Työkaveri haluaa olla kaveri ja viettää aikaa yhdessä myös vapaa-ajalla, mutta minä en....

Vierailija kirjoitti:

Moi! Olen varmaan tuo työkaveri :). Pidän sun seurasta valtavasti, ja olet itsekkin hakeutunut mun seuraan jatkuvasti. Luulin että meillä synkkas. Valitettavasti viimeisimmän jälkeen tajusin että oot vaan todella saamaton vellipylly, ja olet pyörinyt kanssani vain pönkittääksesi rikkinäistä egoasi. Olen nimittäin ihminen joka kertoo ja näyttää ystävilleen välittämisen. No, elä huoli, pysyn jatkossa kaukana sinusta. T. Huijattu olo

Jos synkkaa töissä hyvin niin mikä on ongelmasi? Miksi sä haluat laajentaa tuota aluetta noin kauhean kiivaasti sitten. Relax, hei. Älä tee näistä ongelmia.

Eikä tuo viestisi loppu vaikuta synkkaamiselta vaan ripustautumiselta, tälleen ulkopuolisen silmin. 

Typeriä ihmisiä. Onhan se nyt ihan kamalaa, jos joku osoittaa pitävänsä sinusta. Ahdistavaa suorastaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hmm. Tämä ketju pisti miettimään. Jotenkin itse ainakin ajattelen, että ystävyyssuhteita luodaan läpi elämän. Usein sama työ tarkoittaa samanhenkisyyttä muutenkin, joten töissä ystävystyminen on minusta ihan luonnollista.

Moni kuitenkin kommentoi, ettei halua olla missään tekemisissä työkavereiden kanssa vapaalla. Ja ettei töissä henkilökohtaisten asioiden puhuminen tarkoita sitä, että haluaisi ystävystyä. Mitä ihmettä?

Kyllä kai sentään suurin osa ihmisistä ajattelee, että elämän jakaminen lähentää ja sen luonteva jatko on tutustuminen muutenkin kuin työn merkeissä? Mutta jos vastaan sattuukin tämmöinen feikkiavautuja, tulee vain iso pettymys.

Omakohtaisestikin mietityttää eräs uusi työkaveri, jonka kanssa synkkasi heti. Mutta ehkä hänkin vain on kohtelias, eikä oikeasti halua olla seurassani? Mistä senkin nyt voi tietää?

Samaa ihmettelen. Kyllä mä tulkitsisin sen niin, että jos suunnilleen saman ikäinen nainen juttelee mulle töissä kovinkin henkilökohtaisia, että hän kokee meillä synkkaavan ja että siitä voisi ehkä syntyä työn ulkopuolistakin tuttavuutta vähitellen. Olisin äärimmäisen hämmästynyt ja jopa loukkaantunut, jos hän sitten ilmoittaisikin, että hei tää olikin vaan työpäivän aikaista kaveruutta, ei mitään muuta.

Miks ihmeessä mä sitten vaivautuisin kenenkään ongelmia kuuntelemaan?! Siis haloo! Mua ei lähtökohtaisesti kiinnosta muiden ihmisten asiat, ellei jakaminen ole molemminpuolista. Ja tarkoita jonkunasteista ystävyyttä.

Miksi te sitä ystävyyttä ja molemminpuolista jakamista tarvitsette? Mitä teiltä jää puuttumaan jos te puhutte about samanarvoisista asioista ihan vaan työkavereina - eiks ole kauhean halveksivaa puhua feikkiavautujista?

Mitä ja miksi sen toisen pitäisi itsestään antaa että se olisi jotenkin enemmän "totta"? Aika hirveetä vaatia toista olemaan jotenkin enemmän tosissaan jotta sinä olisit tyytyväinen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Välillä sitä itsekin miettii, onko liian ystävällinen. Että jos on ystävällinen tervehtii ja välillä kuulumisia vaihtaa, niin tarkoittaako se jollekin sitä, että haluaa olla ystävä? Minusta ei, lähtökohtaisesti työkaveri on työkaveri, eikä muuta. Toki se voi ystävyydeksikin kehittyä, mutta olla ystävällinen ja olla ystävä ei ole sama asia.

Mistä se pitäisi tietää kuka haluaa olla ystävä ja kuka ei? Työkavereista ei koskaan saa yrittää saada ystäviä, vai?

Onpa helppoa saada uusia kavereita kun muuttaa työn perässä uudelle paikkakunnalle eikä työkavereihin saa edes yrittää tutustua.

Ne ei välttis ajattele samalla tavalla, ja niillä on siihen ihan omat syynsä. Et sä voi vaatia muita tekemään juttuja sun mielihalujesi mukaisesti. Voiko ne sitten samalla tavalla muuttaa sinua? 

Vierailija kirjoitti:

Hmm, kääntäisin asian niinpäin, että miksi työkaveri ei voisi olla myös vapaa-ajalla kaveri?

Jos siinä siis muuten on kaveruuden edellytykset kunnossa, jotain yhteisiä kiinnostuksen kohteita, harrastuksia tms? Miksi aikuisena tutustuminen ja ystävystyminen on niin monelle kauhistus? 

Enkä siis tarkoita, että sellaisen ihmisen kanssa, joka ei ole yhtään kiinnostava tai mukava tarvitsisi kaveerata, mutta noin muutoin?

Koska pelätään, että tämä "ystävä" alkaa vaativaksi ja ripustautuu. Ei haluta sitoutua ystävyyteen, eikä sekaantua muiden asioihin. Monella perheellisellä on niin paljon tekemistä jo omissakin ihmissuhteissa ettei haluta ottaa mitään lisävelvoitteita. Introverttina ihmisenä olisin mieluiten yksin ja rauhassa, muttei se perheellisenä onnistu. Yksinkertaisesti en kaipaa uusia ihmisiä elämääni, sillä koen ne rasitteena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi annat ymmärtää, että voisit olla kaveri jos et kuitenkaan ole?

Tämä. Sata kertaa tämä.

Et voi yhtään tietää, minkälaisesta taustasta tai tilanteesta työkaveri tulee. Ehkä hänellä ei ole yhtään ystävää? Ehkä työ on ainoa paikka, jossa hän ylipäätään on tekemisissä toisten ihmisten kanssa? Ehkä hän on nyt ollut aivan superonnellinen, että joku on hänelle ystävällinen ja osoittaa kiinnostusta. Vihdoinkin ystävä! Totuus voi musertaa hänen kokonaan.

Miksi tällainen ihminen ei sitten voi olla iloinen ja tyytyväinen, että hänellä on työpaikalla joku kiva työkaveri?  Miksi työkaveri on pakko vetää elämäänsä myös työajan ulkopuolelle tai muuten musertuu kokonaan?

Aika monella ihmisellä on arki pyöritettävänään. Aamulla hoidetaan lapset päiväkotiin tai kouluun, sitten töihin, päivä töissä, taas kotiin ruokaa laittamaan, viemään koira ulos, tekemään kotitöitä ja viettämään aikaa puolison ja lasten kanssa. Mahdollisesti parina iltana viikossa käy jossain omassa harrastuksessaan ja/tai kuskaa lapsia harrastuksiin. Viionloppuisin halutaan olla rauhassa perheen kanssa, tavataan ehkä lasten isovanhempia ja ehkä ehditään tapaamaan jotain jo olemassa olevaa ystävää. 

Ymmärrän yksinäisten ihmisten ystävänkaipuun, mutta yksinäisten olisi hyvä ymmärtää, ettei läheskään kaikki ihmiset ole uusia ystäviä vailla. Monet kokevat huonoa omaatuntoa jo siitä, että eivät ehdi arjen pyörteissä pitämään ystäviinsä niin paljon yhteyttä kuin haluaisivat. Ei tähän tilanteeseen haluta lisää ystäviä, jotka aiheuttaisivat vain lisää huonoa omaatuntoa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi annat ymmärtää, että voisit olla kaveri jos et kuitenkaan ole?

Tämä. Sata kertaa tämä.

Et voi yhtään tietää, minkälaisesta taustasta tai tilanteesta työkaveri tulee. Ehkä hänellä ei ole yhtään ystävää? Ehkä työ on ainoa paikka, jossa hän ylipäätään on tekemisissä toisten ihmisten kanssa? Ehkä hän on nyt ollut aivan superonnellinen, että joku on hänelle ystävällinen ja osoittaa kiinnostusta. Vihdoinkin ystävä! Totuus voi musertaa hänen kokonaan.

Ehkä hän vaan ylitulkitsee normaalin kohteliaan kanssakäymisen ystävyydeksi. 

Sata kertaa tämä, kenelläkään ei ole velvollisuutta alkaa ystävystymään kenenkään kanssa, vaikka tämän taustat olisi mitkä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi annat ymmärtää, että voisit olla kaveri jos et kuitenkaan ole?

Tämä. Sata kertaa tämä.

Et voi yhtään tietää, minkälaisesta taustasta tai tilanteesta työkaveri tulee. Ehkä hänellä ei ole yhtään ystävää? Ehkä työ on ainoa paikka, jossa hän ylipäätään on tekemisissä toisten ihmisten kanssa? Ehkä hän on nyt ollut aivan superonnellinen, että joku on hänelle ystävällinen ja osoittaa kiinnostusta. Vihdoinkin ystävä! Totuus voi musertaa hänen kokonaan.

Se että on kohteliaisuuden takia ystävällinen työtoverille, ei tarkoita sitä että lupaa ryhtyä ystäväksi. Tällaista velvoitetta ei ole.

Kyllä näitä on, kiusallista kieltämättä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi annat ymmärtää, että voisit olla kaveri jos et kuitenkaan ole?

Tämä. Sata kertaa tämä.

Et voi yhtään tietää, minkälaisesta taustasta tai tilanteesta työkaveri tulee. Ehkä hänellä ei ole yhtään ystävää? Ehkä työ on ainoa paikka, jossa hän ylipäätään on tekemisissä toisten ihmisten kanssa? Ehkä hän on nyt ollut aivan superonnellinen, että joku on hänelle ystävällinen ja osoittaa kiinnostusta. Vihdoinkin ystävä! Totuus voi musertaa hänen kokonaan.

Miksi tällainen ihminen ei sitten voi olla iloinen ja tyytyväinen, että hänellä on työpaikalla joku kiva työkaveri?  Miksi työkaveri on pakko vetää elämäänsä myös työajan ulkopuolelle tai muuten musertuu kokonaan?

Aika monella ihmisellä on arki pyöritettävänään. Aamulla hoidetaan lapset päiväkotiin tai kouluun, sitten töihin, päivä töissä, taas kotiin ruokaa laittamaan, viemään koira ulos, tekemään kotitöitä ja viettämään aikaa puolison ja lasten kanssa. Mahdollisesti parina iltana viikossa käy jossain omassa harrastuksessaan ja/tai kuskaa lapsia harrastuksiin. Viionloppuisin halutaan olla rauhassa perheen kanssa, tavataan ehkä lasten isovanhempia ja ehkä ehditään tapaamaan jotain jo olemassa olevaa ystävää. 

Ymmärrän yksinäisten ihmisten ystävänkaipuun, mutta yksinäisten olisi hyvä ymmärtää, ettei läheskään kaikki ihmiset ole uusia ystäviä vailla. Monet kokevat huonoa omaatuntoa jo siitä, että eivät ehdi arjen pyörteissä pitämään ystäviinsä niin paljon yhteyttä kuin haluaisivat. Ei tähän tilanteeseen haluta lisää ystäviä, jotka aiheuttaisivat vain lisää huonoa omaatuntoa. 

Tämä. Itselleni ystävyys on sen verran arvokas asia, että otan sen vakavasti sitoumuksena tiettyihin asioihin. Perheellisenä ruuhkavuosissa en halua yhtään enempää sitoumuksia elämääni.

Mulla oli kesällä sama tilanne ja työkaveri pyysi numeroani mutta sanoin etten halua viettää vapaa-aikaani työkavereiden kanssa kun näen heitä 40 tuntia viikossa. Aluksi suutahti mutta leppyi seuraavaksi päiväksi. Ei työpaikalla ole pakka ystävystyä vaikka töitä tehdäänkin yhdessä 👍

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi annat ymmärtää, että voisit olla kaveri jos et kuitenkaan ole?

Tämä. Sata kertaa tämä.

Et voi yhtään tietää, minkälaisesta taustasta tai tilanteesta työkaveri tulee. Ehkä hänellä ei ole yhtään ystävää? Ehkä työ on ainoa paikka, jossa hän ylipäätään on tekemisissä toisten ihmisten kanssa? Ehkä hän on nyt ollut aivan superonnellinen, että joku on hänelle ystävällinen ja osoittaa kiinnostusta. Vihdoinkin ystävä! Totuus voi musertaa hänen kokonaan.

Yhdestä ihmisestä superonnelliseksi tuleville yksinäisille ei yleensä riitä, että tehdään jotain yhdessä kerran ta pari vuodessa ja laitetaan viestiä kerran kahdessa kuukaudessa. He haluavat enemmän, koska vähäinen yhteydenpito ei poista heidän yksinäisyyttään. Tällaiset ihmiset haluavat syrjäyttää toisen ihmisen muut ystävät ja ihmissuhteet, koska nämä vievät liian paljon toisen aikaa. Toisaalta he myös vetävät itse hernepellon nenäänsä, jos tulevat samalla tavalla syrjäytetyksi. Ikävä kyllä monet tällaiset ihmiset ovat hyvin omistushaluisia ja haluavat, että he ovat ystävänsä elämässä ykkösiä. Ystävällä saa olla muitakin ystäviä, kunhan itse on ystävänsä ykkösystävä. 

Minusta on aivan asiallista sanoa, että on introvertti ihminen, joka ei kaipaa uusia ystäviä vapaa-ajalle. Tai että haluaa vain olla oman perheen kanssa. Olen tavannutkin tämän tyyppisiä ihmisiä töissä ja opiskellessa, enkä ole koskaan heistä mitään pahaa ajatellut, vaikka itse olen erilainen. Joten ap sinusta itsestäsi on kiinni annatko itsestäsi v..mäisen kuvan vai mukavan ja asiallisen. Älä vedätä toista, koska se tuntuu pahalta kun huomaa miten asia oikeasti on.

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli kesällä sama tilanne ja työkaveri pyysi numeroani mutta sanoin etten halua viettää vapaa-aikaani työkavereiden kanssa kun näen heitä 40 tuntia viikossa. Aluksi suutahti mutta leppyi seuraavaksi päiväksi. Ei työpaikalla ole pakka ystävystyä vaikka töitä tehdäänkin yhdessä 👍

Ajatelkaapa vähän!

40 tuntia viikossa! Melkein kolmasosa elämästä "työystävyyttä" - pitäisi riittää vaativallekin työkaverille :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli kesällä sama tilanne ja työkaveri pyysi numeroani mutta sanoin etten halua viettää vapaa-aikaani työkavereiden kanssa kun näen heitä 40 tuntia viikossa. Aluksi suutahti mutta leppyi seuraavaksi päiväksi. Ei työpaikalla ole pakka ystävystyä vaikka töitä tehdäänkin yhdessä 👍

Ajatelkaapa vähän!

40 tuntia viikossa! Melkein kolmasosa elämästä "työystävyyttä" - pitäisi riittää vaativallekin työkaverille :D

Kyllähän tuo tuntimäärä riippuu aivan ammatista. Esim. itse olen opettaja, ja vietän työkavereiden kanssa aikaa ihan maksimissaan vain muutaman tunnin viikossa. Sekin vähäinen aika menee 90% palavereiden merkeissä, eli täysin työasioista puhumiseen.

Yleensä viikkoon mahtuu korkeintaan muutama 10min kahvitauko, jolloin puhutaan muustakin kuin työstä. Välkilläkin kun hoidetaan usein niitä yhteisiä oppilasasioita.

Noita keskusteluja on sitten kiva jatkaa vapaa-ajalla, ja onneksi monen kanssa niin tehdäänkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi annat ymmärtää, että voisit olla kaveri jos et kuitenkaan ole?

Tämä. Sata kertaa tämä.

Et voi yhtään tietää, minkälaisesta taustasta tai tilanteesta työkaveri tulee. Ehkä hänellä ei ole yhtään ystävää? Ehkä työ on ainoa paikka, jossa hän ylipäätään on tekemisissä toisten ihmisten kanssa? Ehkä hän on nyt ollut aivan superonnellinen, että joku on hänelle ystävällinen ja osoittaa kiinnostusta. Vihdoinkin ystävä! Totuus voi musertaa hänen kokonaan.

Miksi tällainen ihminen ei sitten voi olla iloinen ja tyytyväinen, että hänellä on työpaikalla joku kiva työkaveri?  Miksi työkaveri on pakko vetää elämäänsä myös työajan ulkopuolelle tai muuten musertuu kokonaan?

Aika monella ihmisellä on arki pyöritettävänään. Aamulla hoidetaan lapset päiväkotiin tai kouluun, sitten töihin, päivä töissä, taas kotiin ruokaa laittamaan, viemään koira ulos, tekemään kotitöitä ja viettämään aikaa puolison ja lasten kanssa. Mahdollisesti parina iltana viikossa käy jossain omassa harrastuksessaan ja/tai kuskaa lapsia harrastuksiin. Viionloppuisin halutaan olla rauhassa perheen kanssa, tavataan ehkä lasten isovanhempia ja ehkä ehditään tapaamaan jotain jo olemassa olevaa ystävää. 

Ymmärrän yksinäisten ihmisten ystävänkaipuun, mutta yksinäisten olisi hyvä ymmärtää, ettei läheskään kaikki ihmiset ole uusia ystäviä vailla. Monet kokevat huonoa omaatuntoa jo siitä, että eivät ehdi arjen pyörteissä pitämään ystäviinsä niin paljon yhteyttä kuin haluaisivat. Ei tähän tilanteeseen haluta lisää ystäviä, jotka aiheuttaisivat vain lisää huonoa omaatuntoa. 

Tämä. Itselleni ystävyys on sen verran arvokas asia, että otan sen vakavasti sitoumuksena tiettyihin asioihin. Perheellisenä ruuhkavuosissa en halua yhtään enempää sitoumuksia elämääni.

Tapasin (elämän sillä hetkellä murjomaa ja hieman yksinäistä) työkaveriani muutenkin koko ajan töissä, välillä istuimme vierekkäisissä työpisteissäkin. Vapaina hetkinä töissä juttelimme niitä näitä, kuten juttelen muidenkin työkavereitteni kanssa. Olin lopulta aivan uupua, koska hän olisi jatkuvasti halunnut venyttää seuranpidon vapaa-ajalle, ehdotteli päiväristeilyitä, lauantaisia taidenäyttelyitä ja lähetteli messengerviestejä usein nukkumaanmenoaikaan - hädin tuskin ehdin muutenkaan olla tarpeeksi oman puolisoni, lasteni ja vanhojenkaan ystävien kanssa kaiken arjen keskellä. Sain kyllä otettua asian puheeksi, mutta kyllä siinä jonkin kesti ennen kuin löysin sopivat sanat ja uskalsin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi annat ymmärtää, että voisit olla kaveri jos et kuitenkaan ole?

Tämä. Sata kertaa tämä.

Et voi yhtään tietää, minkälaisesta taustasta tai tilanteesta työkaveri tulee. Ehkä hänellä ei ole yhtään ystävää? Ehkä työ on ainoa paikka, jossa hän ylipäätään on tekemisissä toisten ihmisten kanssa? Ehkä hän on nyt ollut aivan superonnellinen, että joku on hänelle ystävällinen ja osoittaa kiinnostusta. Vihdoinkin ystävä! Totuus voi musertaa hänen kokonaan.

Aika paljon vaadittu, että ihmisen pitää  omata psykologin ammattitaito ja älytä, ettei jollekin riitä pelkkä ystävällinen ja jopa toverillinen kanssakäyminen työn puitteissa, jotta yhteiset työt sujuisivat hyvin.

Voi joskus kestää tajuta, ettei tuolla toisella olekaan käsitystä rajoista. Eli ystävyyttä janoava ei hoksaa, että työajan päätyttyä tuo mukava uusi työkaveri saattaakin olla väsynyt ja haluta kotiin lepäämään, tai perheellisenä, opiskelevana, harrastavana hänen aikansa klo 16 jälkeen on varattu johonkin muuhun kuin työkaveruuden vaalimiseen.

Ei siis saa olla mukava työkaverille, ettei hän musertuisi! Vaikka kaikkien etu olisi, että työaikana on miellyttävää työskennellä yhdessä, tuntea yhteenkuuluvuutta yhteisen työn puitteissa. Mistä voi tietää, ettei 8 tuntia mukavaa yhteistyötä yhteisten tavoitteiden saavuttamiseksi  työssä olekaan riittävästi jollekin, vaan täytyy vapaa-ajalla jatkaa "töitä", ettei toinen hajoa.

- Tämä vapaa-ajan vastuunkanto pitäisi kyllä mainita työsopimuksessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi annat ymmärtää, että voisit olla kaveri jos et kuitenkaan ole?

Tämä. Sata kertaa tämä.

Et voi yhtään tietää, minkälaisesta taustasta tai tilanteesta työkaveri tulee. Ehkä hänellä ei ole yhtään ystävää? Ehkä työ on ainoa paikka, jossa hän ylipäätään on tekemisissä toisten ihmisten kanssa? Ehkä hän on nyt ollut aivan superonnellinen, että joku on hänelle ystävällinen ja osoittaa kiinnostusta. Vihdoinkin ystävä! Totuus voi musertaa hänen kokonaan.

Aika paljon vaadittu, että ihmisen pitää  omata psykologin ammattitaito ja älytä, ettei jollekin riitä pelkkä ystävällinen ja jopa toverillinen kanssakäyminen työn puitteissa, jotta yhteiset työt sujuisivat hyvin.

Voi joskus kestää tajuta, ettei tuolla toisella olekaan käsitystä rajoista. Eli ystävyyttä janoava ei hoksaa, että työajan päätyttyä tuo mukava uusi työkaveri saattaakin olla väsynyt ja haluta kotiin lepäämään, tai perheellisenä, opiskelevana, harrastavana hänen aikansa klo 16 jälkeen on varattu johonkin muuhun kuin työkaveruuden vaalimiseen.

Ei siis saa olla mukava työkaverille, ettei hän musertuisi! Vaikka kaikkien etu olisi, että työaikana on miellyttävää työskennellä yhdessä, tuntea yhteenkuuluvuutta yhteisen työn puitteissa. Mistä voi tietää, ettei 8 tuntia mukavaa yhteistyötä yhteisten tavoitteiden saavuttamiseksi  työssä olekaan riittävästi jollekin, vaan täytyy vapaa-ajalla jatkaa "töitä", ettei toinen hajoa.

- Tämä vapaa-ajan vastuunkanto pitäisi kyllä mainita työsopimuksessa.

Määrittele mukavana oleminen? Sillä minusta siinä on eroa, että onko selkeästi vain mukava töissä vai antaako ymmärtää, että voisi ystävystyä myös vapaa-ajalla.

Vaikeaa ja hienovaraista se kyllä on, ihmiset kun ovat niin erilaisia. Esim. jos kommentoi vaikkapa ensi-iltaan tulevasta elokuvasta, että "oispa kiva lähtä katsomaan se vaikka porukalla", voi tuo toisille tarkoittaa joko a) pelkkää small talkia eli ei mitään b) kutsua oikeasti sopia elokuvatreffit.

Olen oppinut, etten oleta enää mitään. En lue rivien välistä, vain täysin päivänselvä viestintä/kysymys lasketaan. Kaikki eivät kuitenkaan myöskään kommunikoi näin selkeästi. Niinpä monia tilaisuuksia jää varmasti myös käyttämättä, kun en jaksa arvailla ja pelata pelejä. Pätee niin ystävyys-kuin parisuhteisiinkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi annat ymmärtää, että voisit olla kaveri jos et kuitenkaan ole?

Tämä. Sata kertaa tämä.

Et voi yhtään tietää, minkälaisesta taustasta tai tilanteesta työkaveri tulee. Ehkä hänellä ei ole yhtään ystävää? Ehkä työ on ainoa paikka, jossa hän ylipäätään on tekemisissä toisten ihmisten kanssa? Ehkä hän on nyt ollut aivan superonnellinen, että joku on hänelle ystävällinen ja osoittaa kiinnostusta. Vihdoinkin ystävä! Totuus voi musertaa hänen kokonaan.

Ei ole mitään merkitystä, minkälaisesta taustasta tai tilanteesta työkaveri tulee. Työnantaja on jostain syystä päättänyt palkata kyseisen henkilön ja sillä siisti. Yksinäisen ei ihan oikeasti kannata koskaan hurahtaa yhteen ihmiseen niin, että musertuu, jos ei saakaan tästä sydänystävää ja yksinäisyytensä poistajaa itselleen.

Tällaisen ihmisen kanssa voi lopulta olla hyvinkin vaikeaa. On ehkä töissä puhuttu uudesta Jokeri-elokuvasta ja miten se on tarkoitus mennä katsomaan. Yksinäinen ehdottaa menoa yhdessä seuraavana viikonloppuna. Vaikka yksinäinen onkin ihan kiva tyyppi, työkaveri ei ole kuitenkaan tavannut yhtä ystävistään pitkään aikaan ja on ehkä suunnitellut kysyvänsä ystäväänsä leffaseuraksi. Työkaveri siis kieltäytyy nätisti yksinäisen ehdotuksesta. Maanantaina töissä tulee työporukan kesken taas puheeksi Jokeri-leffa. Työkaveri kertoo käyneensä viikonloppuna katsomassa sen. Yksinäinen loukkaantuu, koska hänen seuransa ei kelvannut, mutta jonkun toisen seura kelpasi. Valitettavan usein näiden ihmisten kanssa joutuu lopulta "tilivelvolliseksi". Heille pitää perustella, miksi ei sovi. Heille pitää perustella, miksi tekikin jotain jonkun toisen kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi annat ymmärtää, että voisit olla kaveri jos et kuitenkaan ole?

Tämä. Sata kertaa tämä.

Et voi yhtään tietää, minkälaisesta taustasta tai tilanteesta työkaveri tulee. Ehkä hänellä ei ole yhtään ystävää? Ehkä työ on ainoa paikka, jossa hän ylipäätään on tekemisissä toisten ihmisten kanssa? Ehkä hän on nyt ollut aivan superonnellinen, että joku on hänelle ystävällinen ja osoittaa kiinnostusta. Vihdoinkin ystävä! Totuus voi musertaa hänen kokonaan.

Aika paljon vaadittu, että ihmisen pitää  omata psykologin ammattitaito ja älytä, ettei jollekin riitä pelkkä ystävällinen ja jopa toverillinen kanssakäyminen työn puitteissa, jotta yhteiset työt sujuisivat hyvin.

Voi joskus kestää tajuta, ettei tuolla toisella olekaan käsitystä rajoista. Eli ystävyyttä janoava ei hoksaa, että työajan päätyttyä tuo mukava uusi työkaveri saattaakin olla väsynyt ja haluta kotiin lepäämään, tai perheellisenä, opiskelevana, harrastavana hänen aikansa klo 16 jälkeen on varattu johonkin muuhun kuin työkaveruuden vaalimiseen.

Ei siis saa olla mukava työkaverille, ettei hän musertuisi! Vaikka kaikkien etu olisi, että työaikana on miellyttävää työskennellä yhdessä, tuntea yhteenkuuluvuutta yhteisen työn puitteissa. Mistä voi tietää, ettei 8 tuntia mukavaa yhteistyötä yhteisten tavoitteiden saavuttamiseksi  työssä olekaan riittävästi jollekin, vaan täytyy vapaa-ajalla jatkaa "töitä", ettei toinen hajoa.

- Tämä vapaa-ajan vastuunkanto pitäisi kyllä mainita työsopimuksessa.

Määrittele mukavana oleminen? Sillä minusta siinä on eroa, että onko selkeästi vain mukava töissä vai antaako ymmärtää, että voisi ystävystyä myös vapaa-ajalla.

Vaikeaa ja hienovaraista se kyllä on, ihmiset kun ovat niin erilaisia. Esim. jos kommentoi vaikkapa ensi-iltaan tulevasta elokuvasta, että "oispa kiva lähtä katsomaan se vaikka porukalla", voi tuo toisille tarkoittaa joko a) pelkkää small talkia eli ei mitään b) kutsua oikeasti sopia elokuvatreffit.

Olen oppinut, etten oleta enää mitään. En lue rivien välistä, vain täysin päivänselvä viestintä/kysymys lasketaan. Kaikki eivät kuitenkaan myöskään kommunikoi näin selkeästi. Niinpä monia tilaisuuksia jää varmasti myös käyttämättä, kun en jaksa arvailla ja pelata pelejä. Pätee niin ystävyys-kuin parisuhteisiinkin.

Ohis...konditionaali! Konditionaali eli ehtotapa ilmaisee tekemisen epävarmuutta tai ehdollisuutta. Kyseessä ei siis ole vaihtoehto b eli kutsu oikeasti sopia elokuvatreffit.