Lue keskustelun säännöt.
Kutistuuko elämä työpaikkaan 30 :n jälkeen
21.10.2019 |
Tuntuu, että ihmiset eivät enää muusta puhu tuon iän jälkeen kuin töistä, miten mennään, ollaan joka päivä töissä , pe puhutaan, että maanantaina taas töihin, ennen lomia puhutaan, että sitten kun työt taas alkaa, tuntuu että mieli on koko ajan sellaisessa tilassa, että työ määrittää kaiken.
Ennen 30 nähtiin kavereita, käytiin ulkona, kesäiltoina puistoissa. Nyt tuntuu, että ihmiset on valjastettu vain ajamaan töihin ja sieltä takaisin ja puhutaan vain, että töitä koko päivä.
Tuntuu, että unohdettu on kaikki yhteisöllisyys, mitä tehdä vaikka perheen kanssa, jos ehdottaa jotain niin aina on töitä.
Mietin tässä, että onko ihmisten yhteinen aika sellainen, että sitä ei enää arvosteta?
Heti kun yrität irrottautua tästä kaavasta, nousee hirveä metakka muilla, että mikä on kun et tee töitä.
Itse ainakin vieraannuin vanhemmistani juuri siksi, että työltä ei koskaan ollut aikaa muulle elämälle, ei ollut mitä jakaa keskenään,
mietin, että millaiset muistot elämästä jää jos kuolisi yhtäkkiä, sekö, että kuolinvuoteeltakin väännetään töitä.
Jos lapset ovat erkaantuneet henkisesti vanhemmista, heille voin olla vaikea hoitaa heitä,iäkkäinä, kun olisi toivonut yhteistä aikaa aiemmin.
Mietin, että mitä voin tehdä itse toisin oman lapseni kohdalla.
Teen töitä, mutta en halua sanoa, että työ estää jotain
Kommentit (55)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sehän se tämän ihmiselon dilemma onkin. Nuorena kun jaksaisi mennä ja matkustaa, ei ole rahaa. On tehtävä työtä, että saa rahaa mutta sitten ei ole aikaa. Myöhemmin ei sitten sitä jaksamista. Harmin paikka.
Kannattaa ottaa se opintolaina ja elää sen turvin eläke etukäteen. Muitakin lainoja voi ottaa ja sitten maksaa ne takaisin tekemällä duunia nelikymppisestä seitsemänkymppiseksi.
Ei aina kannata odotella eläkeikään vaan eläke otetaan etukäteen. Tunnen kymmeniä parikymppisiä jotka ottavat 20-vuoden eläkkeen etukäteen heti lukion käytyä.
Vasta nelikymppisenä menevät työelämään, jos kiinnostaa.
Minäkin tunnen tukien varassa eläviä nuoria. Työikäisiä ihmisiä tavallaan kuin eläkkeellä.
Pienet tulot sossunluukulta saa, mutta niinhän moni eläkeläinenkin elää pienien tukien varassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Jos lapset ovat erkaantuneet henkisesti vanhemmista, heille voin olla vaikea hoitaa heitä,iäkkäinä,"
Suomessa lapset ei hoida vanhempiaan sitten kun nämä on vanhoja.
Kyllä siinä niin käy helposti. Miehen kanssa ollaan ensin päivät töissä. Töiden jälkeen yritetään puristaa itsestämme irti ruoanlaitto jne. lenkittää koiraa ja harrastaa sen kanssa jotain. Sitten yritetään palautua työpäivästä ja olla hetki omissa tekemisissä selvittelemässä päätä päivän jälkeen ja sitten onkin pian aika mennä nukkumaan. Jos olisi lapsia, se oma rauha jäisi välistä ja hermot olisi todennäköisesti vielä kireämmällä. Töiden jälkeen osa ajasta menee siihen, kun kumpikin purkaa töissä tapahtuneita asioita ja stressiä.
On todella surullista, että työ voi määrittää elämää näin täysin. Viikonloppua odotetaan ja se menee aivan liian nopeasti. Kun viikonloppuun yrittää tunkea "jotain erilaista tekemistä" ja vielä lepoa, se ei tietenkään riitä. Sunnuntaisin ahdistaa jo valmiiksi seuraava viikko, kun tietää. Ollaan yritetty muuttaa arki-illan kulkua, mutta ollaan kummatkin niin puhki, että hyvä kun silmät pysyy auki. Ehkä yritämme liian kovasti töissä, joka kostautuu siinä, että päivän jälkeen ei riitä mehut enää mihinkään. Ainakin mieheni työkaverit nauravat, ettei siellä töissä tarvitse sykkiä ja pingottaa. Ehkä palkan voisi sitten saada helpommallakin.
Kaverit ovat jo aikapäiviä sitten alkaneet elää pelkkää työelämää, eivätkä jaksa töiden jälkeen nähdä muita.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä siinä niin käy helposti. Miehen kanssa ollaan ensin päivät töissä. Töiden jälkeen yritetään puristaa itsestämme irti ruoanlaitto jne. lenkittää koiraa ja harrastaa sen kanssa jotain. Sitten yritetään palautua työpäivästä ja olla hetki omissa tekemisissä selvittelemässä päätä päivän jälkeen ja sitten onkin pian aika mennä nukkumaan. Jos olisi lapsia, se oma rauha jäisi välistä ja hermot olisi todennäköisesti vielä kireämmällä. Töiden jälkeen osa ajasta menee siihen, kun kumpikin purkaa töissä tapahtuneita asioita ja stressiä.
On todella surullista, että työ voi määrittää elämää näin täysin. Viikonloppua odotetaan ja se menee aivan liian nopeasti. Kun viikonloppuun yrittää tunkea "jotain erilaista tekemistä" ja vielä lepoa, se ei tietenkään riitä. Sunnuntaisin ahdistaa jo valmiiksi seuraava viikko, kun tietää. Ollaan yritetty muuttaa arki-illan kulkua, mutta ollaan kummatkin niin puhki, että hyvä kun silmät pysyy auki. Ehkä yritämme liian kovasti töissä, joka kostautuu siinä, että päivän jälkeen ei riitä mehut enää mihinkään. Ainakin mieheni työkaverit nauravat, ettei siellä töissä tarvitse sykkiä ja pingottaa. Ehkä palkan voisi sitten saada helpommallakin.
Kaverit ovat jo aikapäiviä sitten alkaneet elää pelkkää työelämää, eivätkä jaksa töiden jälkeen nähdä muita.
Itse huomaan, että olen töissä tietyllä automaattiohjauksella. Niin täydellisen työmoodissa, että keho on aivan ylivirittynyt ja siitä on vaikea laskeutua ns. normaaliin olotilaan. En tiedä, miten voisi ottaa rennommin. Edellisessä tekstissä jäi lause kesken. Siis "sunnuntaisin ahdistaa jo valmiiksi seuraava viikko, kun tietää mitä sieltä on tulossa.
Mä alotin ne perhehommat nuorena, niin nyt 40 ikäisenä se on jo tehty. Miehen kanssa keskitytään harrastuksiin ja vapaa-aikaan, työaikaa on molemmat lyhentäneet niin paljon kuin talous on kestänyt. Ollaan jo velattomia ja suunnitellaan muuttolinnun elämää. Lapsiperhevuodet ovat kiireisiä, ei silloin oikein muuta ehdi kuin perheen ja työn, olivat ne sitten ennemmin tai myöhemmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oikeastaan omien vanhempieni elämä on aina ollut melkein pelkkää työtä. Heille aika pienet palkat myös, joten eivät ole edes melko raskaasta työstä saaneet mitään kunnon korvausta ja sitten tullut muitakin terveyshuolia juuri fyysisen työn myötä. Nyt lähellä eläkeikää olevia ja molemmat toivovat, että pysyisivät jotenkin kunnossa ja oikeastaan heillä niin pieni eläke, että molemmat aikovat vielä jatkaa vähän ylimääräistä jos vaan jaksavat. Harrastuksia heille ei ole juuri ollut, tosin koko perhe olemme aina liikuntaa harrastaneet melko paljon. Muuten rahat usein loppu ja missään matkoilla emme ole voineet käydä. Eli aikalailla työn mukaan aina menty. Muutot tehty työn perässä ( jo ne eivät aina onnistuneet kovin hyvin) sekä äitini työttömyys oli pitkään todella vaikea asia ja meinasi oikeasti elämä mennä ihan pilalla sen takia, kun taloudellinen tilanne putosi täysin niiden vuosien aikana.
Joskus olen jotenkin surullinen heidän puolestaan, kun ovat olleet loukussa lainojen ja muiden maksujen kanssa koko ikänsä. Oikeastaan pärjäsimme aiemmin kun olin ihan pieni aika hyvin, mutta sitten pari virhettä kuten liian suuri laina ja elämä sen jälkeen ollut vaikeaa. Ehkä joskus saavat kaiken maksetuksi. Itse olen välillä todella kauhuissani ajatuksesta, että elämä olisi sitä pelkkää työtä ja mietin aina, että vanhemmat ovat kuitenkin jaksaneet, mutta itse olenkin sitten heihin verrattana paljon "surkeampi" ihminen. Muuten olen tottunut ihan vaatimattomaan elämään ja en kaipaa mitään erikoisempaa. Toiveena olisi kuitenkin joskus päästä matkustamaan kun en ole vielä koskaan ollut ulkomailla. Joskus piti laivalla yms mennä, mutta sekin jäi ja kauemmas ei oikein ole ollut perheelleni varaa, eikä ole nyt itselläkään.
Vierailija kirjoitti:
Mä alotin ne perhehommat nuorena, niin nyt 40 ikäisenä se on jo tehty. Miehen kanssa keskitytään harrastuksiin ja vapaa-aikaan, työaikaa on molemmat lyhentäneet niin paljon kuin talous on kestänyt. Ollaan jo velattomia ja suunnitellaan muuttolinnun elämää. Lapsiperhevuodet ovat kiireisiä, ei silloin oikein muuta ehdi kuin perheen ja työn, olivat ne sitten ennemmin tai myöhemmin.
Samoja havaintoja omasta siskostani, joka tajusi hankkia lapset nuorempana. Minä nyt nelikymppisenä pienten lasten äitinä olen jatkuvasti väsyneempi kuin hän oli parikymppisenä äitinä. Nuorempana jaksaa paremmin myös käydä lenkillä ja palautua kaikesta.
Sisko on nyt suunnilleen saman ikäinen ja kateeksi käy hänen ratkaisu.
Ei ihmisen elimistöä ole tarkoitettu ruuhkavuosiin nelikymppisenä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä alotin ne perhehommat nuorena, niin nyt 40 ikäisenä se on jo tehty. Miehen kanssa keskitytään harrastuksiin ja vapaa-aikaan, työaikaa on molemmat lyhentäneet niin paljon kuin talous on kestänyt. Ollaan jo velattomia ja suunnitellaan muuttolinnun elämää. Lapsiperhevuodet ovat kiireisiä, ei silloin oikein muuta ehdi kuin perheen ja työn, olivat ne sitten ennemmin tai myöhemmin.
Samoja havaintoja omasta siskostani, joka tajusi hankkia lapset nuorempana. Minä nyt nelikymppisenä pienten lasten äitinä olen jatkuvasti väsyneempi kuin hän oli parikymppisenä äitinä. Nuorempana jaksaa paremmin myös käydä lenkillä ja palautua kaikesta.
Sisko on nyt suunnilleen saman ikäinen ja kateeksi käy hänen ratkaisu.
Ei ihmisen elimistöä ole tarkoitettu ruuhkavuosiin nelikymppisenä.
Niin no, sata muuttujaahan siinä on ja elämä menee kullakin miten menee. Mulle antoi aikanaan lääkäri vaihtoehdot lapsi nuorena tai ei lasta lainkaan. Olin jo tavannut puolisoni, joten päätös näin oli mahdollinen. Aika pitkälti kyse on silti ollut tuuristakin. -ed.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sehän se tämän ihmiselon dilemma onkin. Nuorena kun jaksaisi mennä ja matkustaa, ei ole rahaa. On tehtävä työtä, että saa rahaa mutta sitten ei ole aikaa. Myöhemmin ei sitten sitä jaksamista. Harmin paikka.
Kannattaa ottaa se opintolaina ja elää sen turvin eläke etukäteen. Muitakin lainoja voi ottaa ja sitten maksaa ne takaisin tekemällä duunia nelikymppisestä seitsemänkymppiseksi.
Ei aina kannata odotella eläkeikään vaan eläke otetaan etukäteen. Tunnen kymmeniä parikymppisiä jotka ottavat 20-vuoden eläkkeen etukäteen heti lukion käytyä.
Vasta nelikymppisenä menevät työelämään, jos kiinnostaa.
Itse olen nyt yli 20-vuotias ja ollut monia vuosia ns "pakkolomalla" työttömyyden takia. Välillä pieniä pätkiä töissä, mutta ei mitään sen kunnollisempaa. Yhdestä paikasta juoduin pois jossa vähän enemmän aikaa olin, kun ei ollut enää tarvetta "ylimääräiselle" työntekijälle. Opiskelemaan olen hakenut, mutta en ole päässyt ja pelkään etten edes pääse kiitos haku-uudistuksen, joka sulkee ovia tavalliselta opiskelijalta, jolla ei ole sitä L-riviä. Tässä mielessä voin kyllä sanoa, että ei tämä "lomalla" olokaan todellakaan mikään mukava asia ole ja sitä aina aluksi on iloinnut, että nyt on aikaa muuhunkin, mutta sitten nopeasti huomaa kuinka jää kaikesta paitsi ja muut menevät eteenpäin ja rahat aina loppu. Ei myöskään kerry mitään eläkättä ja aina vaikeampi työttömyyden jälkeen sitten päästä sinne töihin, kun koko työkokemuskin niin vähäistä.
Oikeastaan ihmettelen sitä miten minä nyt voisin vaan huolletta olla ilman työtä vuosikymmeniä ja uskoa siihen, että pärjään? Enhän nyt edes saa mitään ylimääräisiä tukea vaan vain sen "pakollisen". Ei sellainen ihminen, jolla ei ole mitään muita tuloja tai varallisuutta voi niin vaan lepäillä ilman huolta toimeentulosta. Itseä ainakin tämä tilanne ahdistaa todella paljon. Kyllä minäkin tunnen niitä nuoria, jotka ovat työttömiä kuten minäkin, muuten sairastavat eivätkä meinaa pystyä töihin ( mielenterveysongelmia, fyysisiä sairauksia) tai sitten muuten todella vaikeaa päästä töihin ja ovat vain päässeet hetkeksi aikaa. Nämä kaikki ovat tavallaan "lomalla", mutta sen ei monestikaan ole oma valinta. Meitä kaikkia yhdistää juuri se köyhyys ja aika alhainen elintaso muutenkin. Myös asuntoa on ollut monen vaikeaa saada työttömänä ja yksi joutui veljensä kämppikseksi vuodeksi kun ei löytänyt asuntoa tai ne olivat liian kalliita. Eli ei mitään luksuselämää tosiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on mennyt aivan päinvastoin! Sinkkuna minulla oli paha tapa ottaa nokoset töiden jälkeen ja se tietysti aiheutti kierteen ja kukuin yömyöhään leffoja katsellen ja seuraavana päivänä piti taas ottaa nokoset jne jne. Toki viikonloppuna näin satunnaisesti kavereita ja tein jotain muuta.
Nyt perheellisenä urheilen satunnaisesti arki-iltaisin, on lasten harrastusmenoja, vapaaehtoistöiyä ja uusia tuttavuuksia sitä kautta. Viikonloppuisin tulee usein käytyä kaupunkitapahtumissa jne. Toki joskus olen aivan poikki töiden jälkeen ja otan ne päikkärit mutta siitä ei enää tule tapa.
Lapset omatoimisia koululaisia.
Ei. Minulla on 3 lasta, ja elämään alkoi tulla sitä sisältöä ja menoa vasta 31-vuotiaana, kun esikoinen syntyi. Olen siitä lähtien ollut yhteensä 5 vuotta pätkissä hoitamassa lapsia kotona. Jutut pyörii perheen ympärillä. Olen töissä, että saan rahaa elättää perhettä.
Eipä se elämä ollut kummoista 24-30-vuotiaana. Ei huvittanut enää juhlia, osa kavereista oli perheellistynyt, yhteydet moneen vanhaan koulukaveriin katkenneet. Olin jopa yksinäinen.
Vaihdoin 22-30-vuotiaana työpaikkaa monta kertaa, eikä mikään tuntunut omalta. Etsin puolisoakin monta vuotta. Välillä seurustelin kuukauden, joskus jopa 3 vuotta. Sydänsuruilta ei voinut välttyä. Ei mitään riemullista aikaa, kyllä olen ollut viimeiset 10 vuotta paljon onnellisempi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vika on työelämässä.
Ihmiset tekevät töitä liian tehokkaasti useiden ihmisten edestä.
On hyvin tyypillistä että keskiverto suomalainen työläinen tekee neljän ihmisen työt päivän aikana.
Tässä on sellaista riiston makua.
Kun tekee töitä monien edestä, niin väsymyskin on selvä. Toki olisi hyvä jos neljän ihmisen työt näkyisi neljän ihmisen kuukausitulona tilillä kuukauden päätteeksi, mutta ei.
Työnantaja hyötyy ja me muut väsytään. Ei kasva syntyvyys ei kasva mikään. Ehkä korkeina piikkeinä viikonloppuna kulutuksessa, ei edes arkisin.
Tämä on hyvin totta. Liian vähän työntekijöitä suhteessa työmäärään. Kun olisi kaukaa viisas niin ihmiset eivät palaisi loppuun ja loppujen lopuksi lisävoiman palkkaaminen maksaisi hyvin todennäköisesti itsensä takaisin koska työt saataisiin nopeammin ja laadukkaammin tehtyä. Jotenkin tuntuu että johtajat/esimiehet eivät osaa käyttää luovuutta näissä työntekijöiden määrä koskevissa asioissa.
Olen vielä lukiolainen ja ahdistaa ajatus kuvailemastasi tulevaisuudesta. Nytkin jo tuntuu siltä, etten pidä hauskaa tai elä täysillä vaan aika valuu hukkaan... en halua odottaa koko elämääni sitä tiettyä "oikeaa" hetkeä, jolloin voin ottaa elämästä ilon irti, jos sitä hetkeä ei sitten koskaan tulekaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pidin juuri loman, jossa kävin ensin torstaina maksullisissa, perjantaina vedin lärvit ja lauantaina reiveissä kuuteen aamulla.
-Setämies
heh ite mieluummin runkkaan kuin tyydytän itseäni johonkin "kuolleeseen vartaloon".
Tärkeintä on kuitenkin että tiedostat ettei tuo ole ihan tervettä tai kuulu hyvän jätkän toimintaan tyydyttää itseään "ostettuun lihaan". Ihme kun et tyydytä itseäsi maantiellä kuolleeseen raatoon?
Tästä kun lähdetään niin ollaan hyvillä raiteilla.
Minä näen tuollaisen ali-ihmisen toimintana.
Huonompi vaihtoehto minulle on harrastaa maksutonta irtoseksiä. Olen elosteleva mies joka tapauksessa.
Maksullinen nainen ei soita perään, omaa mahdollisesti miestä ja molemmat saadaan mitä halutaan.
-setämies
Oon 29-vuotias sinkku ja tässä jo muutaman vuoden elämä pyörinyt välillä työ-koti-ruokakauppa ja lenkkipolku koska kaverit parisuhteissa ja eivät enää lähde mun kanssa mihinkään. Kumppaneidensa kanssa tekevät kyllä vaikka mitä. Ja kellään ei edes lapsia ole vielä.