystävyyden kehittyä hiljalleen jos on kehittyäkseen, älä vaadi.
Kiitos mutta ei kiitos. Ei mulla ole tarvetta uusille ystäville varsinaisesti. Lähdin puolustamaan lähinnä niitä, joilla on.
Suomessa on paljon yksinäisiä ihmisiä ja vaikkei heille kenellekään ystäväksi ryhtyisikään, niin ei silti pidä antaa ymmärtää enempää kuin mitä tarkoittaa. Ei siis kannata sanoa, että olisi kiva mennä joskus paikkaan x, jos ei oikeasti tarkoita, että olisi kiva ja että voisi mennä sinne vaikka juuri sen kuulolla olevan työkaverin kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Välillä sitä itsekin miettii, onko liian ystävällinen. Että jos on ystävällinen tervehtii ja välillä kuulumisia vaihtaa, niin tarkoittaako se jollekin sitä, että haluaa olla ystävä? Minusta ei, lähtökohtaisesti työkaveri on työkaveri, eikä muuta. Toki se voi ystävyydeksikin kehittyä, mutta olla ystävällinen ja olla ystävä ei ole sama asia.
Mistä se pitäisi tietää kuka haluaa olla ystävä ja kuka ei? Työkavereista ei koskaan saa yrittää saada ystäviä, vai?
Onpa helppoa saada uusia kavereita kun muuttaa työn perässä uudelle paikkakunnalle eikä työkavereihin saa edes yrittää tutustua.
No ei varmaan kannata sit muuttaa jos kaverit on noin tärkeitä? Niillä työyhteisön jäsenillä on jo vapaa-ajan kaverit. Ei niitä välttämättä kiinnosta tuhlata aikaa uuteen tyyppiin. Kaverit pitää hankkia harrastuksista ja muusta vapaa-ajan toiminnasta, ei työpaikalta.
Mä sain nuorena juurikin työpaikoilta useita uusia kavereita.
Enää en edes yrittäisi. Tämänkin ketjun jälkeen on siinä ja siinä, että heipat sanon. Ettei vaan kukaan luule, että mä ripustaudun.
Jos ammattiloukkaannut tästä ketjusta, olet luultavasti juuri niitä ripustautujia.
Mitä jos koettaisit tutustua ihmisiin työpaikalla kuten ennenkin, mutta nyt ketjun luettuasi vähän viisaampana: ystävällisyys on aina plussaa, mutta ystävällisyys tai edes tapaamiset työajan ulkopuolella eivät aina tarkoita ystävyyttä. Opettele saamaan sosiaalisuudesta iloa ilman mitään tiukkoja raameja ja sanattomia sopimuksia. Anna ystävyyden kehittyä hiljalleen jos on kehittyäkseen, älä vaadi.
Kiitos mutta ei kiitos. Ei mulla ole tarvetta uusille ystäville varsinaisesti. Lähdin puolustamaan lähinnä niitä, joilla on.
Suomessa on paljon yksinäisiä ihmisiä ja vaikkei heille kenellekään ystäväksi ryhtyisikään, niin ei silti pidä antaa ymmärtää enempää kuin mitä tarkoittaa. Ei siis kannata sanoa, että olisi kiva mennä joskus paikkaan x, jos ei oikeasti tarkoita, että olisi kiva ja että voisi mennä sinne vaikka juuri sen kuulolla olevan työkaverin kanssa.
Mitenköhän nämä ihmiset pärjäisivät sellaisessa työssä, jossa on paljon kansainvälisyyttä, paljon smalltalkia ja paljon juuri tuota, että on vain kohteliasta sanoa jotain mukavaa, vaikkei oikeasti sitä tarkoitakaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Välillä sitä itsekin miettii, onko liian ystävällinen. Että jos on ystävällinen tervehtii ja välillä kuulumisia vaihtaa, niin tarkoittaako se jollekin sitä, että haluaa olla ystävä? Minusta ei, lähtökohtaisesti työkaveri on työkaveri, eikä muuta. Toki se voi ystävyydeksikin kehittyä, mutta olla ystävällinen ja olla ystävä ei ole sama asia.
Mistä se pitäisi tietää kuka haluaa olla ystävä ja kuka ei? Työkavereista ei koskaan saa yrittää saada ystäviä, vai?
Onpa helppoa saada uusia kavereita kun muuttaa työn perässä uudelle paikkakunnalle eikä työkavereihin saa edes yrittää tutustua.
No ei varmaan kannata sit muuttaa jos kaverit on noin tärkeitä? Niillä työyhteisön jäsenillä on jo vapaa-ajan kaverit. Ei niitä välttämättä kiinnosta tuhlata aikaa uuteen tyyppiin. Kaverit pitää hankkia harrastuksista ja muusta vapaa-ajan toiminnasta, ei työpaikalta.
Mä sain nuorena juurikin työpaikoilta useita uusia kavereita.
Enää en edes yrittäisi. Tämänkin ketjun jälkeen on siinä ja siinä, että heipat sanon. Ettei vaan kukaan luule, että mä ripustaudun.
Jos ammattiloukkaannut tästä ketjusta, olet luultavasti juuri niitä ripustautujia.
Mitä jos koettaisit tutustua ihmisiin työpaikalla kuten ennenkin, mutta nyt ketjun luettuasi vähän viisaampana: ystävällisyys on aina plussaa, mutta ystävällisyys tai edes tapaamiset työajan ulkopuolella eivät aina tarkoita ystävyyttä. Opettele saamaan sosiaalisuudesta iloa ilman mitään tiukkoja raameja ja sanattomia sopimuksia. Anna ystävyyden kehittyä hiljalleen jos on kehittyäkseen, älä vaadi.
Kiitos mutta ei kiitos. Ei mulla ole tarvetta uusille ystäville varsinaisesti. Lähdin puolustamaan lähinnä niitä, joilla on.
Suomessa on paljon yksinäisiä ihmisiä ja vaikkei heille kenellekään ystäväksi ryhtyisikään, niin ei silti pidä antaa ymmärtää enempää kuin mitä tarkoittaa. Ei siis kannata sanoa, että olisi kiva mennä joskus paikkaan x, jos ei oikeasti tarkoita, että olisi kiva ja että voisi mennä sinne vaikka juuri sen kuulolla olevan työkaverin kanssa.
Mitenköhän nämä ihmiset pärjäisivät sellaisessa työssä, jossa on paljon kansainvälisyyttä, paljon smalltalkia ja paljon juuri tuota, että on vain kohteliasta sanoa jotain mukavaa, vaikkei oikeasti sitä tarkoitakaan?
Tähän täytyy sanoa, että meillä Suomessahan on yleisimmin vallalla kulttuuri, että sanotaan vain sitä mitä tarkoitetaan.
Moni esim. amerikankävijä on kuulemma joutunut opettelemaan sitä, että milloin siellä tarkoitetaan oikeasti jotakin ja milloin se on vaan puhetta. Voihan sitä kyllä muutakin "mukavaa" puhua kuin sellaista missä on väärinkäsityksen mahdollisuuksia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Välillä sitä itsekin miettii, onko liian ystävällinen. Että jos on ystävällinen tervehtii ja välillä kuulumisia vaihtaa, niin tarkoittaako se jollekin sitä, että haluaa olla ystävä? Minusta ei, lähtökohtaisesti työkaveri on työkaveri, eikä muuta. Toki se voi ystävyydeksikin kehittyä, mutta olla ystävällinen ja olla ystävä ei ole sama asia.
Mistä se pitäisi tietää kuka haluaa olla ystävä ja kuka ei? Työkavereista ei koskaan saa yrittää saada ystäviä, vai?
Onpa helppoa saada uusia kavereita kun muuttaa työn perässä uudelle paikkakunnalle eikä työkavereihin saa edes yrittää tutustua.
No ei varmaan kannata sit muuttaa jos kaverit on noin tärkeitä? Niillä työyhteisön jäsenillä on jo vapaa-ajan kaverit. Ei niitä välttämättä kiinnosta tuhlata aikaa uuteen tyyppiin. Kaverit pitää hankkia harrastuksista ja muusta vapaa-ajan toiminnasta, ei työpaikalta.
Mä sain nuorena juurikin työpaikoilta useita uusia kavereita.
Enää en edes yrittäisi. Tämänkin ketjun jälkeen on siinä ja siinä, että heipat sanon. Ettei vaan kukaan luule, että mä ripustaudun.
Jos ammattiloukkaannut tästä ketjusta, olet luultavasti juuri niitä ripustautujia.
Mitä jos koettaisit tutustua ihmisiin työpaikalla kuten ennenkin, mutta nyt ketjun luettuasi vähän viisaampana: ystävällisyys on aina plussaa, mutta ystävällisyys tai edes tapaamiset työajan ulkopuolella eivät aina tarkoita ystävyyttä. Opettele saamaan sosiaalisuudesta iloa ilman mitään tiukkoja raameja ja sanattomia sopimuksia. Anna ystävyyden kehittyä hiljalleen jos on kehittyäkseen, älä vaadi.
Kiitos mutta ei kiitos. Ei mulla ole tarvetta uusille ystäville varsinaisesti. Lähdin puolustamaan lähinnä niitä, joilla on.
Suomessa on paljon yksinäisiä ihmisiä ja vaikkei heille kenellekään ystäväksi ryhtyisikään, niin ei silti pidä antaa ymmärtää enempää kuin mitä tarkoittaa. Ei siis kannata sanoa, että olisi kiva mennä joskus paikkaan x, jos ei oikeasti tarkoita, että olisi kiva ja että voisi mennä sinne vaikka juuri sen kuulolla olevan työkaverin kanssa.
Mitenköhän nämä ihmiset pärjäisivät sellaisessa työssä, jossa on paljon kansainvälisyyttä, paljon smalltalkia ja paljon juuri tuota, että on vain kohteliasta sanoa jotain mukavaa, vaikkei oikeasti sitä tarkoitakaan?
Tähän täytyy sanoa, että meillä Suomessahan on yleisimmin vallalla kulttuuri, että sanotaan vain sitä mitä tarkoitetaan.
Moni esim. amerikankävijä on kuulemma joutunut opettelemaan sitä, että milloin siellä tarkoitetaan oikeasti jotakin ja milloin se on vaan puhetta. Voihan sitä kyllä muutakin "mukavaa" puhua kuin sellaista missä on väärinkäsityksen mahdollisuuksia.
Aivan totta. Ja Suomessakin työelämä kansainvälistyy koko ajan. Tapaa töissä ihmisiä, jotka eivät ole syntyneet tai kasvaneet suomalaisessa mörököllikulttuurissa. Tapaa ihmisiä, jotka ovat työskennelleet ulkomailla. Tapaa ihmisiä, jotka ovat aiemmissa työpaikoissaan työskennelleet muidenkin kuin mörököllien kanssa. Asiakkaasi eivät olekaan enää kaikki suomalaisia mörököllejä. Työelämässä edellytetään nykyisin muodollisen pätevyyden ja työkokemuksen lisäksi sosiaalisia taitoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hmm. Tämä ketju pisti miettimään. Jotenkin itse ainakin ajattelen, että ystävyyssuhteita luodaan läpi elämän. Usein sama työ tarkoittaa samanhenkisyyttä muutenkin, joten töissä ystävystyminen on minusta ihan luonnollista.
Moni kuitenkin kommentoi, ettei halua olla missään tekemisissä työkavereiden kanssa vapaalla. Ja ettei töissä henkilökohtaisten asioiden puhuminen tarkoita sitä, että haluaisi ystävystyä. Mitä ihmettä?
Kyllä kai sentään suurin osa ihmisistä ajattelee, että elämän jakaminen lähentää ja sen luonteva jatko on tutustuminen muutenkin kuin työn merkeissä? Mutta jos vastaan sattuukin tämmöinen feikkiavautuja, tulee vain iso pettymys.
Omakohtaisestikin mietityttää eräs uusi työkaveri, jonka kanssa synkkasi heti. Mutta ehkä hänkin vain on kohtelias, eikä oikeasti halua olla seurassani? Mistä senkin nyt voi tietää?
Samaa ihmettelen. Kyllä mä tulkitsisin sen niin, että jos suunnilleen saman ikäinen nainen juttelee mulle töissä kovinkin henkilökohtaisia, että hän kokee meillä synkkaavan ja että siitä voisi ehkä syntyä työn ulkopuolistakin tuttavuutta vähitellen. Olisin äärimmäisen hämmästynyt ja jopa loukkaantunut, jos hän sitten ilmoittaisikin, että hei tää olikin vaan työpäivän aikaista kaveruutta, ei mitään muuta.
Miks ihmeessä mä sitten vaivautuisin kenenkään ongelmia kuuntelemaan?! Siis haloo! Mua ei lähtökohtaisesti kiinnosta muiden ihmisten asiat, ellei jakaminen ole molemminpuolista. Ja tarkoita jonkunasteista ystävyyttä.
Miksi te sitä ystävyyttä ja molemminpuolista jakamista tarvitsette? Mitä teiltä jää puuttumaan jos te puhutte about samanarvoisista asioista ihan vaan työkavereina - eiks ole kauhean halveksivaa puhua feikkiavautujista?
Mitä ja miksi sen toisen pitäisi itsestään antaa että se olisi jotenkin enemmän "totta"? Aika hirveetä vaatia toista olemaan jotenkin enemmän tosissaan jotta sinä olisit tyytyväinen.
Kysytkö ihan oikeasti, että miksi me tarvitsemme ystäviä? Siis, ettet tiedä miksi ihmiset haluavat, että heillä olisi ystäviä?
Mä menen töihin tekemään vain ja ainoastaan töitä, en rupattelemaan. Jos joku siellä alkaa enemmän mun kanssani juttelemaan, niin tulkitsen sen ystävystymisyritykseksi. Muuten en puhu muille kuin hyvät huomenet ja pari sanaa säästä kahvitauolla keskimäärin. En kerro itsestäni enkä harrastuksistani. Joten jos joku selkeästi yrittää mua lähestyä niin miten muuten sen voisin tulkita, koska mähän en ole avautumista ja lähestymistä aloittanut.
Ei. Jos joku rupattelee ja avautuu, se EI ole automaattisesti ystävystymisyritys. Tämä on todettu täällä moneen kertaan.
Elämä on vaikeaa, jos tulkitsee muiden tekemiset tasan sillä tavalla kuin miten itse tekisi. Ihmiset ovat hyvin erilaisia. Kun tämän ymmärtää niin säästyy monelta loukkaantumiselta.
Mutta tuntemattoman tarpeeton avautuminen on niin ällöttävää kuunneltavaa, että en ole sille muutakaan selitystä keksinyt kuin epätoivoinen ystävystymisyritys. Mä en todellakaan halua kuunnella ventovieraiden avautumisia! En varsinkaan töissä. Enkä etenkään jos se tekee sitä vain siksi, että haluaa kaataa roskasankonsa mun niskaani helpottaakseen omaa oloaan.
No, älä jatkossa tulkitse näitä ystävystymisyrityksiksi koska kaikki avautumiset eivät sitä ole. Ja jos tuntuu ällöttävältä että sinulle avaudutaan, niin sano että "en halua loukata, mutta haluan täällä töissä keskittyä työhöni, ja koen vaivaannuttavaksi henkilökohtaisuudet".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Välillä sitä itsekin miettii, onko liian ystävällinen. Että jos on ystävällinen tervehtii ja välillä kuulumisia vaihtaa, niin tarkoittaako se jollekin sitä, että haluaa olla ystävä? Minusta ei, lähtökohtaisesti työkaveri on työkaveri, eikä muuta. Toki se voi ystävyydeksikin kehittyä, mutta olla ystävällinen ja olla ystävä ei ole sama asia.
Mistä se pitäisi tietää kuka haluaa olla ystävä ja kuka ei? Työkavereista ei koskaan saa yrittää saada ystäviä, vai?
Onpa helppoa saada uusia kavereita kun muuttaa työn perässä uudelle paikkakunnalle eikä työkavereihin saa edes yrittää tutustua.
Saa yrittää tutustua kunhan ei tee itsestään rasitetta eikä loukkaantui jos se toinen ei halua muuta kuin rupatella ystävällisesti. Ihmiset ovat erilaisia. Itse olen tyyppiä ystävällinen töissä, juttelen kyllä ja kuuntelen, mutta en oikeastaan jaa mitään syvällisempää itsestäni enkä halua ystävystyä vapaa-ajalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No on mustavalkoista taas. Kyllä itse olen välillä käynyt työkaverin kanssa leffassa tai muutamalla, kun se on luontevasti onnistunut. En kyllä ollenkaan tunnista sellaista ripustautujatyyppiä, täytyy sanoa, että kummalliset työkaverit teillä, jos tuollaisia on. Ja joku puhuu ystävyydestä velvoitteena. Huhheijaa, en ainakaan haluaisi olla tuollaisen ihmisen ystävä. Ystäviä tavataan miten jokaisen arkikiireet antavat periksi, välillä useamman kerran viikossa, välillä kerran vuodessa ja kaikkea siltä väliltä. Autetaan, jos apua pyydetään, ja kiireet antavat myöden. Kaikillahan se arki jossain määrin hurlumheitä on.
Onkohan tässä nyt ihmisillä, jotka ahdistuvat jos joku pyytää vaikka kahville, taipumusta hieman ylianalysoida? Ei se tarkoita, että sen tyypin kanssa pitää jatkossa joka viikko käydä kahvilla, vaan mukavaa hengähtämistä kivan ihmisen kanssa jutellen muutakin kuin työasioita.
Enkä minä sano, ettei kieltäytyä saisi, vaan ihmettelen miksi tällaisesta pitää ahdistua ja kehittää elämääsuurempi draama.
Sinä selkeästi olet ekstrovertti ja et vaikuta ymmärtävän introvertin kokemusmaailmaa. En kritisoi, mutta voisin yrittää selventää miten itse koen.
Sinulle tällainen ajanvietto on mukava hengähdys kivan ihmisen kanssa. Itse pidän muista ihmisistä ja ystäviä on kiva nähdä, mutta silti, sosiaalisuus vie minulta henkiset voimat. Esim. Minulla on usein tilanteita, että olen viikonloppuna tavannut muita ihmisiä ja on ollut valtavan hauskaa ja olen nauttinut seurasta. Silti sunnuntai- iltana olo on kuin tyhjiin puristettu tiskirätti. Läheiset ihmissuhteet ja esim yksittäisen tapaamisen viikonlopun aikana saatan kokea "hengähdystaukona" mutta kaikki vähänkään uudet ihmissuhteet, esim. työkaveriin paremmin tutustuminen vie kaikki mehut.
Eli jos sinä koet kivan työkaverin tapaamisen hengähdystaukona, minä koen saman tilanteen voimia vievänä. Vaikka meillä olisi hauskaa ja olisin iloinen. Sen takia en halua viettää aikaa työkavereiden kanssa. Minulla on jo tarpeeksi ystäviä, joille ei riittäisi aikaa, jos käyttäisin henkisiä voimavarojani myös "puolituttujen" tapaamiseen. Sellainen olen, enkä sille mitään voi. Haluaisin pystyä kokemaan kaikki tapaamiset samalla tavalla hengähdystaukoina, mutta minulle se ei ole mahdollista. Se ei riipu toisten persoonasta, vaan omasta kapasiteetistani. Pystyn "leikkimään sosiaalista" koska sitä vaaditaan normaalissa kanssakäymisessä mutta en taida sitä oikeasti olla, vaikka monet niin luulevat
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Välillä sitä itsekin miettii, onko liian ystävällinen. Että jos on ystävällinen tervehtii ja välillä kuulumisia vaihtaa, niin tarkoittaako se jollekin sitä, että haluaa olla ystävä? Minusta ei, lähtökohtaisesti työkaveri on työkaveri, eikä muuta. Toki se voi ystävyydeksikin kehittyä, mutta olla ystävällinen ja olla ystävä ei ole sama asia.
Mistä se pitäisi tietää kuka haluaa olla ystävä ja kuka ei? Työkavereista ei koskaan saa yrittää saada ystäviä, vai?
Onpa helppoa saada uusia kavereita kun muuttaa työn perässä uudelle paikkakunnalle eikä työkavereihin saa edes yrittää tutustua.
No ei varmaan kannata sit muuttaa jos kaverit on noin tärkeitä? Niillä työyhteisön jäsenillä on jo vapaa-ajan kaverit. Ei niitä välttämättä kiinnosta tuhlata aikaa uuteen tyyppiin. Kaverit pitää hankkia harrastuksista ja muusta vapaa-ajan toiminnasta, ei työpaikalta.
Mä sain nuorena juurikin työpaikoilta useita uusia kavereita.
Enää en edes yrittäisi. Tämänkin ketjun jälkeen on siinä ja siinä, että heipat sanon. Ettei vaan kukaan luule, että mä ripustaudun.
Jos ammattiloukkaannut tästä ketjusta, olet luultavasti juuri niitä ripustautujia.
Mitä jos koettaisit tutustua ihmisiin työpaikalla kuten ennenkin, mutta nyt ketjun luettuasi vähän viisaampana: ystävällisyys on aina plussaa, mutta ystävällisyys tai edes tapaamiset työajan ulkopuolella eivät aina tarkoita ystävyyttä. Opettele saamaan sosiaalisuudesta iloa ilman mitään tiukkoja raameja ja sanattomia sopimuksia. Anna ystävyyden kehittyä hiljalleen jos on kehittyäkseen, älä vaadi.
Kiitos mutta ei kiitos. Ei mulla ole tarvetta uusille ystäville varsinaisesti. Lähdin puolustamaan lähinnä niitä, joilla on.
Suomessa on paljon yksinäisiä ihmisiä ja vaikkei heille kenellekään ystäväksi ryhtyisikään, niin ei silti pidä antaa ymmärtää enempää kuin mitä tarkoittaa. Ei siis kannata sanoa, että olisi kiva mennä joskus paikkaan x, jos ei oikeasti tarkoita, että olisi kiva ja että voisi mennä sinne vaikka juuri sen kuulolla olevan työkaverin kanssa.
No hitsi! Just kun ajattelin innoissani kertoa töissä, että olisipa kiva mennä sinne Vincent van Gogh -näyttelyyn, kun en edes suunnittele, että työporukan kanssa menisin :(
Ei sitten myöskään toiveikkaan sinkun kannata huokaista, että olispa mukavaa mennä naimisiin - joku tietysti tulkitsisi sen kosinnaksi ja alkaisi selata innokkaasti almanakkaa ja varailla vihkikirkkoa.
Pitää varmaan olla hiljaa vain, jos ei ole mitään vaaratonta sanottavaa tulossa olevasta myrskystä.
Mutta tuntemattoman tarpeeton avautuminen on niin ällöttävää kuunneltavaa, että en ole sille muutakaan selitystä keksinyt kuin epätoivoinen ystävystymisyritys. Mä en todellakaan halua kuunnella ventovieraiden avautumisia! En varsinkaan töissä. Enkä etenkään jos se tekee sitä vain siksi, että haluaa kaataa roskasankonsa mun niskaani helpottaakseen omaa oloaan.