Työkaveri haluaa olla kaveri ja viettää aikaa yhdessä myös vapaa-ajalla, mutta minä en....

Ap on marttyyri, mutta juuri nyt ei keksi muuta, minkä vuoksi uhriutua, kuin sen että joku on työpaikalla ollut ystävällinen.

Kyllä ap nyt mielensä pahoitti. Yhyy, mokoma sika!!!!

Jaksuhali sulle ap, vaiha työpaikka sellaiseen, jossa kukaan ei sano mitään muuten kuin haukkuakseen.

Ei ihme, että Suomessa on niin paljon yksinäisiä. Hirveät muurit täällä kaikilla, missään ei sais tutustua.

Miksi tämä ystävyysasia olisi joko on tai off. Miksi pitäisi sanoa etten nyt halua olla ystäviäsi? Harvoinhan tämä näin mustavalkoisesti menee. Jos just nyt en ennätä kaveeraamaan koska muu elämä, ei se sitä tarkoita etteikö joskus voisi mennä esim. Konserttiin tai kävelylle. Toisaalta tämä taas ei tarkoita sitä että olla 24/7 yhdessä kuin paita ja peppu.

Vierailija kirjoitti:

Ei ihme, että Suomessa on niin paljon yksinäisiä. Hirveät muurit täällä kaikilla, missään ei sais tutustua.

Miten niin ei saisi tutustua? Tässäkin ketjussa suurin osa on sitä mieltä, että työpaikalla saa tutustua työkavereihinsa. Pitää kuitenkin ymmärtää, että hyvin monilla ihmisillä on elämää työajan ulkopuolellakin On jo ihan riittävästi niin ihmissuhteita, harrastuksia kuin muutakin tekemistä. Mukavalta työkaverilta voi pari kertaa kysyä lähtemistä yhdessä jonnekin vapaa-ajalla, mutta sen jälkeen pallo on tällä työkaverilla. Jos mitään vastapyyntöä ei tule, annetaan olla. Jos hyvin käy, työkaverilla onkin aikaa ja halua tavata myös vapaa-ajalla. Suurin osa elämän aikana tapahtuvista tutustumista ei johda ystävyyteen eikä ketään pidä painostaa toistuvilla kyselyillä antamaan periksi edes säälistä. 

Vierailija kirjoitti:

Miksi tämä ystävyysasia olisi joko on tai off. Miksi pitäisi sanoa etten nyt halua olla ystäviäsi? Harvoinhan tämä näin mustavalkoisesti menee. Jos just nyt en ennätä kaveeraamaan koska muu elämä, ei se sitä tarkoita etteikö joskus voisi mennä esim. Konserttiin tai kävelylle. Toisaalta tämä taas ei tarkoita sitä että olla 24/7 yhdessä kuin paita ja peppu.

Noinhan sen pitäisi ollakin. On kuitenkin ihmisiä, joille jo yksi konsertti tai kävely merkitsee, että ollaan hyviäkin ystäviä ja muserrutaan, kun ei ollakaan. 

No on mustavalkoista taas. Kyllä itse olen välillä käynyt työkaverin kanssa leffassa tai muutamalla, kun se on luontevasti onnistunut. En kyllä ollenkaan tunnista sellaista ripustautujatyyppiä, täytyy sanoa, että kummalliset työkaverit teillä, jos tuollaisia on. Ja joku puhuu ystävyydestä velvoitteena. Huhheijaa, en ainakaan haluaisi olla tuollaisen ihmisen ystävä. Ystäviä tavataan miten jokaisen arkikiireet antavat periksi, välillä useamman kerran viikossa, välillä kerran vuodessa ja kaikkea siltä väliltä. Autetaan, jos apua pyydetään, ja kiireet antavat myöden. Kaikillahan se arki jossain määrin hurlumheitä on.

Onkohan tässä nyt ihmisillä, jotka ahdistuvat jos joku pyytää vaikka kahville, taipumusta hieman ylianalysoida? Ei se tarkoita, että sen tyypin kanssa pitää jatkossa joka viikko käydä kahvilla, vaan mukavaa hengähtämistä kivan ihmisen kanssa jutellen muutakin kuin työasioita. 

Enkä minä sano, ettei kieltäytyä saisi, vaan ihmettelen miksi tällaisesta pitää ahdistua ja kehittää elämääsuurempi draama.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hmm. Tämä ketju pisti miettimään. Jotenkin itse ainakin ajattelen, että ystävyyssuhteita luodaan läpi elämän. Usein sama työ tarkoittaa samanhenkisyyttä muutenkin, joten töissä ystävystyminen on minusta ihan luonnollista.

Moni kuitenkin kommentoi, ettei halua olla missään tekemisissä työkavereiden kanssa vapaalla. Ja ettei töissä henkilökohtaisten asioiden puhuminen tarkoita sitä, että haluaisi ystävystyä. Mitä ihmettä?

Kyllä kai sentään suurin osa ihmisistä ajattelee, että elämän jakaminen lähentää ja sen luonteva jatko on tutustuminen muutenkin kuin työn merkeissä? Mutta jos vastaan sattuukin tämmöinen feikkiavautuja, tulee vain iso pettymys.

Omakohtaisestikin mietityttää eräs uusi työkaveri, jonka kanssa synkkasi heti. Mutta ehkä hänkin vain on kohtelias, eikä oikeasti halua olla seurassani? Mistä senkin nyt voi tietää?

Samaa ihmettelen. Kyllä mä tulkitsisin sen niin, että jos suunnilleen saman ikäinen nainen juttelee mulle töissä kovinkin henkilökohtaisia, että hän kokee meillä synkkaavan ja että siitä voisi ehkä syntyä työn ulkopuolistakin tuttavuutta vähitellen. Olisin äärimmäisen hämmästynyt ja jopa loukkaantunut, jos hän sitten ilmoittaisikin, että hei tää olikin vaan työpäivän aikaista kaveruutta, ei mitään muuta.

Miks ihmeessä mä sitten vaivautuisin kenenkään ongelmia kuuntelemaan?! Siis haloo! Mua ei lähtökohtaisesti kiinnosta muiden ihmisten asiat, ellei jakaminen ole molemminpuolista. Ja tarkoita jonkunasteista ystävyyttä.

Minä olen introvertti, ja samalla kuitenkin keskustellessani hyvin avoin. Eli puhun arkisella tasolla henkilökohtaisistakin asioista. Olen myös kiinnostunut kuulemaan muiden kokemuksia vastaavista asioista (tämä ei tarkoita, että haluaisin juoruilla eteenpäin, pidän muiden asioista suuni kiinni).

En jaksa kovin pitkään small talkia tai arjen pyörittämiseen liittyvistä asioista keskustelemista. Eli töissä tai missä vaan keskustelut voivat mennä hyvinkin jonkun toisen määrittelemälle "ystävyystasolle".

Monet ovat samalla aaltopituudella tässä, jolloin seuraa rento "työpaikkaystävyys". Joidenkin kanssa nähdään työajan ulkopuolellakin. Toiset eivät tykkää avautua, sekin on ok.

Toiset jotenkin sitten ripustautuvat kunnolla ja alkavat kasata erilaisia toiveita, ystävyyden määritelmiä ja odotuksia tälle "suhteelle" ja alkavat loukkaantua. Omaa aikaa kaipaavana introverttinä joudun tuossa kohtaa selittämään, että miten minä koen asiat. Näitä ei onneksi elämän varrella ole tapahtunut kuin pari kertaa.

Mitään ratkaisuja en osaa esittää, yhden näkökulman vain. Ihmiset kokevat asioita eri tavoin ja välillä sattuu väärinymmärryksiä.

Vierailija kirjoitti:

No on mustavalkoista taas. Kyllä itse olen välillä käynyt työkaverin kanssa leffassa tai muutamalla, kun se on luontevasti onnistunut. En kyllä ollenkaan tunnista sellaista ripustautujatyyppiä, täytyy sanoa, että kummalliset työkaverit teillä, jos tuollaisia on. Ja joku puhuu ystävyydestä velvoitteena. Huhheijaa, en ainakaan haluaisi olla tuollaisen ihmisen ystävä. Ystäviä tavataan miten jokaisen arkikiireet antavat periksi, välillä useamman kerran viikossa, välillä kerran vuodessa ja kaikkea siltä väliltä. Autetaan, jos apua pyydetään, ja kiireet antavat myöden. Kaikillahan se arki jossain määrin hurlumheitä on.

Onkohan tässä nyt ihmisillä, jotka ahdistuvat jos joku pyytää vaikka kahville, taipumusta hieman ylianalysoida? Ei se tarkoita, että sen tyypin kanssa pitää jatkossa joka viikko käydä kahvilla, vaan mukavaa hengähtämistä kivan ihmisen kanssa jutellen muutakin kuin työasioita. 

Enkä minä sano, ettei kieltäytyä saisi, vaan ihmettelen miksi tällaisesta pitää ahdistua ja kehittää elämääsuurempi draama.

Kun olet muutaman kerran törmännyt ihmisiin, joille olet ainoa kaupan kassaa läheisempi ihminen, opit ymmärtämään. Opit huomaamaan, miten toisen yksinäisyys johtuukin siitä, että sinulla on jotain muuta tekemistä tai olet vain väsynyt etkä jaksa. Jos sinä et tee asiaa X hänen kanssaan, ei tee kukaan muukaan. Opit huomaamaan, että jos et saman vuorokauden aikana vastaa hänen viestiinsä (koska et ole ehtinyt, olet ollut jonkun kanssa jossain, sulla on jo useampi, jonka kanssa olet illan aikana viestitellyt, olet ollut hitsi vie nukkumassa tms) , toinen pitääkin sinua huonona ystävänä ja vähintäänkin joudut antamaan meriselityksen, miksi et vastannut viestiin. Jos vielä sattuu kohdalle vähän rajattomampi tapaus, viestejä voi tulla mitä kummallisimpiin aikoihin vuorokaudesta ja ihan ilman mitään järkevää syytä. 

Vierailija kirjoitti:

No on mustavalkoista taas. Kyllä itse olen välillä käynyt työkaverin kanssa leffassa tai muutamalla, kun se on luontevasti onnistunut. En kyllä ollenkaan tunnista sellaista ripustautujatyyppiä, täytyy sanoa, että kummalliset työkaverit teillä, jos tuollaisia on. Ja joku puhuu ystävyydestä velvoitteena. Huhheijaa, en ainakaan haluaisi olla tuollaisen ihmisen ystävä. Ystäviä tavataan miten jokaisen arkikiireet antavat periksi, välillä useamman kerran viikossa, välillä kerran vuodessa ja kaikkea siltä väliltä. Autetaan, jos apua pyydetään, ja kiireet antavat myöden. Kaikillahan se arki jossain määrin hurlumheitä on.

Onkohan tässä nyt ihmisillä, jotka ahdistuvat jos joku pyytää vaikka kahville, taipumusta hieman ylianalysoida? Ei se tarkoita, että sen tyypin kanssa pitää jatkossa joka viikko käydä kahvilla, vaan mukavaa hengähtämistä kivan ihmisen kanssa jutellen muutakin kuin työasioita. 

Enkä minä sano, ettei kieltäytyä saisi, vaan ihmettelen miksi tällaisesta pitää ahdistua ja kehittää elämääsuurempi draama.

Ehkäpä ihmisillä on juuri kokemusta näistä ripustautujista, joille ystävällinen juttelu on lupaus ystävyydestä ja tiiviistä kanssakäymisestä. Ei tarvitse kuin kerran joutua ikävään välikäteen tällaisen kanssa työpaikalla niin ryhtyy jo ennalta varomaan. Koskaan ei voi etukäteen tietää, että toinen ymmärtää pelin hengen samoin kuin itse. Toisaalta jotkut haluaa pitää työtoveruudet ihan vaan siellä töissä ja se heille sallittakoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi annat ymmärtää, että voisit olla kaveri jos et kuitenkaan ole?

Tämä. Sata kertaa tämä.

Et voi yhtään tietää, minkälaisesta taustasta tai tilanteesta työkaveri tulee. Ehkä hänellä ei ole yhtään ystävää? Ehkä työ on ainoa paikka, jossa hän ylipäätään on tekemisissä toisten ihmisten kanssa? Ehkä hän on nyt ollut aivan superonnellinen, että joku on hänelle ystävällinen ja osoittaa kiinnostusta. Vihdoinkin ystävä! Totuus voi musertaa hänen kokonaan.

Aika paljon vaadittu, että ihmisen pitää  omata psykologin ammattitaito ja älytä, ettei jollekin riitä pelkkä ystävällinen ja jopa toverillinen kanssakäyminen työn puitteissa, jotta yhteiset työt sujuisivat hyvin.

Voi joskus kestää tajuta, ettei tuolla toisella olekaan käsitystä rajoista. Eli ystävyyttä janoava ei hoksaa, että työajan päätyttyä tuo mukava uusi työkaveri saattaakin olla väsynyt ja haluta kotiin lepäämään, tai perheellisenä, opiskelevana, harrastavana hänen aikansa klo 16 jälkeen on varattu johonkin muuhun kuin työkaveruuden vaalimiseen.

Ei siis saa olla mukava työkaverille, ettei hän musertuisi! Vaikka kaikkien etu olisi, että työaikana on miellyttävää työskennellä yhdessä, tuntea yhteenkuuluvuutta yhteisen työn puitteissa. Mistä voi tietää, ettei 8 tuntia mukavaa yhteistyötä yhteisten tavoitteiden saavuttamiseksi  työssä olekaan riittävästi jollekin, vaan täytyy vapaa-ajalla jatkaa "töitä", ettei toinen hajoa.

- Tämä vapaa-ajan vastuunkanto pitäisi kyllä mainita työsopimuksessa.

Määrittele mukavana oleminen? Sillä minusta siinä on eroa, että onko selkeästi vain mukava töissä vai antaako ymmärtää, että voisi ystävystyä myös vapaa-ajalla.

Vaikeaa ja hienovaraista se kyllä on, ihmiset kun ovat niin erilaisia. Esim. jos kommentoi vaikkapa ensi-iltaan tulevasta elokuvasta, että "oispa kiva lähtä katsomaan se vaikka porukalla", voi tuo toisille tarkoittaa joko a) pelkkää small talkia eli ei mitään b) kutsua oikeasti sopia elokuvatreffit.

Olen oppinut, etten oleta enää mitään. En lue rivien välistä, vain täysin päivänselvä viestintä/kysymys lasketaan. Kaikki eivät kuitenkaan myöskään kommunikoi näin selkeästi. Niinpä monia tilaisuuksia jää varmasti myös käyttämättä, kun en jaksa arvailla ja pelata pelejä. Pätee niin ystävyys-kuin parisuhteisiinkin.

Olen töissä mukava klo 8-16. Sitten sanon "hei" ja lakkaan olemasta seuraavaan aamuun asti. Siinä sulle määrittelyä, ei tarvitse analysoida, tulkita saati arvailla ja pelata pelejä - ihmeellisillä sivumerkityksillä lastaat työelämäsi.

Minulla on työsopimus, monipuoliset tehtävät, joihin sisältyy hyvin paljon sosiaalista, mutta ammatillista kanssakäymistä. Pelit eivät kuulu siihen.

- Jos jonkun työkaverin kanssa joskus tehdään yhteinen juttu vapaa-ajalla, se on harvinaista, mutta kummallekin kiva, eikä velvoita säännöllisempään vapaa-ajan jakamiseen.

Tottakai aikuiset ihmiset tutustuvat ja ystävystyvät myös työpaikoilla, siellähän sitä ollaan suuri osa päivästä. Ilman muuta työpaikoilla on myös niitä, jotka periaatteesta pitävät työn ja vapaa-ajan erillään niihin liittyvinen ihmisineen.

Kemiat ja samanlaisuus eivät riipu paikasta jossa ihmisiä kohtaa. Olen itse löytänyt hyviä kavereita juuri töiden parista muutettuani toiselle paikkakunnalle, jolta en tuntenut ketään.

Töissä on toki tullut vastaan myös niitä tyyppejä, jotka ovat halunneet olla hyviä ystäviä vapaa-ajallakin mutta joille en itse sitten ole lämmennyt. Syynä voi olla esim. ikäero eli erilaiset kiinnostuksen kohteet. En jaksa montaa iltaa jatkuvasti instaa päivittäviä viininlitkijöitä, joista täytyy ottaa kuva lasia täytettäessä, nostettaessa ja siitä hörpättäessä. En myöskään omia skandaali-ihmissuhteitaan päivästä toiseen vatvovia omaan napaan tuijottajia tai miesten iskemiseen keskittyviä wing-womania hakijat.

Nämä ovat sitten olleet niitä peräänkyselijöitä ja syyllistäjiä, kun en vaan enää ole jaksanut moista touhua.

Vierailija kirjoitti:

No on mustavalkoista taas. Kyllä itse olen välillä käynyt työkaverin kanssa leffassa tai muutamalla, kun se on luontevasti onnistunut. En kyllä ollenkaan tunnista sellaista ripustautujatyyppiä, täytyy sanoa, että kummalliset työkaverit teillä, jos tuollaisia on. Ja joku puhuu ystävyydestä velvoitteena. Huhheijaa, en ainakaan haluaisi olla tuollaisen ihmisen ystävä. Ystäviä tavataan miten jokaisen arkikiireet antavat periksi, välillä useamman kerran viikossa, välillä kerran vuodessa ja kaikkea siltä väliltä. Autetaan, jos apua pyydetään, ja kiireet antavat myöden. Kaikillahan se arki jossain määrin hurlumheitä on.

Onkohan tässä nyt ihmisillä, jotka ahdistuvat jos joku pyytää vaikka kahville, taipumusta hieman ylianalysoida? Ei se tarkoita, että sen tyypin kanssa pitää jatkossa joka viikko käydä kahvilla, vaan mukavaa hengähtämistä kivan ihmisen kanssa jutellen muutakin kuin työasioita. 

Enkä minä sano, ettei kieltäytyä saisi, vaan ihmettelen miksi tällaisesta pitää ahdistua ja kehittää elämääsuurempi draama.

Täällä on muutamakin esimerkki "ääritapauksesta", ne ovat ne, jotka uuvuttavat ja hämmentävät. Tosi hyvä, jos et itse ole sellaiseen törmännyt.

Esimerkiksi minä olin hankalassa tilanteessa, koska tuntui ettei työkaverille riittänyt mikään. Viestejä tuli tosiaan usein iltaisin, vaikka vasta muutama tunti sittenhän olimme töissä tavannet -viesteissä saattoi olla tosi henkilökohtaisia kelailuita ja selitystä siitä mitä oli terapeutilleen puhunut. Lisäksi työviikon päälle olisi vielä viikonloppuisin pitänyt mennä museoita kiertelemään hänen ja vain hänen kanssaan.  T: 56

Vierailija kirjoitti:

Välillä sitä itsekin miettii, onko liian ystävällinen. Että jos on ystävällinen tervehtii ja välillä kuulumisia vaihtaa, niin tarkoittaako se jollekin sitä, että haluaa olla ystävä? Minusta ei, lähtökohtaisesti työkaveri on työkaveri, eikä muuta. Toki se voi ystävyydeksikin kehittyä, mutta olla ystävällinen ja olla ystävä ei ole sama asia.

Keskiverto suomalainen on tyly, metsäläinen joka murahtaa toisen ihmisen nähdessään. Tästä seuraa se, että kun joku on ystävällinen niin moni saattaa luulla sen haluavan olla ystävä kun tollein on epätavallisen mukava jne. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hmm. Tämä ketju pisti miettimään. Jotenkin itse ainakin ajattelen, että ystävyyssuhteita luodaan läpi elämän. Usein sama työ tarkoittaa samanhenkisyyttä muutenkin, joten töissä ystävystyminen on minusta ihan luonnollista.

Moni kuitenkin kommentoi, ettei halua olla missään tekemisissä työkavereiden kanssa vapaalla. Ja ettei töissä henkilökohtaisten asioiden puhuminen tarkoita sitä, että haluaisi ystävystyä. Mitä ihmettä?

Kyllä kai sentään suurin osa ihmisistä ajattelee, että elämän jakaminen lähentää ja sen luonteva jatko on tutustuminen muutenkin kuin työn merkeissä? Mutta jos vastaan sattuukin tämmöinen feikkiavautuja, tulee vain iso pettymys.

Omakohtaisestikin mietityttää eräs uusi työkaveri, jonka kanssa synkkasi heti. Mutta ehkä hänkin vain on kohtelias, eikä oikeasti halua olla seurassani? Mistä senkin nyt voi tietää?

Samaa ihmettelen. Kyllä mä tulkitsisin sen niin, että jos suunnilleen saman ikäinen nainen juttelee mulle töissä kovinkin henkilökohtaisia, että hän kokee meillä synkkaavan ja että siitä voisi ehkä syntyä työn ulkopuolistakin tuttavuutta vähitellen. Olisin äärimmäisen hämmästynyt ja jopa loukkaantunut, jos hän sitten ilmoittaisikin, että hei tää olikin vaan työpäivän aikaista kaveruutta, ei mitään muuta.

Miks ihmeessä mä sitten vaivautuisin kenenkään ongelmia kuuntelemaan?! Siis haloo! Mua ei lähtökohtaisesti kiinnosta muiden ihmisten asiat, ellei jakaminen ole molemminpuolista. Ja tarkoita jonkunasteista ystävyyttä.

Miksi te sitä ystävyyttä ja molemminpuolista jakamista tarvitsette? Mitä teiltä jää puuttumaan jos te puhutte about samanarvoisista asioista ihan vaan työkavereina - eiks ole kauhean halveksivaa puhua feikkiavautujista?

Mitä ja miksi sen toisen pitäisi itsestään antaa että se olisi jotenkin enemmän "totta"? Aika hirveetä vaatia toista olemaan jotenkin enemmän tosissaan jotta sinä olisit tyytyväinen. 

Kysytkö ihan oikeasti, että miksi me tarvitsemme ystäviä? Siis, ettet tiedä miksi ihmiset haluavat, että heillä olisi ystäviä?

Mä menen töihin tekemään vain ja ainoastaan töitä, en rupattelemaan. Jos joku siellä alkaa enemmän mun kanssani juttelemaan, niin tulkitsen sen ystävystymisyritykseksi. Muuten en puhu muille kuin hyvät huomenet ja pari sanaa säästä kahvitauolla keskimäärin. En kerro itsestäni enkä harrastuksistani. Joten jos joku selkeästi yrittää mua lähestyä niin miten muuten sen voisin tulkita, koska mähän en ole avautumista ja lähestymistä aloittanut.

Työkavereiden kanssa voi olla kivaa tai ei, joistain on tullut pitkäaikaisia ystäviä.

Sitten on niitä, joiden kanssa ei vaan jotenkin suuremmin synkkaa vaikka kerran on ulkona käyty, ja sitten niitä, jotka ripustautuvat. Ehkä kyse on siitä, miten kukin signaaleja lukee: joku kokee että tulee olla aktiivinen yhteydenpidossa ja toinen välttää sitä ettei kokisi tyrkyttätyvänsä.

Minä yleensä jätän kontaktoinnin muutamaan kertaan jos vastapuoli ei ole yhtään aktiivinen. En jaksa yrittää lukea varsinkaan naisten ajatuksia sen enempää, ottaa sitten yhteyttä jos ottaa.

Kaveeraamisen yritin lopettaa itse erään sellaisen neitokaisen kanssa, jonka käsitys ystävyydestä oli tulla meille viinitonkan kanssa, vetää se ja jauhaa tuntikausia varatusta miehestä, syödä kaikki tarjoamani ruoat, sen jälkeen yksin päivittää somea, melkein sammua ja sitten lähteä aamuyöllä ja rankua minut saattamaan vastapäiselle bussipysäkille.

Ylipäätään jos seuraksi kelpaa lähinnä ryyppäämistä katsomaan niin ei kiitos. Huvittavin työkaveri pyysi seuraksi lyhyeen reissuun, mutta viininjuonti oli sen verran merkittävämpää, että kollega istui koko matkan ravintolassa ja minä muualla (aamupäivän menomatka) vaikka tiesi että olen autolla liikenteessä. Paluumatkalla sama juttu, ympärikännit ja sen jälkeen kysymys voinko kuitenkin heittää hänet kotiin kun matkalla ei tullut juteltua 😂. Ei tänäkään päivänä ymmärrä miksen pidä yhteyttä enää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Välillä sitä itsekin miettii, onko liian ystävällinen. Että jos on ystävällinen tervehtii ja välillä kuulumisia vaihtaa, niin tarkoittaako se jollekin sitä, että haluaa olla ystävä? Minusta ei, lähtökohtaisesti työkaveri on työkaveri, eikä muuta. Toki se voi ystävyydeksikin kehittyä, mutta olla ystävällinen ja olla ystävä ei ole sama asia.

Mistä se pitäisi tietää kuka haluaa olla ystävä ja kuka ei? Työkavereista ei koskaan saa yrittää saada ystäviä, vai?

Onpa helppoa saada uusia kavereita kun muuttaa työn perässä uudelle paikkakunnalle eikä työkavereihin saa edes yrittää tutustua.

No ei varmaan kannata sit muuttaa jos kaverit on noin tärkeitä? Niillä työyhteisön jäsenillä on jo vapaa-ajan kaverit. Ei niitä välttämättä kiinnosta tuhlata aikaa uuteen tyyppiin. Kaverit pitää hankkia harrastuksista ja muusta vapaa-ajan toiminnasta, ei työpaikalta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Välillä sitä itsekin miettii, onko liian ystävällinen. Että jos on ystävällinen tervehtii ja välillä kuulumisia vaihtaa, niin tarkoittaako se jollekin sitä, että haluaa olla ystävä? Minusta ei, lähtökohtaisesti työkaveri on työkaveri, eikä muuta. Toki se voi ystävyydeksikin kehittyä, mutta olla ystävällinen ja olla ystävä ei ole sama asia.

Mistä se pitäisi tietää kuka haluaa olla ystävä ja kuka ei? Työkavereista ei koskaan saa yrittää saada ystäviä, vai?

Onpa helppoa saada uusia kavereita kun muuttaa työn perässä uudelle paikkakunnalle eikä työkavereihin saa edes yrittää tutustua.

No ei varmaan kannata sit muuttaa jos kaverit on noin tärkeitä? Niillä työyhteisön jäsenillä on jo vapaa-ajan kaverit. Ei niitä välttämättä kiinnosta tuhlata aikaa uuteen tyyppiin. Kaverit pitää hankkia harrastuksista ja muusta vapaa-ajan toiminnasta, ei työpaikalta.

Mä sain nuorena juurikin työpaikoilta useita uusia kavereita.

Enää en edes yrittäisi. Tämänkin ketjun jälkeen on siinä ja siinä, että heipat sanon. Ettei vaan kukaan luule, että mä ripustaudun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Välillä sitä itsekin miettii, onko liian ystävällinen. Että jos on ystävällinen tervehtii ja välillä kuulumisia vaihtaa, niin tarkoittaako se jollekin sitä, että haluaa olla ystävä? Minusta ei, lähtökohtaisesti työkaveri on työkaveri, eikä muuta. Toki se voi ystävyydeksikin kehittyä, mutta olla ystävällinen ja olla ystävä ei ole sama asia.

Mistä se pitäisi tietää kuka haluaa olla ystävä ja kuka ei? Työkavereista ei koskaan saa yrittää saada ystäviä, vai?

Onpa helppoa saada uusia kavereita kun muuttaa työn perässä uudelle paikkakunnalle eikä työkavereihin saa edes yrittää tutustua.

No ei varmaan kannata sit muuttaa jos kaverit on noin tärkeitä? Niillä työyhteisön jäsenillä on jo vapaa-ajan kaverit. Ei niitä välttämättä kiinnosta tuhlata aikaa uuteen tyyppiin. Kaverit pitää hankkia harrastuksista ja muusta vapaa-ajan toiminnasta, ei työpaikalta.

Mä sain nuorena juurikin työpaikoilta useita uusia kavereita.

Enää en edes yrittäisi. Tämänkin ketjun jälkeen on siinä ja siinä, että heipat sanon. Ettei vaan kukaan luule, että mä ripustaudun.

Jos ammattiloukkaannut tästä ketjusta, olet luultavasti juuri niitä ripustautujia.

Mitä jos koettaisit tutustua ihmisiin työpaikalla kuten ennenkin, mutta nyt ketjun luettuasi vähän viisaampana: ystävällisyys on aina plussaa, mutta ystävällisyys tai edes tapaamiset työajan ulkopuolella eivät aina tarkoita ystävyyttä. Opettele saamaan sosiaalisuudesta iloa ilman mitään tiukkoja raameja ja sanattomia sopimuksia. Anna ystävyyden kehittyä hiljalleen jos on kehittyäkseen, älä vaadi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No on mustavalkoista taas. Kyllä itse olen välillä käynyt työkaverin kanssa leffassa tai muutamalla, kun se on luontevasti onnistunut. En kyllä ollenkaan tunnista sellaista ripustautujatyyppiä, täytyy sanoa, että kummalliset työkaverit teillä, jos tuollaisia on. Ja joku puhuu ystävyydestä velvoitteena. Huhheijaa, en ainakaan haluaisi olla tuollaisen ihmisen ystävä. Ystäviä tavataan miten jokaisen arkikiireet antavat periksi, välillä useamman kerran viikossa, välillä kerran vuodessa ja kaikkea siltä väliltä. Autetaan, jos apua pyydetään, ja kiireet antavat myöden. Kaikillahan se arki jossain määrin hurlumheitä on.

Onkohan tässä nyt ihmisillä, jotka ahdistuvat jos joku pyytää vaikka kahville, taipumusta hieman ylianalysoida? Ei se tarkoita, että sen tyypin kanssa pitää jatkossa joka viikko käydä kahvilla, vaan mukavaa hengähtämistä kivan ihmisen kanssa jutellen muutakin kuin työasioita. 

Enkä minä sano, ettei kieltäytyä saisi, vaan ihmettelen miksi tällaisesta pitää ahdistua ja kehittää elämääsuurempi draama.

Täällä on muutamakin esimerkki "ääritapauksesta", ne ovat ne, jotka uuvuttavat ja hämmentävät. Tosi hyvä, jos et itse ole sellaiseen törmännyt.

Esimerkiksi minä olin hankalassa tilanteessa, koska tuntui ettei työkaverille riittänyt mikään. Viestejä tuli tosiaan usein iltaisin, vaikka vasta muutama tunti sittenhän olimme töissä tavannet -viesteissä saattoi olla tosi henkilökohtaisia kelailuita ja selitystä siitä mitä oli terapeutilleen puhunut. Lisäksi työviikon päälle olisi vielä viikonloppuisin pitänyt mennä museoita kiertelemään hänen ja vain hänen kanssaan.  T: 56

Ääritilanne voi syntyä myös silloin, kun joku työkavereista ei ymmärrä, mikä on työpaikkakiusaamista ja mikä taas ei. Jos työpaikalla on vaikkapa kolme ihmistä, jotka ovat ystäviä vapaa-ajallaankin, neljännen kutsumatta jättäminen näiden kolmen vapaa-ajanviettoon ei ole työpaikkakiusaamista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hmm. Tämä ketju pisti miettimään. Jotenkin itse ainakin ajattelen, että ystävyyssuhteita luodaan läpi elämän. Usein sama työ tarkoittaa samanhenkisyyttä muutenkin, joten töissä ystävystyminen on minusta ihan luonnollista.

Moni kuitenkin kommentoi, ettei halua olla missään tekemisissä työkavereiden kanssa vapaalla. Ja ettei töissä henkilökohtaisten asioiden puhuminen tarkoita sitä, että haluaisi ystävystyä. Mitä ihmettä?

Kyllä kai sentään suurin osa ihmisistä ajattelee, että elämän jakaminen lähentää ja sen luonteva jatko on tutustuminen muutenkin kuin työn merkeissä? Mutta jos vastaan sattuukin tämmöinen feikkiavautuja, tulee vain iso pettymys.

Omakohtaisestikin mietityttää eräs uusi työkaveri, jonka kanssa synkkasi heti. Mutta ehkä hänkin vain on kohtelias, eikä oikeasti halua olla seurassani? Mistä senkin nyt voi tietää?

Samaa ihmettelen. Kyllä mä tulkitsisin sen niin, että jos suunnilleen saman ikäinen nainen juttelee mulle töissä kovinkin henkilökohtaisia, että hän kokee meillä synkkaavan ja että siitä voisi ehkä syntyä työn ulkopuolistakin tuttavuutta vähitellen. Olisin äärimmäisen hämmästynyt ja jopa loukkaantunut, jos hän sitten ilmoittaisikin, että hei tää olikin vaan työpäivän aikaista kaveruutta, ei mitään muuta.

Miks ihmeessä mä sitten vaivautuisin kenenkään ongelmia kuuntelemaan?! Siis haloo! Mua ei lähtökohtaisesti kiinnosta muiden ihmisten asiat, ellei jakaminen ole molemminpuolista. Ja tarkoita jonkunasteista ystävyyttä.

Miksi te sitä ystävyyttä ja molemminpuolista jakamista tarvitsette? Mitä teiltä jää puuttumaan jos te puhutte about samanarvoisista asioista ihan vaan työkavereina - eiks ole kauhean halveksivaa puhua feikkiavautujista?

Mitä ja miksi sen toisen pitäisi itsestään antaa että se olisi jotenkin enemmän "totta"? Aika hirveetä vaatia toista olemaan jotenkin enemmän tosissaan jotta sinä olisit tyytyväinen. 

Kysytkö ihan oikeasti, että miksi me tarvitsemme ystäviä? Siis, ettet tiedä miksi ihmiset haluavat, että heillä olisi ystäviä?

Mä menen töihin tekemään vain ja ainoastaan töitä, en rupattelemaan. Jos joku siellä alkaa enemmän mun kanssani juttelemaan, niin tulkitsen sen ystävystymisyritykseksi. Muuten en puhu muille kuin hyvät huomenet ja pari sanaa säästä kahvitauolla keskimäärin. En kerro itsestäni enkä harrastuksistani. Joten jos joku selkeästi yrittää mua lähestyä niin miten muuten sen voisin tulkita, koska mähän en ole avautumista ja lähestymistä aloittanut.

Ei. Jos joku rupattelee ja avautuu, se EI ole automaattisesti ystävystymisyritys. Tämä on todettu täällä moneen kertaan.

Elämä on vaikeaa, jos tulkitsee muiden tekemiset tasan sillä tavalla kuin miten itse tekisi. Ihmiset ovat hyvin erilaisia. Kun tämän ymmärtää niin säästyy monelta loukkaantumiselta.